Talo Emajoen yläpuolella

Eesti kirjandus- ja rahvaluuleteadlane August Annist elas ja töötas selles majas...

Kirjallisuustieteilijä August Annistin ”italialaistyylisessä huvilassa” vierailivat mm. Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi.

Nuori nainen on viettänyt viime päivät sekasortoisten ajatusten vallassa. Kuinka hän saattoi käyttäytyä silloin niin arvottomasti, keimailla vieraalle miehelle – sallia sen kaiken! Ja kuinka mies teetteli isällistä ja huolenpitoa! Silitti hänen hiuksiaan, joihin vain hänen oma rakkaansa oli milloinkaan koskenut. Ja sanoi sitten sen sanan. Voi, hän tunsi itsensä saastutetuksi.

Mutta hitaasti oli vastenmielisyys miestä kohtaan alkanut hellittää, mieleen olivat nousseet yhteiset keskustelut, miehen älykkyys, hauskuuskin.

Niin hän nyt kävelee illan hämärissä, yhä jatkuvan räntäsateen keskellä pienen kaupungin katuja tämän vierellä. Välillä mies auttaa häntä kohteliaasti yli suurempien lammikoiden ja liukkaampien kivetysten, varovasti, herrasmiehen tavoin.

Viimein mies ehdottaa sateensuojaa eräässä talossa, aivan lähellä, Tähtveren puiston reunalla: se on hänen tuleva kotinsa, vielä keskeneräinen tosin, mies kertoo. Tyttö toki tietää, että juuri tuollaisiin ehdotuksiin ei koskaan tulisi nuoren naisen suostua, mutta jokin miehen äänessä, koko tämän olemuksessa, saa hänet vakuuttumaan tämän vilpittömyydestä. Hän tuntee olevansa turvassa, ystävän seurassa. Ja myös sen hän tuntee, että tämä on perin kummallinen ilta, siinä on jotakin, aivan varmasti on – hän vain ei oikein saa selvää, mitä.

Autiossa talossa, lastujen ja sahajauhon keskellä, tyttö istuu jonkun pakkilaatikon kannelle märkiä jalkojaan lepuuttaakseen, mies sytyttää takkaan tulet, lepattavat liekit valaisevat kauniisti pimeää ja epäselvää huonetta. He tuijottavat liekkeihin, kumartuvat hiukan lähemmäksi lämpöä, märät päällysvaatteet höyryävät. Sitten tuli hiipuu, hiillos heittää hohteensa tytön kasvoille. Hän tietää miehen katselevan häntä, ”siinä oli niin paljon alakuloisuutta ja hiljaista kaipuuta ja yksinäisyyttä” – jotain joka sekä koski että hyväili.”

Tyttö ajattelee, ettei tiedä, oliko hän kaunis siinä tulen hohteessa, mutta kuitenkin jotakin, jota miehellä ei ollut ja jota tämä ikävöi.

Hiilloksen hehku sammuu. Mies ei lisää puita, ei liikahdakaan. Onko se merkki, tyttö ajattelee – merkki hänen astua askel eteenpäin, tai palata takaisin omaan elämäänsä. Hän nousee ylös, mies sanoo jotakin vitsikkääksi tarkoitettua, tyttö tarttuu siihen. Molemmat nauravat. Mutta kummankin naurussa häivähtää marraskuinen ilta.

Mies auttaa takin tytön ylle. Aivan ohikiitävän hetken ajan tästä tuntuu, kuin mies olisi rajusti vetänyt hänet syliinsä, mutta ei, tämä vain kääntyy pois ja avaa oven. He astuvat kattoterassille, kaukana alhaalla tuikkivat Tarton tulet. He katselevat niitä kauan. Tyttö ajattelee tuota pientä kaupunkia, jossa oli kokenut niin suurta tuskaa ja jota hän ei enää koskaan näkisi kun hän pian palaisi takaisin kotimaahan. Ja tuota miestä, itseään vanhempaa ”kirjallisuustohtoria”, sitä miten tämä kyllä hänet unohtaisi kun hän oli mennyt.

 * * *

Neljä vuotta myöhemmin, eräänä kauniina kesäkuisena iltana tuolla samaisella kattoterassilla istuu pieni hilpeä seurue. Puutarhasta kohoaa jasmiinien huumaava tuoksu, taustalla kuuluu lammen suihkulähteen verkkainen solina.

Suomalaisvieraat kertovat kuulumisia kotimaastaan, puhutaan kesäsuunnitelmista, Sillanpään pian ilmestyvästä elämäkerrasta, hänen teoksistaan, ne ovat kaikille tuttuja.

Emäntä poistuu hetkeksi sisään katsomaan, että perheen pieni tytär, heidän esikoisensa, nukkuu rauhallisesti, palaa sitten tuoden lisää mansikoita vierailleen, istuu miehensä viereen, aivan liki.  Mies katsoo hymyillen vaimoonsa ja kiittää, sanoo mansikoiden olevan omasta puutarhasta, vaimon hoivaamia. Jatkaa sitten, muka itseään kehaisten, että on siellä hänelläkin satoa tulossa: tänä vuonna hän aikoo poimia ensimmäiset viinirypäleet.

Ilta pimenee, isäntä nousee sytyttämään katon kulmiin roviot, liekit leimuavat kauniisti sinisentummaa, päivän helteestä yhä kuumaa taivasta vasten. Vieraat kurottuvat katsomaan alapuolella virtaavaa Emajokea, hopeanauhana se virtaa tuon taulun taustalla, halki pienen, nukkuvan kaupungin.

Aivan ohikiitävän hetken häivähtää miehen mielessä eräs jo hyvin kaukaiselta tuntuva marraskuinen ilta tässä samassa paikassa, nuori suomalaisrunoilijatar, jonka äskettäisestä kuolemasta vain hetki sitten oli vaihdettu muutama sana. Sitten hän kohentaa tulia, noutaa sisältä lisää viiniä ja villahuivin vaimonsa hartioille, vetää tämän vaivihkaa itseään vasten.

Jossakin kaukana jyrähtää ukkonen, mutta sen ääni hukkuu seurueen iloiseen rupatteluun.

[Lähteet: Saima Harmajan julkaistut kirjeet ja päiväkirjat, Tatu Vaaskiven julkaistut kirjeet]

* * * * * *

Tänään 8.5. tulee kuluneeksi 100 vuotta Saima Harmajan syntymästä. Aamun Helsingin Sanomissa Mervi Kantokorpi aloittaa toista sivua laajan Harmaja-artikkelinsa seuraavasti:

Jokainen klassikko tarvitsee lukijansa kestääkseen aikaa. Saima Harmaja tekee sen vielä 100 vuotta syntymänsä jälkeen.

Ja Kantokorpi toteaa lopuksi:

Kunpa jokaisella yli satavuotiaalla klassikolla olisi samanlainen faniklubi, joka innolla toisi kirjailijansa osaksi uusia lukijakuntia.

Niinpä. Tuollaisen faniklubin olisi tarvinnut varmaan T. Vaaskivikin viime vuonna kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 100 vuotta. Uutiskynnystä ei ilman sellaista ylitetä: esimerkiksi Hesari ei edes maininnut Vaaskiven juhlavuodesta, laajemmista hehkutteluista puhumattakaan. Eikä tilanne ollut juuri kummempi muidenkaan viestimien kohdalla.

Mainokset

Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi II: Kahdesta 30-luvun runoilijakohtalosta

Syksyllä 1929 17-vuotias Tatu Vahlsten (vuodesta 1935 Vaaskivi) aloittaa opiskelunsa Kansalaiskorkeakoulussa Helsingissä. Alku näyttää lupaavalta, Tatu on innostunut, lehtimiehen ura siintelee silmissä. Vaikka kirjailijaksi hän kyllä on päättänyt ryhtyä, mutta kai se on syytä hankkia joku porvarillinen ammatti, kuten isäpuoli kehotti. Ja miksikään virkaihmiseksi hän ei rupea!

Olen ollut kolme viikkoa koulussa. Elokuun viimeisellä viikolla tulin Helsinkiin. Kahdeksassa päivässä minulla oli 6 tenttiä. Se oli kireää, rasittavaa, äärettömän jännittynyttä aikaa. Mutta siihen sisältyi samalla riemua, hurjan pinnistämisen, työnteon riemua. Voitollista tentistä paluuta, omalla tahdonvoimalla aikaansaatujen tulosten suomaa ylpeää tyydytystä.

Näin kirjoittaa 17-vuotias SYK:in VIII-luokkalainen Saima Harmaja tasan vuotta myöhemmin.

Noihin aikoihin Tatu Vahlsten jo huomaa, että hänen aikansa koulussa menee aivan hukkaan: Kirjastoja, divareja ja kirjakauppoja koluamalla pystyi valitsemaan paljon kehittävämpää luettavaa. Ja siinä sivussa tapaamaan kahviloissa paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kirjailijoita, runoilijoita… Toinen lukuvuosi sujuu kuitenkin vielä jotenkuten, vaikkei mitään ”hurjan pinnistämisen ja työnteon riemua” ole opiskelussa ollutkaan.

Koulunkäynnin ohessa kumpikin kirjoittaa runoja ja haaveilee runoilijan-tulevaisuudesta.
Toukokuussa Saima Harmajalla todetaan tuberkuloosi.

Seuraava lukuvuosi (1931-32) menee Vahlstenilta tyystin boheemielämän pyörteissä: ryppyisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut, pitkätukkainen ja kaikin puolin epäsiisti, kahvia ja tupakkaa suurkuluttava vihreänkalpea Vaaskivi hengailee mm. Tulenkantajien liepeillä, huvittaa ja hauskuttaa; on sanavalmis ja aina keskustelua piristävä, mutta hiukan tragikoominen hahmo.

Perhetyttö-Saima lukee koulupäivän jälkeen Nuoresta Voimasta siistittyjä versioita Tulenkantajien toilailuista, ihastelee ja kauhistelee. Vahlstenista hän tuskin on kuullutkaan, sen enempää kuin Tatu hänestä. Heidän polkunsa tuskin kohtaavat.

Keväällä Tatuun iskee vielä tippuri: kauhistunut opiskelija-Vahlsten lopettaa koulun ja pakenee tätinsä tykö Oulun Hietasaareen. Pian ilmestyy Harmajan Huhtikuu, kriitikko-Vahlsten kirjoittaa esikoisesta paikalliseen Kalevaan kauniit kritiikit, tippuri uusiutuu ja nuori kriitikko harkitsee jo itsemurhaa. Mutta Hietasaaren rannat ovat matalat, kylmä tulee jo kahlatessa: Tatu kääntyy takaisin. Ja kirjoittaa lisää kritiikkejä.

Ja runoja. 30-luvun alkuvuosina niitä syntyy lähes 300 (sen verran Harmajalla oli kyllä koossa jo 14-vuotiaana…), joista viitisenkymmentä Vahlsten kelpuuttaa WSOY:lle lähettämäänsä kokoelmaan. Mutta WSOY ei niitä kelpuuta.

Kustantajan mielestä runoilijan eksoottisuutta tavoittelevat runot ovat ulkonaisesta loistostaan huolimatta vailla syvempää taiteellisuutta, niiden loppusoinnut teennäisiä, tekijän maku liian horjuva. Vaaskivi-tutkija Holger Lybäckin mukaan runot kertoivat ”melkein lohduttomasta yksinäisyydentunteesta, kaipuusta jonnekin pois, painajaisunista ja toivekuvitelmista”.

Samaan aikaan Vahlsten kirjoittaa myös proosaa, lähinnä kauhuromanttisia romaanikäsikirjoituksia, muttei niiden menestys ole yhtään parempi.

Hänen kritiikkinsä sitä vastoin uppoavat Kalevaan ja sen lukijoihin.

Vahlsten palaa Helsinkiin vasta syksyllä 1934, muuttuneena miehenä, aikuistuneena. Tuttavapiiri supistuu ja valikoituu, boheemielämä jää. Niin jää myös opiskelu, sillä kirja-arvostelut alkavat kelvata valtakunnallisiinkin lehtiin, niitä suorastaan tilataan häneltä ja kustantamojen kirjapaketteja ilmestyy pyytämättä.

Harmaja jatkaa runoja ja päiväkirjaa, ikävöi koleaa Jaakko-sulhastaan, sairastaa.

Harmajan lähes ainoa yhteys kirjailijapiireihin on Nuoren Voiman Liiton Kerho 33, jonka kokouksissa tapaa sellaisiakin kuuluisuuksia kuin Olavi Paavolainen ja Lauri Viljanen, kerhon perustajasta Mika Waltarista puhumattakaan. Sittemmin tilaisuuksissa näkyy myös Oulun-pakolaisuudestaan palannut T. Vaaskivi – mutta siinä vaiheessa Harmaja on jo etenevän sairautensa vuoksi jäänyt sivuun. Polut eivät kohtaa.

Vahlstenin kesä 1935 kuluu taas Hietasaaressa ja Harmaja matkustaa Italiaan, ja tunnetust epäterveessä Venetsian ilmastossa hänen tuberkuloosinsa uusiutuu. Tatu takoo kritiikkejä ja kirjallisuusesseitä, Harmaja loihtii hempeän herkkiä matkarunoja.

Syksyllä Tatu Vahlsten muuttaa nimensä Vaaskiveksi, Suomalainen Suomi (nyk. Kanava, perustettu 1933) kun edellyttää kirjoittajakuntansakin olevan ”suomalaisia”. Harmajalta ilmestyy toinen kokoelma Sateen jälkeen, ja hän joutuu loppuvuodeksi keuhkotautisairaalaan. Vaaskivi lausuu kokoelmasta muutaman kauniin sanan, nyt valloittamansa Suomalaisen Suomen sivuilla.

Maaliskuussa Vaaskivi riemuitsee tädilleen olleensa koko talven täysin terve – vain joitakin ”pieniä sisäisiä kriisejä ja väsähtämisen tiloja, joita joskus sattuu ja jotka täytynee kestää urheasti”.
Urheasti koettaa Harmajakin kestää omat väsähtämisen tilansa. Kesän hän kirjoittaa ja kamppailee kuluttavaa tautiaan vastaan perheen huvilalla Lohjalla, viimeisen kesänsä. Kirjoittaa ja kamppailee kuten Vaaskivi viisi vuotta myöhemmin Hietasaaressa omana viimeisenä kesänään.

Syksyllä 1936 ilmestyy Harmajan kolmas kokoelma Hunnutettu; Vaaskiven ja Tulenkantajien Elina Vaaran suhde syvenee; Vaaskivi kirjoittaa nyt Sillanpää-elämäkertaa, tulevaa esikoistaan. Sulhanen hylkää Saiman kolmannen – ja nyt viimeisen – kerran.

28. huhtikuuta 1937 T. Vaaskivi valittelee tädilleen lähettämässään kirjeessä työkiireitään ja väsymystään, kertoo että oli edellisellä viikolla kyllä lepäillyt, ”mutta sitten tuli se Saima Harmajan kuolema ja minun päälleni sen mukana velvollisuudet suureen suruartikkeliin Uudessa Suomessa”.
Ja kaunis tuo ”Saima Harmajan lyyrikontaival” olikin.

Seuraavaksi Tatu siirtyy kirjeessään kuvailemaan kuinka jo illalla on vedettävä smokki päälle ja lähdettävä balettiin…

* * *

Kuukautta myöhemmin T. Vaaskivi matkustaa morsiamineen Tarttoon – mutta se tarina löytyy Suljetuista vaunuista

Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi I: Nisunjyvät

Kun viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Tatu Vaaskiven syntymästä, nyt vietämme runoilija Saima Harmajan vastaavaa juhlavuotta. Tuon myöskin jo nuorena menehtyneen taiteilijasielun.

                                                                            * * *
Saima Harmajaa (1913-1937) ei ole unohdettu.

1970-luvulla hänen muistoaan ja tuotantoaan kunnioitettiin elämäkerralla (Kaarina Helakisa: Saima Harmaja – legenda jo eläessään; WSOY 1977) ja 30 vuotta myöhemmin muisteluteoksella (Päivi Istala (toim.): Saima Harmaja – runoilijoista runoilijoin; WSOY 2007).

Kymmenen vuotta sitten, runoilijattaren syntymän 90-vuotisjuhlavuonna, perustettiin Saima Harmajan nimikkoseura: seurasi runoiltoja kirjastoissa; ”runollisia [ja suosittuja] hautuumaakävelyjä Helsingin Hietaniemessä Saiman syntymäpäivän aattona”; syntyi myös Sanataidekoulu Saima…

Mitä kaikkea juuri alkanut juhlavuosi sitten tuokaan tullessaan!

Tamperelainen Tulenkantajat-kirjakauppa ehti ilmeisesti ensimmäisenä satavuotisjuhlimaan: Saima Harmaja 100v. -iltaa vietettiin jo tammikuussa.

Harmajan kustantaja (WSOY) muistaa runoilijatarta julkaisemalla vielä talven kuluessa Kirjeitä Saima Harmajalle ja toukokuisen syntymäpäivän aikoihin uusintapainoksena Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa (painos saanee järjestysnumerokseen jo 15…).

Voimme uskoa että tämä juhlavuosi nousee suuren yleisön tietoisuuteen paremmin kuin T. Vaaskiven viimevuotinen, joka huomioitiin oikeastaan vain Vaaskiven kotikaupungissa Oulussa ja suppeassa akateemisessa piirissä Helsingissä (tässä). Yksi väitöskirja tosin julkaistiin (Veli-Matti Pynttäri: Vain tämä menettelytapa tuntuu tulokselliselta…”: psykoanalyysi modernin aikakauden myyttinä T. Vaaskiven kulttuurikritiikissä) ja sitten tuo Suljetut vaunut -omakustanne.

                                                                       Huhtikuu 1932

Vasta 19-vuotiaan Saima Harmajan esikoiskokoelma Huhtikuu (WSOY 1932) sai osakseen sekä kriitikoiden että yleisön varauksettoman ihastuksen. Mm. kevään kuulas hurmio ja perhosmaisen herkkä luonnontaju, toisaalta hiljainen hartaus ja tuskan tumma ääni olivat määritteitä joita kriitikot viljelivät.

Liisa Enwald kirjoittaa Istalan teoksessa, että Harmajan seuraavat kokoelmat Sateen jälkeen (WSOY 1935) ja Hunnutettu (WSOY 1936) saivat vaisumman vastaanoton:

[–] kritiikit alkoivat käyttää sellaisiakin sanoja kuin liian artistinen, vähäverinen ja kalvakas. ”Jääneekö ikuiseksi lupaukseksi”, kyseli Viljo Kojo.

Mutta ainakin yksi tuon ajan merkittävimmistä kirjallisuuskriitikoista – T. Vaaskivi – ei Harmajan taitoja kyseenalaistanut sanallakaan, koskaan. Ja Vaasikivi sentään varoi visusti lyömästä mestarin leimaa kehenkään liian kevein perustein. Seikka, jonka sai omalla kohdallaan mm. Mika Waltari kokea.

Vaaskivikin joutuu Huhtikuun lumoihin: hän näkee siinä

[–] aivan harvinaista lahjakkuutta, eräänlaista tummaa, kärsivää kauneutta, persoonallisia äänenpainoja, jotka kokoelman alkupuolella kyllä tahtovat hukkua sovinnaisiin ja haettuihin muotoihin, mutta loppupuolella puhkeavat tuolloin tällöin aivan hämmästyttäviin säkeisiin.

Tuon Kalevassa julkaistun, lyhyen ytimekkäästi nimetyn artikkelinsa ”Uusi runoilija” Vaaskivi päättää sanoihin:

Ja kun tähän luontaiseen lahjakkuuteen vielä yhtyy varma, vilpitön pyrkimys seesteisyyteen, ymmärtämykseen ja eräänlaiseen kärsivään, vakaaseen nöyryyteen elämän ja kuoleman edessä, niin lienee myös Saima Harmajan tulevaisuuden varalle antama lupaus vakavimpia mitä nuoret esikoiskokoelman kirjoittajat ovat antaneet viime aikoina.

Näin kirjoittaa siis tuolloin vasta 20-vuotias T. Vaaskivi vuotta nuoremman Harmajan teoksesta, vain viisi vuotta ennen runoilijan kuolemaa. Ja kymmenen vuotta ennen omaansa.

Sateen jälkeen 1935

Seuraavan kokoelman (Sateen jälkeen 1935) ilmestyttyä Vaaskivi ei tosiaan tunne sanoja sellaisia kuin ”vähäverinen” tai ”kalvakas”:

Eräs niistä perusvaikutelmista, jotka heräävät jo kirjan ensimmäisiltä lehdiltä, on muodollisen ilmaisun virheettömyys ja kirkkaus. Saima Harmajalla on hallussaan sama runokielen täyteläisyys, sama värien metallinen säteily, joka leimaa Kaarlo Sarkian sensualistisia säkeitä.

Sarkiaan (1902-1945), tuohon toiseen (tai yhteen monista, pikemminkin) tuberkuloosiin menehtyneeseen ajan runoilijaan Harmajaa usein verrataankin. Tai sitten heidät pannaan ikään kuin kilpailemaan keskenään.

Vaaskivi päättää artikkelinsa:

[–] runokokoelman perusteella tekee mieli tervehtiä Saima Harmajaa eräänä tulevien vuosikymmenten kantavimmista lyyrikonnimistämme.

Vaikka Harmajan lyyrikonura jäi sitten kovin lyhyeksi, on Vaaskivi jälleen harvinaisen oikeassa: kokoelmien lukuisat uusintapainokset ja jo vilkaisukin Istalan teokseen koottuihin lukuisiin lukijakokemuksiin vuosikymmenten varrelta ovat siitä eittämätöntä todistetta. Ehkeivät nuo ”tulevat vuosikymmenet” sentään enää jatku, hiukan se vaatisi liioittelua ja Lapin lisää, mutta vain hiukan.

Hunnutettu 1936

Kolmas kokoelma (Hunnutettu 1936) on Vaaskiven mielestä paluuta esikoisen mielenmaisemiin. Kun Sateen jälkeen oli ”eheästi valoisa teos”, ovat Huhtikuu ja Hunnutettu kokoelmia, ”joissa surun ja kuoleman tunnot pimentävät runon näköaloja”.

Mutta

[–] se mikä tässä kokoelmassa on lyyrillisessä sulossa menetetty, se on merkinnyt voittoa sisäisen rehellisyyden tilille.

Tuo sisäinen rehellisyys oli Vaaskiven niin itselleen kuin lukijana ja kriitikkona muillekin kirjailijoille asettamia korkeita päämääriä.

Yhdessä tunnetuimmista artikkeleistaan, ”Vapaan arvostelun puolustus” (Suomalainen Suomi 1936), Vaaskivi kirjoittaa:

Lähteköönpä romaani tai runokokoelma miltä elämänkatsomukselliselta pohjalta tahansa, jos sen äänenpainoissa puhuu totinen ja korkea runoilijahenki, jos kirjailija on siinä todella voitollisesti seurannut omaa geniustaan ja antanut ideaaleilleen syvältä kouraisevan, illusoorisen tulkinnan, teos on kohotettava jka epäilemättä kohotetaan sille kuuluvaan valta-asemaan.

Siinä se on lyhyesti ja ytimekkäästi luonnehdittuna…

Vaaskivi poimi jo esikoiskokoelmasta yhdeksi suosikikseen runon ”Siemenet”. Nyt, Hunnutetun kohdalla, hänen silmänsä pysähtyy runoon ”Auran alla” joka saa hänet kirjoittamaan:

Vielä himmeä, mutta persoonallinen käsitys elämän ja kuoleman vaativista mysteereistä väikkyy näiden uusien runojen taustalla, samalla kun runoilijattaren vertauskuva mullassa nukkuvasta siemenestä saa uuden, vavahduttavan kaiun.

Jyvän mysteeri kiehtoi Vaaskiveä itseään kovin, tuo mystinen kohtalonusko nisunjyvään, joka voittaa elämän menettämällä sen – seikka joka yhdisti hänet mm. Uuno Kailaaseen (1901-1933; Kailas, yksi keuhkotautiin kesken elämänsä uupunut runoilija hänkin).

Myös Kailaan ja Harmajan runouden välillä nähtiin yhtymäkohtia. Erään sellaisen pukee sanoiksi Sinikka Nopola vuosikymmeniä myöhemmin. Kummankin riimiruno on ”puhetta”, luontevaa, soljuvaa. ”Hän [Harmaja] on pudottanut runot hihastaan, eikä kieli ole ehtinyt matkalla kangistua.”

Vaaskivi tosin huomauttaa myös eräästä olennaisesta erosta: kun Kailaalla sama sairaus ja sama sisäinen yksinäistyminen johtivat eettiseen hätään, kuolinrippiin, minän ja maailman ristiriitaan, Harmajalla puolestaan säilyi loppuun asti ilo ilmiöiden kauneudesta, heleä lähikuva maailmasta vailla eettistä painiskelua.

                                                                           Kaukainen maa 1937 (postuumi)

Kohtaus Suljetuista vaunuista: kriitikot Lauri Viljanen ja Tatu Vaaskivi ovat poistuneet Akateemisen kirja-alennusmyynnistä ulkona riehuvaan lumisateeseen ja…

[–] Jo heti ensimmäisessä kulmassa törmäsimme lumen kuorruttamaan hahmoon. Tuo törmäys oli myös perin fyysillinen, sen voimasta kirjapakettini nimittäin luiskahti hankeen josta lähdin sitä pikimmin pelastamaan. Viljanen lumimiehen ensinnä sitten tunnistikin, ”Kas, terve, kirjailija Waltari, hän huikkasi tuuleen – sillä maisterihan se siinä totta vieköön oli.Waltarin ja Viljasen välit olivat jo siihen aikaan varsin kireät, muutamasta Laurin kritiikistä johtuen, ja vähän muustakin vielä. Maisteri pyyhkäisi märkää hyyhmää kasvoiltaan ja minulle osoitettujen anteeksipyyntöjen ja pahoittelujen päälle totesi Lasselle vain ykskantaan, että Viljasenkin on hyvä muistaa sellainen seikka, että kun teistä kriitikoista kirjoitetaan kirjallisuuden historiaa, niin muutaman sivun verran riittää mainiosti, mutta hänen kaltaisestaan kirjailijasta kirjoitettaessa tarvitaan kymmenen. Teosta, hän vielä täsmensi. Silloin Waltari kyllä oli tosissaan – ja aivan oikeassa. Sitten hän oikaisi ryhtiään, kohotti kohteliaasti lumista hattuaan ja katosi pyryyn. Me jatkoimme omaan suuntaamme, jalat upposivat yhä syvempään lumeen eikä kalosseista ollut mitään apua. [–]

Niin on kirjoitettu paljon myös runoilija Saima Harmajasta, kriitikko T. Vaaskivestä huomattavasti vähemmän. Sodan jälkeinen tyyli-ihanteiden muuttuminen kosketti lopulta pahemmin esseistiä ja prosaistia kuin runoilijaa.

Harmaja on paikkansa varmasti ansainnut – mutta mistäpä tiedämme, Vaaskivenkin jyvän hetki saattaa vielä kerran koittaa.

Kootut runot 1942

Kissatappelua eli hyveellisen neidon kovat kokemukset

Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936

Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936

Eduardo Mendozan kotimaassaan palkittu ja ylistetty Kissatappelu. Madrid 1936 (Tammi 2012) pyrkii olemaan yhtä aikaa (tai vuorotellen) historiallinen romaani, jännityskertomus ja burleski veijaritarina. Ja epäonnistuu jotenkin kaikissa, yhdistelmä ei toimi, keitos jää herkullisen kuuloisista raaka-aineistaan huolimatta vaisuksi.

Tuon ajan Madridin räjähdysherkkä, väkivaltainen ja lähes sekasortoinen ilmapiiri ei välity tehokkaasti, koska tapahtumiin, kunnon rähinöihin ei mennä, niistä pikemminkin vain kerrotaan jälkikäteen. Jännityskertomukseksi tapahtumat puolestaan etenevät liian verkkaisesti. Ja veijaritarinan rima on asetettu liian matalalle, jos päähenkilö on niin typerä että annettuaan houkutella itsensä rähjäiseen bordelliin luovuttaa ventovieraalle oppaalleen niin lompakkonsa kuin passinsakin ”turvaan”, koska tuollaisessa paikassahan saattaa kadota mitä vain…

Romaanin päähenkilön, pitkänhuiskean taiteentutkijan ja värittömän antisankarin Anthony Whitelandsin opastamana lukija kokee mielenkiintoisen matkan Diego Velazquezin taiteen maailmaan, lukuisia teoksia tulee esiteltyä, niiden syntyhistoriaa ja malleja, taiteilijan itsensä elämänvaiheitakaan unohtamatta. Lopulta se onkin ehkä romaanin parasta antia, ainakin Espanjan 1600-luvun taiteeseen aiemmin täysin perehtymättömälle.

Kovin varovasti Mendoza tätä materiaalia lopulta kuitenkin itse tarinassa hyödyntää. Tai ehkei valistumaton lukija vain näe Mendozan tekstin alle, havaitse nyansseja. Kuten harjaantumaton katsojakaan ei näe Velazquezin mallien olevan sairaita ja mielenvikaisia, ennen kuin opas sen hänelle kertoo.

Tuhti ruiske burleskia olisi tehnyt hyvää niin Whitelandsiin kuin muutamaan muuhunkin hieman aneemiseen romaanihahmoon, piirtänyt niistä terävämpiä, koomisempia, traagisempia. Ei välttämättä sen uskottavampia mutta mielenkiintoisempia. Velazquezin taidehan suorastaan tyrkytti estradille omia banaaleja suosikkityyppejään, kääpiöitään, idioottejaan. Jos kohta Venuksiaankin.

Tizian: Aktaionin kuolema

Tizian: Aktaionin kuolema

Velazquezin sijaan Mendoza lainaa Tizianilta: tämän maalauksessa ”Aktaionin kuolema” Artemis (Diana) rankaisee neitsyyttään loukannutta (hänet alastomana nähnyttä) sankari Aktaionia muuttamalla tämän hirveksi. Jolloin Aktaionin omat metsästyskoirat repivät sankarin kuoliaaksi. Omat koirat purivat…

Artemis on luonnollisesti romaanin ihana ja ylhäinen Paquita-neito, josta taulua tarkasteleva Whitelands jo näkee päiväunia. Mutta itse Whitelandsista tulee pikemminkin mieleen Velazquezin maalauksen Don Juan de Austria, hovin osa-aikainen narri…

Velazquez: Don Juan de Austria

Velazquez: Don Juan de Austria

Romaanin loppupuolella Mendoza yllättää toisentyyppisellä lainauksella, arkaaisella pastissilla – vai pitäisikö nyt puhua pikemminkin parodiasta.

Eräässä melodramaattisessa kohtauksessa sisarukset, kaksi ylhäisönaista – tuo pian kolmikymppinen Paquita ja hänen vielä kouluikäinen sisarensa Lilí – keskustelevat puutarhassa. Vanhempi siskoksista on suuren tunnekuohun vallassa: hän on antanut neitsyytensä (josta hän koki tulleen itselleen rasite) viileän laskelmoivasti ulkomaalaiselle, jonka tiesi poistuvan elämästään pian ja lopullisesti. Ja tietenkin pikkusisko on syvästi rakastunut tuohon samaan mieheen, Whitelandsiin.

”Voi Lilí, minulla on kauhea ongelma”, Paquita sanoi. Ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän puki ahdistuksensa sanoiksi sukulaissielun edessä.

Ja pian tuon jälkeen:

”Tule”, Lilí sanoi, ”istutaan tuolle penkille, ja kerro mikä sydäntäsi painaa. Minulla ei ole paljon kokemuksia aikuisten maailmasta, mutta olen sisaresi, tunnen sinut ja rakastan sinua enemmän kuin ketään, ja se korvaa tietämättömyyteni.”

Sitten:

[–] he istuutuivat ja Paquita avasi sydämensä ja kertoi Lilílle kaiken sen, minkä lukija jo pääosin tietää [–]

¡Basta! (Madre mia…)

Mutta jotenkin tuo tyyli siis tuntuu kovin tutulta. Missä teoksessa nuori viaton (tai pikemminkin juuri turmeltu) neito avautuu lähes samoin sanoin?

Ainakin muudan markiisi de Sade maalaili kuuluisassa ”filosofisessa” teoksessaan Justine (suomalainen alaotsikko ”eli hyveellisen neidon kovat kokemukset”; Gummerus 1970) varsin samaan tapaan 1700-luvun lopulla…

Tosin Mendozan romaanin pappi on kyllä mahdollisimman kaukana de Saden munkeista ja muista kirkonmiehistä, noista läpimoraalittomista nautiskelijoista, eivätkä velazquezmaiset kretiinit ja muut kummajaiset ilmestyneet uhkaamaan neitojen siveyttä – tehtävä jäi yhden hoopon protestantin harteille.

Valitettavasti kohtaus jää jotenkin irralliseksi. Tällainen hempeily vaatisi sekin burleskin vastapainonsa, mutta sellaiseen ei Whitelandsista ole. Eikä romaanin muistakaan miehistä: kaikki leikkivät mieluummin rosvoa ja poliisia.

Mutta myös toinen hauska yhteys Mendozan ja de Saden välillä paljastuu. Tai pikemminkin Kissatappelun ja Justinen välillä.

Velazquez: Rokeby Venus

Velazquez: Rokeby Venus

Kissatappelussa merkittävä osa on Velazquezin ”Rokebyn Venus” -maalauksella, jopa niin merkittävä, että suomalaisen laitoksen kanteen on lisätty yksityiskohta teoksesta.

Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936

Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936

Kuinka ollakaan, eräässä muinaisessa Justinen englanninkielisessä laitoksessa on selvästikin lainattu samaa aihetta.

Markiisi de Sade: Justine

Markiisi de Sade: Justine

Teokset ovat kuin toistensa peilikuvia…

Romaanin lopussa asiat ratkeavat siinä määrin kuin ratkeavat, Whitelandsista riippumatta ja hänestä mitään piittaamatta, ja tämä surullisen hahmon haahuilija pistetään junaan ja lähetetään lopultakin kotiin.

Kaikki muu, Madrid ja sen asukkaat, sähköinen ilmapiiri, jää ennalleen, odottamaan räjähdystä, väistämättömän sisällissodan puhkeamista. Vain Whitelands on pois – ja se hänen mittaamattoman arvokkaaksi arvioimansa, ennen tuntematon ja nyt oudossa tulipalossa tuhoutunut Velazquezin toinen Venus-maalaus.

Sen pituinen se. – Vai senkö sittenkään?

Lähes kaikki nappulat ovat edelleen laudalla, kuningatar hyvissä asemissa. Peli saattaisi vielä jatkua. Vai kuinka, Eduardo Mendoza?

Mad manners eli Seikkailijan etiketti vm. 1919

Yksin maailman ääriin
Viime lauantaina (12.1.) pysäytti Hesarin kulttuurisivuilla harhailevan katseeni kuva merkillisestä vanhasta kirjankannesta.

Artikkeli ”Rohkea Alma koki maailman myrskyt” olisi ilman sitä jäänyt ehkä lukematta, mutta tuo kuva, se oli kuin jostakin aikansa lastenkirjasta, korean-sievistelevä – ja, kuten nykyään sanotaan, rasistinen. Ja sitten kirjan nimi Yksin maailman ääriin (WSOY 1934)…

Siis esiteltiinkö tässä joku ”Gulliveran retket kääpiöiden maihin lapsille lyhennettynä”? Vai mistä nyt oli kysymys?

Teoksen kirjoittanut Alma M. Karlin vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta tyypiltä, umpihullunrohkealta suorastaan, ja kirja ehdottomasti tutustumisen arvoiselta.

Eletään vuotta 1919. Ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Eurooppa on raunioina, sodan arvet syvät. Kuten niin moniin muihinkin myös Alma Karliniin, nuoreen itävaltalaisnaiseen, iskee kaukokaipuu. Tai vielä enemmän: Alma tuntee itsensä uudeksi Kolumbukseksi, hän haluaa kokea jotakin sellaista kuin Kolumbus. Yksin. Ja nyt!

Rahaa hänellä ei ole, mutta suuri luottamus kirjailijanlahjoihinsa ja kielitaitoonsa. Niiden avulla hän hankkisi elantonsa ja rahoittaisi matkansa sen edetessä. Pian lukijalle tulee myös selväksi, että peräänantamattomuutta ja sitkeyttä, huumoria ja nokkeluutta tällä itävallattarella on enemmän kuin monella miehellä. Niitä ilman hän ei kaikista vaaroista ja vastoinkäymisistä olisi tuosta peräti kahdeksan vuoden mittaiseksi venähtäneestä odysseiastaan selvinnyt edes hengissä.

Kun olin lukenut muutaman ensimmäisen luvun, alkoi myös kiinnostaa kuinka kirja aikoinaan otettiin meillä vastaan.

Teos oli herättänyt ilmestyessään ilmeisen suurta huomiota: tästä aivan uudenlaisesta matkakirjasta kirjoitettiin runsaasti esittelyjä ja artikkelit olivat voittopuolisesti sangen laajoja – ja paitsi sitä, innostuneita.

Jo otsikot kertovat paljon: ”Viehättävä matkakirja”, ”Rohkea maailmankiertäjä”, ”Terävä tyttö maailmalla”, ”Erinomainen matkakuvaus”, ”Neitonen tarttui matkasauvaan”…

Tietyssä mielessä Alma Karlin onkin suurempi sankari kuin vaikkapa herrat Milonoff ja Rantala, näin jos verrataan reissuajien lähtökohtia: heiveröinen, lähes varaton nainen yksin 1900-luvun alun eksoottisissa maissa vs. kaksi raavasta miestä teknistyneellä ja ”sivistyneellä” 2000-luvulla, miestä joilla minä hetkenä tahansa on mahdollisuus vaikka lentää kotiin ”villien” ja ”sekarotuisten” parista.

Useimmat kriitikot näkyvät tarttuneenkin juuri teoksen tuohon puoleen: uljaan nuoren naisen selviytymistarinaan ja toisaalta teoksesta huokuvaan kirjoittajan persoonalliseen voimaan. Yleensä Karlin pystytään näkemään (amatööri)tutkimusmatkailijana ja taiteilijana, ei seikkailijattarena. Ja, kuten eräässä artikkelissa selväsanaisesti asia ilmaistaan, ”sekarotuiset kansat saavat kuulla kunniansa häneltä ja kaikesta päättäen oikeutetusti”. Ja että rahattomuuttaan täytyi kirjailijan matkustaa Atlantin yli kolmannessa luokassa, ”joten hän joutui välittömään kosketukseen yhteiskunnan pohjakerrosten kanssa ja sai juuri sen vuoksi kokea yhtä jos toistakin epämiellyttävää”.

Toki useammin asia esitetään positiivisen kautta:

Olemme tottuneet lukemaan matkakertomuksia, jotka opettavaisessa äänilajissa ovat tutustuttaneet meidät unohtamaamme maantieteen koulukurssiin loistolaivojen salonkien tai upeitten autojen ja junien perspektiivistä. meidän on annettu ymmärtää, että eksoottiset maat ovat maanpäällisiä paratiiseja, joissa onnelliset alkuasukkaat tanssivat palmujen varjossa kuutamossa tai nauttivat banaaneja ja leipäpuun hedelmiä aurinkoisen, sinisen taivaan alla. Alma Karlin sensijaan näyttää meille mitalin toisen, todellisemman puolen.

”Hän ei kulje silmät ummessa eikä piileksi elämää ylhäisön seurassa ensiluokan paikoissa”, kirjoittaa toinen.

Ja kolmas säestää, että Karlinin suorasukaisessa asiain ja tapahtumain esittelyssä ”ei tunnu jälkeäkään tekopyhästä sievistelystä yhtävähän kuin kuuluisi soinnahdustakaan masentavasta ja vaikertavasta sävelestä”.

”Kaikkea sitä naisihminen uskaltaakin julkisesti arvostella!” huokaisee (hieman ihailevasti) neljäs kertoessaan Karlinin eteläamerikkalaisiin miehiin, noihin ”kaksijalkaisiin eläimiin” kohdistamasta murskakritiikistä.

Mutta muutamat poikkeavat äänenpainot ovat yleensä ne mielenkiintoisimmat, niin nytkin.

Valitettavasti T. Vaaskivi (kun nyt Vaaskivelle omistetussa blogissa ollaan, ei pidä sivuuttaa yhtään mahdollisuutta palauttaa tämä mielenkiintoinen hahmo hetkeksi näköpiiriimme) ei ryhtynyt teoksesta arviotaan kirjoittamaan, mutta hänen myös Suljetuissa vaunuissa esitelty kollegansa ja ystävänsä Lauri Viljanen Helsingin Sanomista sitä vastoin tarttui tunnetusti terävään kynäänsä:

Aiheena kirjassa [–] onkin oikeastaan se, kuinka rohkeasti sivistynyt valkoinen nainen uskaltaa sukeltaa ihmiskunnan värilliseen pohjasakkaan menettämättä tuimasti uhattua siveyttään.

Ja myöhemmin:

On aivan persoonallinen makuasia, kuinka paljon pitää tuttavuudesta Alma Karlinin kanssa. Omasta puolestani minun täytyy sanoa, että tämän nuoren itävallattaren mielenkiintopiiri on niin omituisella tavalla rajoitettu ja hänen kieltämättömän naisellisen sankaruutensa laatu niin merkillisellä tavalla valittu, etten ole voinut häneen oikein ihastua.

Toisaalla Viljanen varovaisesti tunnustaa Karlinin sankaruuden, vaikka sitten näkeekin itse teoksen ”rosollina”, sekoituksena enimmäkseen vastenmielisistä ”arkiseikoista”, tarkoista luontohavainnoista ja joukosta tietoja ”ikivanhoista kulttuurijäännöksistä” – juuri tuollaisesta olisi Tatu saattanut olla hyvinkin kiinnostunut!

Viljanen ei siis pitänyt teoksen rakenteesta eikä – niin mistä? Hän ei pue tuntemuksiaan aivan selviksi sanoiksi.

Onko häntä ärsyttänyt joku sellainen, jota eräs ammattiveli kuvailee seuraavasti:

Tämä puolittain miehevä huumorin väike hänen pikakuvissaan [toimii] soveliaana suolana ja mausteena, joka samalla – sanoisimmeko desinfisioi – rohkeimpienkin paikkojen sisällön täysin terveeksi ja viattomaksi.

Vai onko Viljanen samalla tavoin hiukan skeptinen kuin se kriitikko, joka kirjoittaa:

En ole pätevä arvostelemaan, missä määrin tekijän huomiot ja suomentajan suomennokset pitävät jokaisessa yksityiskohdassa paikkansa. [–] Teoksen tyyli on naisellisen pistelevää, joskus jonkin verran banaalia ja lapsellista.

Mahdollisesti Viljanen olisi halunnut kirjoittaa (muttei tohtinut) kuten Toveritar-lehden nimettömäksi jäävä kirjoittaja:

Miespuolisista olioista lienee hänen tielleen siellä sattunut kaikista kelvottomimmat, sillä on vaikeata uskoa että kaikki sekarotuisetkaan miehet olisivat sellaisia ’kaksijalkaisia eläimiä’, jollaisiksi kirjailijatar heidät kuvaa. – Yleensäkin hän katselee ihmisiä ja elämää jonkinlaiselta korokkeelta, jonne hänet on nostanut hänen sivistystasonsa ja valkoinen rotunsa. Matkustaessaan laivassa rahan puutteessa kolmannessa luokassa hänen arvostelunsa matkatovereistaan ovat tyypillisiä ’sivistyneelle’ pikkuporvarille, joka aina asettaa arvostelunsa mittapuuksi toisen henkilön virallisen sivistysmäärän.

Ja myöhemmin:

Siellä [Japanissa] on maallinen paratiisi. Ihmiset puhtaita, sivistyneitä ja kohteliaita. Sieltä hän tapaa satuprinssinkin, mutta hän onkin keltainen… ja ”me valkoiset naiset emme saa kavaltaa rotuamme… se on rikos meitä itseämme ja muita kohtaan”.

Tietenkin on mahdollista myös se, että Viljanen liikkui samoissa mietteissä kuin Suomalaisen Suomen Matti Salonen (myöh. Kurjensaari), joka jakaa artikkelissaan (pikkunokkelalla otsikolla ”Yksinäisen naisen juna”) ensin kaunista kiitosta ja sitten tykittää:

Täytyy tunnustaa, että hän on oikein hyvässä mielessä uhrautuva tietojen hankkija, eikä kätke niitä suinkaan vakan alle, vaan viehättävällä tyylillään katsoo aina muutaman millin sen pinnan alle, jonka hän näkee. Mutta sen ohella hän ei koskaan jätä mainitsematta, missä häntä ahdisteltiin tai tehtiin sopimattomia tarjouksia, missä tietyt paikat olivat yhteisiä miehille ja naisille, missä niitten ovia ei saanut sisältäpäin lukkoon ja missä kylpyammeessa mies pyrki pesijäksi. Tässä kaikessa on niin kumman vanhapiikamainen ja abnormi sävy, että se tuo mieleen puberteetti-iän kaikkein vaikeimmat kompleksit. Kireä otsa rypyssä ja tukahdutetut vietit pienessä vartalossa tämä maailmanmatkustaja kiroaa naisellisen sukupuolensa ja on merellä kommunisti, kun varattomuuden takia on kuljettava alimmassa luokassa, haukkuu saksalaista epäsympaattisuutta ja ylistää japanilaisia miehiä, jotka pysyvät stoalaisen rauhallisina, vaikka makuuhuoneitten välillä on vain työntöovi. Ja kummallisinta tässä kaikessa on, ettei hän vähimmässäkään määrin herätä lukijan ihailua, huolimatta siitä että hän vaeltaa puhtaana neitseenä lukemattomien rotujen, kolmen maanosan ja kirjan kolmensadankolmenkymmenenkuuden sivun läpi. Minusta tuntuu, että tällainen on Natsi-Saksassa haluttua tekstiä, koska sen luettuaan on valmis vaistomaisesti huokaisemaan, että suutari pysyköön lestissään, t.s. parasta maailmassa on naiselle sittenkin vain ’Kirche, Küche und Kinder’. Muu kaikki on niin kovin, kovin vaarallista.

No just. Mutta ainakaan tasapaksuudesta ja yksiäänisyydestä ei tuon ajan kirjallisuuskriitikoita voida soimata.

* * *

Kannen kuvaan vielä palataksemme:

On suorastaan outoa, että kustantaja tällaiselle teokselle on antanut n.s. tyttökirjojen kiiltokuvamaisen korean ja typerän ulkoasun. Eikö olisi syytä vaatia, että kansilehden piirtäjä tutustuu teokseen ennen kuin ryhtyy työhönsä.

Tai:

Yksin maailman ääriin suomenkielinen painos on kirjatehtaassa joutunut saamaan harhauttavan ulkoasun. Teoksen kansilehteä silmäillessä luulee joutuneensa tekemisiin lasten satukirjan kanssa.

Kannesta lienee myös Opettajain lehden kriitikko saanut idean aloittaa muutaman rivin alakertansa seuraavin sanoin:

”Kielletty lapsilta”, olisi ollut painettava kirjan kansilehteen, siksi paljon sukupuolielämän harhautumia varsinkin eräissä Etelä-Amerikan seuduissa kerrotaan kirjassa [–].

Näin kansankynttiläin pää-äänenkannattaja vuonna 1935. Todeten kuitenkin vielä, että ”maantiedettä opettava” löytää teoksesta lukuisia kohtia, joita lukemalla (siis opettaja lukee – oppilaiden käsiinhän ei moista kirjaa tullut antaa) voi elävöittää opetusta.

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

&

* * *

PS. Suomennosta kehutaan lähes kautta linjan (vain joku näkee siinä ”paikoitellen tilapäisyyden leimaa”). Käännös on eittämättä ”taattua Waltaria”, kieli kaunista ja notkeaa, kestävää – kelpaisi hyvin myös nykylukijalle.

Mika Waltarille itselleen tämän teoksen suomentaminen lienee tuonut sekä sopivaa jatkoa että toisaalta myös piristävää vaihtelua hänen edellisvuotista käännösurakkaansa ajatellen.

Hanns Heinz Ewersin Horst Wesselin (WSOY 1933) homoeroottinen kuvasto piukoissa nahkapöksyissä kirmailevista liinatukkaisista arjalaissankareista sai nyt peräänsä samoin rotuhygienian ja valkoisen rodun ylemmyyden merkityksen oikein oivaltaneen uljaan nuoren naisen seikkailuista.

Mutta Horst Wessel -teoksesta ehkä joskus myöhemmin enemmän…

Jokainen kirja on ovi johonkin

Kun divarissa rupeaa pohtimaan, ostaako joku kirja eli ei, on syytä pyrkiä pitämään pää kylmänä, ryhdistäytyä, koota itsensä. Ja tehdä sitten ripeästi kaupat.

Sillä kumpiako tapaa useammin, niitä jotka katuvat kirjakauppojaan, vai niitäkö jotka itkevät hassattua tilaisuutta? Just, jälkimmäisiä.

Viime kesänä Tartossa pidin kädessäni sekä vanhaa vironnosta Kiven Seitsemästä veljeksestä että Friedebert Tuglasin Väike Illimar -romaania. Jälkimmäisen suomennos Pikku Illimar (Tammi 1967) sattui vielä olemaan matkalukemisenani. Ostaisinko vai en? Hinta ei hirvittänyt, mutta…

Niin sekosin taas kerran insinööritieteisiin: ynnäilin niin matkalaukkuni kuin kirjahyllyjeni sisämittoja ja vetoisuutta; tein nopeita todennäköisyyslaskelmia siitä, riittäisikö vaatimaton kielitaitoni ja sitä selkeästi vankempi lyhytjännitteisyyteni ikinä noiden teosten lukemiseen. Lehteilin kirjoja aikani, silittelin niiden haaltuneita ja nuhruisia kansia – ja sovitin ne takaisin hyllyyn…

Runoilija Pauli Heikkilän sanoin ”kuin palan olemukseeni” ne sovitin. Pauli tosin runoili lukemistaan kirjoista, mutta yhtä kaikki, minun olemustani tuo idioottimainen ratkaisu kuvasi perin hyvin.

Kirjalla on monta funktiota. Äärimmillään se on hengentuote, joka on luettava kannesta kanteen; sen sisältö on ymmärrettävä ja sisäistettävä; ja sitä on pystyttävä halutessaan siteeraamaan sanasta sanaan. Toisaalta kirja voi olla myös vain pelkkä esine, hyllyn täyte, sisustuselementti.
Jostain noiden ääripäiden välistä löytyy sellainenkin vaihtoehto, että minkä tahansa kirjan voi nähdä hakuteoksena, ovena johonkin, jonne ei tarvitse heti suin päin rynnätä, vaan mihin voi tarpeen vaatiessa vain kurkistaa.

Nuo kaksi hyväilemääni vanhaa, vieraskielistä romaania ovat siitä oivia esimerkkejä.

Kirjoitin juuri kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön blogiin jouluista tarinaa kahdesta harmaasta – vedenharmaasta – romaani-kissasta, niiden joulusta ja merkityksestä teoksessa.
Toisen niistä, Matin nimeltään, tapaamme Kiven Veljeksissä. Tuon Juhanin lemmikin, joka istuu aattoiltana Impivaaran pirtin paloraunioilla ”alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen”.

Toista puolestaan kutsutaan Antsiksi ja se seikkailee Tuglasin Illimarin sivuilla, pilaa perheen joulun, mutta saa viimein anteeksi.

Huomiota kiinnittävä yhtäläisyys noissa tarinoissa on se, että kumpikin kissa on juuri vedenharmaa. Ensimmäisenä tuota sanaa käytti siis Aleksis Kivi. Ja lopuksi Raili Kilpi-Hynynen, Illimar-suomentaja. Mutta mitä sanaa viljelikään Friedebert Tuglas tulkitessaan Jukola-saagan viron kielelle ja sitten hieman myöhemmin kirjoittaessaan omaelämäkerrallisen Väike Illimarin?

Voi kunpa nyt olisi hyllyssäni ollut nuo kaksi kesällä hypistelemääni vironkielistä teosta! Sangen vaivatonta olisi ollut tarkistaa, käyttikö Tuglaskin samaa sanaa kissojen väriä kuvatessaan. Pohtia sitten peräti sitä, lainasiko hän omalle Antsilleen värin Jussin Matilta.

Eihän tämä mikään elämää suurempi mysteeri ja pähkäilyn aihe ole, mutta jäi tuo vähän mieltä kaihertamaan. Tästä lähin olen divareissa viisaampi. Tai pysyttelen niistä pois.

Eräs toinen vedenharmaa Ants

Rauhallista joulua meille kaikille! Rahulikke jõule meile kõigile!

PS. Särön blogissa julkaistu kuva, siis tämä:

Rahulikke Jõule ja Head Uut Aastat

on alunperin taiteilija E. Valterin Tuglas-karikatyyri nimeltään Tööpositsioonil. Tuglashan tunnettiin mm. rakkaudestaan kirjastoihin – seikka joka myös Suljetuissa vaunuissa saa valaistusta.

”Kaksi kynäilijätärtä” – eli vasara ja Vaaskivi, Osa I

Kuten hyvin tiedämme (käyttääkseni Tatu Vaaskiven usein viljelemää fraasia – yhtä niistä, joilla hän halusi vain osoittaa tietävänsä asiasta enemmän kuin lukija…), Vaaskiven (vuoteen 1935 Vahlstenin) kriitikon ura alkoi oululaisessa Kalevassa. Tämä tapahtui kesällä 1930, Tatun juuri ehdittyä kunnioitettavaan 18 vuoden ikään. Ensimmäiset julkaistut kirja-arvostelut eivät vielä kummempaa huomiota hertättäneet,  mutta jo pian alkoivat Tatun kriitikon-ajatus ja -kynä hioutua lähes murhaavan teräviksi.

Joulukuun 1931 kuluessa nuori Vahlsten, ”T. V-n.” esittelee Kalevan lukijakunnalle mm. Ivan Turgenjevia, Antti J. Ahon teoksen Gautama Buddhasta sekä Uuno Kailaan uusimman kokoelman Uni ja kuolema. Tatun skaala on laaja alusta alkaen.

Kailaan, ystävänsä ja jopa eräänlaisen isovelihahmonsa, Tatu oli tavannut edellisen kerran kuun puolimaissa ja saanut silloin tämän uutuuskokoelman tekijänkappaleen. Teoksesta kirjoitettu arvostava esittely ilmestyy 29. joulukuuta. Seuraavana päivänä saa Tatu kuulla Kailaan joutuneen jouluna sairaalaan, ja myös diagnoosin: kyseessä on pitkälle edennyt tuberkuloosi. Uutinen vaikuttaa Tatuun syvästi: ystävän epävakaaksi käynyt henkinen kunto yhdistettynä tuohon fyysiseen tautiin…

Hän kirjoittaa tädilleen Lyyli Niskaselle Ouluun lahjakiitosten ja joulunviettokuvausten perään myös Kailaan kohtalosta – ja sitten omastaankin:

On hiukan omituinen tunnelma näin vuosien vaihtuessa. [–] Mitenkähän mahtanee käydä? Tulisi aina sentään pysyä uteliaana tulevan suhteen, niin välttyisi masennuksesta. Vaikka sekin on niin sanomattoman vaikeaa. Ja vaikeammaksi se käy sitä mukaa kuin viikot ja kuukaudet ja vuodet edistyvät. Näkee itsessään yhä enemmän ja enemmän vanhoja arpia ja umpeen meneviä haavoja, itkuja, joita ei koskaan tullut itketyksi ja nauruja, jotka olivat tyhjää täynnä. Kuta enemmän ajattelee sellaista, sitä enemmän väsyttää.

Näin synkkänä nuori Tatu Vaaskivi ottaa vastaan uuden vuoden 1932.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                    

Tarttuuko hän tuolloin, mielialaansa kohottaakseen ja murheensa unohtaakseen, johonkin hieman kepeämpään luettavaan; poimiiko pöytänsä reunalla horjuvasta arvostelukappalepinosta ehkäpä edellissyksyn pari keveähköä ja toistaiseksi vielä sivuun työnnettyä uutuusromaania?

Kun Tatun omat kirjailijan-haaveet antavat odottaa täyttymystään, on hänen näitä kirja-arvosteluja ja alakertoja hengissä pysyäkseen kirjoitettava. Ja Kalevahan niitä onneksi mielellään julkaisee.

Kohta Loppiaisen jälkeen ilmestyy Tatun artikkeli ”Kaksi kynäilijätärtä”, joka esittelee 22-vuotiaan Helvi Erikssonin Perhetytön (Otava) ja 27-vuotiaan Alli Vallin Näin on hyvä -romaanin (WSOY).

Aluksi Tatu toteaa, että kirjallisuudessamme näytetään nyt päästyn aiemmin niin suositusta maaseudun kuvaamisesta, ”ja varsinainen kaupunki on astunut etualalle”. Waltari, Uurto, Sarkola, Karri…Tatu listaa tuon uuden aallon airueita.

Tällaisia modernin kaupunkielämän kuvauksia ovat myös nuo kaksi nyt käsittelyn alle joutunutta teosta.

Koska vapaa lainaaminen, lyhyet sanatarkat sitaatitkin, tekisivät vääryyttä nuoren Vaaskiven lennokkaalle armottomuudelle, on parasta kopioida artikkeli tähän sanasta sanaan:

Helvi Erikssonin Perhetyttö kuuluu niihin jo banaaliksi tulleisiin tuotteisiin, jotka sivumäärittäin maalailevat Nachtspiel-elämän iloja ja kärsimyksiä. Se on täynnä jazzia, polkkatukkia, viinaa ja kurtiisia, mitättömien henkilöiden jotakuinkin mitättömiä edesottamuksia, vailla oikeastaan mitään syvempää tehoa. Tämäntapaiset romaanit saisi huoletta karsia pois meikäläisestä kirjallisuudesta, jonka harvat todella kestävät tuotteet saattaa lukea kymmenellä sormella. Kun kerran kirjailijalla ei ole muuta sanottavaa kuin toistaa sovinnaisella tyylillä sovinnaisia ajatuksia, keksiä pseudofilosoofisia lauseita ja panna henkilönsä erittelemään elämäänsä melkoisen pintapuolisesti – silloin ei teos ole mikään ilahduttava tuttavuus.

Näin julistaa kriitikko tylyn tuomionsa: Kaikenlaista roskaa! Mutta erästä seikkaa Tatu ei lainkaan huomioi arviossaan: kyse on tekijänsä esikoisteoksesta. Sangen harva, jos niinkään moni, esikoinen yltää top teniin.

Miten tuo murskakritiikki sitten vaikuttikin nuoreen kirjailijattareen, niin ainakaan tämän kirjoitus- ja yrittämishaluja se ei onneksi vie, sillä jo seuraavana vuonna ilmestyy toinen romaani (johon siihenkään Tatu ei aikanaan malta olla kajoamatta) ja kaiken kaikkiaan neljäkymmentä vuotta kestäneen kirjailijanuransa aikana Helvi Eriksson (vuodesta 1934 Erjakka) kirjoittaa yli 20 teosta ja päälle sen puolentusinaa näytelmää. Sanoopa joku maakuntalehden älypääkriitikko mitä tahansa, ”tämäntapaisilla” romaaneilla oli selkeästi lukijakuntansa. Ja on edelleenkin, kuten olemme myöhemmin saaneet havaita.

Entäpä tämä toinen kynäilijätär?

Toisen teoksensa – esikoisromaaninsa – julkaiseva Alli Valli saa Tatulta hieman enemmän hyväksyntää:

Alli Valli sen sijaan ei todennäköisesti pyrikään varsinaisen taideromaanin ohdakkeisille poluille. hänen romaaninsa on täynnä eräänlaista vissiä eloisuutta ja pirteyttä, jota hyvältä tai kohtalaisen hyvältä ajanvieteromaanilta sopii vaatia. Räiskähtelevää sanontaa, hauskoja huomioita [ja] verrattain luontaista huumoria pulppuilee sivu sivulta. Tosin siellä täällä pilkistelee mauttomuus, mutta sellaiset erehdykset korjaa kirjan kauttaaltaan valoisan-veikeä sävy. Omassa luokassaan miellyttävä teos. Tosin sen juoni on verrattain tavallinen ja muoto, päiväkirjan tapaan laadittu, on jo tuttu isoäidin äidin ajoilta, mutta jos tällaisen aiheen ja tällaisen muodon takana on niin pirteä kynä kuin Alli Vallin, niin kirjaa voi mielihyvin suositella.

Siis hyvä ajanvieteromaani, pirteä ja reipas – eikä yritä mitään enempää ollakaan. Rehellinen. Ja varmaan sopiva Tatun senhetkisiin mielialoihin, piristävä.

Liekö Tatuun myös vedonnut teoksen kertojaminän lukemisen-harrastus, hänen mainitsemansa Dumas, Poe, Wallace, toisaalta myös Nietzschen Zarahustra ja Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset – kaikki kirjailijoita ja teoksia, joita myös Tatun hyllystä ja arvosteluista löytyi.

Samoin maininnat yksinäisyyden, yksinolon rauhan, välttämättömyydestä; kuolemanpelosta ja Jumala-suhteesta saattoivat hyvin kiinnittää Vaaskiven huomion, läheisiä asioita kun ovat ne hänellekin.

Ja teosta todellakin luonnehtii ”valoisan-veikeä sävy” – jos nyt jätetään sivuun tuo jo mainittu kuolemanpelkotuumailu, ja kertojan matkustaminen Imatralle ainoana tarkoituksenaan hukuttautua kosken kuohuihin. Niissä kun ei juuri ”verrattain luontaista huumoria” esiinny.

Mutta nyt, 80 vuoden jälkeen, on romaanin sivuilta enää sangen vaikeaa löytää tuota vakavamielisen nuoren kriitikon esiin nostamaa ”siellä täällä pilkistelevää mauttomuutta” (ellei nyt tuossa Imatran-visiitissä). Erotiikan äärimmäinen huipistus on suudelma, kertojaminä ei – vatsahermojensa vuoksi kuulemma – kahvia väkevämpää juo, ruumiineritteitä ei sivuta edes vertauskuvien kautta ja joku ”hilkutti” on vahvin voimasana… Pikemminkin sievistelevää kuin mautonta

Tatun esittämä puritaanisuus on siinäkin mielessä perin huvittavaa, että kirjoittihan hän itse juuri noina vuosina näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia (kaikki julkaisematta jääneitä), joiden puutteina kustantajat usein näkivät viehtymyksen patologisiin ihmistyyppeihin, saastaan ja kurjuuteen. Se mistä Vallin teoksessa on aavistelevinaan ehkä jotain omakohtaista, itse elettyä, on perin erilaista kuin se, mitä Tatu itse – ja itsestään – kirjoittaa.

Ja jätettyään koulunsa kesken Helsingissä ja saastutettuaan jo toistamiseen itsensä tippurilla Tatu pakenee tätiensä hoiviin Oulun Hietasaareen. Kahlatakseen sitten mereen hukuttautuminen mielessään. Nuoren Vaaskiven kärsimykset… Mutta Hietasaaren ranta on matala, vesi kylmää: Tatu tulee viimein tolkkuihinsa.

Vallin sankarittaren, parikymppisen Bene-neitosen sen sijaan pelastaa oivallus oman tekonsa raukkamaisuudesta. Hän palaa heti seuraavalla junalla kotiin Helsinkiin ja menee auttamaan äitiään pyykkitupaan…

Sen pituinen se.

Juhlahumun hiljennyttyä, osa 2

Sangen ristiriitaisten tunteiden vallassa palaan SKS:n Vaaskivi-seminaarista.

Tänään 21.9. tuli kuluneeksi 70 vuotta Tatu Vaaskiven kuolemasta. Vaaskiven muiston kunnioittamiseksi oli SKS yhdessä Suomen arvostelijain liiton (SARV) kanssa järjestänyt iltapäiväseminaarin nimellä Näkökulmia Tatu Vaaskiveen.

Ohjelman muodosti neljä ansiokasta alustusta, takanaan neljä mitä ilmeisimmin sanojensa takana seisovaa vakaata miestä: tutkija Veli-Matti Pynttäri aiheenaan ”T. Vaaskivi ja kulttuurikritiikin ajankohtaisuus”, dosentti Juhani Ihanus aiheesta ”Vaaskivi ja psykoanalyysi”, tietojärjestelmäasiantuntija Jukka Pennanen aiheesta ”Synteettinen elämänkatsomus – Vaaskiven ja Nietschen yhteisiä piirteitä” sekä lopuksi professori Juhani Niemi aiheenaan ”Tatu Vaaskivi ja Vaaskivi-plaketti”. Oma mielenkiintonsa eittämättä jokaisessa puheenvuorossa.

Mutta tarjottiinko parikymmenpäiselle kuulijakunnalle lopulta neljä näkökulmaa Vaaskiveen.  Mielestäni ei. Pikemminkin tarjottiin kolme näkökulmaa Tatu Vaaskiven kulttuurikriittisten teosten Vaistojen kapina ja Huomispäivän varjo suunnasta – sekä lopuksi analyysi Vaaskiven nimeä kantavasta kriitikkopalkinnosta ja sen historiasta.

Mihin oli unohdettu kaunokirjailija-Vaaskivi?  Missä oli näkökulma vaikkapa Vaaskiven kieleen, tyyliin, hänen elämäänsä, persoonaansa? Vain sivulauseissa. Fokus ei ollut Tatu Vaaskivessä ihmisenä, ei edes kirjailijana, vaan ajattelijana. Hienoa, Tatu jos kuka oli ajattelija – mutta sitten seminaarin nimeksi olisi ehkä ollut hyvä laittaa ”Näkökulmia Tatu Vaaskiveen ajattelijana”.

Eikä sekään olisi ollut ihan oikein ihminen Tatu Vaaskiveä kohtaan.

Ehkä olen väärässä. Tällaisten tilaisuuksien kohderyhmä on akateeminen maailma, ohjelma on suunnattu sille, sieltä löytyy se potentiaali joka puolestaan voi löytää Vaaskiven uudestaan. Siis Vaaskiven ajattelun.

Mutta Tatu Vaaskivestä ihmisenä ei kukaan tunnu olevan kiinnostunut, sillä teemalla ei päästä seminaareihin puhumaan.

Ehkä olen jälleen väärässä kun sanon, että sillä kuitenkin ylitettäisiin julkisuuskynnys, päästäisiin ihan tavallisten ihmisten tietoisuuteen. Tatu Vaaskivi pääsisi.

Tämänpäiväisellä konseptilla kun tuskin päästään, valitettavasti. Paikalle saapunut erään suuren lehden toimittaja ainakin poistui kesken tilaisuuden.

Tällainen Tatu Vaaskiven persoonan ja elämän huomiotta jättäminen on siinäkin mielessä outoa, että hänen elämänsä ja persoonansa suorastaan tyrkyttävät nykyjournalismille (ja siis -lukijalle) juuri sellaista kaivattua koskettavaa tarinaa myötäelettäväksi. Ja lukijalle (miksei jopa toimittajallekin) siinä ohessa mahdollisuuden sivistyä, perehtyä historiaan, kirjallisuuden historiaan…

Mutta parempi kai pitää tämä mahdollisimman pienen piirin juttuna, mahdollisimman akateemisena.

Ihanaa ihmissuttuutta

Reidar Palmgrenin uutuusromaanin takakansiteksti päättyy lauseeseen:

Sudenmarja on romaani vaiston ja järjen yhteentörmäyksestä.

 Sangen hyvin sanottu.

 En rupea yrittämään tästäkään mitään kirja-arvostelua, kunpahan ilmaisen kiitokseni lukuelämyksestä, etenkin siitä että se kesti romaanin loppuun asti, pidemmällekin.

Sillä kirjan edetessä Palmgren kerää taitavasti tarinoiden juonteita ja saattaa niitä yhä lähemmäksi toisiaan, saa tunnelman tiivistymään, niin että romaanin lopun häämöttäessä aloin jo pelätä pahinta, sitä ratkaisuista ilmeisintä. Mutta semmoiseen ei kirjoittaja sorru, hän pystyy yllättämään. Tarina yltyy melkeinpä ylikierroksille – mutta saa arvoisensa lopun.

 Palmgren on Kallaksensa lukenut, Sudenmorsiamet ja Pyhän joen kostot, joiden kuvastoa hän nautittavasti siirtää tässä nykyaikaan.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi.

                                                                               (Kallas: Sudenmorsian)

Perhonen ja Diabolus Sylvarum: Kallaksen ”Sudenmorsiamen” erään vanhan virolaisen laitoksen kuvitusta

PS. Liekö kaupunkiluonnosta, sen eläimistä ja kasveista montakaan kertaa kirjoitettu näin pelkistetyn koskettavasti kuin Reidar Palmgren Sudenmarjassaan. Aistit (ja sydänkin) ovat kohdallaan sillä, joka havainnoi vaikkapa jonkun talitiaisen ja kirjosiepon taistelua pesäpöntöstä kuten Palmgren.

Terve, Vaaskivi!

 

T. Vaaskiven syntymän 100-vuotispäivänä 19.7.2012

T.Vaaskiven kuoleman jälkeen kirjailija F. E. Sillanpää lähetti oman surunvalitteluviestinsä Helsingin Sanomien julkaistavaksi.

Hänen muistelunsa liittyvät luonnollisesti Vaaskiven esikoisteoksen, Sillanpää-elämäkerran syntyvaiheisiin:

Sinä olit meidän leveysasteellamme ja meidän ajassamme poikkeuksellinen ilmiö. Minä muistan sinut hiljaisena kuuntelijana, jonka katseen leppoisa liekki herkästi tulkitsi ja säesti sitä vaikutelmaa, jonka edessäsi oleva ihminen sinuun teki. Sinä kuuntelit hiljaa ja kärsivällisesti, mitä kulloinkin ihminen siinä sinun edessäsi puhui ja paasasi ja toisen huomaamatta sinä johdattelit hänen vuodatustaan niin, että se kuva, jota sinä muovasit, mallin sitä ollenkaan huomaamatta, sai ehjän ja täyteläisen materiaalinsa. Ja tuon kuvan välipuitteiksi sinä ikäänkuin hiljaisesti hymyillen pujottelit oman hereän henkesi kuituja.

Me juhlimme tänään Tatu Vaaskiven muistoa, arvioimme hänen käsialojaan kirjailijana ja kriitikkona, punnitsemme hänen painoarvoaan ajattelijana, pohdimme hänen elämäntyönsä kestävyyttä, ihmisen katoavuuttakin kenties.

Voisimmepa hetken nähdä hänet myös Nobel-kirjailijamme silmin, ei tutkimuskohteena, nerona tai historian eilispäivään katoavana luonnon ihmesattumana, vaan ihmisenä.

Niin että seisoessamme hänen kuvansa äärellä saisimme yhtyä Sillanpään sanoihin:

Sinun vakaata kuvaasi katselen ja tunnen hiljaista miehistä myötätuntoa ja kiitollisuutta sinun persoonallisuuttasi kohtaan.

Terve, Vaaskivi!

»Suljettujen vaunujen« Jälkihuomautuksesta

Niiden lukuisain teosten joukossa, joiden tietoihin tämä kirjoitus nojautuu, ovat Martti Haavion toimittama T. Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus, Holger Lybäckin ja Markku Ihosen Vaaskivi-väitöskirjat, Kai Laitisen ansiokkaat Kallas-tutkimukset, kolmikon Leskelä-Kärki, Melkas ja Hapuli toimittama esseekokoelma Aino Kallas – Tulkintoja elämästä ja tuotannosta, Kerttu Saarenheimon Elina Vaara -monografia, Bernard Shawn ylittämätön näytelmäkäsikirjoitus ”Pyhä Johanna” esipuheineen (ja epilogeineen…), sekä Suomen Matkailuyhdistyksen Vuosikirja vuodelta 1934.

    Korvaamattomana apunani 30- ja 40-lukujen Viron historiaa ja ajankuvaa hahmotellessani ovat olleet Martti Turtolan Päts– ja Laidoner-monografiat sekä August Annistin, Ants Orasin ja Mika Waltarin vanhat Viron poliittista tilannetta käsittelevät teokset, samoin Jaan Krossin omaelämäkerta Rakkaat kanssavaeltajat, sen ensimmäinen osa.

    Suurin kiitollisuudenvelkani lankeaa kuitenkin Erno Paasilinnalle ja hänen autobiografiselle teokselleen Tähänastisen elämäni kirjaimet. Tuon kirjan sivuilla kun maineikas esseisti kertoo, kuinka Vaaskiven jäljittely pilasi vuosiksi hänen oman tyylinsä, ja – vielä pahempaa! – sai hänet uskomaan, että hänenkin tiensä kirjailijaksi johti juuri esseistiikan kautta. Niin, Paasilinna suorastaan kirosi päivän, jona Kutsumus osui hänen käsiinsä.

Ilman tuota kitkerää vuodatusta en olisi varmasti koskaan löytänyt T. Vaaskiveä, ja moni matka kadonneeseen aikaan olisi jäänyt tekemättä.

Porvoossa ja Tartossa keväällä 2012

J.T.

Kuka oli T. Vaaskivi?

Lähetin kolmisen vuotta sitten kymmenkunnalle tuntemalleni nykykirjailijalle – kaikki sellaisia jotka sanataidetta myös opettavat – yksinkertaisen kysymyksen

Kuka oli T. Vaaskivi?

Palaute oli sangen masentava.

Yhdellä vastanneista oli kuulemma ”hatara muistikuva jostakin Vaaskivi-plaketista”.

Toinen kertoi yrittäneensä – siinä kuitenkaan onnistumatta – lukea jotakin Vaaskiven teoksista.

Kolmas myönsi Vaaskiven olevan musta aukko hänen sivistyksessään.

Muut vaikenivat viisaasti. Tai muuten vain.

No, ehkä tämä juhlavuosi valaisee näitä pimeydessä vaeltaviakin.

Vilpittömästi sitä ainakin toivon, heidän tulevien oppilaidensa vuoksi nimenomaan.

 

”Hän ei saanut kuvata Kristuksen katsetta”

Aiemmin tässä blogissa on esitetty mm. vakaumuksellisen pikakirjoittajan (4.7.) ja haltioituneen kuplettitaiteilijan (29.6.) Vaaskivestä innoituksensa ammentanutta hengentuotetta. Nyt nostamme pöydälle yhden hurmahenkisen näkökulman lisää, erään aitokristityn pohdinnan.

Tatun kuoleman jälkeen Kaisa Nikinmaa, Hietasaaren-kodin vanha palvelija, Tatun lapsuuden uskonnollinen auktoriteetti ja harras lestadiolainen, sanoi että Jumala ei sallinut Tatun kirjoittaa Pyhä kevät -romaaniaan loppuun, kuvata Jeesusta, ”koska se oli liian pyhää”.

Samoissa käsityksissä on Tatun tuttavaksi yli vuosikymmenen ajalta esittäytyvä William Jokinen, Vapaakirkon saarnaaja, sisälähetysmies ja tuottelias kirjailija (Julkaistu tuotanto vuosina 1912-1960 lähes 40 uskonnollista teosta, monet niistä WSOY:n kustantamina). Hänen panoksensa Vaaskivi-muisteluun ilmestyi Suomen Viikkolehdessä (Suomen Vapaakirkon julkaisu) toukokuussa 1943, vajaa vuosi Tatun kuoleman jälkeen.

Ihailtuaan artikkelissaan ”Tatu Vaaskiven lähdettyä” ensin Vaaskiven tuotantoa – ja paheksuttuaan luonnollisesti hänen ”aiempaa freudilaisuuden harrastustaan” – Jokinen kertoo Tatun myöntäneen muuttuneensa, löytäneen Italian-matkallaan ”aitokristillisyyden”.

Sitten – kesken jääneestä Pyhä kevät -teoksesta kirjoittaessaan – Jokinen toteaa, että Tatu

ei saanut kuvata Kristuksen katsetta ja miksi? Ehkäpä sentähden, ettei hän ollut sittenkään syntynyt uudeksi ihmiseksi eikä siis tuntenut sisäisesti Kristusta, niin kuin ihminen, jonka synninhätä on murtanut Jeesuksen silmien eteen tuomittavaksi ja armahdettavaksi.

Jokisen Jumalan kärsivällisyys loppui. Ei syntynyt Vaaskivi uudeksi ihmiseksi, ei ymmärtänyt lopettaa jumalatonta hankettaan, vaikka Hän suuressa viisaudessaan oli jo pitkään yrittänyt välillä kauttarantain, väliin suoremminkin julki tuoda, että annahan nyt, Tatu, olla sen… Tämä siitä sitten tuli.

Mutta palataan Wm Jokiseen.

Tatua muistellessaan tämä hurskas mies ei pysty välttämään kiusausta tehdä hiukan reklaamia omasta tuotannostaan; hän kertoo Vaaskiven antamista ylistävistä lausunnoista, mm. hänen Jumalan puutarhassa -teoksestaan (WSOY 1936), josta Tatu ”ihastuen kirjoitti kauniin arvostelun, joka lienee kustantajani säilössä vieläkin”.

Harmillista kyllä, emme voi nyt siteerata tuota kirjoitusta, koska sitä ei löydy. Tusinan verran, useita sangen arvostaviakin, ”kustantajan säilössä” on, mutta ei juuri tuota Vaaskiven kirjoittamaksi mainittua. Sellaista ei myöskään Lybäckin bibliografia tunne, mutta sehän ei ole aivan täydellinen. (Onhan esim. 25.6. lainattu Kansan Lehden artikkeli Lybäckille tuntematon sekin.)

Sen sijaan löytyy dokumentti, jossa Jokinen lainaa Tatun hänelle osoittamaa (ja siis juuri kyseistä teosta koskevaa) kirjettä mm. seuraavasti:

On hiukan vaikea mennä sormella osoittamaan, mikä on hyvää ja mikä vähemmän kestävää. Sellaisissakin säkeissä, jotka taiteellisessa mielessä vaatisivat hiukan tiivistämistä [–], puhuu sama välitön haltiokkuus, joka kannattaa koko teosta.

Tatun mielestä Jumalan puutarhassa -teoksen runot elävät lähinnä kokonaisuutena; kokoelman voima on jatkuva ”hengen läsnäolo”.

Ja miksi tuon anekdootin nyt kerromme? Koska havaitsimme tekevämme tässä juuri samaa, kirjoittavamme Vaaskivestä, Jokisesta ja Jeesuksesta – omaa kirjaamme myydäksemme… Erona lähinnä vain se, että kun Jokinen verhoutuu uskoonsa, tämän kirjoittaja paljastaa epäuskonsa.

Artikkelin lopussa Jokinen tekee vielä selkoa ensimatkallaan Italiaan ihastuneen Tatun ja hänen matkasuunnitelmista ”Italiaan ja edemmäksikin”, suunnitelmista jotka olivat valmiina ”yksityiskohtia myöten”. ” – Mutta tuli sota.”

Sekin matka jäi tekemättä.

Artikkeli päättyy:

T. Vaaskivi on matkustanut yksin maahan, johon en voi häntä nyt seurata. Mitä hän nyt näkeekin, sen vain Herra tietää.

William Jokisen maallinen saarnajan-vaellus päättyi 15 vuotta myöhemmin. Ehkä nämä tuttavukset ovat jälleen kohdanneet, matkustelleetkin. Ainakin Suljetuissa vaunuissa leikitellään ajatuksella, että ansioituneilla sananlevittäjillä olisi tulevassa elämässä sellaiseen mahdollisuus.

Venäläisistä ja italialaisista keittiöistä

Itse Pushkin on sanonut, että valistuneen ihmisen vatsalla on lempeän sydämen parhaat ominaisuudet: herkkyys ja kiitollisuus.

Suljetuissa vaunuissa keskitytään kahviin ja kahvilaelämään, ruokapuolielämää ei juuri sivuta. Mutta Tatu Vaaskiven kokemukset virolaisesta ruokataidosta ja myöhemmin Italian keittotaiteesta ansaitsevat tässä lyhyen silmäyksen nekin.

30-luvun yksi suosituimmista taiteilijakahviloista ”Kolme koopa Kohvik”, KoKoKo, on saanut Nigul Espen suunnitteleman sisustuksensa takaisin ja toimii nyt ”Entri”-nimisenä ravintolana.

Varhaisimpien (ja myös viimeisten aikojen) kirjeidensä perusteella Tatu oli ollut vähäruokainen ja herkkävatsainen lapsuudestaan saakka. Eikä yleensä mikään kulinaristi: hän ei juuri ollut kiinnostunut syömisistään, saati syömään mitään vähääkään eksoottisempaa. Kalaakin hän suorastaan inhosi, sen kaikissa muodoissa. Tatu oli enemmän nakki- ja voileipäihmisiä, niin jo tätiensä hemmottelemana pikkupoikana kuin omaa yksinäistä talouttaan hoitavana aikuisenakin.

Keväällä -37 aivoriihi T. Vaaskivi – Esko Aaltonen (Gummeruksen kirjallinen johtaja) ideoi Tatun lähettämistä Palestiinaan (Kristus-romaani elää mielessä kaiken aikaa), jolloin Tatu kerran toteaa ravintonsa siellä muodostuvan luultavasti ”obligatorisesta kiniinistä ja jaffalaisista appelsiineista” – mitään ”aasialaista törkyä” hän ei uskaltaisi syödä.

Mutta alkaisiko pikku hiljaa yhä intensiivisemmäksi muodostuva yhteinen ruokatalous Elina Vaaran kanssa vaikuttaa ja Tatun epäluulot karista, ruokalista laajeta? Vai johtuuko pian tapahtuva muutos vain ilmanalasta?

Joka tapauksessa kesällä tarttolaisten isäntien kodeissaan tarjoilemat ateriat enempää kuin paikallisissa ravintoloissa nautitutkaan eivät enää olekaan Tatulle pelkkää obligatorista vatsantäytettä.

Tartosta hän kirjoittaa tädilleen – selvästi myös tätä rauhoitellakseen, kuten niin usein syömisistään raportoidessaan:

Täällä vallitsee venäläinen keittiötaito, ja pihvit ja kotletit ovat mitä loisteliaimman kastikkeen peittämät, majoneesin, sulan voin ja omituisesti hyydytetyn kermavaahdon [hapukoor?]…

Vanhan ja maineikkaan ”Werner Cafen” ovi tänään.

Ja ”merkillisellä tavalla uunissa paahdettuja perunoita” Tatu kertoo voivansa popsia vaikka parikin kertaa päivässä. Ja mihin hintaan niitä tarjoiltiinkaan!

Välillä lähdetään eväsretkelle (Tatu puhuu yksikön ensimmäisessä; vihkimättömän morsiamen kanssa matkailua ei katsottu suopeasti, joten Elinan mukanaolosta oli turha kotimaahan viestiä…):

Vietän päiväni Toomemäen lehvistöissä, ellen osta kuin mikäkin vaeltava apostoli repullista voita, leipää ja leikkeleitä, ja lähde kulkemaan helteistä maantietä myöten Emajoen uimakelpoisille rannoille.

Mutta kahvi on kuitenkin ruokaa tärkeämpää, kahvi ja kahvilat, kuten saamme Suljetuista vaunuista lukea. Huomiota Tatu kiinnittää myös kahvileipään, Aino Suitsin kotona leipomiin piparkakkuihin, ja kahviloiden valikoimiin:

Koska konditoriataide on Eestissä [Tatu käyttää ”Eestiä” ja ”Viroa” sopuisasti sekaisin, käytäntö joka myös Suljetuissa Vaunuissa on omaksuttu] erittäin korkea, syön tavallisesti uskomattoman halpoja leivoksia tämän kahvikupilliseni kanssa ja näin ollen pidän kyllä hyvän huolen vatsani vaatimuksista. On vallan merkillistä, että minun tässä ilmastossa alinomaa on nälkä.

Pari vuotta myöhemmin Tatu matkaa, ei tosin Palestiinaan, vaan Italiaan, ja tällä matkalla ruoka saa vielä suuremman huomion. Antipastojen monimuotoisuus jää häneltä tosin havaitsematta eikä hän kirjeissään edes mainitse kaloja (äyriäisistä puhumattakaan!), mutta muuten paikalliset ruoat saavat hänet kyllä innostumaan, melkeinpä runolliseksi.

Alkumatkalla, helmikuun lopun Venetsiasta, Tatu raportoi kotimaahan kuten niin monet turistit häntä ennen ja hänen jälkeensä:

Ruoka sivumennen sanoen on hotelleissa kehno, mutta jos syö kaupungilla halpaa ja paksua makaronia ja oivallisia pohjoisitalialaisia liharuokalajeja, pääsee tosiaan lihomaan jo parilla kympillä päivää kohti, Suomen rahana laskettuna!

Firenzeläisen, entiseen nunnaluostariin rakennetun pensionaatin kosmopoliitti korttiseurue ”maistelee chiantia” ja ”hyvää juustoa ja valkoista leipää”. Kaikki herkkuja, joista kotoisessa pöydässä ei osaa kuin haaveilla, jos sitäkään.  – Keväisen takatalven taas yllätettyä Toscanan ihmiset ”istuvat trattorioissa ja lämmittävät itseään punaviinillä ja makaronilla”.

Tatu alkaa tosiaan päästä viinin makuun…

Toscanan-terveisiä kevään taas voitettua:

Ilma on ihmeen kevyttä vuori-ilmaa – tulee nälkä joka kävelyllä, ja opin nopeasti pitämään täkäläisistä herkuista, jotka ovat halpoja, Roomassa kuuluu olevan kalliimpaa, Sisiliassa kaikkein kalleinta ja epämääräisintä.

Pientä epäluuloa etelässä odottavaa kohtaan on vielä menomatkalla, mutta pelko osoittautuu nopeasti turhaksi, sillä Taorminasta Tatu kirjoittaa huhtikuussa äidilleen:

Asumme pienessä, ihastuttavassa täysihoitolassa, jossa syömme vallan suunnattomia määriä voita, munia, kinkkua, valkoista leipää, vuohenjuustoa, makaronia ja hedelmiä. En ole koskaan syönyt niin hyvin ja kävellyt niin paljon kuin täällä.

(Äidille ei puhuta viinistä mitään…)

Paitsi huonovatsainen oli Tatu myös huonojalkainen, jonkun lapsuudessa sattuneen tapaturman ikuisena seurauksena – mutta niin kuin jo pari vuotta aiemmin Tarton Toomemäellä runsas kävely ja ruoka eivät suinkaan rasittaneet, eivät myös nyt paljon etelämpänä ja paljon jylhemmissä maisemissa nautitut vaellukset ja ateriat tuota mitään ongelmia. Päinvastoin.

Se kuuluisa Mediterranean diet! Ja pohjalle runsaasti liikuntaa lämpimän-merellisessä mutta vielä keväällä raikkaassa ilmanalassa.

Aaltoselle, mesenaatilleen, Tatu kuvailee vaeltelujaan Sisilian laaksoissa ja vuorilla:

Syön vuohenjuustoa, juon punaviiniä, joka kypsyy laavaan istutetuissa viinitarhoissa, seurustelen saksalaisten turistien ja maalaisvaimojen kanssa.

Valkoviinistä Tatu ei kirjoita sanaakaan. Ei valkoviinien Roomassa, jossa tarjolla olisi ollut piispallinen anekdootti Est! Est!! Est!!! -viinistä, ei myöskään Sisiliassa. Paikallinen valkoviini olisi sekin sopinut vuohenjuuston kumppaniksi. Retkieväänä lämmin valkkari ei tosin ketään houkuta, ehkä siinä oli syy. Tai Tatun vatsassa: keveiden punaviinien lempeät hapot vain sopivat hänelle paremmin.

Vaikka edullista onkin, niin rahat tahtovat vain loppua kaiken aikaa, lisää on yritettävä kustantajalta nyhtää… Aaltonen lähettää, mutta ilmeisesti paluupostissa tulee muutakin kuin maksumääräys, koska Tatu ryhtyy puolustuskannalle:

Vannon, etten suinkaan tuhlaa. Elän säästeliäästi, mutta normaalisti, asun halvoissa albergoissa ja pensioneissa, syön terveellistä ruokaa, juon palan painimeksi punaviiniä, [–].

”Säästeliäästi, mutta normaalisti” – ja viiniä sopivasti, ”palan painimeksi”…

Elokuussa Livornossa, juuri ennen paluumatkan alkua, junamatkaa halki Euroopan, Tatu lähettää tädilleen kirjeen, jossa valittelee haikeuttaan joutuessaan jättämään ”tämän ihanan etelän, jota olemme puolen vuoden aikana oppineet rakastamaan ja joka on tullut toiseksi kodiksemme.”

Viikunat ja viini kypsyvät kuten meidän ikävämme.

Tatu on rakastunut Italiaan, sen historiaan, nähtävyyksiin, luontoon ja kansaan, keittiöihinkin. Mutta yllättäen italialaisesta kahvista löytyy hänen kirjeissään vain yksi maininta:

Yleensä elintaso [siis ”hintataso”] on täällä sama kuin Suomessa – vain kahvi ja tupakka, jota täytyy viljellä yksistään jo henkisenä stimulanssina, ovat hieman kalliimpia.

Ei kahvi varmaan huonoa ollut, siihen Tatu olisi kyllä reagoinut kirjeissäänkin, hän vain ei enää kaivannut kahvia ”stimulanssikseen”. Ja sekin käy selväksi, että hänellä oli selvästi taipumusta viinin ja juustojen ystäväksi. Pane e vino e formaggi!

PS. En tiedä, millaista eestiläistä ruokaa Italiassa on tarjolla, mutta jos Tarton suunnalla ajelette ja mielenne alkaa tehdä italialaisen keittiön antimia – niin ajakaa vain ohi. Jos ei muuta asiaa Tarttoon ole, niin eipä kannata ”paksun makaronin” takia tähän kaupunkiin ohjata.

Seuraavat henkilöt ovat osallistuneet ”Suljettujen vaunujen” näytelmään…

Seuraavat henkilöt ovat osallistuneet Suljettujen vaunujen näytelmään tai ainakin joutuneet teoksen sivuilla syystä tai toisesta mainituiksi:

 

Aaltonen, Esko; Alle, August; Annist, August; S. Ansky; Antiope; Armfelt, Gustav Mauritz ;Balzac, Honoré de; Baudelaire, Charles;

Beckett, Samuel; Bellman, Carl Michael; Brillat-Savarin, Jean; Buffon, Georges-Louis Leclerc;Carossa, Hans; Chaplin, Charles; Colliander, Tito; Curtiz, Michael; Dostojevski, Fjodor Mihailovitš; Espe, Nigul; Feuchtwanger, Lion; Freud, Sigmund; Friedell, Egon; Galsworthy, John; Galton, Francis; Gide, André; Goebbels, Joseph; Haavio, Martti; Hapuli, Riva; Hemingway, Ernest; Hitler, Adolf; Ihonen, Markku;

Joyce, James; Kailas, Uuno; Kaisa (Nikinmaa); Kallas, Aino; Kallas, Laine; Kallas, Oskar; Kallas, Sulev; Kaplinski, Jaan; Katariina Suuri; Kivi, Aleksis; Kivikas, Albert; Kivimaa, Arvi: Koidula, Lydia; Koskenniemi, V. A.; Kreutzwald, Fr. R.; Krohn, Julius; Kross, Jaan; Kurjensaari, Matti; Kustaa II Aadolf;

Laidoner, Johan; Laidoner, Maria; Laitinen, Kai; Leino, Eino; Leskelä-Kärki, Maarit; Luiga, Juhan; Luther, Martin; Lybäck, Holger Eiler;

Maramaa, August; Matteus, Arnold; Melkas, Kukku; Metsanurk, Mait; Michelson, Hedvig; Mussolini, Benito; Niskanen, Lyyli; Oksanen, Sofi; Oras, Ants; Ormisson, Villem; Paasilinna, Erno; Papini, Giovanni; Pietari Suuri; Potemkin; Proust, Valentin-Louis-Georges-Eugène-Marcel; Pyhä Cecilia; Pyhä Johanna; Päts, Leo; Päts, Konstantin; Põdder, Ernst-Johannes; Railo, Kustaa (Gustaf) Eino; Rimbaud, Arthur; Saarenheimo, Kerttu; Sappho; Seldes, George;

Semper, Johannes; Shaw, Georg Bernard; Shaw, mrs.; Sillanpää, Frans Emil; Stalin, Josif; Suits, Gustav; Suits, Aino; Sütiste, Juhan; Tallgren, Anna-Maria; Talvik, Heiti; Tammekann, Anna; Tammekann, August; Tiberius; Tkatschef (madame); Tolstoi, Leo; Tomp, Jaan; Tuglas, Friedebert; Turtola, Martti; Tõnisson, Jaan; Ungern-Sternberg, Klaus Kaspar Alexander, von; Ungern-Sternberg, Otto Reinhold Ludwig, von; Vaara, Elina;

Vaaskivi, Tatu Georg Adolf; Valdes, Arthur; Vanhanen, Jouko; Vares, Johannes; Verlaine Paul; Vetsi, Marie;

Vilde, Eduard; Viljanen, Lauri; Vilms, Jüri; Visnapuu, Henrik; Voltaire; Waltari, Mika; Werfel, Franz; Widmann, Joseph; Wilde, Oscar; Wilde, Peter Ernst; Zola, Émile; Zweig, Stefan

 

Tämän 123 nimen luettelo – oleellisilla henkilötiedoilla höystettynä – on teoksen lopussa.

Kahdesta toteutumatta jääneestä suunnitelmasta

Kesällä -37 T. Vaaskivi työskenteli intensiivisesti myös Aino Kallaksen runojen ja balladien parissa. Syntyi se lähes 50-sivuinen esittely ja analyysi Kallaksen tuotannosta – ”runoilijakuva” tuotannosta, vaan ei runoilijattaresta itsestään.

Säilyneistä dokumenteista on tulkittavissa, että jotain suurempaa, laajempaa, oli kyllä suunnitteilla. Tästä kertoo myös Suljetut vaunut. Ne suunnitelmat eivät sitten koskaan toteutuneet. Tehtävän otti myöhemmin hoitaakseen tutkija Kai Laitinen. (esim. väitöskirja  Aino Kallas 1897–1921: Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta. 1973)

Laitinen kirjoitti myös Vaaskivestä. Parnassossa 1962 (no 4) julkaistu artikkeli ”T. Vaaskivi kriitikkona” on paitsi laaja ja perusteellinen (seitsemän sivua) myös eräässä suhteessa poikkeuksellinen: sitä on kirjoitettu peräti kolmella vuosikymmenellä.

Siinä Vaaskivi tulee jälleen kerran verratuksi Balzaciin ja Voltaireen. Sillä Vaaskivenkään nimi ei tuo Laitiselle mieleen yhtä suurteosta. Rohkea rinnastus, tosin Laitinen kyllä tasoittelee hieman:

Ainoakaan Vaaskiven romaaneista tai kulttuurikriitillisistä tutkielmista ei ole kiistaton mestariteos.

Tatua vain reilut kymmenen vuotta nuoremmalla Kai Laitisella on sanojensa mukaan vaikeuksia yrittäessään kuvitella Vaaskiveä sodanjälkeisessä maailmassa, uudessa Euroopassa, vaikkapa 50-vuotiaana.

Ehkä sodanjälkeisille sukupolville tuo kuvittelu on helpompaa. Kenties Tatu olisi pitänyt kiinni tyylistään – ja sen hengissä; mahdollisesti hän olisi uusiutunut – entä millaiseksi sitten? Mutta tuolla innolla, ”kutsumuksella”, hän ei ainakaan olisi vaiennut.

Ja kuvitellaanpa kuusikymppinen kunniatohtori Vaaskivi okana 70-luvun radikaalien lihaan! Tai kenties hänessä sittenkin olisi ollut samaa myhäilevää elämänviisautta kuin vanhassa Tarton-ystävässään Friedebert Tuglasissa tämän sinnitellessä kommunistipyrkyrien ja politrukkien joukossa vuosikymmentä paria aiemmin Virossa.

Mutta palataan niihin Laitisen artikkelin syntyvuosiin, vuosikymmeniin.

Vielä 40-luvun lopulla suunniteltiin Vaaskiven arvostelu- ja esseekokoelman julkaisemista. Kirjekokoelma Kutsumus oli ollut yleisön mieleen, miksei siis näistäkin taideluomista toimitettu kokonaisuus. Kai Laitinen ehti kirjoittaa sitä varten jo johdannonkin, esittelyn ja analyysin Vaaskiven tuotannosta. Mutta sitten hanke hautautui, Vaaskiven juna meni jo…

Esseelle tuli kuitenkin käyttöä 13 vuotta myöhemmin, Tatun syntymän 50-vuotispäivien aikaan 1962. Tällöin luonnollisesti päivitettynä versiona.

Uutta tietoa kirjoittajalle oli tullut esimerkiksi Holger Lybäckin väitöskirjasta (T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950), mutta artikkelia lukiessa ei voi olla leikkimättä ajatuksella, koskevatko päivitykset enemmän faktatietoja Vaaskivestä, vaiko asennetta Vaaskiveen. Olisi mielenkiintoista lukea Laitisen alkuperäinen, 1949 kirjoitettu esipuhe.

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Tietenkin Laitinen näkee myös Vaaskiven teosten viat ja puutteet, hyvinkin tarkkaan, mutta pitää niitä silti voimakkaan ja omaäänisen kirjoittajapersoonaan kirjoittamina:

Vaaskiven ääni erottuu 30-luvun lopun kirjallisuudestamme selvempänä ja yksilöllisempänä kuin kenenkään toisen samanikäisen kirjailijan.

Mutta ei siis koko 30-luvun, vaan ainoastaan sen lopun. Eikä kaikkien kirjailijoiden, vaan ainoastaan samanikäisten

Liekö juuri tällaisissa kohdissa tapahtunut sitä ajan ja perspektiivin mukanaan tuomaa uudelleen arviointia?

Tuglas sõnas ja pildis

Keväällä vieraillessani Tartossa yövyin Vikerkaaren külalistemajassa, pari kilometriä keskustasta, Toomemäen takana. Viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä sateen-tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani (mutta täynnä jännittynyttä odotusta, kuten aina vieraan kirjahyllyn ääressä…) tutkiskelemaan.

Silmiini osui silloin Looming-lehden sidottu vuosikerta vuodelta 1936. Otin niteen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman kirkastuttua läksin kävelemään kohti Toomemäkeä ja keskustaa.

Illemmalla Tarton yllätti oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta ”kesäisen vihmovasta” jollaista maalaillaan lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, parhaasta päästä.

Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja entuudestaankin tuttuun divariin. Aavistaen että sade tulee kestämään vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan. Muuta kyllä näytti mukaan tarttuvan, vaan ei noita lehtiä.

Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja oli sade hiukan laantunutkin. Sitten vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Erään kirjan selkämyksessä nimen F. Tuglas, poimin kirjan – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis (Kirjastus Eesti Raamat, 1966) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä oli tuona vuonna. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta, on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä teosta varten. Ja jokainen eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujen sivuillakin vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

Runoilija-professori Gustav Suits oli mukana itseoikeutettuna: artikkeli ”Tuglase pagulaspäevilt Soomes” on juuri vuodelta 1936. Kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä, salanimiä ja pakoilua, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli (Tuglasin mukaan) Suomessa enemmän opiskelijana kuin pakolaisena. Tuglas myös lainasi Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus johti aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin seuraan sattuessaan oltava sitten joku muu. Tuglas ei käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen nimi. No, vaikka sitten Lind, keksi Suits. Lehmus, mikä mainio salanimi tarttolaiselle…

Tuosta salanimisekoilusta puolestaan mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla ”K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi…

Joku oli vuosikausia myöhemmin Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä oli muuttunut olemukseltaan, että häntä ei kyllä ollut tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan (Muistelmat vuosilta 1895-1910; SKS 1986): Hämärässäkin kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli ”rikottava”, vaikka tekeytymällä raajarikoksi.

Tuglasilla oli myös – Suitsin mukaan – tottumus vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus. Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun laukut nopeaa lähtöä kohti tuntematonta oli jatkuvasti pakattuina; jolloin Elon päiväkirjat olivat mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin pääministeri ja presidentti, Vares – puolestaan runoilee pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. ”Loov inimene”, Luova ihminen, on runon nimi.

Kirjailija ja Varesin nukkehallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 ”Esimesi muljeid” (Ensimmäisiä vaikutelmia) -esseessään Tuglasin (tuolloin vielä nimeltään Mihkelson) novellien vaikutusta koulupoika-Semperiin (joka tosin oli vain kuusi vuotta idoliaan nuorempi). Tuglasin tyyli oli tehnyt syvän – ja pysyvän – vaikutuksen. Vaikka Semper lukiessaan oli tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!

Jaan Kross on hänkin tehnyt Tuglasille kunniaa runomitalla (1965). Runo lainaa nimensä ”Androgüüni päev” Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta.

Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.

Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, ”Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…

Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.

Ja mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, ei voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingissä) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.

Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla on havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin maaliskuulta 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa (Elon kirja, SKS 1990):

Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.

Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uusi Suomi -lehdessä 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin Suljetut vaunutkin tarinaansa voimakkaasti perustaa.

Todettakoon myös, että Suljetuissa vaunuissa on pieni vaatimaton pätkä valdesianaa siinäkin.

Elagu Valdes!

E. Valterin näkemys Tuglasin työasennosta – ja -paikasta. Myös ”Suljetuissa vaunuissa'” Tuglas kertoo intohimostaan kirjastoihin.

(Kaikki Tuglas-kuvat teoksesta Friedebert Tuglas sõnas ja pildis.)

Kadonnutta aikaa etsimässä

Tänään tulee V. A. Koskenniemen syntymästä kuluneeksi, hetkinen – 127 vuotta.

Koskennientä enempää kuin Waltariakaan ei Suljetuissa vaunuissa ole jalustalle nostettu, sillä kuten Fr. Tuglas kyseisen teoksen sivuilla toistaa omia sanojaan:

Suuret ovat olemassa joka tapauksessa, heitä ei voi vaieta hengiltä. Meidän tulee muistaa myös pieniä, heidän olemassaolonsa riippuu ymmärtämyksestämme ja kiinnostuksestamme.

Koskenniemet ja Waltarit ovat laakerinsa saaneet – ja ansainneet –, nyt on Vaaskiven aika. Suljettujen vaunujen näkökulma maisteriin pyrkii tavoittelemaan jotakin Tatun vastaavaa; professoriin se puolestaan on vain hieman viisto. Päinvastoin kuin Tatun, mikä todettakoon.

Päivänsankari tarjoaa joka tapauksessa aasinsillan seuraavaan:

(Tosin onko nyt edetty niin pitkälle, että Suljettujen vaunujen kirjoittaja alkaa selitellä ja puolustella ratkaisujaan? Ei, kerrottakoon vain yksi pieni anekdootti – selittelyt jääkööt siihen.)

Tarkoitamme teoksen alaotsikkoa, jo kliseeksi muodotunutta fraasia

”Kadonnutta aikaa etsimässä”.

Suljettujen vaunujen kirjoittaminen oli jo alkumetreiltään lähtien menneen ja kadonneen ajan etsimistä ja hahmottamista, ensin joidenkin yksittäisten henkilöiden, sitten 30-luvun, viimein yhden kaupungin ja kokonaisen kansan.

Kun muistui mieleen Tatun ihastus Marcel Proustin (syntymäpäivä ylihuomenna…)  tuonnimiseen teokseen (ransk. À la recherche du temps perdu), alkoi tuo alaotsikkoidea houkuttaa yhä vahvemmin.

Vanha unelmani romaanista, jossa ei sanottavasti tapahtuisi mitään, mutta jossa pyrittäisiin valottamaan ”sisäistä tapahtumista”, ajatuksen ja tunteen salattuja liikahteluja, on Proustia lukiessani uudelleen herännyt eloon.

Näin kirjoittaa Tatu Elinalle talvella 1936, teoksen ruotsinkielisen laitoksen hankittuaan.

Mutta silti vielä epäilytti, ”Kadonnutta aikaa etsimässä” oli jotenkin liian helppo ratkaisu…

Suljettuihin vaunuihin syntyi kuitenkin kohtaus Waltarin, Vaaskiven ja kriitikko Lauri Viljasen  ”törmäämisestä”, kohtaus johon solahti sopivasti tuo Proustin teos. Ehkä siinä oli riittävä viittaus.

Sitten, juuri ennen vihoviimeisen käsikirjoitusversion lähettämistä, osui silmiin aiemmin noteeraamatta jäänyt Vaaskiven Koskenniemi-artikkeli (Suomalainen Suomi 6/1935), jossa Tatu esittelee arvostatavasti Koskenniemen omaelämäkerrallisen teoksen Onnen antimet (WSOY 1935).

Hän oli otsikoinut pienen taideluomansa ”Kadonnutta aikaa etsimässä”…

Päätös oli nyt selvä ja vakaa. Tehtäköön tässä kunniaa T. Vaaskivelle ja hänen muistolleen.

Runoilijatar myrskyn silmässä

Jatketaan vielä hetki runollisissa merkeissä.

Suljetuissa vaunuissa on sanaa runoilijatar viljelty sangen vapaasti, niin kuin sitä joskus kauan sitten, 30-luvullakin, tavattiin viljellä.

Niinpä Aino Kallas on sitten ehdottomasti runoilijatar, oikeastaan peräti Runoilijatar, vaikka hänen tuotantonsa pääpaino ja merkittävin osa proosaa onkin.

Kuten Koskenniemi kirjoitti Kallaksen Kuun silta -kokoelmaa arvioidessaan, että teos on

askelen lähempänä Aino Kallaksen suurta kirjallista taidetta sitä kuitenkaan yleensä saavuttamatta.

Joka tapauksessa Kallas oli omaääninen ja aikansa suomalaisesta runoudesta täysin poikkeava lyyrikko – aivan kuten oli prosaistinakin, jäljittelemätön, ainutkertainen.

Ja Runoilijatar, sanan kaikkein runollisimmassa merkityksessä.

Lopuksi voidaan toimittajille suositella lämpimästi Kallaksen runoa ”Myrskyn sydän”, jossa rajuilma on lähetetty tappamaan runon puhujaa,

mutta myrskyn sydämessä on minulla turva ja tyven.

Siinä on nykypäivän tekstinkäsittelijöille oiva muistisääntö, kun myrskyn silmästä kirjoittavat. Kieli kehittyy, mutta sanojen ja sanontojen merkitystä ei pitäisi mennä muuttamaan päinvastaisiksi. Teinit toki voivat, mutta kai median uutispuuro on tarkoitettu muillekin kuin teineille – joiden heidänkin olisi hyvä tuntea termien oikeat merkitykset. Aikuisten oikeesti.

 

PS. Tosin Porvoon mitalle on käynyt aikojen saatossa juuri kuten tuolle myrskyn silmällekin on nyt käymässä. Ja siitä ei ehkä kannata syyttää mediaa – liekö syypäitä sitten teinien menneet polvet…

PPS. Ripaus runollisuutta kaiken päälle: tänään 7.7. virolaisen kalenterin mukaan nimipäiviänsä viettää – Koidula.

Runon ja suven päivänä runoilija-Vaaskivestä

Tänään vietetään runon ja suven päivää; on Eino Leinon syntymäpäivä.

Runoillaan sitten runsaasti. Tosin en ymmärrä runoudesta juuri mitään, joten en ryhdy puhumaan kuin Ruuneperi, enkä Porvoon mitalla. Mitä sillä nykyään sitten tarkoitetaankaan. ”Porvoon mitta” kun on vähän niin kuin ”myrskyn silmä” – mutta palataan siihen toisen kerran.

Mutta siis runouteen:

Tatu Vaaskivi koetteli taitojaan myös runoilijana. Vuosien 1927 – 1934 ajalta runoja kertyi kokoelmallinen, julkaisematta jäivät nekin. Kuten Vaskivi-tutkija Holger Lybäck kirjoittaa:

Rytmi ei ilmeisestikään aiheuta mitään vaikeuksia; se kumpuaa tasaisena ja varmana vaikka suhteellisen yksitoikkoisena. Mutta sisällöltään nämä runot ovat omituinen keitos, pantu kokoon lyyrillisen käsitemaailman vaihtelevista aineksista.

Ja hieman myöhemmin:

Tahdon ja osaamisen ristiriita on huutavan ilmeinen. Mahtipontisuus, ornamentiikka ja kirkuvat värit sulautuvat vain värisyttäväksi kakofoniaksi [–].

Eli kärjistäen juuri ne piirteet, jotka toimivat hyvin ja leimallisina vaaskiveläisessä historiallisessa romaanissa, eivät toimineet lyriikan puolella lainkaan.

Tatu yritti myös runojen suomentamista tarttuen yhden mielirunoilijansa, Charles Baudelairen, kokoelmaan Les fleurs du mal; käänsi kymmenkunta runoa, joista yksi sitten julkaistiinkin Helsingin Sanomissa (11.9.1932). Runo oli nimeltään Illan harmonia (Harmonie du soir), ja vaaskiveläisittäin se menee näin:

NYT HETKI TULLUT ON, KÄY USVAT YLLÄ TEIDEN 
JA KUKKAIN SEPPELEET TAAS TUOKSUU, AUKEAA,
JA TANSSIIN TUOKSUT, SOINNUT HILJAA HULMAHTAA
JA LAAKSOON NYYHKYTYS SOI VALSSIN SÄVELEIDEN.

JA KUKKAIN SEPPELEET TAAS TUOKSUU, AUKEAA,
JA VIULU ITKEE NIINKUIN SIELU ENKELEIDEN,
JA LAAKSOON NYYHKYTYS KÄY VALSSIN SÄVELEIDEN,
JA TAIVAAN PILVET HILJAA LIUKUU MERTA HARMAJAA.

JA VIULU ITKEE NIINKUIN SIELU ENKELEIDEN,
MI HETKEN VALHETANSIIN SAAPUU, KIIRUHTAA,
JA TAIVAAN PILVET HILJAA KULKEE MERTA KALPEAA
KUIN PURPPURAA ON HURME PÄIVÄIN KUULTANEIDEN,

MI HETKEN VALHETANSIIN SAAPUU, KIIRUHTAA
JA VIELÄ HEHKUU HOHDOSS’ AIKAIN SAMMUNEIDEN,
KUIN PURPPURAA ON HURME PÄIVÄIN KUULTANEIDEN,
SUN MUISTOAS VAIN ILLAN KULTA HEIJASTAA.

Yrjö Kaijärven suomennos samasta runosta kolmekymmentä vuotta myöhemmin (Otava 1993, 1.painos 1962) kuulostaa tällaiselta:

Nyt lähenee aika kuin varrella huojuvalla
joka kukka haihtuu kuin suitsutus maljastaan;
saa ilta tuoksut ja sävelet tanssimaan.
– Huimausta ja valssia mielellä haikealla! –

Joka kukka haihtuu kuin suitsutus maljastaan,
väräjöivät viulut kuin sydän murehtivalla;
huimausta ja valssia mielellä haikealla!
Surunkaunis on taivas lepoalttarin-loistossaan.

Väräjöivät viulut kuin sydän murehtivalla,
sydän hellivä tyhjyyttä vihaa tunteissaan!
Surunkaunis on taivas lepoalttarin-loistossaan;
jo aurinko sammui vereensä uppoamalla.

Sydän hellivä tyhjyyttä vihaa tunteissaan.
Käy menneen valoisat jäljet ne poimimalla!
Jo aurinko sammui vereensä uppoamalla…
Luo muistos kuin ehtoollisastia loistettaan!

Aivan uuden suomennoksen runo sai viime vuonna, puoli vuosisataa Kaijärven  jälkeen. Tässä Illan harmonia Antti Nylenin ”suomeksi tulkitsemana” (Sammakko 2011):

Aivan näinä hetkinä varsiensa päissä värisevät
kukat tupruttavat tuoksujansa kuin suitsutusastiat.
Sakenevassa illassa kieppuvat äänet ja tuoksut
murheellista valssia, se huimaa kaihoisaa mieltä!

Kukat tupruttavat tuoksujansa kuin suitsutusastiat.
Viulu voihkii kuin sydän, jota suru viiltää,
murheellista valssia, se huimaa kaihoisaa mieltä!
Taivas kuin korkea alttari, suruisa ja kaunis.

Viulu voihkii kuin sydän, jota suru viiltää,
sydän arka, joka kammoat suurta, pimeää, tyhjää.
Taivas kuin korkea alttari, suruisa ja kaunis,
aurinko solahtaa vereensä, joka jo hyytyy…

Sydän arka, joka kammoat suurta, pimeää, tyhjää,
korjaa talteen menneen loiston jäänteet!
Aurinko solahtaa vereensä, joka jo hyytyy…
muistosi kimmeltää sisälläni kuin monstranssi! 

Ja sitten Baudelairen alkuperäinen Harmonie du soir, tästä lähdettiin:

Voici venir les temps où vibrant sur sa tige
Chaque fleur s’évapore ainsi qu’un encensoir;
Les sons et les parfums tournent dans l’air du soir;
Valse mélancolique et langoureux vertige!

Chaque fleur s’évapore ainsi qu’un encensoir;
Le violon frémit comme un coeur qu’on afflige;
Valse mélancolique et langoureux vertige!
Le ciel est triste et beau comme un grand reposoir.

Le violon frémit comme un coeur qu’on afflige,
Un coeur tendre, qui hait le néant vaste et noir!
Le ciel est triste et beau comme un grand reposoir;
Le soleil s’est noyé dans son sang qui se fige.

Un coeur tendre, qui hait le néant vaste et noir,
Du passé lumineux recueille tout vestige!
Le soleil s’est noyé dans son sang qui se fige…
Ton souvenir en moi luit comme un ostensoir!

En ryhdy analysoimaan, kun en siis ymmärrä, mutta Tatun kohdalla on huomattava se, ettei hän osannut ranskaa lainkaan; käännöstyö on tapahtunut kieltä hieman osanneen äidin ja sanakirjan avulla. Ja tietysti intuition, runoilijan-hengen. Kieliä puutteellisesti taitavalle maallikolle  melkoinen mysteeri, tämä runojen tulkitseminen. Kaijärven ja Nylenin ranskantaitoa ei tosin tarvinne epäillä.

Entä mitä ajan tyyli-ihanteet ovat vaikuttaneet suomentajan valintoihin, sitäkin voi tässä pohtia.

Mutta mystiikkaa runojen kääntäminen on.

Mitenkäs tästä päästään takaisin päivänsankariin? No, vaikka Aino Kallaksen kautta, Suljetuilla vaunuilla.

Kirjassa Kallaksen ja Leinon suhteeseen ei puututa, siitä on kirjoitettu jo aivan riittävästi (esim. Kallaksen päiväkirjat ja Hannu Mäkelän Leino-teokset); mainitaanpahan vain Leinon yritys adoptoitua Viroon. Yhtenä syynä runoruhtinaan Viron-innostukseen on nähty halu päästä vielä vuosien jälkeenkin Aino Kallaksen lähelle.

Mutta toteutumatta tuokin hanke jäi, Aino uudelleen valloittamatta.

Kun suhde aikoinaan oli päättynyt, oli Kallas pian löytänyt uuden rakkauden: Hiiu Ungurin, erään hiidenmaalaisen paronin, synkän tarinan! Ja tästä intohimoisesta ja yhtä toivottomasta suhteestaan runoilijatar kertoo Suljetuissa vaunuissa.

 

Kivisild – yksi Tarton symboleista

Keisarinna Katariina Suuren määräyksestä ja hyvältä osin kustantamanakin rakennettiin taas kerran palaneeseen Tarttoon muhkea kivisilta (valm. 1784), ainoalaatuisensa niillä leveysasteilla.

Sillasta tuli yksi Tarton symboleista.

Vetäytyessään saksalaisten tieltä 1941 neuvostomiehittäjät räjäyttivät sen. Oikeastaan aika turhaan, koska kapea silta soveltui huonosti sotilastarkoituksiin. Mutta olihan silta symboli, joten lienee ollut kysymys lähinnä ”symbolisesta eleestä”.

Myöhemmin tutuksi tullut neuvostolaatu näkyi tosin tässäkin: räjäytys jäi pahasti puolitiehen, silta osin pystyyn mutta rumaksi torsoksi.

Kun saksalaismiehittäjät aikanaan pakenivat palaavia venäläisiä, he suorittivat saman symbolisen eleen, yhtä turhan ja symbolisen, mutta kiireestään huolimatta saksalaisella täsmällisyydellä. Enää Katariinan kauniista sillasta ei jäänyt kuin kiviä.

Tilalle rakennettiin myöhemmin siro kaarisilta jalankulkijoita ja pyöräilijöitä varten.

Vielä myöhemmin, sitten kun vanhan julkinen muistelu oli taas sallittua, sillan kupeeseen pystytettiin kivisillan muistomerkki, teräksinen miniatyyri.

Mutta on jäljellä sentään yksi alkuperäinenkin muisto – ja sen syntyä ovat Tatu ja Elina Suljetuissa vaunuissa todistamassa kesällä 1937.

Pikakirjoittajan mietteitä, ja omiakin

Kesäkuussa -45, juuri Tatun muistomerkin paljastuksen alla, julkaisi Uusi Suomi kokosivun artikkelin ”Pikakirjoittajan mietteitä T. Vaaskiven Kutsumuksen johdosta”.

Lähestymissuunta Vaaskiveen on muista poikkeava, siksi jollain tapaa myös mielenkiintoinen, mutta joku artikkelissa ei ole kohdallaan, tulokulma tuntuu väärältä, jokin sakkaa pahasti.

Nimimerkki V-i R-i, joku vannoutunut pikakirjoituksen kannattaja, poimii kirjoituksessaan Kutsumuksen sivuilta sitaatteja, jotka hänen mielestään todistavat eittämättömästi pikakirjoitustaidon ylivoimaisuuden puolesta.

Kun Tatu yhtäällä kirjeissään tuskailee, ettei hän ehdi kirjoittaa niin nopeasti kuin ajatukset tulevat – ja katoavat taas – ja toisaalla sitten riemuitsee kirjoitettuaan 200 sivua kymmenessä päivässä, niin V-i R-i päättelee, että pikakirjoitustaitoisena Tatu olisi ehtinyt kirjoittaa sekä tarkemmin että enemmän. Eikä hänen olisi tarvinnut sortua työnsä alle, kuolla ennenaikaisesti.

Uskokoon ken uskoo. Tatu olisi kuollut tuona syksynä -42 joka tapauksessa, olisipa hän onnistunut kirjoittamaan vaikka nuo 200 painosivua peräti alle viikossa tai Kristus-romaaninsa valmiiksi. Mutta yleisö, lukijat, olisi tietysti saanut Tatusta enemmän. Hän ei kuollut ”mekaanisen työn painon alaisena” vaan sotaan ja Pervitiiniin, ja siihen ettei saanut oikeaa apua. Jos hänet olisi järjestetty (vastustuksestaan huolimatta) johonkin laitokseen, lääkitty kontrolloidusti, ruokittu kunnolla, annettu käsiin kirjoituskone, niin ehkä sitten, sodasta huolimatta… Mutta ei hän noissa vallinneissa oloissa olisi pikakirjoitustaidolla itseään lääkinnyt, sairauttaan parantanut.

Mutta nämä ovat tietysti vain mielipiteitä, toisistaan poikkeavia tulkintoja tapahtuneen syistä, joutavaa spekulointia ainakin täältä vuosikymmenien päästä.

Epämiellyttävää (ja epäilyttävämpää) on artikkelin rakenne. Sen sijaan, että kirjoittaja olisi lähtenyt liikkeelle pikakirjoituksen eduista (joista hän ilmeisen asiantuntijana on hyvin selvillä), ja nostanut sitten Vaaskiven työpaineen kuin esimerkkinä, ja lopettanut muutamaan arvioon Tatun työstä ja merkityksestä, hän ottaa nyt Kutsumuksen kouraansa ja lyö sillä kaikkia pikakirjoitustaitoon epäilevästi suhtautuvia, myös Tatua. Hän nimittäin lainaa Tatun 12.12.1941 vaimolleen Elina Vaaralle lähettämää kirjettä vielä seuraavasti:

[–] pikakirjoitus taas on jollakin tavoin luonnottoman typistettyä, ei oikean kirjailijan työväline.

Syntyy vaikutelma, että siitäs sait, Vaaskivi, kun et uskonut ainoaan oikeaan… Että tässä tuli rangaistus! Artikkelista erittyy jonkinlainen hurmahenkisyyden, uskonnollisen fanatismin ellottava löyhä. Ja Tatun kohtalosta tehdään propagandan väline.

Mutta ehkä palaamme tähän toisen kerran, repostelemalla erään oikean kristinuskovaisen artikkelia siitä miten Jumala näki hyväksi lopettaa Tatun maallisen vaelluksen ennen hänen suurteoksensa valmistumista. Kuin rangaistuksena…

V-i R-i:n sitaatti siis loppui tähän, aivan sopivaan kohtaan, artikkelin otsikon ja valitun näkökulman huomioon ottaen.

Mutta siinä, mitä Tatu tuossa kirjeessä vain muutamaa riviä myöhemmin kirjoittaa, vasta siinä alkaa nykylukijalle (jolla on ollut mahdollisuus tutustua Lybäckin vuonna 1950 julkaistuun Vaaskivi-tutkimukseen) paljastua vielä syvempi tragiikka:

[–] ehkä myös voi kiitävän rajuina inspiraation hetkinä koko käsialakin muuttua lentävän kepeäksi niinkuin hypähtelee esim. suurenmoisen runsaalla Balzacilla ja Hugolla ja monella muulla.

Näin Tatu Elinalle samaan aikaan kun kirjoittaa kuumeisesti Tiberius-romaaninsa toista osaa – jonka tyylin Vaaskivi-tutkija Holger Lybäck on nähnyt lähenevän juuri Balzacia ja Hugota, Flaubertiakin.

Kun Tatu sitten nimeää juuri nuo kaksi ensin mainittua kirjailjaneroa ja kohta samassa kirjeessä jo tuon kolmannenkin, on pakko tarkistaa, mitä hän tällä kertaa tarkoittaa ”käsialoilla” – Tatu kun käyttää tuota sanaa sekä puhuessaan ulkoasusta että sisällöstä. Kumpiko tässä oikein lensi, sulkakynä vai ajatus?

Myöhemmin kirjeessä oleva lause antaa vastauksen:

Goethella ainakin oli hypähtelevän katkonainen sananlento paperilla aina kun hän sepitti, tulee mieleen jokin Urfaustin tekstin jäljennös.

Eli käsikirjoituksesta tässä on kyse.

Näin kirjoittaa siis ihminen, jonka oma käsiala heikkenee koko ajan; kirjaimet, sanat, rivit eivät enää tottele kirjailijan kättä; kirjoitusvirheet lisääntyvät, teksti on epätasaista, sanat kaatuvat milloin eteen, milloin taakse, milloin karkaavat omille teilleen… ”Lentävää kepeyttä” hän ei enää tavoita, ei ”suuren inspiraation hetkiäkään”, vaikka yrittää niin vakuutella sekä rakkaimmalleen että itselleen.

Kuvat Lybäck: T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950; ss. 333, 334

Eräs tähdenlento

 

Aino Kallaksen Koidula-monografia Tähdenlento on vähän kuin Vaaskiven Sillanpää-elämäkerta, ainoita lajissaan kummankin kirjailijan tuotannossa.

Kesän kuluessa Kallaksen runoilijakuvaa hahmotellessaan Tatu tietysti tutustuu myös Tähdenlentoon – ehkä jopa sen kumpaankin painokseen, myöhemmistä kynänjäljistään ja Suljetuissa vaunuissa esiintyvistä mietteistään päätellen.

Teos ilmestyi nimittäin jo vuonna 1915, ja lähes vastikään (1935) oli julkaistu toinen, täydennetty painos: uusia lähteitä, kirjeitä ja kuvia, oli tullut Kallaksen saataville. Ja joitain ikävimpiä luonnehdintoja, rohkeimpia ”psykoloogillisia” tulkintojaan kohteestaan oli kirjailijatar myös vaivihkaa poistanut – seikkoja jotka Tatun silmään epäilemättä nekin ovat tarttuneet. 

Mutta eräitä noista Kallaksen säilyttämistä kuvauksista Tatu värittää tyylilleen uskollisesti yhdessä matkaesseessään, saa muinaiset henkilöt elämään ja hengittämään.

Suljettujen vaunujen sivuilla poiketaan tuo matkakertomus kourassa niissä kortteleissa, joissa Jannsenien, siis Lydia Koidulankin, koti Tartossa aikoinaan sijaitsi.

Samoilla nurkilla asui myöhemmin myös Aino Kallas, mutta hänen muinaisesta kodistaan ei ole jäljellä edes tunnettua pihapuuta, ei mitään sellaista kuin Koidulan puutarhan muhkea tammi, jonka runkoon Lydian kaheli veli oli päätään hakannut, ja joka yhä ylväänä hallitsee betonisten kerrostalojen välistä sisäpihaa.

Samoin käydään Pärnussa Lydian lapsuudenkodissa, joka nykyään toimii kotimuseona. Ja jossa vallan hurmaava vanha rouva esittelee Jannsenien tarvekaluja ja tilpehöörejä.

Kahvin jumalattaresta

Jos Loistavan Armfeltin paroni peittyi pitseihin ja jäi muhkeiden kulissiensa taa, niin Suljetuissa vaunuissa tarina tahtoo hukkua kahviin…

Kahvin jumalatar oli Tatun huume ja pahe – niin kauan kuin kahvia riitti: sodan jatkuessa loppui kahvin saanti, ja sodan aiheuttamat pelkotilat, psykoosi, johtivat Tatun vakavampiin huumeriippuvuuksiin.

Suuri gastronomi Brillat-Savarin on kirjoittanut kahvin voimakkuudesta, että mies kestää suurenkin määrän viiniä päivässä, mutta samaa määrää kahvia ei. Tatun heikkoon fyysiseen kuntoon on nähty eräänä syynä hänen yksipuolinen ja epäterve ruokavalionsa läpi elämän: voileipää ja kahvia… Ja ainoa oikea tapa nauttia kahvi oli Tatun mielestä juoda se mustana, ”kuten Balzac”.

Mutta vielä kesällä 1937 kaikki oli valoisampaa; terveyttä, kahvia ja kahviseuraa oli yllin kyllin. Ja ne kahvilat! Helsingissä taiteilijakahviloiksi luettavia oli oikeastaan vain Brondiini, ”Bronda”, pienessä Tartossa useampiakin: Werner, Ko-Ko-Ko ja Athena etunenässä. Ja kun myös Tatun uudet tuttavuudet niissä lähes asuivat, on tähän aiheeseen nähty syytä pysähtyä pitemmäksikin aikaa, ja myös Tarton kahviloiden nykypäivään.

Yrjö Kivimies ja T. Vaaskiven ”kirjoitussyyhy”

Esitin 25.6. (linkki) muutamia sitaatteja T. Vaaskivestä hänen kuolemansa jälkeen kirjoitetuista artikkeleista, niitä lainkaan kommentoimatta.

Nyt palaan kuitenkin vielä Yrjö Kivimiehen kirjoitelmaan

”Ihmistä emme tavoita: muistelma Vaaskivestä” (Näköala 3/-50).

Kivimies kirjoittaa siinä – jo aiemmin siteeraamani lisäksi – mm., että

hän [T. Vaaskivi] oli alati valmis käymään käsiksi niihin suuriin suunnitelmiin, joita hänen kustantajansa pursusi – siinä oli jotain robottimaista, epäinhimillistä.

Ja:

Sitä paitsi hänen sanaviidakkonsa, rehevä kuin tropiikin sademetsä, oli omiaan herättämään epäilyksiä; se ei oikein tuntunut kuuluvan meidän leveysasteisiimme.

Ironiseksi tarkoitetussa ja aivan kohtuuttoman laajassa ja löysässä (kolme sivua, joista vasta toisen puolessa välissä päästään itse aiheeseen, Vaaskiveen) muistelossaan Kivimies diagnosoi Tatun vaivan ”kirjoitussyyhyksi” – veikeä termi johon toistuvasti palaa.

Ja kynäharjoitelmansa lopuksi pesee farisealaisesti kätensä Vaaskiven kuolemasta:

”Tätä kirjoitusta ei ole käsitettävä miksikään myöhästyneeksi valitteluksi, sillä miksi valittaa sellaista, mikä on ollut vääjäämätöntä. Olisimme tosin voineet olla vähemmän rajallisia, psykologinen tarkkanäköisyytemme olisi voinut olla suurempi, mutta todennäköisesti Vaaskiven suojautumistarve ja -kyky olisi samalla kasvanut. Taiteilijan tragiikkaa emme kuitenkaan olisi voineet vähentää.”

Ehtotapaa ryöstöviljelevä ilmaus ja taiteilija-sanan korostaminen synnyttävät käsityksen, että kynän varressa purkaa turhautumistaan joku oman taiteilijuutensa kieltänyt (tai siihen pettynyt) virkamieshenkilö.

 Josta puolestaan nousee mieleen Hella Wuolijoen ajatukset (jotka tosin Suljetuissa vaunuissa on asetettu Aino Kallaksen päähän):

 Leino on kuin avonainen haava kansamme ruumiissa. Niitä haavoja pitäisi hoitaa ennen kuin on liian myöhäistä. Eikö Vaaskiveä olisi voitu aikanaan pelastaa? Eräs vastuullinen herra kohotti olkapäitään ja sanoi: ”Kukin on kohtalonsa herra.” Mutta se ei ole totta enää. Kansakunta on kohtalomme herra.

(Lainaus on, muistini mukaan, Hannu Mäkelän Eino Leino -monografiasta Eino Leino. Elämä ja runo, Otava 1997.)

Noin ikävästi  kynäilee siis yksi Tornin pitojen jäsen, saman pöydän ääressä istunut aateveli ja kollega; Pidot Tornissa -teoksen toimittaja. Ja mies, jota mm. Matti Kurjensaari kuvaa ”loistavaksi keskustelijaksi ja resonnööriksi”. Sanoilla, jotka Vaaskiveenkin varsin sopivat, eikö?

Kirjailija jonka tunnetuimmaksi teokseksi ja luovan taiteilijuuden huipistukseksi lopulta jää – Pidot Tornissa.

Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä

Friedebert Tuglas (1886-1971), yksi Viron suurimmista ja merkittävimmistä kirjailijoista, esseisti ja kirjallisuustieteilijä, oli vuoden 1904 vallankumouksen pakolaisia, Suomen-ystävä ja patriootti. Kirjailija, jolle ehdotettiin jopa Nobel-palkintoa.

Mies josta on kirjoitettu paljon – mutta ei elämäkertaa.  Ja joka itse jo varhain kirjoitti muistelmansa – mutta vain nuoruuden vuosiltaan, lopettaen suunnilleen siihen kohtaan kun näki Italiassa nälkää.

Henkilö, jonka presidentti Urho Kekkonen toivoi nimenomaan saavansa tavata kuuluisalla Viron-matkallaan 1964.

Mies joka sanoi, ettei koskaan ollut tavannut yhtään kaimaansa – eikä edes ollut kuullut sellaisia olevan olemassakaan…

Hän oli myös Aino Kallaksen läheinen ystävä, ja Tartossa Tatun kahviseuraa ja keskustelukumppani, ja saa siksi tärkeän roolin Suljettujen vaunujen näytelmässä.

Tuglas jatkaa valittelemalla Tarton hellettä ja tylsyyttä. Ne olivat kuulemma jokakesäisiä molemmat, heinäkuu oli suorastaan sietämätön, sen hän pyrki viettämään missä tahansa muualla. Heinäkuisessa Tartossa kun ei tapahtunut mitään, eikä täällä pystynyt oikein työskentelemäänkään. Sitten hän alkaa muistella jotain kaukaista kesää, jolloin kuumuus koetteli kaupunkia aivan erityisesti, aivan kuten nyt. Silloinkin oli huolestuneina kuulosteltu kaukaa kantautuvia sotauutisia, Venäjän ja Japanin sotaa Tuglas tarkoitti.

(Suljetut Vaunut, luku XXV)

Eikä näissä Cafe Wernerin loosheissa käydyissä keskusteluissa tietysti voida olla sivuamatta myös Arthur Valdesia, Tuglasin mielikuvitushahmoa, joka oli alkanut elää omaa elämäänsä…

Wildekset

Eilisestä Armfeltin patsaasta juohtui mieleen jatkaa samantyyppistä patsastelua, nyt Eduard Vilden (aik. Wilde) ja sukunimikaimansa Oscarin.

En tiedä, missä tai millä penkillä rehvakas paroni oli istuskelevinaan (paitsi että nykyään Halikossa), mutta näiden ”Wildeksien” penkki sijoittuu jonnekin Berliiniin ja 1890-luvun alkuvuosiin. Ja nykyään on tiiliseinä taustana silläkin.

Mutta näistäkin enemmän Suljetuissa vaunuissa.

Nyt herrojen takana sijaitsee mainio Lokaal Vilde – kesäinen lounas sen terassilla virittää hyvin jalkamatkalle Tatun jäljissä Toomemäen  lehteviin puistoihin…

Eduard Vilde kuului niihin 1900-luvun alkuvuosien pakolaisiin, jotka löysivät turvan Suomesta. Hänen piilonsa oli Helsingin Lammassaaressa. Joka paikan tuntee, tietää että turvapaikaksi se on sangen mukava – paitsi tiukan paikan tullen paeta. Mutta Eduard selvisi, viime tingassa.

Hänen viimeinen leposijansa on Tallinnan Metsakalmistussa.

Kustaa Mauri Armfelt – hurmuriparoni hukkuu pitseihin

Kun Sillanpää-elämäkerta syntyi kirjaimellisesti kuin tilauksesta, niin Tatun ensimmäinen romaani puolestaan sai alkunsa painavasta ehdotuksesta.

Dosentti Martti Haavio, Gummeruksen kirjallinen johtaja Esko Aaltonen ja Tatu pohtivat keväällä -37, kuuluisiksi tulleiden ”Tornin pitojen” aikoihin ja ohessa, Tatun tulevaisuutta, hänen ominta kirjallisuuden alaansa.

Tultiin käsitykseen, että historiallinen romaani olisi luontevin valinta. Siinä Tatun kertojanlahjat ja eläytymiskyky, viehtymys yksityiskohtiin ja polyhistorin laaja-alaisuus pääsisivät oikeuksiinsa. Sitä paitsi historiallisen romaanin tila Suomessa oli sangen vaatimaton – seikka jonka Tatu jos kuka kriitikkona tiesi. Hänen omat esikuvansa, kuten Stefan Zweig, edustivat aivan jotakin muuta kuin mihin meillä oli saatu tottua.

Eräänä myöhäiskevään päivänä jompikumpi kahdesta ensin mainitusta sitten sanoo, että kuulehan Vaaskivi, miksipä et kirjoittaisi seuraavaksi Gustav Mauritz Armfeltista. Että Suomen historiassa ei juuri ole toista semmoista henkilöä, jonka eurooppalainen kosketuspinta olisi niin laaja ja vaikuttava. No, mitä sanot?

(Suljetut vaunut, II luku)

Tatu lupaa harkita asiaa, ja romaani ja tarina – parooni Armfelt – alkaa itää hänen mielessään, mielikuvituksessaan, unissaan, näyissään…

Niinpä Kustaa Mauri Armfelt ilmestyy useamman kerran tämänkin teoksen sivuille, erilaisissa tilanteissa, Tarton helteisessä kesässä. Ja myöhemminkin.

Syksyllä Tatu allekirjoittaa kustannussopimuksen, Loistava Armfelt ilmestyy seuraavana vuonna, ja siitä tulee menestys.

Ei se täydellinen ole, mutta jotakin aivan uutta kuitenkin. Tatu tuli hukuttaneeksi hurmuriparoninsa pitseihin, pääkohteeksi nousivat kulissit – mutta millaiset kulissit, mon Dieu!