Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi I: Nisunjyvät

Kun viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Tatu Vaaskiven syntymästä, nyt vietämme runoilija Saima Harmajan vastaavaa juhlavuotta. Tuon myöskin jo nuorena menehtyneen taiteilijasielun.

                                                                            * * *
Saima Harmajaa (1913-1937) ei ole unohdettu.

1970-luvulla hänen muistoaan ja tuotantoaan kunnioitettiin elämäkerralla (Kaarina Helakisa: Saima Harmaja – legenda jo eläessään; WSOY 1977) ja 30 vuotta myöhemmin muisteluteoksella (Päivi Istala (toim.): Saima Harmaja – runoilijoista runoilijoin; WSOY 2007).

Kymmenen vuotta sitten, runoilijattaren syntymän 90-vuotisjuhlavuonna, perustettiin Saima Harmajan nimikkoseura: seurasi runoiltoja kirjastoissa; ”runollisia [ja suosittuja] hautuumaakävelyjä Helsingin Hietaniemessä Saiman syntymäpäivän aattona”; syntyi myös Sanataidekoulu Saima…

Mitä kaikkea juuri alkanut juhlavuosi sitten tuokaan tullessaan!

Tamperelainen Tulenkantajat-kirjakauppa ehti ilmeisesti ensimmäisenä satavuotisjuhlimaan: Saima Harmaja 100v. -iltaa vietettiin jo tammikuussa.

Harmajan kustantaja (WSOY) muistaa runoilijatarta julkaisemalla vielä talven kuluessa Kirjeitä Saima Harmajalle ja toukokuisen syntymäpäivän aikoihin uusintapainoksena Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa (painos saanee järjestysnumerokseen jo 15…).

Voimme uskoa että tämä juhlavuosi nousee suuren yleisön tietoisuuteen paremmin kuin T. Vaaskiven viimevuotinen, joka huomioitiin oikeastaan vain Vaaskiven kotikaupungissa Oulussa ja suppeassa akateemisessa piirissä Helsingissä (tässä). Yksi väitöskirja tosin julkaistiin (Veli-Matti Pynttäri: Vain tämä menettelytapa tuntuu tulokselliselta…”: psykoanalyysi modernin aikakauden myyttinä T. Vaaskiven kulttuurikritiikissä) ja sitten tuo Suljetut vaunut -omakustanne.

                                                                       Huhtikuu 1932

Vasta 19-vuotiaan Saima Harmajan esikoiskokoelma Huhtikuu (WSOY 1932) sai osakseen sekä kriitikoiden että yleisön varauksettoman ihastuksen. Mm. kevään kuulas hurmio ja perhosmaisen herkkä luonnontaju, toisaalta hiljainen hartaus ja tuskan tumma ääni olivat määritteitä joita kriitikot viljelivät.

Liisa Enwald kirjoittaa Istalan teoksessa, että Harmajan seuraavat kokoelmat Sateen jälkeen (WSOY 1935) ja Hunnutettu (WSOY 1936) saivat vaisumman vastaanoton:

[–] kritiikit alkoivat käyttää sellaisiakin sanoja kuin liian artistinen, vähäverinen ja kalvakas. ”Jääneekö ikuiseksi lupaukseksi”, kyseli Viljo Kojo.

Mutta ainakin yksi tuon ajan merkittävimmistä kirjallisuuskriitikoista – T. Vaaskivi – ei Harmajan taitoja kyseenalaistanut sanallakaan, koskaan. Ja Vaasikivi sentään varoi visusti lyömästä mestarin leimaa kehenkään liian kevein perustein. Seikka, jonka sai omalla kohdallaan mm. Mika Waltari kokea.

Vaaskivikin joutuu Huhtikuun lumoihin: hän näkee siinä

[–] aivan harvinaista lahjakkuutta, eräänlaista tummaa, kärsivää kauneutta, persoonallisia äänenpainoja, jotka kokoelman alkupuolella kyllä tahtovat hukkua sovinnaisiin ja haettuihin muotoihin, mutta loppupuolella puhkeavat tuolloin tällöin aivan hämmästyttäviin säkeisiin.

Tuon Kalevassa julkaistun, lyhyen ytimekkäästi nimetyn artikkelinsa ”Uusi runoilija” Vaaskivi päättää sanoihin:

Ja kun tähän luontaiseen lahjakkuuteen vielä yhtyy varma, vilpitön pyrkimys seesteisyyteen, ymmärtämykseen ja eräänlaiseen kärsivään, vakaaseen nöyryyteen elämän ja kuoleman edessä, niin lienee myös Saima Harmajan tulevaisuuden varalle antama lupaus vakavimpia mitä nuoret esikoiskokoelman kirjoittajat ovat antaneet viime aikoina.

Näin kirjoittaa siis tuolloin vasta 20-vuotias T. Vaaskivi vuotta nuoremman Harmajan teoksesta, vain viisi vuotta ennen runoilijan kuolemaa. Ja kymmenen vuotta ennen omaansa.

Sateen jälkeen 1935

Seuraavan kokoelman (Sateen jälkeen 1935) ilmestyttyä Vaaskivi ei tosiaan tunne sanoja sellaisia kuin ”vähäverinen” tai ”kalvakas”:

Eräs niistä perusvaikutelmista, jotka heräävät jo kirjan ensimmäisiltä lehdiltä, on muodollisen ilmaisun virheettömyys ja kirkkaus. Saima Harmajalla on hallussaan sama runokielen täyteläisyys, sama värien metallinen säteily, joka leimaa Kaarlo Sarkian sensualistisia säkeitä.

Sarkiaan (1902-1945), tuohon toiseen (tai yhteen monista, pikemminkin) tuberkuloosiin menehtyneeseen ajan runoilijaan Harmajaa usein verrataankin. Tai sitten heidät pannaan ikään kuin kilpailemaan keskenään.

Vaaskivi päättää artikkelinsa:

[–] runokokoelman perusteella tekee mieli tervehtiä Saima Harmajaa eräänä tulevien vuosikymmenten kantavimmista lyyrikonnimistämme.

Vaikka Harmajan lyyrikonura jäi sitten kovin lyhyeksi, on Vaaskivi jälleen harvinaisen oikeassa: kokoelmien lukuisat uusintapainokset ja jo vilkaisukin Istalan teokseen koottuihin lukuisiin lukijakokemuksiin vuosikymmenten varrelta ovat siitä eittämätöntä todistetta. Ehkeivät nuo ”tulevat vuosikymmenet” sentään enää jatku, hiukan se vaatisi liioittelua ja Lapin lisää, mutta vain hiukan.

Hunnutettu 1936

Kolmas kokoelma (Hunnutettu 1936) on Vaaskiven mielestä paluuta esikoisen mielenmaisemiin. Kun Sateen jälkeen oli ”eheästi valoisa teos”, ovat Huhtikuu ja Hunnutettu kokoelmia, ”joissa surun ja kuoleman tunnot pimentävät runon näköaloja”.

Mutta

[–] se mikä tässä kokoelmassa on lyyrillisessä sulossa menetetty, se on merkinnyt voittoa sisäisen rehellisyyden tilille.

Tuo sisäinen rehellisyys oli Vaaskiven niin itselleen kuin lukijana ja kriitikkona muillekin kirjailijoille asettamia korkeita päämääriä.

Yhdessä tunnetuimmista artikkeleistaan, ”Vapaan arvostelun puolustus” (Suomalainen Suomi 1936), Vaaskivi kirjoittaa:

Lähteköönpä romaani tai runokokoelma miltä elämänkatsomukselliselta pohjalta tahansa, jos sen äänenpainoissa puhuu totinen ja korkea runoilijahenki, jos kirjailija on siinä todella voitollisesti seurannut omaa geniustaan ja antanut ideaaleilleen syvältä kouraisevan, illusoorisen tulkinnan, teos on kohotettava jka epäilemättä kohotetaan sille kuuluvaan valta-asemaan.

Siinä se on lyhyesti ja ytimekkäästi luonnehdittuna…

Vaaskivi poimi jo esikoiskokoelmasta yhdeksi suosikikseen runon ”Siemenet”. Nyt, Hunnutetun kohdalla, hänen silmänsä pysähtyy runoon ”Auran alla” joka saa hänet kirjoittamaan:

Vielä himmeä, mutta persoonallinen käsitys elämän ja kuoleman vaativista mysteereistä väikkyy näiden uusien runojen taustalla, samalla kun runoilijattaren vertauskuva mullassa nukkuvasta siemenestä saa uuden, vavahduttavan kaiun.

Jyvän mysteeri kiehtoi Vaaskiveä itseään kovin, tuo mystinen kohtalonusko nisunjyvään, joka voittaa elämän menettämällä sen – seikka joka yhdisti hänet mm. Uuno Kailaaseen (1901-1933; Kailas, yksi keuhkotautiin kesken elämänsä uupunut runoilija hänkin).

Myös Kailaan ja Harmajan runouden välillä nähtiin yhtymäkohtia. Erään sellaisen pukee sanoiksi Sinikka Nopola vuosikymmeniä myöhemmin. Kummankin riimiruno on ”puhetta”, luontevaa, soljuvaa. ”Hän [Harmaja] on pudottanut runot hihastaan, eikä kieli ole ehtinyt matkalla kangistua.”

Vaaskivi tosin huomauttaa myös eräästä olennaisesta erosta: kun Kailaalla sama sairaus ja sama sisäinen yksinäistyminen johtivat eettiseen hätään, kuolinrippiin, minän ja maailman ristiriitaan, Harmajalla puolestaan säilyi loppuun asti ilo ilmiöiden kauneudesta, heleä lähikuva maailmasta vailla eettistä painiskelua.

                                                                           Kaukainen maa 1937 (postuumi)

Kohtaus Suljetuista vaunuista: kriitikot Lauri Viljanen ja Tatu Vaaskivi ovat poistuneet Akateemisen kirja-alennusmyynnistä ulkona riehuvaan lumisateeseen ja…

[–] Jo heti ensimmäisessä kulmassa törmäsimme lumen kuorruttamaan hahmoon. Tuo törmäys oli myös perin fyysillinen, sen voimasta kirjapakettini nimittäin luiskahti hankeen josta lähdin sitä pikimmin pelastamaan. Viljanen lumimiehen ensinnä sitten tunnistikin, ”Kas, terve, kirjailija Waltari, hän huikkasi tuuleen – sillä maisterihan se siinä totta vieköön oli.Waltarin ja Viljasen välit olivat jo siihen aikaan varsin kireät, muutamasta Laurin kritiikistä johtuen, ja vähän muustakin vielä. Maisteri pyyhkäisi märkää hyyhmää kasvoiltaan ja minulle osoitettujen anteeksipyyntöjen ja pahoittelujen päälle totesi Lasselle vain ykskantaan, että Viljasenkin on hyvä muistaa sellainen seikka, että kun teistä kriitikoista kirjoitetaan kirjallisuuden historiaa, niin muutaman sivun verran riittää mainiosti, mutta hänen kaltaisestaan kirjailijasta kirjoitettaessa tarvitaan kymmenen. Teosta, hän vielä täsmensi. Silloin Waltari kyllä oli tosissaan – ja aivan oikeassa. Sitten hän oikaisi ryhtiään, kohotti kohteliaasti lumista hattuaan ja katosi pyryyn. Me jatkoimme omaan suuntaamme, jalat upposivat yhä syvempään lumeen eikä kalosseista ollut mitään apua. [–]

Niin on kirjoitettu paljon myös runoilija Saima Harmajasta, kriitikko T. Vaaskivestä huomattavasti vähemmän. Sodan jälkeinen tyyli-ihanteiden muuttuminen kosketti lopulta pahemmin esseistiä ja prosaistia kuin runoilijaa.

Harmaja on paikkansa varmasti ansainnut – mutta mistäpä tiedämme, Vaaskivenkin jyvän hetki saattaa vielä kerran koittaa.

Kootut runot 1942

Kissatappelua eli hyveellisen neidon kovat kokemukset

Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936

Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936

Eduardo Mendozan kotimaassaan palkittu ja ylistetty Kissatappelu. Madrid 1936 (Tammi 2012) pyrkii olemaan yhtä aikaa (tai vuorotellen) historiallinen romaani, jännityskertomus ja burleski veijaritarina. Ja epäonnistuu jotenkin kaikissa, yhdistelmä ei toimi, keitos jää herkullisen kuuloisista raaka-aineistaan huolimatta vaisuksi.

Tuon ajan Madridin räjähdysherkkä, väkivaltainen ja lähes sekasortoinen ilmapiiri ei välity tehokkaasti, koska tapahtumiin, kunnon rähinöihin ei mennä, niistä pikemminkin vain kerrotaan jälkikäteen. Jännityskertomukseksi tapahtumat puolestaan etenevät liian verkkaisesti. Ja veijaritarinan rima on asetettu liian matalalle, jos päähenkilö on niin typerä että annettuaan houkutella itsensä rähjäiseen bordelliin luovuttaa ventovieraalle oppaalleen niin lompakkonsa kuin passinsakin ”turvaan”, koska tuollaisessa paikassahan saattaa kadota mitä vain…

Romaanin päähenkilön, pitkänhuiskean taiteentutkijan ja värittömän antisankarin Anthony Whitelandsin opastamana lukija kokee mielenkiintoisen matkan Diego Velazquezin taiteen maailmaan, lukuisia teoksia tulee esiteltyä, niiden syntyhistoriaa ja malleja, taiteilijan itsensä elämänvaiheitakaan unohtamatta. Lopulta se onkin ehkä romaanin parasta antia, ainakin Espanjan 1600-luvun taiteeseen aiemmin täysin perehtymättömälle.

Kovin varovasti Mendoza tätä materiaalia lopulta kuitenkin itse tarinassa hyödyntää. Tai ehkei valistumaton lukija vain näe Mendozan tekstin alle, havaitse nyansseja. Kuten harjaantumaton katsojakaan ei näe Velazquezin mallien olevan sairaita ja mielenvikaisia, ennen kuin opas sen hänelle kertoo.

Tuhti ruiske burleskia olisi tehnyt hyvää niin Whitelandsiin kuin muutamaan muuhunkin hieman aneemiseen romaanihahmoon, piirtänyt niistä terävämpiä, koomisempia, traagisempia. Ei välttämättä sen uskottavampia mutta mielenkiintoisempia. Velazquezin taidehan suorastaan tyrkytti estradille omia banaaleja suosikkityyppejään, kääpiöitään, idioottejaan. Jos kohta Venuksiaankin.

Tizian: Aktaionin kuolema

Tizian: Aktaionin kuolema

Velazquezin sijaan Mendoza lainaa Tizianilta: tämän maalauksessa ”Aktaionin kuolema” Artemis (Diana) rankaisee neitsyyttään loukannutta (hänet alastomana nähnyttä) sankari Aktaionia muuttamalla tämän hirveksi. Jolloin Aktaionin omat metsästyskoirat repivät sankarin kuoliaaksi. Omat koirat purivat…

Artemis on luonnollisesti romaanin ihana ja ylhäinen Paquita-neito, josta taulua tarkasteleva Whitelands jo näkee päiväunia. Mutta itse Whitelandsista tulee pikemminkin mieleen Velazquezin maalauksen Don Juan de Austria, hovin osa-aikainen narri…

Velazquez: Don Juan de Austria

Velazquez: Don Juan de Austria

Romaanin loppupuolella Mendoza yllättää toisentyyppisellä lainauksella, arkaaisella pastissilla – vai pitäisikö nyt puhua pikemminkin parodiasta.

Eräässä melodramaattisessa kohtauksessa sisarukset, kaksi ylhäisönaista – tuo pian kolmikymppinen Paquita ja hänen vielä kouluikäinen sisarensa Lilí – keskustelevat puutarhassa. Vanhempi siskoksista on suuren tunnekuohun vallassa: hän on antanut neitsyytensä (josta hän koki tulleen itselleen rasite) viileän laskelmoivasti ulkomaalaiselle, jonka tiesi poistuvan elämästään pian ja lopullisesti. Ja tietenkin pikkusisko on syvästi rakastunut tuohon samaan mieheen, Whitelandsiin.

”Voi Lilí, minulla on kauhea ongelma”, Paquita sanoi. Ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän puki ahdistuksensa sanoiksi sukulaissielun edessä.

Ja pian tuon jälkeen:

”Tule”, Lilí sanoi, ”istutaan tuolle penkille, ja kerro mikä sydäntäsi painaa. Minulla ei ole paljon kokemuksia aikuisten maailmasta, mutta olen sisaresi, tunnen sinut ja rakastan sinua enemmän kuin ketään, ja se korvaa tietämättömyyteni.”

Sitten:

[–] he istuutuivat ja Paquita avasi sydämensä ja kertoi Lilílle kaiken sen, minkä lukija jo pääosin tietää [–]

¡Basta! (Madre mia…)

Mutta jotenkin tuo tyyli siis tuntuu kovin tutulta. Missä teoksessa nuori viaton (tai pikemminkin juuri turmeltu) neito avautuu lähes samoin sanoin?

Ainakin muudan markiisi de Sade maalaili kuuluisassa ”filosofisessa” teoksessaan Justine (suomalainen alaotsikko ”eli hyveellisen neidon kovat kokemukset”; Gummerus 1970) varsin samaan tapaan 1700-luvun lopulla…

Tosin Mendozan romaanin pappi on kyllä mahdollisimman kaukana de Saden munkeista ja muista kirkonmiehistä, noista läpimoraalittomista nautiskelijoista, eivätkä velazquezmaiset kretiinit ja muut kummajaiset ilmestyneet uhkaamaan neitojen siveyttä – tehtävä jäi yhden hoopon protestantin harteille.

Valitettavasti kohtaus jää jotenkin irralliseksi. Tällainen hempeily vaatisi sekin burleskin vastapainonsa, mutta sellaiseen ei Whitelandsista ole. Eikä romaanin muistakaan miehistä: kaikki leikkivät mieluummin rosvoa ja poliisia.

Mutta myös toinen hauska yhteys Mendozan ja de Saden välillä paljastuu. Tai pikemminkin Kissatappelun ja Justinen välillä.

Velazquez: Rokeby Venus

Velazquez: Rokeby Venus

Kissatappelussa merkittävä osa on Velazquezin ”Rokebyn Venus” -maalauksella, jopa niin merkittävä, että suomalaisen laitoksen kanteen on lisätty yksityiskohta teoksesta.

Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936

Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936

Kuinka ollakaan, eräässä muinaisessa Justinen englanninkielisessä laitoksessa on selvästikin lainattu samaa aihetta.

Markiisi de Sade: Justine

Markiisi de Sade: Justine

Teokset ovat kuin toistensa peilikuvia…

Romaanin lopussa asiat ratkeavat siinä määrin kuin ratkeavat, Whitelandsista riippumatta ja hänestä mitään piittaamatta, ja tämä surullisen hahmon haahuilija pistetään junaan ja lähetetään lopultakin kotiin.

Kaikki muu, Madrid ja sen asukkaat, sähköinen ilmapiiri, jää ennalleen, odottamaan räjähdystä, väistämättömän sisällissodan puhkeamista. Vain Whitelands on pois – ja se hänen mittaamattoman arvokkaaksi arvioimansa, ennen tuntematon ja nyt oudossa tulipalossa tuhoutunut Velazquezin toinen Venus-maalaus.

Sen pituinen se. – Vai senkö sittenkään?

Lähes kaikki nappulat ovat edelleen laudalla, kuningatar hyvissä asemissa. Peli saattaisi vielä jatkua. Vai kuinka, Eduardo Mendoza?

Mad manners eli Seikkailijan etiketti vm. 1919

Yksin maailman ääriin
Viime lauantaina (12.1.) pysäytti Hesarin kulttuurisivuilla harhailevan katseeni kuva merkillisestä vanhasta kirjankannesta.

Artikkeli ”Rohkea Alma koki maailman myrskyt” olisi ilman sitä jäänyt ehkä lukematta, mutta tuo kuva, se oli kuin jostakin aikansa lastenkirjasta, korean-sievistelevä – ja, kuten nykyään sanotaan, rasistinen. Ja sitten kirjan nimi Yksin maailman ääriin (WSOY 1934)…

Siis esiteltiinkö tässä joku ”Gulliveran retket kääpiöiden maihin lapsille lyhennettynä”? Vai mistä nyt oli kysymys?

Teoksen kirjoittanut Alma M. Karlin vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta tyypiltä, umpihullunrohkealta suorastaan, ja kirja ehdottomasti tutustumisen arvoiselta.

Eletään vuotta 1919. Ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Eurooppa on raunioina, sodan arvet syvät. Kuten niin moniin muihinkin myös Alma Karliniin, nuoreen itävaltalaisnaiseen, iskee kaukokaipuu. Tai vielä enemmän: Alma tuntee itsensä uudeksi Kolumbukseksi, hän haluaa kokea jotakin sellaista kuin Kolumbus. Yksin. Ja nyt!

Rahaa hänellä ei ole, mutta suuri luottamus kirjailijanlahjoihinsa ja kielitaitoonsa. Niiden avulla hän hankkisi elantonsa ja rahoittaisi matkansa sen edetessä. Pian lukijalle tulee myös selväksi, että peräänantamattomuutta ja sitkeyttä, huumoria ja nokkeluutta tällä itävallattarella on enemmän kuin monella miehellä. Niitä ilman hän ei kaikista vaaroista ja vastoinkäymisistä olisi tuosta peräti kahdeksan vuoden mittaiseksi venähtäneestä odysseiastaan selvinnyt edes hengissä.

Kun olin lukenut muutaman ensimmäisen luvun, alkoi myös kiinnostaa kuinka kirja aikoinaan otettiin meillä vastaan.

Teos oli herättänyt ilmestyessään ilmeisen suurta huomiota: tästä aivan uudenlaisesta matkakirjasta kirjoitettiin runsaasti esittelyjä ja artikkelit olivat voittopuolisesti sangen laajoja – ja paitsi sitä, innostuneita.

Jo otsikot kertovat paljon: ”Viehättävä matkakirja”, ”Rohkea maailmankiertäjä”, ”Terävä tyttö maailmalla”, ”Erinomainen matkakuvaus”, ”Neitonen tarttui matkasauvaan”…

Tietyssä mielessä Alma Karlin onkin suurempi sankari kuin vaikkapa herrat Milonoff ja Rantala, näin jos verrataan reissuajien lähtökohtia: heiveröinen, lähes varaton nainen yksin 1900-luvun alun eksoottisissa maissa vs. kaksi raavasta miestä teknistyneellä ja ”sivistyneellä” 2000-luvulla, miestä joilla minä hetkenä tahansa on mahdollisuus vaikka lentää kotiin ”villien” ja ”sekarotuisten” parista.

Useimmat kriitikot näkyvät tarttuneenkin juuri teoksen tuohon puoleen: uljaan nuoren naisen selviytymistarinaan ja toisaalta teoksesta huokuvaan kirjoittajan persoonalliseen voimaan. Yleensä Karlin pystytään näkemään (amatööri)tutkimusmatkailijana ja taiteilijana, ei seikkailijattarena. Ja, kuten eräässä artikkelissa selväsanaisesti asia ilmaistaan, ”sekarotuiset kansat saavat kuulla kunniansa häneltä ja kaikesta päättäen oikeutetusti”. Ja että rahattomuuttaan täytyi kirjailijan matkustaa Atlantin yli kolmannessa luokassa, ”joten hän joutui välittömään kosketukseen yhteiskunnan pohjakerrosten kanssa ja sai juuri sen vuoksi kokea yhtä jos toistakin epämiellyttävää”.

Toki useammin asia esitetään positiivisen kautta:

Olemme tottuneet lukemaan matkakertomuksia, jotka opettavaisessa äänilajissa ovat tutustuttaneet meidät unohtamaamme maantieteen koulukurssiin loistolaivojen salonkien tai upeitten autojen ja junien perspektiivistä. meidän on annettu ymmärtää, että eksoottiset maat ovat maanpäällisiä paratiiseja, joissa onnelliset alkuasukkaat tanssivat palmujen varjossa kuutamossa tai nauttivat banaaneja ja leipäpuun hedelmiä aurinkoisen, sinisen taivaan alla. Alma Karlin sensijaan näyttää meille mitalin toisen, todellisemman puolen.

”Hän ei kulje silmät ummessa eikä piileksi elämää ylhäisön seurassa ensiluokan paikoissa”, kirjoittaa toinen.

Ja kolmas säestää, että Karlinin suorasukaisessa asiain ja tapahtumain esittelyssä ”ei tunnu jälkeäkään tekopyhästä sievistelystä yhtävähän kuin kuuluisi soinnahdustakaan masentavasta ja vaikertavasta sävelestä”.

”Kaikkea sitä naisihminen uskaltaakin julkisesti arvostella!” huokaisee (hieman ihailevasti) neljäs kertoessaan Karlinin eteläamerikkalaisiin miehiin, noihin ”kaksijalkaisiin eläimiin” kohdistamasta murskakritiikistä.

Mutta muutamat poikkeavat äänenpainot ovat yleensä ne mielenkiintoisimmat, niin nytkin.

Valitettavasti T. Vaaskivi (kun nyt Vaaskivelle omistetussa blogissa ollaan, ei pidä sivuuttaa yhtään mahdollisuutta palauttaa tämä mielenkiintoinen hahmo hetkeksi näköpiiriimme) ei ryhtynyt teoksesta arviotaan kirjoittamaan, mutta hänen myös Suljetuissa vaunuissa esitelty kollegansa ja ystävänsä Lauri Viljanen Helsingin Sanomista sitä vastoin tarttui tunnetusti terävään kynäänsä:

Aiheena kirjassa [–] onkin oikeastaan se, kuinka rohkeasti sivistynyt valkoinen nainen uskaltaa sukeltaa ihmiskunnan värilliseen pohjasakkaan menettämättä tuimasti uhattua siveyttään.

Ja myöhemmin:

On aivan persoonallinen makuasia, kuinka paljon pitää tuttavuudesta Alma Karlinin kanssa. Omasta puolestani minun täytyy sanoa, että tämän nuoren itävallattaren mielenkiintopiiri on niin omituisella tavalla rajoitettu ja hänen kieltämättömän naisellisen sankaruutensa laatu niin merkillisellä tavalla valittu, etten ole voinut häneen oikein ihastua.

Toisaalla Viljanen varovaisesti tunnustaa Karlinin sankaruuden, vaikka sitten näkeekin itse teoksen ”rosollina”, sekoituksena enimmäkseen vastenmielisistä ”arkiseikoista”, tarkoista luontohavainnoista ja joukosta tietoja ”ikivanhoista kulttuurijäännöksistä” – juuri tuollaisesta olisi Tatu saattanut olla hyvinkin kiinnostunut!

Viljanen ei siis pitänyt teoksen rakenteesta eikä – niin mistä? Hän ei pue tuntemuksiaan aivan selviksi sanoiksi.

Onko häntä ärsyttänyt joku sellainen, jota eräs ammattiveli kuvailee seuraavasti:

Tämä puolittain miehevä huumorin väike hänen pikakuvissaan [toimii] soveliaana suolana ja mausteena, joka samalla – sanoisimmeko desinfisioi – rohkeimpienkin paikkojen sisällön täysin terveeksi ja viattomaksi.

Vai onko Viljanen samalla tavoin hiukan skeptinen kuin se kriitikko, joka kirjoittaa:

En ole pätevä arvostelemaan, missä määrin tekijän huomiot ja suomentajan suomennokset pitävät jokaisessa yksityiskohdassa paikkansa. [–] Teoksen tyyli on naisellisen pistelevää, joskus jonkin verran banaalia ja lapsellista.

Mahdollisesti Viljanen olisi halunnut kirjoittaa (muttei tohtinut) kuten Toveritar-lehden nimettömäksi jäävä kirjoittaja:

Miespuolisista olioista lienee hänen tielleen siellä sattunut kaikista kelvottomimmat, sillä on vaikeata uskoa että kaikki sekarotuisetkaan miehet olisivat sellaisia ’kaksijalkaisia eläimiä’, jollaisiksi kirjailijatar heidät kuvaa. – Yleensäkin hän katselee ihmisiä ja elämää jonkinlaiselta korokkeelta, jonne hänet on nostanut hänen sivistystasonsa ja valkoinen rotunsa. Matkustaessaan laivassa rahan puutteessa kolmannessa luokassa hänen arvostelunsa matkatovereistaan ovat tyypillisiä ’sivistyneelle’ pikkuporvarille, joka aina asettaa arvostelunsa mittapuuksi toisen henkilön virallisen sivistysmäärän.

Ja myöhemmin:

Siellä [Japanissa] on maallinen paratiisi. Ihmiset puhtaita, sivistyneitä ja kohteliaita. Sieltä hän tapaa satuprinssinkin, mutta hän onkin keltainen… ja ”me valkoiset naiset emme saa kavaltaa rotuamme… se on rikos meitä itseämme ja muita kohtaan”.

Tietenkin on mahdollista myös se, että Viljanen liikkui samoissa mietteissä kuin Suomalaisen Suomen Matti Salonen (myöh. Kurjensaari), joka jakaa artikkelissaan (pikkunokkelalla otsikolla ”Yksinäisen naisen juna”) ensin kaunista kiitosta ja sitten tykittää:

Täytyy tunnustaa, että hän on oikein hyvässä mielessä uhrautuva tietojen hankkija, eikä kätke niitä suinkaan vakan alle, vaan viehättävällä tyylillään katsoo aina muutaman millin sen pinnan alle, jonka hän näkee. Mutta sen ohella hän ei koskaan jätä mainitsematta, missä häntä ahdisteltiin tai tehtiin sopimattomia tarjouksia, missä tietyt paikat olivat yhteisiä miehille ja naisille, missä niitten ovia ei saanut sisältäpäin lukkoon ja missä kylpyammeessa mies pyrki pesijäksi. Tässä kaikessa on niin kumman vanhapiikamainen ja abnormi sävy, että se tuo mieleen puberteetti-iän kaikkein vaikeimmat kompleksit. Kireä otsa rypyssä ja tukahdutetut vietit pienessä vartalossa tämä maailmanmatkustaja kiroaa naisellisen sukupuolensa ja on merellä kommunisti, kun varattomuuden takia on kuljettava alimmassa luokassa, haukkuu saksalaista epäsympaattisuutta ja ylistää japanilaisia miehiä, jotka pysyvät stoalaisen rauhallisina, vaikka makuuhuoneitten välillä on vain työntöovi. Ja kummallisinta tässä kaikessa on, ettei hän vähimmässäkään määrin herätä lukijan ihailua, huolimatta siitä että hän vaeltaa puhtaana neitseenä lukemattomien rotujen, kolmen maanosan ja kirjan kolmensadankolmenkymmenenkuuden sivun läpi. Minusta tuntuu, että tällainen on Natsi-Saksassa haluttua tekstiä, koska sen luettuaan on valmis vaistomaisesti huokaisemaan, että suutari pysyköön lestissään, t.s. parasta maailmassa on naiselle sittenkin vain ’Kirche, Küche und Kinder’. Muu kaikki on niin kovin, kovin vaarallista.

No just. Mutta ainakaan tasapaksuudesta ja yksiäänisyydestä ei tuon ajan kirjallisuuskriitikoita voida soimata.

* * *

Kannen kuvaan vielä palataksemme:

On suorastaan outoa, että kustantaja tällaiselle teokselle on antanut n.s. tyttökirjojen kiiltokuvamaisen korean ja typerän ulkoasun. Eikö olisi syytä vaatia, että kansilehden piirtäjä tutustuu teokseen ennen kuin ryhtyy työhönsä.

Tai:

Yksin maailman ääriin suomenkielinen painos on kirjatehtaassa joutunut saamaan harhauttavan ulkoasun. Teoksen kansilehteä silmäillessä luulee joutuneensa tekemisiin lasten satukirjan kanssa.

Kannesta lienee myös Opettajain lehden kriitikko saanut idean aloittaa muutaman rivin alakertansa seuraavin sanoin:

”Kielletty lapsilta”, olisi ollut painettava kirjan kansilehteen, siksi paljon sukupuolielämän harhautumia varsinkin eräissä Etelä-Amerikan seuduissa kerrotaan kirjassa [–].

Näin kansankynttiläin pää-äänenkannattaja vuonna 1935. Todeten kuitenkin vielä, että ”maantiedettä opettava” löytää teoksesta lukuisia kohtia, joita lukemalla (siis opettaja lukee – oppilaiden käsiinhän ei moista kirjaa tullut antaa) voi elävöittää opetusta.

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

&

* * *

PS. Suomennosta kehutaan lähes kautta linjan (vain joku näkee siinä ”paikoitellen tilapäisyyden leimaa”). Käännös on eittämättä ”taattua Waltaria”, kieli kaunista ja notkeaa, kestävää – kelpaisi hyvin myös nykylukijalle.

Mika Waltarille itselleen tämän teoksen suomentaminen lienee tuonut sekä sopivaa jatkoa että toisaalta myös piristävää vaihtelua hänen edellisvuotista käännösurakkaansa ajatellen.

Hanns Heinz Ewersin Horst Wesselin (WSOY 1933) homoeroottinen kuvasto piukoissa nahkapöksyissä kirmailevista liinatukkaisista arjalaissankareista sai nyt peräänsä samoin rotuhygienian ja valkoisen rodun ylemmyyden merkityksen oikein oivaltaneen uljaan nuoren naisen seikkailuista.

Mutta Horst Wessel -teoksesta ehkä joskus myöhemmin enemmän…