Haikarat valkosulat – ehk üks üpris kummaline jutt II

Tatu Vaaskivi ehti saada valmiiksi vain vajaat 300 sivua pääteoksekseen suunnittelemastaan Kristus-romaanista Pyhä kevät.

Teoksen – tai käsikirjoituksen – tarina alkaa pääsiäisen kynnykseltä, ”Pontius Pilatuksen aikana”, ja viimeisessä valmistuneessa luvussa Jeshua on ehtinyt vasta Jerikoon.

Laajan kahdeksannen luvun Vaaskivi on otsikoinut nimellä Haikarat valkosulat.

Siinä on mm. seuraavanlainen kohta:

Niiden lepattavien siipien äänetön soitto muistutti itsensä aamuruskon säveletöntä juhlahymniä. Matkallaan tuolla hyvin korkealla jokaisen linnun ruusunpunaiset jalat olivat käpertyneet kurttuisiksi nyrkeiksi. Ja jos siipien havina olikin niin kuulumatonta, nuo hiilenkirkkaat laahaavat jalat tuntuivat rapisuttavan taivaan ääretöntä vaatetta, niin että Jairus miltei kuuli repeävän siniteltan kaiun, joka kiiri lintujen mukana ja häipyi pois. Kauas pohjoista kohti!

Suljetuissa vaunuissa kiinnitän huomioni useamman kerran Viron kattohaikaroihin – tai ajoittain niiden puuttumiseen – ja myös erääseen Vaaskiven haikara-kuvaukseen:

Edes komeita kattohaikaroita ei katseemme täällä tavoita, niitä sentään Tallinnan lounaisissa taajamissa esiintyy vielä runsaastikin. Ja meille, ikämme vaatimattomampien ja värittömämpien harmaahaikaroiden parissa eläneille, Eurooppa alkaa juuri kattohaikaroista, noista valkosulkaisista, joista Tatu myöhemmin kirjoitti kauniisti, että ”ne symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Kattohaikara oli selvästi tehnyt vaikutuksen Vaaskiveen hänen Tarton-matkallaan. Jopa siinä määrin, että hän valmisti sille tärkeää symbolista osaa suuressa romaanissaan. Valitettavasti Tatu uupui kesken työnsä: vain yhden lyhyen luvun hän jaksoi tuon jälkeen enää kirjoittaa lisää.

Kun talvella suunnittelin tätä viimeviikkoista Tarton-vierailuani, mielessä kävivät alkukevään lauhkeat säät, luonnon herääminen – ja palanneet haikarat (maaliskuun puolimaissa ne näille seuduille yleensä saapuvat).

Mutta kevät oli pahasti myöhässä myös Viron sydämessä, hanget kattoivat peltoja samalla tavoin kuin Porvoon seudullakin. Lund, ei lind.

Siksipä olikin sangen hämmentävää nähdä Vaaskivi-henkisen kirjaesittelyni jälkeisenä aamuna Postimees -lehden uutinen:

20130412 Tartu Postimees valge-toonekured

Linnut, jotka siis yleensä saapuvat paljon varhemmin keväällä (mutta eivät kuitenkaan lumelle, kuten myöhemmin annoin itselleni kertoa) ja yksittäisinä pieninä ryhminä, päättivät rynnistää juuri eilen satapäisenä parvena Tarttoon. Vastustamaton kutsu lentää… Haikarat valkosulat…

Tuo kuva ei tosin kovin kaksinen ole. Kyllä siitä haikaroita löytää, mutta olisi luullut kuvaajan saavan paremmankin. Ja ympäristö, sehän on kaatopaikka. Mutta haikarat eivät ole vegetaristeja ja kaatopaikalta löytyy varmasti jotain elävää ja kuollutta ravintoa niillekin. Hangilta vähemmän.

Kauniimpi otos on sen sijaan tämä, edelliseltä viikonlopulta Kongutasta, kolmisenkymmentä kilometriä Tartosta lounaaseen:

kured lumes

Jotain suorastaan japanilaisen herkkää siinä on.

Advertisements

One thought on “Haikarat valkosulat – ehk üks üpris kummaline jutt II

  1. Päivitysilmoitus: 20.11. Tuonenkurjesta tolppahaikaraksi | Dixi! Eli Sorro kirjoittaa iltikseen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s