Kissatappelua eli hyveellisen neidon kovat kokemukset

Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936

Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936

Eduardo Mendozan kotimaassaan palkittu ja ylistetty Kissatappelu. Madrid 1936 (Tammi 2012) pyrkii olemaan yhtä aikaa (tai vuorotellen) historiallinen romaani, jännityskertomus ja burleski veijaritarina. Ja epäonnistuu jotenkin kaikissa, yhdistelmä ei toimi, keitos jää herkullisen kuuloisista raaka-aineistaan huolimatta vaisuksi.

Tuon ajan Madridin räjähdysherkkä, väkivaltainen ja lähes sekasortoinen ilmapiiri ei välity tehokkaasti, koska tapahtumiin, kunnon rähinöihin ei mennä, niistä pikemminkin vain kerrotaan jälkikäteen. Jännityskertomukseksi tapahtumat puolestaan etenevät liian verkkaisesti. Ja veijaritarinan rima on asetettu liian matalalle, jos päähenkilö on niin typerä että annettuaan houkutella itsensä rähjäiseen bordelliin luovuttaa ventovieraalle oppaalleen niin lompakkonsa kuin passinsakin ”turvaan”, koska tuollaisessa paikassahan saattaa kadota mitä vain…

Romaanin päähenkilön, pitkänhuiskean taiteentutkijan ja värittömän antisankarin Anthony Whitelandsin opastamana lukija kokee mielenkiintoisen matkan Diego Velazquezin taiteen maailmaan, lukuisia teoksia tulee esiteltyä, niiden syntyhistoriaa ja malleja, taiteilijan itsensä elämänvaiheitakaan unohtamatta. Lopulta se onkin ehkä romaanin parasta antia, ainakin Espanjan 1600-luvun taiteeseen aiemmin täysin perehtymättömälle.

Kovin varovasti Mendoza tätä materiaalia lopulta kuitenkin itse tarinassa hyödyntää. Tai ehkei valistumaton lukija vain näe Mendozan tekstin alle, havaitse nyansseja. Kuten harjaantumaton katsojakaan ei näe Velazquezin mallien olevan sairaita ja mielenvikaisia, ennen kuin opas sen hänelle kertoo.

Tuhti ruiske burleskia olisi tehnyt hyvää niin Whitelandsiin kuin muutamaan muuhunkin hieman aneemiseen romaanihahmoon, piirtänyt niistä terävämpiä, koomisempia, traagisempia. Ei välttämättä sen uskottavampia mutta mielenkiintoisempia. Velazquezin taidehan suorastaan tyrkytti estradille omia banaaleja suosikkityyppejään, kääpiöitään, idioottejaan. Jos kohta Venuksiaankin.

Tizian: Aktaionin kuolema

Tizian: Aktaionin kuolema

Velazquezin sijaan Mendoza lainaa Tizianilta: tämän maalauksessa ”Aktaionin kuolema” Artemis (Diana) rankaisee neitsyyttään loukannutta (hänet alastomana nähnyttä) sankari Aktaionia muuttamalla tämän hirveksi. Jolloin Aktaionin omat metsästyskoirat repivät sankarin kuoliaaksi. Omat koirat purivat…

Artemis on luonnollisesti romaanin ihana ja ylhäinen Paquita-neito, josta taulua tarkasteleva Whitelands jo näkee päiväunia. Mutta itse Whitelandsista tulee pikemminkin mieleen Velazquezin maalauksen Don Juan de Austria, hovin osa-aikainen narri…

Velazquez: Don Juan de Austria

Velazquez: Don Juan de Austria

Romaanin loppupuolella Mendoza yllättää toisentyyppisellä lainauksella, arkaaisella pastissilla – vai pitäisikö nyt puhua pikemminkin parodiasta.

Eräässä melodramaattisessa kohtauksessa sisarukset, kaksi ylhäisönaista – tuo pian kolmikymppinen Paquita ja hänen vielä kouluikäinen sisarensa Lilí – keskustelevat puutarhassa. Vanhempi siskoksista on suuren tunnekuohun vallassa: hän on antanut neitsyytensä (josta hän koki tulleen itselleen rasite) viileän laskelmoivasti ulkomaalaiselle, jonka tiesi poistuvan elämästään pian ja lopullisesti. Ja tietenkin pikkusisko on syvästi rakastunut tuohon samaan mieheen, Whitelandsiin.

”Voi Lilí, minulla on kauhea ongelma”, Paquita sanoi. Ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän puki ahdistuksensa sanoiksi sukulaissielun edessä.

Ja pian tuon jälkeen:

”Tule”, Lilí sanoi, ”istutaan tuolle penkille, ja kerro mikä sydäntäsi painaa. Minulla ei ole paljon kokemuksia aikuisten maailmasta, mutta olen sisaresi, tunnen sinut ja rakastan sinua enemmän kuin ketään, ja se korvaa tietämättömyyteni.”

Sitten:

[–] he istuutuivat ja Paquita avasi sydämensä ja kertoi Lilílle kaiken sen, minkä lukija jo pääosin tietää [–]

¡Basta! (Madre mia…)

Mutta jotenkin tuo tyyli siis tuntuu kovin tutulta. Missä teoksessa nuori viaton (tai pikemminkin juuri turmeltu) neito avautuu lähes samoin sanoin?

Ainakin muudan markiisi de Sade maalaili kuuluisassa ”filosofisessa” teoksessaan Justine (suomalainen alaotsikko ”eli hyveellisen neidon kovat kokemukset”; Gummerus 1970) varsin samaan tapaan 1700-luvun lopulla…

Tosin Mendozan romaanin pappi on kyllä mahdollisimman kaukana de Saden munkeista ja muista kirkonmiehistä, noista läpimoraalittomista nautiskelijoista, eivätkä velazquezmaiset kretiinit ja muut kummajaiset ilmestyneet uhkaamaan neitojen siveyttä – tehtävä jäi yhden hoopon protestantin harteille.

Valitettavasti kohtaus jää jotenkin irralliseksi. Tällainen hempeily vaatisi sekin burleskin vastapainonsa, mutta sellaiseen ei Whitelandsista ole. Eikä romaanin muistakaan miehistä: kaikki leikkivät mieluummin rosvoa ja poliisia.

Mutta myös toinen hauska yhteys Mendozan ja de Saden välillä paljastuu. Tai pikemminkin Kissatappelun ja Justinen välillä.

Velazquez: Rokeby Venus

Velazquez: Rokeby Venus

Kissatappelussa merkittävä osa on Velazquezin ”Rokebyn Venus” -maalauksella, jopa niin merkittävä, että suomalaisen laitoksen kanteen on lisätty yksityiskohta teoksesta.

Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936

Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936

Kuinka ollakaan, eräässä muinaisessa Justinen englanninkielisessä laitoksessa on selvästikin lainattu samaa aihetta.

Markiisi de Sade: Justine

Markiisi de Sade: Justine

Teokset ovat kuin toistensa peilikuvia…

Romaanin lopussa asiat ratkeavat siinä määrin kuin ratkeavat, Whitelandsista riippumatta ja hänestä mitään piittaamatta, ja tämä surullisen hahmon haahuilija pistetään junaan ja lähetetään lopultakin kotiin.

Kaikki muu, Madrid ja sen asukkaat, sähköinen ilmapiiri, jää ennalleen, odottamaan räjähdystä, väistämättömän sisällissodan puhkeamista. Vain Whitelands on pois – ja se hänen mittaamattoman arvokkaaksi arvioimansa, ennen tuntematon ja nyt oudossa tulipalossa tuhoutunut Velazquezin toinen Venus-maalaus.

Sen pituinen se. – Vai senkö sittenkään?

Lähes kaikki nappulat ovat edelleen laudalla, kuningatar hyvissä asemissa. Peli saattaisi vielä jatkua. Vai kuinka, Eduardo Mendoza?

”Hän ei saanut kuvata Kristuksen katsetta”

Aiemmin tässä blogissa on esitetty mm. vakaumuksellisen pikakirjoittajan (4.7.) ja haltioituneen kuplettitaiteilijan (29.6.) Vaaskivestä innoituksensa ammentanutta hengentuotetta. Nyt nostamme pöydälle yhden hurmahenkisen näkökulman lisää, erään aitokristityn pohdinnan.

Tatun kuoleman jälkeen Kaisa Nikinmaa, Hietasaaren-kodin vanha palvelija, Tatun lapsuuden uskonnollinen auktoriteetti ja harras lestadiolainen, sanoi että Jumala ei sallinut Tatun kirjoittaa Pyhä kevät -romaaniaan loppuun, kuvata Jeesusta, ”koska se oli liian pyhää”.

Samoissa käsityksissä on Tatun tuttavaksi yli vuosikymmenen ajalta esittäytyvä William Jokinen, Vapaakirkon saarnaaja, sisälähetysmies ja tuottelias kirjailija (Julkaistu tuotanto vuosina 1912-1960 lähes 40 uskonnollista teosta, monet niistä WSOY:n kustantamina). Hänen panoksensa Vaaskivi-muisteluun ilmestyi Suomen Viikkolehdessä (Suomen Vapaakirkon julkaisu) toukokuussa 1943, vajaa vuosi Tatun kuoleman jälkeen.

Ihailtuaan artikkelissaan ”Tatu Vaaskiven lähdettyä” ensin Vaaskiven tuotantoa – ja paheksuttuaan luonnollisesti hänen ”aiempaa freudilaisuuden harrastustaan” – Jokinen kertoo Tatun myöntäneen muuttuneensa, löytäneen Italian-matkallaan ”aitokristillisyyden”.

Sitten – kesken jääneestä Pyhä kevät -teoksesta kirjoittaessaan – Jokinen toteaa, että Tatu

ei saanut kuvata Kristuksen katsetta ja miksi? Ehkäpä sentähden, ettei hän ollut sittenkään syntynyt uudeksi ihmiseksi eikä siis tuntenut sisäisesti Kristusta, niin kuin ihminen, jonka synninhätä on murtanut Jeesuksen silmien eteen tuomittavaksi ja armahdettavaksi.

Jokisen Jumalan kärsivällisyys loppui. Ei syntynyt Vaaskivi uudeksi ihmiseksi, ei ymmärtänyt lopettaa jumalatonta hankettaan, vaikka Hän suuressa viisaudessaan oli jo pitkään yrittänyt välillä kauttarantain, väliin suoremminkin julki tuoda, että annahan nyt, Tatu, olla sen… Tämä siitä sitten tuli.

Mutta palataan Wm Jokiseen.

Tatua muistellessaan tämä hurskas mies ei pysty välttämään kiusausta tehdä hiukan reklaamia omasta tuotannostaan; hän kertoo Vaaskiven antamista ylistävistä lausunnoista, mm. hänen Jumalan puutarhassa -teoksestaan (WSOY 1936), josta Tatu ”ihastuen kirjoitti kauniin arvostelun, joka lienee kustantajani säilössä vieläkin”.

Harmillista kyllä, emme voi nyt siteerata tuota kirjoitusta, koska sitä ei löydy. Tusinan verran, useita sangen arvostaviakin, ”kustantajan säilössä” on, mutta ei juuri tuota Vaaskiven kirjoittamaksi mainittua. Sellaista ei myöskään Lybäckin bibliografia tunne, mutta sehän ei ole aivan täydellinen. (Onhan esim. 25.6. lainattu Kansan Lehden artikkeli Lybäckille tuntematon sekin.)

Sen sijaan löytyy dokumentti, jossa Jokinen lainaa Tatun hänelle osoittamaa (ja siis juuri kyseistä teosta koskevaa) kirjettä mm. seuraavasti:

On hiukan vaikea mennä sormella osoittamaan, mikä on hyvää ja mikä vähemmän kestävää. Sellaisissakin säkeissä, jotka taiteellisessa mielessä vaatisivat hiukan tiivistämistä [–], puhuu sama välitön haltiokkuus, joka kannattaa koko teosta.

Tatun mielestä Jumalan puutarhassa -teoksen runot elävät lähinnä kokonaisuutena; kokoelman voima on jatkuva ”hengen läsnäolo”.

Ja miksi tuon anekdootin nyt kerromme? Koska havaitsimme tekevämme tässä juuri samaa, kirjoittavamme Vaaskivestä, Jokisesta ja Jeesuksesta – omaa kirjaamme myydäksemme… Erona lähinnä vain se, että kun Jokinen verhoutuu uskoonsa, tämän kirjoittaja paljastaa epäuskonsa.

Artikkelin lopussa Jokinen tekee vielä selkoa ensimatkallaan Italiaan ihastuneen Tatun ja hänen matkasuunnitelmista ”Italiaan ja edemmäksikin”, suunnitelmista jotka olivat valmiina ”yksityiskohtia myöten”. ” – Mutta tuli sota.”

Sekin matka jäi tekemättä.

Artikkeli päättyy:

T. Vaaskivi on matkustanut yksin maahan, johon en voi häntä nyt seurata. Mitä hän nyt näkeekin, sen vain Herra tietää.

William Jokisen maallinen saarnajan-vaellus päättyi 15 vuotta myöhemmin. Ehkä nämä tuttavukset ovat jälleen kohdanneet, matkustelleetkin. Ainakin Suljetuissa vaunuissa leikitellään ajatuksella, että ansioituneilla sananlevittäjillä olisi tulevassa elämässä sellaiseen mahdollisuus.

Tuglas sõnas ja pildis

Keväällä vieraillessani Tartossa yövyin Vikerkaaren külalistemajassa, pari kilometriä keskustasta, Toomemäen takana. Viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä sateen-tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani (mutta täynnä jännittynyttä odotusta, kuten aina vieraan kirjahyllyn ääressä…) tutkiskelemaan.

Silmiini osui silloin Looming-lehden sidottu vuosikerta vuodelta 1936. Otin niteen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman kirkastuttua läksin kävelemään kohti Toomemäkeä ja keskustaa.

Illemmalla Tarton yllätti oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta ”kesäisen vihmovasta” jollaista maalaillaan lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, parhaasta päästä.

Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja entuudestaankin tuttuun divariin. Aavistaen että sade tulee kestämään vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan. Muuta kyllä näytti mukaan tarttuvan, vaan ei noita lehtiä.

Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja oli sade hiukan laantunutkin. Sitten vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Erään kirjan selkämyksessä nimen F. Tuglas, poimin kirjan – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis (Kirjastus Eesti Raamat, 1966) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä oli tuona vuonna. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta, on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä teosta varten. Ja jokainen eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujen sivuillakin vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

Runoilija-professori Gustav Suits oli mukana itseoikeutettuna: artikkeli ”Tuglase pagulaspäevilt Soomes” on juuri vuodelta 1936. Kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä, salanimiä ja pakoilua, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli (Tuglasin mukaan) Suomessa enemmän opiskelijana kuin pakolaisena. Tuglas myös lainasi Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus johti aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin seuraan sattuessaan oltava sitten joku muu. Tuglas ei käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen nimi. No, vaikka sitten Lind, keksi Suits. Lehmus, mikä mainio salanimi tarttolaiselle…

Tuosta salanimisekoilusta puolestaan mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla ”K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi…

Joku oli vuosikausia myöhemmin Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä oli muuttunut olemukseltaan, että häntä ei kyllä ollut tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan (Muistelmat vuosilta 1895-1910; SKS 1986): Hämärässäkin kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli ”rikottava”, vaikka tekeytymällä raajarikoksi.

Tuglasilla oli myös – Suitsin mukaan – tottumus vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus. Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun laukut nopeaa lähtöä kohti tuntematonta oli jatkuvasti pakattuina; jolloin Elon päiväkirjat olivat mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin pääministeri ja presidentti, Vares – puolestaan runoilee pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. ”Loov inimene”, Luova ihminen, on runon nimi.

Kirjailija ja Varesin nukkehallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 ”Esimesi muljeid” (Ensimmäisiä vaikutelmia) -esseessään Tuglasin (tuolloin vielä nimeltään Mihkelson) novellien vaikutusta koulupoika-Semperiin (joka tosin oli vain kuusi vuotta idoliaan nuorempi). Tuglasin tyyli oli tehnyt syvän – ja pysyvän – vaikutuksen. Vaikka Semper lukiessaan oli tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!

Jaan Kross on hänkin tehnyt Tuglasille kunniaa runomitalla (1965). Runo lainaa nimensä ”Androgüüni päev” Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta.

Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.

Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, ”Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…

Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.

Ja mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, ei voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingissä) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.

Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla on havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin maaliskuulta 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa (Elon kirja, SKS 1990):

Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.

Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uusi Suomi -lehdessä 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin Suljetut vaunutkin tarinaansa voimakkaasti perustaa.

Todettakoon myös, että Suljetuissa vaunuissa on pieni vaatimaton pätkä valdesianaa siinäkin.

Elagu Valdes!

E. Valterin näkemys Tuglasin työasennosta – ja -paikasta. Myös ”Suljetuissa vaunuissa'” Tuglas kertoo intohimostaan kirjastoihin.

(Kaikki Tuglas-kuvat teoksesta Friedebert Tuglas sõnas ja pildis.)