Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936
Eduardo Mendozan kotimaassaan palkittu ja ylistetty Kissatappelu. Madrid 1936 (Tammi 2012) pyrkii olemaan yhtä aikaa (tai vuorotellen) historiallinen romaani, jännityskertomus ja burleski veijaritarina. Ja epäonnistuu jotenkin kaikissa, yhdistelmä ei toimi, keitos jää herkullisen kuuloisista raaka-aineistaan huolimatta vaisuksi.
Tuon ajan Madridin räjähdysherkkä, väkivaltainen ja lähes sekasortoinen ilmapiiri ei välity tehokkaasti, koska tapahtumiin, kunnon rähinöihin ei mennä, niistä pikemminkin vain kerrotaan jälkikäteen. Jännityskertomukseksi tapahtumat puolestaan etenevät liian verkkaisesti. Ja veijaritarinan rima on asetettu liian matalalle, jos päähenkilö on niin typerä että annettuaan houkutella itsensä rähjäiseen bordelliin luovuttaa ventovieraalle oppaalleen niin lompakkonsa kuin passinsakin ”turvaan”, koska tuollaisessa paikassahan saattaa kadota mitä vain…
Romaanin päähenkilön, pitkänhuiskean taiteentutkijan ja värittömän antisankarin Anthony Whitelandsin opastamana lukija kokee mielenkiintoisen matkan Diego Velazquezin taiteen maailmaan, lukuisia teoksia tulee esiteltyä, niiden syntyhistoriaa ja malleja, taiteilijan itsensä elämänvaiheitakaan unohtamatta. Lopulta se onkin ehkä romaanin parasta antia, ainakin Espanjan 1600-luvun taiteeseen aiemmin täysin perehtymättömälle.
Kovin varovasti Mendoza tätä materiaalia lopulta kuitenkin itse tarinassa hyödyntää. Tai ehkei valistumaton lukija vain näe Mendozan tekstin alle, havaitse nyansseja. Kuten harjaantumaton katsojakaan ei näe Velazquezin mallien olevan sairaita ja mielenvikaisia, ennen kuin opas sen hänelle kertoo.
Tuhti ruiske burleskia olisi tehnyt hyvää niin Whitelandsiin kuin muutamaan muuhunkin hieman aneemiseen romaanihahmoon, piirtänyt niistä terävämpiä, koomisempia, traagisempia. Ei välttämättä sen uskottavampia mutta mielenkiintoisempia. Velazquezin taidehan suorastaan tyrkytti estradille omia banaaleja suosikkityyppejään, kääpiöitään, idioottejaan. Jos kohta Venuksiaankin.
Tizian: Aktaionin kuolema
Velazquezin sijaan Mendoza lainaa Tizianilta: tämän maalauksessa ”Aktaionin kuolema” Artemis (Diana) rankaisee neitsyyttään loukannutta (hänet alastomana nähnyttä) sankari Aktaionia muuttamalla tämän hirveksi. Jolloin Aktaionin omat metsästyskoirat repivät sankarin kuoliaaksi. Omat koirat purivat…
Artemis on luonnollisesti romaanin ihana ja ylhäinen Paquita-neito, josta taulua tarkasteleva Whitelands jo näkee päiväunia. Mutta itse Whitelandsista tulee pikemminkin mieleen Velazquezin maalauksen Don Juan de Austria, hovin osa-aikainen narri…
Velazquez: Don Juan de Austria
Romaanin loppupuolella Mendoza yllättää toisentyyppisellä lainauksella, arkaaisella pastissilla – vai pitäisikö nyt puhua pikemminkin parodiasta.
Eräässä melodramaattisessa kohtauksessa sisarukset, kaksi ylhäisönaista – tuo pian kolmikymppinen Paquita ja hänen vielä kouluikäinen sisarensa Lilí – keskustelevat puutarhassa. Vanhempi siskoksista on suuren tunnekuohun vallassa: hän on antanut neitsyytensä (josta hän koki tulleen itselleen rasite) viileän laskelmoivasti ulkomaalaiselle, jonka tiesi poistuvan elämästään pian ja lopullisesti. Ja tietenkin pikkusisko on syvästi rakastunut tuohon samaan mieheen, Whitelandsiin.
”Voi Lilí, minulla on kauhea ongelma”, Paquita sanoi. Ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän puki ahdistuksensa sanoiksi sukulaissielun edessä.
Ja pian tuon jälkeen:
”Tule”, Lilí sanoi, ”istutaan tuolle penkille, ja kerro mikä sydäntäsi painaa. Minulla ei ole paljon kokemuksia aikuisten maailmasta, mutta olen sisaresi, tunnen sinut ja rakastan sinua enemmän kuin ketään, ja se korvaa tietämättömyyteni.”
Sitten:
[–] he istuutuivat ja Paquita avasi sydämensä ja kertoi Lilílle kaiken sen, minkä lukija jo pääosin tietää [–]
¡Basta! (Madre mia…)
Mutta jotenkin tuo tyyli siis tuntuu kovin tutulta. Missä teoksessa nuori viaton (tai pikemminkin juuri turmeltu) neito avautuu lähes samoin sanoin?
Ainakin muudan markiisi de Sade maalaili kuuluisassa ”filosofisessa” teoksessaan Justine (suomalainen alaotsikko ”eli hyveellisen neidon kovat kokemukset”; Gummerus 1970) varsin samaan tapaan 1700-luvun lopulla…
Tosin Mendozan romaanin pappi on kyllä mahdollisimman kaukana de Saden munkeista ja muista kirkonmiehistä, noista läpimoraalittomista nautiskelijoista, eivätkä velazquezmaiset kretiinit ja muut kummajaiset ilmestyneet uhkaamaan neitojen siveyttä – tehtävä jäi yhden hoopon protestantin harteille.
Valitettavasti kohtaus jää jotenkin irralliseksi. Tällainen hempeily vaatisi sekin burleskin vastapainonsa, mutta sellaiseen ei Whitelandsista ole. Eikä romaanin muistakaan miehistä: kaikki leikkivät mieluummin rosvoa ja poliisia.
Mutta myös toinen hauska yhteys Mendozan ja de Saden välillä paljastuu. Tai pikemminkin Kissatappelun ja Justinen välillä.
Velazquez: Rokeby Venus
Kissatappelussa merkittävä osa on Velazquezin ”Rokebyn Venus” -maalauksella, jopa niin merkittävä, että suomalaisen laitoksen kanteen on lisätty yksityiskohta teoksesta.
Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936
Kuinka ollakaan, eräässä muinaisessa Justinen englanninkielisessä laitoksessa on selvästikin lainattu samaa aihetta.
Markiisi de Sade: Justine
Teokset ovat kuin toistensa peilikuvia…
Romaanin lopussa asiat ratkeavat siinä määrin kuin ratkeavat, Whitelandsista riippumatta ja hänestä mitään piittaamatta, ja tämä surullisen hahmon haahuilija pistetään junaan ja lähetetään lopultakin kotiin.
Kaikki muu, Madrid ja sen asukkaat, sähköinen ilmapiiri, jää ennalleen, odottamaan räjähdystä, väistämättömän sisällissodan puhkeamista. Vain Whitelands on pois – ja se hänen mittaamattoman arvokkaaksi arvioimansa, ennen tuntematon ja nyt oudossa tulipalossa tuhoutunut Velazquezin toinen Venus-maalaus.
Sen pituinen se. – Vai senkö sittenkään?
Lähes kaikki nappulat ovat edelleen laudalla, kuningatar hyvissä asemissa. Peli saattaisi vielä jatkua. Vai kuinka, Eduardo Mendoza?
Suljetut vaunut „Kinnises tõllas“ 