Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi II: Kahdesta 30-luvun runoilijakohtalosta

Syksyllä 1929 17-vuotias Tatu Vahlsten (vuodesta 1935 Vaaskivi) aloittaa opiskelunsa Kansalaiskorkeakoulussa Helsingissä. Alku näyttää lupaavalta, Tatu on innostunut, lehtimiehen ura siintelee silmissä. Vaikka kirjailijaksi hän kyllä on päättänyt ryhtyä, mutta kai se on syytä hankkia joku porvarillinen ammatti, kuten isäpuoli kehotti. Ja miksikään virkaihmiseksi hän ei rupea!

Olen ollut kolme viikkoa koulussa. Elokuun viimeisellä viikolla tulin Helsinkiin. Kahdeksassa päivässä minulla oli 6 tenttiä. Se oli kireää, rasittavaa, äärettömän jännittynyttä aikaa. Mutta siihen sisältyi samalla riemua, hurjan pinnistämisen, työnteon riemua. Voitollista tentistä paluuta, omalla tahdonvoimalla aikaansaatujen tulosten suomaa ylpeää tyydytystä.

Näin kirjoittaa 17-vuotias SYK:in VIII-luokkalainen Saima Harmaja tasan vuotta myöhemmin.

Noihin aikoihin Tatu Vahlsten jo huomaa, että hänen aikansa koulussa menee aivan hukkaan: Kirjastoja, divareja ja kirjakauppoja koluamalla pystyi valitsemaan paljon kehittävämpää luettavaa. Ja siinä sivussa tapaamaan kahviloissa paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kirjailijoita, runoilijoita… Toinen lukuvuosi sujuu kuitenkin vielä jotenkuten, vaikkei mitään ”hurjan pinnistämisen ja työnteon riemua” ole opiskelussa ollutkaan.

Koulunkäynnin ohessa kumpikin kirjoittaa runoja ja haaveilee runoilijan-tulevaisuudesta.
Toukokuussa Saima Harmajalla todetaan tuberkuloosi.

Seuraava lukuvuosi (1931-32) menee Vahlstenilta tyystin boheemielämän pyörteissä: ryppyisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut, pitkätukkainen ja kaikin puolin epäsiisti, kahvia ja tupakkaa suurkuluttava vihreänkalpea Vaaskivi hengailee mm. Tulenkantajien liepeillä, huvittaa ja hauskuttaa; on sanavalmis ja aina keskustelua piristävä, mutta hiukan tragikoominen hahmo.

Perhetyttö-Saima lukee koulupäivän jälkeen Nuoresta Voimasta siistittyjä versioita Tulenkantajien toilailuista, ihastelee ja kauhistelee. Vahlstenista hän tuskin on kuullutkaan, sen enempää kuin Tatu hänestä. Heidän polkunsa tuskin kohtaavat.

Keväällä Tatuun iskee vielä tippuri: kauhistunut opiskelija-Vahlsten lopettaa koulun ja pakenee tätinsä tykö Oulun Hietasaareen. Pian ilmestyy Harmajan Huhtikuu, kriitikko-Vahlsten kirjoittaa esikoisesta paikalliseen Kalevaan kauniit kritiikit, tippuri uusiutuu ja nuori kriitikko harkitsee jo itsemurhaa. Mutta Hietasaaren rannat ovat matalat, kylmä tulee jo kahlatessa: Tatu kääntyy takaisin. Ja kirjoittaa lisää kritiikkejä.

Ja runoja. 30-luvun alkuvuosina niitä syntyy lähes 300 (sen verran Harmajalla oli kyllä koossa jo 14-vuotiaana…), joista viitisenkymmentä Vahlsten kelpuuttaa WSOY:lle lähettämäänsä kokoelmaan. Mutta WSOY ei niitä kelpuuta.

Kustantajan mielestä runoilijan eksoottisuutta tavoittelevat runot ovat ulkonaisesta loistostaan huolimatta vailla syvempää taiteellisuutta, niiden loppusoinnut teennäisiä, tekijän maku liian horjuva. Vaaskivi-tutkija Holger Lybäckin mukaan runot kertoivat ”melkein lohduttomasta yksinäisyydentunteesta, kaipuusta jonnekin pois, painajaisunista ja toivekuvitelmista”.

Samaan aikaan Vahlsten kirjoittaa myös proosaa, lähinnä kauhuromanttisia romaanikäsikirjoituksia, muttei niiden menestys ole yhtään parempi.

Hänen kritiikkinsä sitä vastoin uppoavat Kalevaan ja sen lukijoihin.

Vahlsten palaa Helsinkiin vasta syksyllä 1934, muuttuneena miehenä, aikuistuneena. Tuttavapiiri supistuu ja valikoituu, boheemielämä jää. Niin jää myös opiskelu, sillä kirja-arvostelut alkavat kelvata valtakunnallisiinkin lehtiin, niitä suorastaan tilataan häneltä ja kustantamojen kirjapaketteja ilmestyy pyytämättä.

Harmaja jatkaa runoja ja päiväkirjaa, ikävöi koleaa Jaakko-sulhastaan, sairastaa.

Harmajan lähes ainoa yhteys kirjailijapiireihin on Nuoren Voiman Liiton Kerho 33, jonka kokouksissa tapaa sellaisiakin kuuluisuuksia kuin Olavi Paavolainen ja Lauri Viljanen, kerhon perustajasta Mika Waltarista puhumattakaan. Sittemmin tilaisuuksissa näkyy myös Oulun-pakolaisuudestaan palannut T. Vaaskivi – mutta siinä vaiheessa Harmaja on jo etenevän sairautensa vuoksi jäänyt sivuun. Polut eivät kohtaa.

Vahlstenin kesä 1935 kuluu taas Hietasaaressa ja Harmaja matkustaa Italiaan, ja tunnetust epäterveessä Venetsian ilmastossa hänen tuberkuloosinsa uusiutuu. Tatu takoo kritiikkejä ja kirjallisuusesseitä, Harmaja loihtii hempeän herkkiä matkarunoja.

Syksyllä Tatu Vahlsten muuttaa nimensä Vaaskiveksi, Suomalainen Suomi (nyk. Kanava, perustettu 1933) kun edellyttää kirjoittajakuntansakin olevan ”suomalaisia”. Harmajalta ilmestyy toinen kokoelma Sateen jälkeen, ja hän joutuu loppuvuodeksi keuhkotautisairaalaan. Vaaskivi lausuu kokoelmasta muutaman kauniin sanan, nyt valloittamansa Suomalaisen Suomen sivuilla.

Maaliskuussa Vaaskivi riemuitsee tädilleen olleensa koko talven täysin terve – vain joitakin ”pieniä sisäisiä kriisejä ja väsähtämisen tiloja, joita joskus sattuu ja jotka täytynee kestää urheasti”.
Urheasti koettaa Harmajakin kestää omat väsähtämisen tilansa. Kesän hän kirjoittaa ja kamppailee kuluttavaa tautiaan vastaan perheen huvilalla Lohjalla, viimeisen kesänsä. Kirjoittaa ja kamppailee kuten Vaaskivi viisi vuotta myöhemmin Hietasaaressa omana viimeisenä kesänään.

Syksyllä 1936 ilmestyy Harmajan kolmas kokoelma Hunnutettu; Vaaskiven ja Tulenkantajien Elina Vaaran suhde syvenee; Vaaskivi kirjoittaa nyt Sillanpää-elämäkertaa, tulevaa esikoistaan. Sulhanen hylkää Saiman kolmannen – ja nyt viimeisen – kerran.

28. huhtikuuta 1937 T. Vaaskivi valittelee tädilleen lähettämässään kirjeessä työkiireitään ja väsymystään, kertoo että oli edellisellä viikolla kyllä lepäillyt, ”mutta sitten tuli se Saima Harmajan kuolema ja minun päälleni sen mukana velvollisuudet suureen suruartikkeliin Uudessa Suomessa”.
Ja kaunis tuo ”Saima Harmajan lyyrikontaival” olikin.

Seuraavaksi Tatu siirtyy kirjeessään kuvailemaan kuinka jo illalla on vedettävä smokki päälle ja lähdettävä balettiin…

* * *

Kuukautta myöhemmin T. Vaaskivi matkustaa morsiamineen Tarttoon – mutta se tarina löytyy Suljetuista vaunuista

Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi I: Nisunjyvät

Kun viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Tatu Vaaskiven syntymästä, nyt vietämme runoilija Saima Harmajan vastaavaa juhlavuotta. Tuon myöskin jo nuorena menehtyneen taiteilijasielun.

                                                                            * * *
Saima Harmajaa (1913-1937) ei ole unohdettu.

1970-luvulla hänen muistoaan ja tuotantoaan kunnioitettiin elämäkerralla (Kaarina Helakisa: Saima Harmaja – legenda jo eläessään; WSOY 1977) ja 30 vuotta myöhemmin muisteluteoksella (Päivi Istala (toim.): Saima Harmaja – runoilijoista runoilijoin; WSOY 2007).

Kymmenen vuotta sitten, runoilijattaren syntymän 90-vuotisjuhlavuonna, perustettiin Saima Harmajan nimikkoseura: seurasi runoiltoja kirjastoissa; ”runollisia [ja suosittuja] hautuumaakävelyjä Helsingin Hietaniemessä Saiman syntymäpäivän aattona”; syntyi myös Sanataidekoulu Saima…

Mitä kaikkea juuri alkanut juhlavuosi sitten tuokaan tullessaan!

Tamperelainen Tulenkantajat-kirjakauppa ehti ilmeisesti ensimmäisenä satavuotisjuhlimaan: Saima Harmaja 100v. -iltaa vietettiin jo tammikuussa.

Harmajan kustantaja (WSOY) muistaa runoilijatarta julkaisemalla vielä talven kuluessa Kirjeitä Saima Harmajalle ja toukokuisen syntymäpäivän aikoihin uusintapainoksena Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa (painos saanee järjestysnumerokseen jo 15…).

Voimme uskoa että tämä juhlavuosi nousee suuren yleisön tietoisuuteen paremmin kuin T. Vaaskiven viimevuotinen, joka huomioitiin oikeastaan vain Vaaskiven kotikaupungissa Oulussa ja suppeassa akateemisessa piirissä Helsingissä (tässä). Yksi väitöskirja tosin julkaistiin (Veli-Matti Pynttäri: Vain tämä menettelytapa tuntuu tulokselliselta…”: psykoanalyysi modernin aikakauden myyttinä T. Vaaskiven kulttuurikritiikissä) ja sitten tuo Suljetut vaunut -omakustanne.

                                                                       Huhtikuu 1932

Vasta 19-vuotiaan Saima Harmajan esikoiskokoelma Huhtikuu (WSOY 1932) sai osakseen sekä kriitikoiden että yleisön varauksettoman ihastuksen. Mm. kevään kuulas hurmio ja perhosmaisen herkkä luonnontaju, toisaalta hiljainen hartaus ja tuskan tumma ääni olivat määritteitä joita kriitikot viljelivät.

Liisa Enwald kirjoittaa Istalan teoksessa, että Harmajan seuraavat kokoelmat Sateen jälkeen (WSOY 1935) ja Hunnutettu (WSOY 1936) saivat vaisumman vastaanoton:

[–] kritiikit alkoivat käyttää sellaisiakin sanoja kuin liian artistinen, vähäverinen ja kalvakas. ”Jääneekö ikuiseksi lupaukseksi”, kyseli Viljo Kojo.

Mutta ainakin yksi tuon ajan merkittävimmistä kirjallisuuskriitikoista – T. Vaaskivi – ei Harmajan taitoja kyseenalaistanut sanallakaan, koskaan. Ja Vaasikivi sentään varoi visusti lyömästä mestarin leimaa kehenkään liian kevein perustein. Seikka, jonka sai omalla kohdallaan mm. Mika Waltari kokea.

Vaaskivikin joutuu Huhtikuun lumoihin: hän näkee siinä

[–] aivan harvinaista lahjakkuutta, eräänlaista tummaa, kärsivää kauneutta, persoonallisia äänenpainoja, jotka kokoelman alkupuolella kyllä tahtovat hukkua sovinnaisiin ja haettuihin muotoihin, mutta loppupuolella puhkeavat tuolloin tällöin aivan hämmästyttäviin säkeisiin.

Tuon Kalevassa julkaistun, lyhyen ytimekkäästi nimetyn artikkelinsa ”Uusi runoilija” Vaaskivi päättää sanoihin:

Ja kun tähän luontaiseen lahjakkuuteen vielä yhtyy varma, vilpitön pyrkimys seesteisyyteen, ymmärtämykseen ja eräänlaiseen kärsivään, vakaaseen nöyryyteen elämän ja kuoleman edessä, niin lienee myös Saima Harmajan tulevaisuuden varalle antama lupaus vakavimpia mitä nuoret esikoiskokoelman kirjoittajat ovat antaneet viime aikoina.

Näin kirjoittaa siis tuolloin vasta 20-vuotias T. Vaaskivi vuotta nuoremman Harmajan teoksesta, vain viisi vuotta ennen runoilijan kuolemaa. Ja kymmenen vuotta ennen omaansa.

Sateen jälkeen 1935

Seuraavan kokoelman (Sateen jälkeen 1935) ilmestyttyä Vaaskivi ei tosiaan tunne sanoja sellaisia kuin ”vähäverinen” tai ”kalvakas”:

Eräs niistä perusvaikutelmista, jotka heräävät jo kirjan ensimmäisiltä lehdiltä, on muodollisen ilmaisun virheettömyys ja kirkkaus. Saima Harmajalla on hallussaan sama runokielen täyteläisyys, sama värien metallinen säteily, joka leimaa Kaarlo Sarkian sensualistisia säkeitä.

Sarkiaan (1902-1945), tuohon toiseen (tai yhteen monista, pikemminkin) tuberkuloosiin menehtyneeseen ajan runoilijaan Harmajaa usein verrataankin. Tai sitten heidät pannaan ikään kuin kilpailemaan keskenään.

Vaaskivi päättää artikkelinsa:

[–] runokokoelman perusteella tekee mieli tervehtiä Saima Harmajaa eräänä tulevien vuosikymmenten kantavimmista lyyrikonnimistämme.

Vaikka Harmajan lyyrikonura jäi sitten kovin lyhyeksi, on Vaaskivi jälleen harvinaisen oikeassa: kokoelmien lukuisat uusintapainokset ja jo vilkaisukin Istalan teokseen koottuihin lukuisiin lukijakokemuksiin vuosikymmenten varrelta ovat siitä eittämätöntä todistetta. Ehkeivät nuo ”tulevat vuosikymmenet” sentään enää jatku, hiukan se vaatisi liioittelua ja Lapin lisää, mutta vain hiukan.

Hunnutettu 1936

Kolmas kokoelma (Hunnutettu 1936) on Vaaskiven mielestä paluuta esikoisen mielenmaisemiin. Kun Sateen jälkeen oli ”eheästi valoisa teos”, ovat Huhtikuu ja Hunnutettu kokoelmia, ”joissa surun ja kuoleman tunnot pimentävät runon näköaloja”.

Mutta

[–] se mikä tässä kokoelmassa on lyyrillisessä sulossa menetetty, se on merkinnyt voittoa sisäisen rehellisyyden tilille.

Tuo sisäinen rehellisyys oli Vaaskiven niin itselleen kuin lukijana ja kriitikkona muillekin kirjailijoille asettamia korkeita päämääriä.

Yhdessä tunnetuimmista artikkeleistaan, ”Vapaan arvostelun puolustus” (Suomalainen Suomi 1936), Vaaskivi kirjoittaa:

Lähteköönpä romaani tai runokokoelma miltä elämänkatsomukselliselta pohjalta tahansa, jos sen äänenpainoissa puhuu totinen ja korkea runoilijahenki, jos kirjailija on siinä todella voitollisesti seurannut omaa geniustaan ja antanut ideaaleilleen syvältä kouraisevan, illusoorisen tulkinnan, teos on kohotettava jka epäilemättä kohotetaan sille kuuluvaan valta-asemaan.

Siinä se on lyhyesti ja ytimekkäästi luonnehdittuna…

Vaaskivi poimi jo esikoiskokoelmasta yhdeksi suosikikseen runon ”Siemenet”. Nyt, Hunnutetun kohdalla, hänen silmänsä pysähtyy runoon ”Auran alla” joka saa hänet kirjoittamaan:

Vielä himmeä, mutta persoonallinen käsitys elämän ja kuoleman vaativista mysteereistä väikkyy näiden uusien runojen taustalla, samalla kun runoilijattaren vertauskuva mullassa nukkuvasta siemenestä saa uuden, vavahduttavan kaiun.

Jyvän mysteeri kiehtoi Vaaskiveä itseään kovin, tuo mystinen kohtalonusko nisunjyvään, joka voittaa elämän menettämällä sen – seikka joka yhdisti hänet mm. Uuno Kailaaseen (1901-1933; Kailas, yksi keuhkotautiin kesken elämänsä uupunut runoilija hänkin).

Myös Kailaan ja Harmajan runouden välillä nähtiin yhtymäkohtia. Erään sellaisen pukee sanoiksi Sinikka Nopola vuosikymmeniä myöhemmin. Kummankin riimiruno on ”puhetta”, luontevaa, soljuvaa. ”Hän [Harmaja] on pudottanut runot hihastaan, eikä kieli ole ehtinyt matkalla kangistua.”

Vaaskivi tosin huomauttaa myös eräästä olennaisesta erosta: kun Kailaalla sama sairaus ja sama sisäinen yksinäistyminen johtivat eettiseen hätään, kuolinrippiin, minän ja maailman ristiriitaan, Harmajalla puolestaan säilyi loppuun asti ilo ilmiöiden kauneudesta, heleä lähikuva maailmasta vailla eettistä painiskelua.

                                                                           Kaukainen maa 1937 (postuumi)

Kohtaus Suljetuista vaunuista: kriitikot Lauri Viljanen ja Tatu Vaaskivi ovat poistuneet Akateemisen kirja-alennusmyynnistä ulkona riehuvaan lumisateeseen ja…

[–] Jo heti ensimmäisessä kulmassa törmäsimme lumen kuorruttamaan hahmoon. Tuo törmäys oli myös perin fyysillinen, sen voimasta kirjapakettini nimittäin luiskahti hankeen josta lähdin sitä pikimmin pelastamaan. Viljanen lumimiehen ensinnä sitten tunnistikin, ”Kas, terve, kirjailija Waltari, hän huikkasi tuuleen – sillä maisterihan se siinä totta vieköön oli.Waltarin ja Viljasen välit olivat jo siihen aikaan varsin kireät, muutamasta Laurin kritiikistä johtuen, ja vähän muustakin vielä. Maisteri pyyhkäisi märkää hyyhmää kasvoiltaan ja minulle osoitettujen anteeksipyyntöjen ja pahoittelujen päälle totesi Lasselle vain ykskantaan, että Viljasenkin on hyvä muistaa sellainen seikka, että kun teistä kriitikoista kirjoitetaan kirjallisuuden historiaa, niin muutaman sivun verran riittää mainiosti, mutta hänen kaltaisestaan kirjailijasta kirjoitettaessa tarvitaan kymmenen. Teosta, hän vielä täsmensi. Silloin Waltari kyllä oli tosissaan – ja aivan oikeassa. Sitten hän oikaisi ryhtiään, kohotti kohteliaasti lumista hattuaan ja katosi pyryyn. Me jatkoimme omaan suuntaamme, jalat upposivat yhä syvempään lumeen eikä kalosseista ollut mitään apua. [–]

Niin on kirjoitettu paljon myös runoilija Saima Harmajasta, kriitikko T. Vaaskivestä huomattavasti vähemmän. Sodan jälkeinen tyyli-ihanteiden muuttuminen kosketti lopulta pahemmin esseistiä ja prosaistia kuin runoilijaa.

Harmaja on paikkansa varmasti ansainnut – mutta mistäpä tiedämme, Vaaskivenkin jyvän hetki saattaa vielä kerran koittaa.

Kootut runot 1942

”Kaksi kynäilijätärtä” – eli vasara ja Vaaskivi, Osa I

Kuten hyvin tiedämme (käyttääkseni Tatu Vaaskiven usein viljelemää fraasia – yhtä niistä, joilla hän halusi vain osoittaa tietävänsä asiasta enemmän kuin lukija…), Vaaskiven (vuoteen 1935 Vahlstenin) kriitikon ura alkoi oululaisessa Kalevassa. Tämä tapahtui kesällä 1930, Tatun juuri ehdittyä kunnioitettavaan 18 vuoden ikään. Ensimmäiset julkaistut kirja-arvostelut eivät vielä kummempaa huomiota hertättäneet,  mutta jo pian alkoivat Tatun kriitikon-ajatus ja -kynä hioutua lähes murhaavan teräviksi.

Joulukuun 1931 kuluessa nuori Vahlsten, ”T. V-n.” esittelee Kalevan lukijakunnalle mm. Ivan Turgenjevia, Antti J. Ahon teoksen Gautama Buddhasta sekä Uuno Kailaan uusimman kokoelman Uni ja kuolema. Tatun skaala on laaja alusta alkaen.

Kailaan, ystävänsä ja jopa eräänlaisen isovelihahmonsa, Tatu oli tavannut edellisen kerran kuun puolimaissa ja saanut silloin tämän uutuuskokoelman tekijänkappaleen. Teoksesta kirjoitettu arvostava esittely ilmestyy 29. joulukuuta. Seuraavana päivänä saa Tatu kuulla Kailaan joutuneen jouluna sairaalaan, ja myös diagnoosin: kyseessä on pitkälle edennyt tuberkuloosi. Uutinen vaikuttaa Tatuun syvästi: ystävän epävakaaksi käynyt henkinen kunto yhdistettynä tuohon fyysiseen tautiin…

Hän kirjoittaa tädilleen Lyyli Niskaselle Ouluun lahjakiitosten ja joulunviettokuvausten perään myös Kailaan kohtalosta – ja sitten omastaankin:

On hiukan omituinen tunnelma näin vuosien vaihtuessa. [–] Mitenkähän mahtanee käydä? Tulisi aina sentään pysyä uteliaana tulevan suhteen, niin välttyisi masennuksesta. Vaikka sekin on niin sanomattoman vaikeaa. Ja vaikeammaksi se käy sitä mukaa kuin viikot ja kuukaudet ja vuodet edistyvät. Näkee itsessään yhä enemmän ja enemmän vanhoja arpia ja umpeen meneviä haavoja, itkuja, joita ei koskaan tullut itketyksi ja nauruja, jotka olivat tyhjää täynnä. Kuta enemmän ajattelee sellaista, sitä enemmän väsyttää.

Näin synkkänä nuori Tatu Vaaskivi ottaa vastaan uuden vuoden 1932.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                    

Tarttuuko hän tuolloin, mielialaansa kohottaakseen ja murheensa unohtaakseen, johonkin hieman kepeämpään luettavaan; poimiiko pöytänsä reunalla horjuvasta arvostelukappalepinosta ehkäpä edellissyksyn pari keveähköä ja toistaiseksi vielä sivuun työnnettyä uutuusromaania?

Kun Tatun omat kirjailijan-haaveet antavat odottaa täyttymystään, on hänen näitä kirja-arvosteluja ja alakertoja hengissä pysyäkseen kirjoitettava. Ja Kalevahan niitä onneksi mielellään julkaisee.

Kohta Loppiaisen jälkeen ilmestyy Tatun artikkeli ”Kaksi kynäilijätärtä”, joka esittelee 22-vuotiaan Helvi Erikssonin Perhetytön (Otava) ja 27-vuotiaan Alli Vallin Näin on hyvä -romaanin (WSOY).

Aluksi Tatu toteaa, että kirjallisuudessamme näytetään nyt päästyn aiemmin niin suositusta maaseudun kuvaamisesta, ”ja varsinainen kaupunki on astunut etualalle”. Waltari, Uurto, Sarkola, Karri…Tatu listaa tuon uuden aallon airueita.

Tällaisia modernin kaupunkielämän kuvauksia ovat myös nuo kaksi nyt käsittelyn alle joutunutta teosta.

Koska vapaa lainaaminen, lyhyet sanatarkat sitaatitkin, tekisivät vääryyttä nuoren Vaaskiven lennokkaalle armottomuudelle, on parasta kopioida artikkeli tähän sanasta sanaan:

Helvi Erikssonin Perhetyttö kuuluu niihin jo banaaliksi tulleisiin tuotteisiin, jotka sivumäärittäin maalailevat Nachtspiel-elämän iloja ja kärsimyksiä. Se on täynnä jazzia, polkkatukkia, viinaa ja kurtiisia, mitättömien henkilöiden jotakuinkin mitättömiä edesottamuksia, vailla oikeastaan mitään syvempää tehoa. Tämäntapaiset romaanit saisi huoletta karsia pois meikäläisestä kirjallisuudesta, jonka harvat todella kestävät tuotteet saattaa lukea kymmenellä sormella. Kun kerran kirjailijalla ei ole muuta sanottavaa kuin toistaa sovinnaisella tyylillä sovinnaisia ajatuksia, keksiä pseudofilosoofisia lauseita ja panna henkilönsä erittelemään elämäänsä melkoisen pintapuolisesti – silloin ei teos ole mikään ilahduttava tuttavuus.

Näin julistaa kriitikko tylyn tuomionsa: Kaikenlaista roskaa! Mutta erästä seikkaa Tatu ei lainkaan huomioi arviossaan: kyse on tekijänsä esikoisteoksesta. Sangen harva, jos niinkään moni, esikoinen yltää top teniin.

Miten tuo murskakritiikki sitten vaikuttikin nuoreen kirjailijattareen, niin ainakaan tämän kirjoitus- ja yrittämishaluja se ei onneksi vie, sillä jo seuraavana vuonna ilmestyy toinen romaani (johon siihenkään Tatu ei aikanaan malta olla kajoamatta) ja kaiken kaikkiaan neljäkymmentä vuotta kestäneen kirjailijanuransa aikana Helvi Eriksson (vuodesta 1934 Erjakka) kirjoittaa yli 20 teosta ja päälle sen puolentusinaa näytelmää. Sanoopa joku maakuntalehden älypääkriitikko mitä tahansa, ”tämäntapaisilla” romaaneilla oli selkeästi lukijakuntansa. Ja on edelleenkin, kuten olemme myöhemmin saaneet havaita.

Entäpä tämä toinen kynäilijätär?

Toisen teoksensa – esikoisromaaninsa – julkaiseva Alli Valli saa Tatulta hieman enemmän hyväksyntää:

Alli Valli sen sijaan ei todennäköisesti pyrikään varsinaisen taideromaanin ohdakkeisille poluille. hänen romaaninsa on täynnä eräänlaista vissiä eloisuutta ja pirteyttä, jota hyvältä tai kohtalaisen hyvältä ajanvieteromaanilta sopii vaatia. Räiskähtelevää sanontaa, hauskoja huomioita [ja] verrattain luontaista huumoria pulppuilee sivu sivulta. Tosin siellä täällä pilkistelee mauttomuus, mutta sellaiset erehdykset korjaa kirjan kauttaaltaan valoisan-veikeä sävy. Omassa luokassaan miellyttävä teos. Tosin sen juoni on verrattain tavallinen ja muoto, päiväkirjan tapaan laadittu, on jo tuttu isoäidin äidin ajoilta, mutta jos tällaisen aiheen ja tällaisen muodon takana on niin pirteä kynä kuin Alli Vallin, niin kirjaa voi mielihyvin suositella.

Siis hyvä ajanvieteromaani, pirteä ja reipas – eikä yritä mitään enempää ollakaan. Rehellinen. Ja varmaan sopiva Tatun senhetkisiin mielialoihin, piristävä.

Liekö Tatuun myös vedonnut teoksen kertojaminän lukemisen-harrastus, hänen mainitsemansa Dumas, Poe, Wallace, toisaalta myös Nietzschen Zarahustra ja Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset – kaikki kirjailijoita ja teoksia, joita myös Tatun hyllystä ja arvosteluista löytyi.

Samoin maininnat yksinäisyyden, yksinolon rauhan, välttämättömyydestä; kuolemanpelosta ja Jumala-suhteesta saattoivat hyvin kiinnittää Vaaskiven huomion, läheisiä asioita kun ovat ne hänellekin.

Ja teosta todellakin luonnehtii ”valoisan-veikeä sävy” – jos nyt jätetään sivuun tuo jo mainittu kuolemanpelkotuumailu, ja kertojan matkustaminen Imatralle ainoana tarkoituksenaan hukuttautua kosken kuohuihin. Niissä kun ei juuri ”verrattain luontaista huumoria” esiinny.

Mutta nyt, 80 vuoden jälkeen, on romaanin sivuilta enää sangen vaikeaa löytää tuota vakavamielisen nuoren kriitikon esiin nostamaa ”siellä täällä pilkistelevää mauttomuutta” (ellei nyt tuossa Imatran-visiitissä). Erotiikan äärimmäinen huipistus on suudelma, kertojaminä ei – vatsahermojensa vuoksi kuulemma – kahvia väkevämpää juo, ruumiineritteitä ei sivuta edes vertauskuvien kautta ja joku ”hilkutti” on vahvin voimasana… Pikemminkin sievistelevää kuin mautonta

Tatun esittämä puritaanisuus on siinäkin mielessä perin huvittavaa, että kirjoittihan hän itse juuri noina vuosina näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia (kaikki julkaisematta jääneitä), joiden puutteina kustantajat usein näkivät viehtymyksen patologisiin ihmistyyppeihin, saastaan ja kurjuuteen. Se mistä Vallin teoksessa on aavistelevinaan ehkä jotain omakohtaista, itse elettyä, on perin erilaista kuin se, mitä Tatu itse – ja itsestään – kirjoittaa.

Ja jätettyään koulunsa kesken Helsingissä ja saastutettuaan jo toistamiseen itsensä tippurilla Tatu pakenee tätiensä hoiviin Oulun Hietasaareen. Kahlatakseen sitten mereen hukuttautuminen mielessään. Nuoren Vaaskiven kärsimykset… Mutta Hietasaaren ranta on matala, vesi kylmää: Tatu tulee viimein tolkkuihinsa.

Vallin sankarittaren, parikymppisen Bene-neitosen sen sijaan pelastaa oivallus oman tekonsa raukkamaisuudesta. Hän palaa heti seuraavalla junalla kotiin Helsinkiin ja menee auttamaan äitiään pyykkitupaan…

Sen pituinen se.

Juhlahumun hiljennyttyä

No niin, Tatua on muisteltu, hänen elämänvaiheitaan kerrattu, tuotantoaan esitelty. Suljettujen vaunujen kautta ja muutenkin.

Ja vastattu muutamaankin terävään yleisökysymykseen, raapaistu jokunen omistuskirjoitus.

Kaiken kaikkiaan teoksen julkkareita ja T. Vaaskiven syntymän 100-vuotisjuhlaa täällä Porvoossa voisi luonnehtia pienimuotoiseksi ja lämminhenkiseksi tilaisuudeksi.

Ilahduttava oli myös teoksen Oulussa saama julkisuus: Kaleva nosti eilen kulttuuriosionsa etusivulle ja peräti neljälle palstalle taitettuna artikkelin

Vaaskiven kanssa Eurooppaan – Porvoolainen J.Tapio on löytänyt satavuotiaan kirjailijan tuotannosta tien historiaan

Julkisuutta saavat siinä niin Suljetut vaunut, T. Vaaskivi kuin etelän piskuinen Porvookin.

Artikkelissa mainitaan myös, että teosta myytiin eilisestä Oulun Vaaskivi-tilaisuudessa ja jatkossa helsinkiläisessä kirjakauppa Kirjassa.

Ehkäpä myyntiverkosto tuosta vielä laajenee, tietoa päivitetään tässä blogissa tarpeen mukaan.

Tietysti teosta saa myös tekijältä itseltään, sähköpostitse tilaamalla osoitteesta j.tapio.fi@gmail.com (hinta 23e + toimituskulut 2e).

Ensimmäinen tilaus onkin jo paketissa, se lähtee – tietysti Ouluun.

Siellä on kiinnostusta, kiitos Vaaskiven ja Kalevan.

Täällä etelässä on nihkeämpää.

Tämänaamuinen Helsingin Sanomat ei huomioinut (saamastaan pikku vinkistä huolimatta) Vaaskiveä ja eilistä Oulun-juhlaa sanallakaan.

Sen sijaan lehti esitteli englantilaisen kirjailijan ja druidin, ”joka käärii hihansa, kun tarina vaatii ihmislihaan naamioituvan salamurhaaja-ravun”.

Mitä Matti Kurjensaari sanoikaan aikoinaan Vaaskiven Musta messu -käsikirjoituksesta:

Tekijällä on harvinaisia lahjoja, vaikkakin ne ovat sairaalloiseen ajatuselämään suuntautuvia.

Paikallislehti Uusimaa puolestaan ei välittänyt edes vastata kutsuun saapua Porvoon kirjanjulkistukseen, saati että kukaan sieltä olisi tullut paikalle.

Tosin Oulu onkin suurten kirjailijoiden kaupunki, Porvoo vain vähäisten kirjureiden.

Terve, Vaaskivi!

 

T. Vaaskiven syntymän 100-vuotispäivänä 19.7.2012

T.Vaaskiven kuoleman jälkeen kirjailija F. E. Sillanpää lähetti oman surunvalitteluviestinsä Helsingin Sanomien julkaistavaksi.

Hänen muistelunsa liittyvät luonnollisesti Vaaskiven esikoisteoksen, Sillanpää-elämäkerran syntyvaiheisiin:

Sinä olit meidän leveysasteellamme ja meidän ajassamme poikkeuksellinen ilmiö. Minä muistan sinut hiljaisena kuuntelijana, jonka katseen leppoisa liekki herkästi tulkitsi ja säesti sitä vaikutelmaa, jonka edessäsi oleva ihminen sinuun teki. Sinä kuuntelit hiljaa ja kärsivällisesti, mitä kulloinkin ihminen siinä sinun edessäsi puhui ja paasasi ja toisen huomaamatta sinä johdattelit hänen vuodatustaan niin, että se kuva, jota sinä muovasit, mallin sitä ollenkaan huomaamatta, sai ehjän ja täyteläisen materiaalinsa. Ja tuon kuvan välipuitteiksi sinä ikäänkuin hiljaisesti hymyillen pujottelit oman hereän henkesi kuituja.

Me juhlimme tänään Tatu Vaaskiven muistoa, arvioimme hänen käsialojaan kirjailijana ja kriitikkona, punnitsemme hänen painoarvoaan ajattelijana, pohdimme hänen elämäntyönsä kestävyyttä, ihmisen katoavuuttakin kenties.

Voisimmepa hetken nähdä hänet myös Nobel-kirjailijamme silmin, ei tutkimuskohteena, nerona tai historian eilispäivään katoavana luonnon ihmesattumana, vaan ihmisenä.

Niin että seisoessamme hänen kuvansa äärellä saisimme yhtyä Sillanpään sanoihin:

Sinun vakaata kuvaasi katselen ja tunnen hiljaista miehistä myötätuntoa ja kiitollisuutta sinun persoonallisuuttasi kohtaan.

Terve, Vaaskivi!