Talo Emajoen yläpuolella

Eesti kirjandus- ja rahvaluuleteadlane August Annist elas ja töötas selles majas...

Kirjallisuustieteilijä August Annistin ”italialaistyylisessä huvilassa” vierailivat mm. Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi.

Nuori nainen on viettänyt viime päivät sekasortoisten ajatusten vallassa. Kuinka hän saattoi käyttäytyä silloin niin arvottomasti, keimailla vieraalle miehelle – sallia sen kaiken! Ja kuinka mies teetteli isällistä ja huolenpitoa! Silitti hänen hiuksiaan, joihin vain hänen oma rakkaansa oli milloinkaan koskenut. Ja sanoi sitten sen sanan. Voi, hän tunsi itsensä saastutetuksi.

Mutta hitaasti oli vastenmielisyys miestä kohtaan alkanut hellittää, mieleen olivat nousseet yhteiset keskustelut, miehen älykkyys, hauskuuskin.

Niin hän nyt kävelee illan hämärissä, yhä jatkuvan räntäsateen keskellä pienen kaupungin katuja tämän vierellä. Välillä mies auttaa häntä kohteliaasti yli suurempien lammikoiden ja liukkaampien kivetysten, varovasti, herrasmiehen tavoin.

Viimein mies ehdottaa sateensuojaa eräässä talossa, aivan lähellä, Tähtveren puiston reunalla: se on hänen tuleva kotinsa, vielä keskeneräinen tosin, mies kertoo. Tyttö toki tietää, että juuri tuollaisiin ehdotuksiin ei koskaan tulisi nuoren naisen suostua, mutta jokin miehen äänessä, koko tämän olemuksessa, saa hänet vakuuttumaan tämän vilpittömyydestä. Hän tuntee olevansa turvassa, ystävän seurassa. Ja myös sen hän tuntee, että tämä on perin kummallinen ilta, siinä on jotakin, aivan varmasti on – hän vain ei oikein saa selvää, mitä.

Autiossa talossa, lastujen ja sahajauhon keskellä, tyttö istuu jonkun pakkilaatikon kannelle märkiä jalkojaan lepuuttaakseen, mies sytyttää takkaan tulet, lepattavat liekit valaisevat kauniisti pimeää ja epäselvää huonetta. He tuijottavat liekkeihin, kumartuvat hiukan lähemmäksi lämpöä, märät päällysvaatteet höyryävät. Sitten tuli hiipuu, hiillos heittää hohteensa tytön kasvoille. Hän tietää miehen katselevan häntä, ”siinä oli niin paljon alakuloisuutta ja hiljaista kaipuuta ja yksinäisyyttä” – jotain joka sekä koski että hyväili.”

Tyttö ajattelee, ettei tiedä, oliko hän kaunis siinä tulen hohteessa, mutta kuitenkin jotakin, jota miehellä ei ollut ja jota tämä ikävöi.

Hiilloksen hehku sammuu. Mies ei lisää puita, ei liikahdakaan. Onko se merkki, tyttö ajattelee – merkki hänen astua askel eteenpäin, tai palata takaisin omaan elämäänsä. Hän nousee ylös, mies sanoo jotakin vitsikkääksi tarkoitettua, tyttö tarttuu siihen. Molemmat nauravat. Mutta kummankin naurussa häivähtää marraskuinen ilta.

Mies auttaa takin tytön ylle. Aivan ohikiitävän hetken ajan tästä tuntuu, kuin mies olisi rajusti vetänyt hänet syliinsä, mutta ei, tämä vain kääntyy pois ja avaa oven. He astuvat kattoterassille, kaukana alhaalla tuikkivat Tarton tulet. He katselevat niitä kauan. Tyttö ajattelee tuota pientä kaupunkia, jossa oli kokenut niin suurta tuskaa ja jota hän ei enää koskaan näkisi kun hän pian palaisi takaisin kotimaahan. Ja tuota miestä, itseään vanhempaa ”kirjallisuustohtoria”, sitä miten tämä kyllä hänet unohtaisi kun hän oli mennyt.

 * * *

Neljä vuotta myöhemmin, eräänä kauniina kesäkuisena iltana tuolla samaisella kattoterassilla istuu pieni hilpeä seurue. Puutarhasta kohoaa jasmiinien huumaava tuoksu, taustalla kuuluu lammen suihkulähteen verkkainen solina.

Suomalaisvieraat kertovat kuulumisia kotimaastaan, puhutaan kesäsuunnitelmista, Sillanpään pian ilmestyvästä elämäkerrasta, hänen teoksistaan, ne ovat kaikille tuttuja.

Emäntä poistuu hetkeksi sisään katsomaan, että perheen pieni tytär, heidän esikoisensa, nukkuu rauhallisesti, palaa sitten tuoden lisää mansikoita vierailleen, istuu miehensä viereen, aivan liki.  Mies katsoo hymyillen vaimoonsa ja kiittää, sanoo mansikoiden olevan omasta puutarhasta, vaimon hoivaamia. Jatkaa sitten, muka itseään kehaisten, että on siellä hänelläkin satoa tulossa: tänä vuonna hän aikoo poimia ensimmäiset viinirypäleet.

Ilta pimenee, isäntä nousee sytyttämään katon kulmiin roviot, liekit leimuavat kauniisti sinisentummaa, päivän helteestä yhä kuumaa taivasta vasten. Vieraat kurottuvat katsomaan alapuolella virtaavaa Emajokea, hopeanauhana se virtaa tuon taulun taustalla, halki pienen, nukkuvan kaupungin.

Aivan ohikiitävän hetken häivähtää miehen mielessä eräs jo hyvin kaukaiselta tuntuva marraskuinen ilta tässä samassa paikassa, nuori suomalaisrunoilijatar, jonka äskettäisestä kuolemasta vain hetki sitten oli vaihdettu muutama sana. Sitten hän kohentaa tulia, noutaa sisältä lisää viiniä ja villahuivin vaimonsa hartioille, vetää tämän vaivihkaa itseään vasten.

Jossakin kaukana jyrähtää ukkonen, mutta sen ääni hukkuu seurueen iloiseen rupatteluun.

[Lähteet: Saima Harmajan julkaistut kirjeet ja päiväkirjat, Tatu Vaaskiven julkaistut kirjeet]

* * * * * *

Tänään 8.5. tulee kuluneeksi 100 vuotta Saima Harmajan syntymästä. Aamun Helsingin Sanomissa Mervi Kantokorpi aloittaa toista sivua laajan Harmaja-artikkelinsa seuraavasti:

Jokainen klassikko tarvitsee lukijansa kestääkseen aikaa. Saima Harmaja tekee sen vielä 100 vuotta syntymänsä jälkeen.

Ja Kantokorpi toteaa lopuksi:

Kunpa jokaisella yli satavuotiaalla klassikolla olisi samanlainen faniklubi, joka innolla toisi kirjailijansa osaksi uusia lukijakuntia.

Niinpä. Tuollaisen faniklubin olisi tarvinnut varmaan T. Vaaskivikin viime vuonna kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 100 vuotta. Uutiskynnystä ei ilman sellaista ylitetä: esimerkiksi Hesari ei edes maininnut Vaaskiven juhlavuodesta, laajemmista hehkutteluista puhumattakaan. Eikä tilanne ollut juuri kummempi muidenkaan viestimien kohdalla.

Tuglas 127 vuotta – ja Vaaskivi jälleen Virossa!

Tänään 2. maaliskuuta 127 vuotta sitten syntyi Friedebert Tuglas, tunnettu tarttolainen kirjailija, kirjallisuustieteilijä ja humanisti. Suuri Suomen-ystävä hänkin.

Suljettujen vaunujen sivuilla pohdin, miksei Suomenlahden kummaltakaan rannalta ole löytynyt sitä ”hannumäkelää” tai ”panurajalaa”, joka olisi kirjoittanut Tuglasin elämäkerran.

Mutta toivottavasti joku toimeen vielä tarttuu. Kolmen vuoden päästä vietetään pyöreitä vuosia.

Tuglasia on tässä blogissa muisteltu useamman kerran, esimerkiksi 30.6.2012 Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä.

Tänään on siis oiva päivä huomioida sellainenkin asia, että vaikka T. Vaaskiveä ei viime vuonna, 100-vuotisjuhlavuonnaan, meillä Suomessa juuri muistettu (Oulun seutua nyt lukuun ottamatta), niin Virossa sentään Vaaskiven elämää ja tuotantoa arvostetaan, hänen muistonsa elää. Tai vähintäänkin muiston henkiin herätteleminen nähdään tärkeäksi.

Vastikään julkaistiin Loomingu raamatukogu -sarjassa (LRK 4-5/2013) kokoelma Tatu Vaaskivi Maarjamaa, joka sisältää Tatun Tartto-esseet kesältä 1937, pari vuotta aiemmin ilmestyneen kirja-arvostelun A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen V osasta sekä kokoelman kääntäjän Ants Paikren kirjoittaman laajan esittelyn T. Vaaskivestä. Julkaisu on saatavana myös e-kirjana.

Vaaskivi Maarjamaa

Ants Paikre on aiemmin virontanut mm. sellaisia Suljettujen vaunujenkin sivuilla mainittuja kirjailijoita kuin Mika Waltari, Erno Paasilinna ja Aino Kallas.

Jälkimmäisen Koidula-monografia Tähdenlento, „Tähelend“, tuo alun perin vuonna 1918 Friedebert Tuglasin kääntämä teos, on siis juuri Paikren kynästä saanut modernimman kieliasun, noin 80 vuotta myöhemmin.

Ja Ants Paikren viimeisin, vielä painossa oleva käännös liittyy sekin T. Vaaskiveen: Suljettujen vaunujen vironnos „Kinnises tõllas“ ilmestyy huhtikuussa Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Sangen komiasti, kuuluivathan Tatun ehdottomiin rakkauksiin niin Tartto kuin kirjastotkin.

Vaaskivi on palannut Tarttoon!

Venäläisistä ja italialaisista keittiöistä

Itse Pushkin on sanonut, että valistuneen ihmisen vatsalla on lempeän sydämen parhaat ominaisuudet: herkkyys ja kiitollisuus.

Suljetuissa vaunuissa keskitytään kahviin ja kahvilaelämään, ruokapuolielämää ei juuri sivuta. Mutta Tatu Vaaskiven kokemukset virolaisesta ruokataidosta ja myöhemmin Italian keittotaiteesta ansaitsevat tässä lyhyen silmäyksen nekin.

30-luvun yksi suosituimmista taiteilijakahviloista ”Kolme koopa Kohvik”, KoKoKo, on saanut Nigul Espen suunnitteleman sisustuksensa takaisin ja toimii nyt ”Entri”-nimisenä ravintolana.

Varhaisimpien (ja myös viimeisten aikojen) kirjeidensä perusteella Tatu oli ollut vähäruokainen ja herkkävatsainen lapsuudestaan saakka. Eikä yleensä mikään kulinaristi: hän ei juuri ollut kiinnostunut syömisistään, saati syömään mitään vähääkään eksoottisempaa. Kalaakin hän suorastaan inhosi, sen kaikissa muodoissa. Tatu oli enemmän nakki- ja voileipäihmisiä, niin jo tätiensä hemmottelemana pikkupoikana kuin omaa yksinäistä talouttaan hoitavana aikuisenakin.

Keväällä -37 aivoriihi T. Vaaskivi – Esko Aaltonen (Gummeruksen kirjallinen johtaja) ideoi Tatun lähettämistä Palestiinaan (Kristus-romaani elää mielessä kaiken aikaa), jolloin Tatu kerran toteaa ravintonsa siellä muodostuvan luultavasti ”obligatorisesta kiniinistä ja jaffalaisista appelsiineista” – mitään ”aasialaista törkyä” hän ei uskaltaisi syödä.

Mutta alkaisiko pikku hiljaa yhä intensiivisemmäksi muodostuva yhteinen ruokatalous Elina Vaaran kanssa vaikuttaa ja Tatun epäluulot karista, ruokalista laajeta? Vai johtuuko pian tapahtuva muutos vain ilmanalasta?

Joka tapauksessa kesällä tarttolaisten isäntien kodeissaan tarjoilemat ateriat enempää kuin paikallisissa ravintoloissa nautitutkaan eivät enää olekaan Tatulle pelkkää obligatorista vatsantäytettä.

Tartosta hän kirjoittaa tädilleen – selvästi myös tätä rauhoitellakseen, kuten niin usein syömisistään raportoidessaan:

Täällä vallitsee venäläinen keittiötaito, ja pihvit ja kotletit ovat mitä loisteliaimman kastikkeen peittämät, majoneesin, sulan voin ja omituisesti hyydytetyn kermavaahdon [hapukoor?]…

Vanhan ja maineikkaan ”Werner Cafen” ovi tänään.

Ja ”merkillisellä tavalla uunissa paahdettuja perunoita” Tatu kertoo voivansa popsia vaikka parikin kertaa päivässä. Ja mihin hintaan niitä tarjoiltiinkaan!

Välillä lähdetään eväsretkelle (Tatu puhuu yksikön ensimmäisessä; vihkimättömän morsiamen kanssa matkailua ei katsottu suopeasti, joten Elinan mukanaolosta oli turha kotimaahan viestiä…):

Vietän päiväni Toomemäen lehvistöissä, ellen osta kuin mikäkin vaeltava apostoli repullista voita, leipää ja leikkeleitä, ja lähde kulkemaan helteistä maantietä myöten Emajoen uimakelpoisille rannoille.

Mutta kahvi on kuitenkin ruokaa tärkeämpää, kahvi ja kahvilat, kuten saamme Suljetuista vaunuista lukea. Huomiota Tatu kiinnittää myös kahvileipään, Aino Suitsin kotona leipomiin piparkakkuihin, ja kahviloiden valikoimiin:

Koska konditoriataide on Eestissä [Tatu käyttää ”Eestiä” ja ”Viroa” sopuisasti sekaisin, käytäntö joka myös Suljetuissa Vaunuissa on omaksuttu] erittäin korkea, syön tavallisesti uskomattoman halpoja leivoksia tämän kahvikupilliseni kanssa ja näin ollen pidän kyllä hyvän huolen vatsani vaatimuksista. On vallan merkillistä, että minun tässä ilmastossa alinomaa on nälkä.

Pari vuotta myöhemmin Tatu matkaa, ei tosin Palestiinaan, vaan Italiaan, ja tällä matkalla ruoka saa vielä suuremman huomion. Antipastojen monimuotoisuus jää häneltä tosin havaitsematta eikä hän kirjeissään edes mainitse kaloja (äyriäisistä puhumattakaan!), mutta muuten paikalliset ruoat saavat hänet kyllä innostumaan, melkeinpä runolliseksi.

Alkumatkalla, helmikuun lopun Venetsiasta, Tatu raportoi kotimaahan kuten niin monet turistit häntä ennen ja hänen jälkeensä:

Ruoka sivumennen sanoen on hotelleissa kehno, mutta jos syö kaupungilla halpaa ja paksua makaronia ja oivallisia pohjoisitalialaisia liharuokalajeja, pääsee tosiaan lihomaan jo parilla kympillä päivää kohti, Suomen rahana laskettuna!

Firenzeläisen, entiseen nunnaluostariin rakennetun pensionaatin kosmopoliitti korttiseurue ”maistelee chiantia” ja ”hyvää juustoa ja valkoista leipää”. Kaikki herkkuja, joista kotoisessa pöydässä ei osaa kuin haaveilla, jos sitäkään.  – Keväisen takatalven taas yllätettyä Toscanan ihmiset ”istuvat trattorioissa ja lämmittävät itseään punaviinillä ja makaronilla”.

Tatu alkaa tosiaan päästä viinin makuun…

Toscanan-terveisiä kevään taas voitettua:

Ilma on ihmeen kevyttä vuori-ilmaa – tulee nälkä joka kävelyllä, ja opin nopeasti pitämään täkäläisistä herkuista, jotka ovat halpoja, Roomassa kuuluu olevan kalliimpaa, Sisiliassa kaikkein kalleinta ja epämääräisintä.

Pientä epäluuloa etelässä odottavaa kohtaan on vielä menomatkalla, mutta pelko osoittautuu nopeasti turhaksi, sillä Taorminasta Tatu kirjoittaa huhtikuussa äidilleen:

Asumme pienessä, ihastuttavassa täysihoitolassa, jossa syömme vallan suunnattomia määriä voita, munia, kinkkua, valkoista leipää, vuohenjuustoa, makaronia ja hedelmiä. En ole koskaan syönyt niin hyvin ja kävellyt niin paljon kuin täällä.

(Äidille ei puhuta viinistä mitään…)

Paitsi huonovatsainen oli Tatu myös huonojalkainen, jonkun lapsuudessa sattuneen tapaturman ikuisena seurauksena – mutta niin kuin jo pari vuotta aiemmin Tarton Toomemäellä runsas kävely ja ruoka eivät suinkaan rasittaneet, eivät myös nyt paljon etelämpänä ja paljon jylhemmissä maisemissa nautitut vaellukset ja ateriat tuota mitään ongelmia. Päinvastoin.

Se kuuluisa Mediterranean diet! Ja pohjalle runsaasti liikuntaa lämpimän-merellisessä mutta vielä keväällä raikkaassa ilmanalassa.

Aaltoselle, mesenaatilleen, Tatu kuvailee vaeltelujaan Sisilian laaksoissa ja vuorilla:

Syön vuohenjuustoa, juon punaviiniä, joka kypsyy laavaan istutetuissa viinitarhoissa, seurustelen saksalaisten turistien ja maalaisvaimojen kanssa.

Valkoviinistä Tatu ei kirjoita sanaakaan. Ei valkoviinien Roomassa, jossa tarjolla olisi ollut piispallinen anekdootti Est! Est!! Est!!! -viinistä, ei myöskään Sisiliassa. Paikallinen valkoviini olisi sekin sopinut vuohenjuuston kumppaniksi. Retkieväänä lämmin valkkari ei tosin ketään houkuta, ehkä siinä oli syy. Tai Tatun vatsassa: keveiden punaviinien lempeät hapot vain sopivat hänelle paremmin.

Vaikka edullista onkin, niin rahat tahtovat vain loppua kaiken aikaa, lisää on yritettävä kustantajalta nyhtää… Aaltonen lähettää, mutta ilmeisesti paluupostissa tulee muutakin kuin maksumääräys, koska Tatu ryhtyy puolustuskannalle:

Vannon, etten suinkaan tuhlaa. Elän säästeliäästi, mutta normaalisti, asun halvoissa albergoissa ja pensioneissa, syön terveellistä ruokaa, juon palan painimeksi punaviiniä, [–].

”Säästeliäästi, mutta normaalisti” – ja viiniä sopivasti, ”palan painimeksi”…

Elokuussa Livornossa, juuri ennen paluumatkan alkua, junamatkaa halki Euroopan, Tatu lähettää tädilleen kirjeen, jossa valittelee haikeuttaan joutuessaan jättämään ”tämän ihanan etelän, jota olemme puolen vuoden aikana oppineet rakastamaan ja joka on tullut toiseksi kodiksemme.”

Viikunat ja viini kypsyvät kuten meidän ikävämme.

Tatu on rakastunut Italiaan, sen historiaan, nähtävyyksiin, luontoon ja kansaan, keittiöihinkin. Mutta yllättäen italialaisesta kahvista löytyy hänen kirjeissään vain yksi maininta:

Yleensä elintaso [siis ”hintataso”] on täällä sama kuin Suomessa – vain kahvi ja tupakka, jota täytyy viljellä yksistään jo henkisenä stimulanssina, ovat hieman kalliimpia.

Ei kahvi varmaan huonoa ollut, siihen Tatu olisi kyllä reagoinut kirjeissäänkin, hän vain ei enää kaivannut kahvia ”stimulanssikseen”. Ja sekin käy selväksi, että hänellä oli selvästi taipumusta viinin ja juustojen ystäväksi. Pane e vino e formaggi!

PS. En tiedä, millaista eestiläistä ruokaa Italiassa on tarjolla, mutta jos Tarton suunnalla ajelette ja mielenne alkaa tehdä italialaisen keittiön antimia – niin ajakaa vain ohi. Jos ei muuta asiaa Tarttoon ole, niin eipä kannata ”paksun makaronin” takia tähän kaupunkiin ohjata.

Kahdesta toteutumatta jääneestä suunnitelmasta

Kesällä -37 T. Vaaskivi työskenteli intensiivisesti myös Aino Kallaksen runojen ja balladien parissa. Syntyi se lähes 50-sivuinen esittely ja analyysi Kallaksen tuotannosta – ”runoilijakuva” tuotannosta, vaan ei runoilijattaresta itsestään.

Säilyneistä dokumenteista on tulkittavissa, että jotain suurempaa, laajempaa, oli kyllä suunnitteilla. Tästä kertoo myös Suljetut vaunut. Ne suunnitelmat eivät sitten koskaan toteutuneet. Tehtävän otti myöhemmin hoitaakseen tutkija Kai Laitinen. (esim. väitöskirja  Aino Kallas 1897–1921: Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta. 1973)

Laitinen kirjoitti myös Vaaskivestä. Parnassossa 1962 (no 4) julkaistu artikkeli ”T. Vaaskivi kriitikkona” on paitsi laaja ja perusteellinen (seitsemän sivua) myös eräässä suhteessa poikkeuksellinen: sitä on kirjoitettu peräti kolmella vuosikymmenellä.

Siinä Vaaskivi tulee jälleen kerran verratuksi Balzaciin ja Voltaireen. Sillä Vaaskivenkään nimi ei tuo Laitiselle mieleen yhtä suurteosta. Rohkea rinnastus, tosin Laitinen kyllä tasoittelee hieman:

Ainoakaan Vaaskiven romaaneista tai kulttuurikriitillisistä tutkielmista ei ole kiistaton mestariteos.

Tatua vain reilut kymmenen vuotta nuoremmalla Kai Laitisella on sanojensa mukaan vaikeuksia yrittäessään kuvitella Vaaskiveä sodanjälkeisessä maailmassa, uudessa Euroopassa, vaikkapa 50-vuotiaana.

Ehkä sodanjälkeisille sukupolville tuo kuvittelu on helpompaa. Kenties Tatu olisi pitänyt kiinni tyylistään – ja sen hengissä; mahdollisesti hän olisi uusiutunut – entä millaiseksi sitten? Mutta tuolla innolla, ”kutsumuksella”, hän ei ainakaan olisi vaiennut.

Ja kuvitellaanpa kuusikymppinen kunniatohtori Vaaskivi okana 70-luvun radikaalien lihaan! Tai kenties hänessä sittenkin olisi ollut samaa myhäilevää elämänviisautta kuin vanhassa Tarton-ystävässään Friedebert Tuglasissa tämän sinnitellessä kommunistipyrkyrien ja politrukkien joukossa vuosikymmentä paria aiemmin Virossa.

Mutta palataan niihin Laitisen artikkelin syntyvuosiin, vuosikymmeniin.

Vielä 40-luvun lopulla suunniteltiin Vaaskiven arvostelu- ja esseekokoelman julkaisemista. Kirjekokoelma Kutsumus oli ollut yleisön mieleen, miksei siis näistäkin taideluomista toimitettu kokonaisuus. Kai Laitinen ehti kirjoittaa sitä varten jo johdannonkin, esittelyn ja analyysin Vaaskiven tuotannosta. Mutta sitten hanke hautautui, Vaaskiven juna meni jo…

Esseelle tuli kuitenkin käyttöä 13 vuotta myöhemmin, Tatun syntymän 50-vuotispäivien aikaan 1962. Tällöin luonnollisesti päivitettynä versiona.

Uutta tietoa kirjoittajalle oli tullut esimerkiksi Holger Lybäckin väitöskirjasta (T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950), mutta artikkelia lukiessa ei voi olla leikkimättä ajatuksella, koskevatko päivitykset enemmän faktatietoja Vaaskivestä, vaiko asennetta Vaaskiveen. Olisi mielenkiintoista lukea Laitisen alkuperäinen, 1949 kirjoitettu esipuhe.

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Tietenkin Laitinen näkee myös Vaaskiven teosten viat ja puutteet, hyvinkin tarkkaan, mutta pitää niitä silti voimakkaan ja omaäänisen kirjoittajapersoonaan kirjoittamina:

Vaaskiven ääni erottuu 30-luvun lopun kirjallisuudestamme selvempänä ja yksilöllisempänä kuin kenenkään toisen samanikäisen kirjailijan.

Mutta ei siis koko 30-luvun, vaan ainoastaan sen lopun. Eikä kaikkien kirjailijoiden, vaan ainoastaan samanikäisten

Liekö juuri tällaisissa kohdissa tapahtunut sitä ajan ja perspektiivin mukanaan tuomaa uudelleen arviointia?

Tuglas sõnas ja pildis

Keväällä vieraillessani Tartossa yövyin Vikerkaaren külalistemajassa, pari kilometriä keskustasta, Toomemäen takana. Viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä sateen-tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani (mutta täynnä jännittynyttä odotusta, kuten aina vieraan kirjahyllyn ääressä…) tutkiskelemaan.

Silmiini osui silloin Looming-lehden sidottu vuosikerta vuodelta 1936. Otin niteen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman kirkastuttua läksin kävelemään kohti Toomemäkeä ja keskustaa.

Illemmalla Tarton yllätti oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta ”kesäisen vihmovasta” jollaista maalaillaan lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, parhaasta päästä.

Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja entuudestaankin tuttuun divariin. Aavistaen että sade tulee kestämään vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan. Muuta kyllä näytti mukaan tarttuvan, vaan ei noita lehtiä.

Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja oli sade hiukan laantunutkin. Sitten vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Erään kirjan selkämyksessä nimen F. Tuglas, poimin kirjan – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis (Kirjastus Eesti Raamat, 1966) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä oli tuona vuonna. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta, on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä teosta varten. Ja jokainen eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujen sivuillakin vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

Runoilija-professori Gustav Suits oli mukana itseoikeutettuna: artikkeli ”Tuglase pagulaspäevilt Soomes” on juuri vuodelta 1936. Kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä, salanimiä ja pakoilua, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli (Tuglasin mukaan) Suomessa enemmän opiskelijana kuin pakolaisena. Tuglas myös lainasi Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus johti aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin seuraan sattuessaan oltava sitten joku muu. Tuglas ei käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen nimi. No, vaikka sitten Lind, keksi Suits. Lehmus, mikä mainio salanimi tarttolaiselle…

Tuosta salanimisekoilusta puolestaan mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla ”K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi…

Joku oli vuosikausia myöhemmin Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä oli muuttunut olemukseltaan, että häntä ei kyllä ollut tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan (Muistelmat vuosilta 1895-1910; SKS 1986): Hämärässäkin kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli ”rikottava”, vaikka tekeytymällä raajarikoksi.

Tuglasilla oli myös – Suitsin mukaan – tottumus vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus. Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun laukut nopeaa lähtöä kohti tuntematonta oli jatkuvasti pakattuina; jolloin Elon päiväkirjat olivat mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin pääministeri ja presidentti, Vares – puolestaan runoilee pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. ”Loov inimene”, Luova ihminen, on runon nimi.

Kirjailija ja Varesin nukkehallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 ”Esimesi muljeid” (Ensimmäisiä vaikutelmia) -esseessään Tuglasin (tuolloin vielä nimeltään Mihkelson) novellien vaikutusta koulupoika-Semperiin (joka tosin oli vain kuusi vuotta idoliaan nuorempi). Tuglasin tyyli oli tehnyt syvän – ja pysyvän – vaikutuksen. Vaikka Semper lukiessaan oli tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!

Jaan Kross on hänkin tehnyt Tuglasille kunniaa runomitalla (1965). Runo lainaa nimensä ”Androgüüni päev” Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta.

Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.

Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, ”Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…

Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.

Ja mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, ei voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingissä) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.

Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla on havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin maaliskuulta 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa (Elon kirja, SKS 1990):

Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.

Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uusi Suomi -lehdessä 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin Suljetut vaunutkin tarinaansa voimakkaasti perustaa.

Todettakoon myös, että Suljetuissa vaunuissa on pieni vaatimaton pätkä valdesianaa siinäkin.

Elagu Valdes!

E. Valterin näkemys Tuglasin työasennosta – ja -paikasta. Myös ”Suljetuissa vaunuissa'” Tuglas kertoo intohimostaan kirjastoihin.

(Kaikki Tuglas-kuvat teoksesta Friedebert Tuglas sõnas ja pildis.)

Kivisild – yksi Tarton symboleista

Keisarinna Katariina Suuren määräyksestä ja hyvältä osin kustantamanakin rakennettiin taas kerran palaneeseen Tarttoon muhkea kivisilta (valm. 1784), ainoalaatuisensa niillä leveysasteilla.

Sillasta tuli yksi Tarton symboleista.

Vetäytyessään saksalaisten tieltä 1941 neuvostomiehittäjät räjäyttivät sen. Oikeastaan aika turhaan, koska kapea silta soveltui huonosti sotilastarkoituksiin. Mutta olihan silta symboli, joten lienee ollut kysymys lähinnä ”symbolisesta eleestä”.

Myöhemmin tutuksi tullut neuvostolaatu näkyi tosin tässäkin: räjäytys jäi pahasti puolitiehen, silta osin pystyyn mutta rumaksi torsoksi.

Kun saksalaismiehittäjät aikanaan pakenivat palaavia venäläisiä, he suorittivat saman symbolisen eleen, yhtä turhan ja symbolisen, mutta kiireestään huolimatta saksalaisella täsmällisyydellä. Enää Katariinan kauniista sillasta ei jäänyt kuin kiviä.

Tilalle rakennettiin myöhemmin siro kaarisilta jalankulkijoita ja pyöräilijöitä varten.

Vielä myöhemmin, sitten kun vanhan julkinen muistelu oli taas sallittua, sillan kupeeseen pystytettiin kivisillan muistomerkki, teräksinen miniatyyri.

Mutta on jäljellä sentään yksi alkuperäinenkin muisto – ja sen syntyä ovat Tatu ja Elina Suljetuissa vaunuissa todistamassa kesällä 1937.

Eräs tähdenlento

 

Aino Kallaksen Koidula-monografia Tähdenlento on vähän kuin Vaaskiven Sillanpää-elämäkerta, ainoita lajissaan kummankin kirjailijan tuotannossa.

Kesän kuluessa Kallaksen runoilijakuvaa hahmotellessaan Tatu tietysti tutustuu myös Tähdenlentoon – ehkä jopa sen kumpaankin painokseen, myöhemmistä kynänjäljistään ja Suljetuissa vaunuissa esiintyvistä mietteistään päätellen.

Teos ilmestyi nimittäin jo vuonna 1915, ja lähes vastikään (1935) oli julkaistu toinen, täydennetty painos: uusia lähteitä, kirjeitä ja kuvia, oli tullut Kallaksen saataville. Ja joitain ikävimpiä luonnehdintoja, rohkeimpia ”psykoloogillisia” tulkintojaan kohteestaan oli kirjailijatar myös vaivihkaa poistanut – seikkoja jotka Tatun silmään epäilemättä nekin ovat tarttuneet. 

Mutta eräitä noista Kallaksen säilyttämistä kuvauksista Tatu värittää tyylilleen uskollisesti yhdessä matkaesseessään, saa muinaiset henkilöt elämään ja hengittämään.

Suljettujen vaunujen sivuilla poiketaan tuo matkakertomus kourassa niissä kortteleissa, joissa Jannsenien, siis Lydia Koidulankin, koti Tartossa aikoinaan sijaitsi.

Samoilla nurkilla asui myöhemmin myös Aino Kallas, mutta hänen muinaisesta kodistaan ei ole jäljellä edes tunnettua pihapuuta, ei mitään sellaista kuin Koidulan puutarhan muhkea tammi, jonka runkoon Lydian kaheli veli oli päätään hakannut, ja joka yhä ylväänä hallitsee betonisten kerrostalojen välistä sisäpihaa.

Samoin käydään Pärnussa Lydian lapsuudenkodissa, joka nykyään toimii kotimuseona. Ja jossa vallan hurmaava vanha rouva esittelee Jannsenien tarvekaluja ja tilpehöörejä.

Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä

Friedebert Tuglas (1886-1971), yksi Viron suurimmista ja merkittävimmistä kirjailijoista, esseisti ja kirjallisuustieteilijä, oli vuoden 1904 vallankumouksen pakolaisia, Suomen-ystävä ja patriootti. Kirjailija, jolle ehdotettiin jopa Nobel-palkintoa.

Mies josta on kirjoitettu paljon – mutta ei elämäkertaa.  Ja joka itse jo varhain kirjoitti muistelmansa – mutta vain nuoruuden vuosiltaan, lopettaen suunnilleen siihen kohtaan kun näki Italiassa nälkää.

Henkilö, jonka presidentti Urho Kekkonen toivoi nimenomaan saavansa tavata kuuluisalla Viron-matkallaan 1964.

Mies joka sanoi, ettei koskaan ollut tavannut yhtään kaimaansa – eikä edes ollut kuullut sellaisia olevan olemassakaan…

Hän oli myös Aino Kallaksen läheinen ystävä, ja Tartossa Tatun kahviseuraa ja keskustelukumppani, ja saa siksi tärkeän roolin Suljettujen vaunujen näytelmässä.

Tuglas jatkaa valittelemalla Tarton hellettä ja tylsyyttä. Ne olivat kuulemma jokakesäisiä molemmat, heinäkuu oli suorastaan sietämätön, sen hän pyrki viettämään missä tahansa muualla. Heinäkuisessa Tartossa kun ei tapahtunut mitään, eikä täällä pystynyt oikein työskentelemäänkään. Sitten hän alkaa muistella jotain kaukaista kesää, jolloin kuumuus koetteli kaupunkia aivan erityisesti, aivan kuten nyt. Silloinkin oli huolestuneina kuulosteltu kaukaa kantautuvia sotauutisia, Venäjän ja Japanin sotaa Tuglas tarkoitti.

(Suljetut Vaunut, luku XXV)

Eikä näissä Cafe Wernerin loosheissa käydyissä keskusteluissa tietysti voida olla sivuamatta myös Arthur Valdesia, Tuglasin mielikuvitushahmoa, joka oli alkanut elää omaa elämäänsä…

Wildekset

Eilisestä Armfeltin patsaasta juohtui mieleen jatkaa samantyyppistä patsastelua, nyt Eduard Vilden (aik. Wilde) ja sukunimikaimansa Oscarin.

En tiedä, missä tai millä penkillä rehvakas paroni oli istuskelevinaan (paitsi että nykyään Halikossa), mutta näiden ”Wildeksien” penkki sijoittuu jonnekin Berliiniin ja 1890-luvun alkuvuosiin. Ja nykyään on tiiliseinä taustana silläkin.

Mutta näistäkin enemmän Suljetuissa vaunuissa.

Nyt herrojen takana sijaitsee mainio Lokaal Vilde – kesäinen lounas sen terassilla virittää hyvin jalkamatkalle Tatun jäljissä Toomemäen  lehteviin puistoihin…

Eduard Vilde kuului niihin 1900-luvun alkuvuosien pakolaisiin, jotka löysivät turvan Suomesta. Hänen piilonsa oli Helsingin Lammassaaressa. Joka paikan tuntee, tietää että turvapaikaksi se on sangen mukava – paitsi tiukan paikan tullen paeta. Mutta Eduard selvisi, viime tingassa.

Hänen viimeinen leposijansa on Tallinnan Metsakalmistussa.

Kustaa Mauri Armfelt – hurmuriparoni hukkuu pitseihin

Kun Sillanpää-elämäkerta syntyi kirjaimellisesti kuin tilauksesta, niin Tatun ensimmäinen romaani puolestaan sai alkunsa painavasta ehdotuksesta.

Dosentti Martti Haavio, Gummeruksen kirjallinen johtaja Esko Aaltonen ja Tatu pohtivat keväällä -37, kuuluisiksi tulleiden ”Tornin pitojen” aikoihin ja ohessa, Tatun tulevaisuutta, hänen ominta kirjallisuuden alaansa.

Tultiin käsitykseen, että historiallinen romaani olisi luontevin valinta. Siinä Tatun kertojanlahjat ja eläytymiskyky, viehtymys yksityiskohtiin ja polyhistorin laaja-alaisuus pääsisivät oikeuksiinsa. Sitä paitsi historiallisen romaanin tila Suomessa oli sangen vaatimaton – seikka jonka Tatu jos kuka kriitikkona tiesi. Hänen omat esikuvansa, kuten Stefan Zweig, edustivat aivan jotakin muuta kuin mihin meillä oli saatu tottua.

Eräänä myöhäiskevään päivänä jompikumpi kahdesta ensin mainitusta sitten sanoo, että kuulehan Vaaskivi, miksipä et kirjoittaisi seuraavaksi Gustav Mauritz Armfeltista. Että Suomen historiassa ei juuri ole toista semmoista henkilöä, jonka eurooppalainen kosketuspinta olisi niin laaja ja vaikuttava. No, mitä sanot?

(Suljetut vaunut, II luku)

Tatu lupaa harkita asiaa, ja romaani ja tarina – parooni Armfelt – alkaa itää hänen mielessään, mielikuvituksessaan, unissaan, näyissään…

Niinpä Kustaa Mauri Armfelt ilmestyy useamman kerran tämänkin teoksen sivuille, erilaisissa tilanteissa, Tarton helteisessä kesässä. Ja myöhemminkin.

Syksyllä Tatu allekirjoittaa kustannussopimuksen, Loistava Armfelt ilmestyy seuraavana vuonna, ja siitä tulee menestys.

Ei se täydellinen ole, mutta jotakin aivan uutta kuitenkin. Tatu tuli hukuttaneeksi hurmuriparoninsa pitseihin, pääkohteeksi nousivat kulissit – mutta millaiset kulissit, mon Dieu!

24.6. – Juhannuspäivä, Jaanipäev

Tänään on oikea Juhannus, se vanha ja 24. päivään kesäkuuta sidottu, se jota halutaan enää harvassa maassa viettää. Virossa halutaan.

Vuoden 1937 Juhannuspäivä sattui torstaiksi, siihen aikaan vielä meillä Suomessakin.

Kesäkuun Tatu Ja Elina asuvat erään madame Tkatschefin vuokralaisina, samassa osoitteessa – kuten heille pian selviää – jota Aino Kallaksen lapset olivat koulukotinaan pitäneet. Vanha madame on venäläinen emigrantti: Tatun näkökulmasta majapaikka on ”100-prosenttisen slaavilainen”, kaikkine heidän mukavuuttaan vartioivine ikoneineen, barokkikaappeineen ja epävireisine flyygeleineen – mikä riemastuttava kolmisointu! Ja taustalla kuuluu avoimesta ikkunasta tulviva Maarian kirkon naakkojen kirkuna, ”aitoa arkaaista musiikkia, jota Suomessa kuulee vain Turussa”.

Ja – toden totta – omat muistikuvani, tosin vasta varhaiselta 60-luvulta, ovat sangen samanlaiset: ensivisiitilläni Turkuun esittivät vanhempani (linnan ja tuomiokirkon ohella tietenkin…) pienelle helsinkiläispojalleen tuiki tuntemattomia naakkoja! Vielä vaatimaton lajituntemukseni oli juuri karttunut yhdellä!

Mutta tänä päivänähän noita, naakkoja, riittää joka kaupungissa. Porvoossa lienevät ne jo kohta suurin väestöryhmä. Ainakin äänekkäin. Ja ehdottomasti sympaattisin.

Juhannuspäivästä ja sen äänimaailmasta on Tatulla herkkä muisto; lainaus Suljetuista vaunuista, sen VI luvusta:

Maarian kirkosta, jonka näkee muistuttavan kovin Oulun tuomiokirkkoa, Tatu maalaa pienen kauniin tuokiokuvan, sen romaanisesta ja taivaita tavoittelemattomasta muodosta, naakoista sen räystäillä, häilyvistä kynttiläkruunuista sisällä, sen avoimista ovista juhannuspäivän hiljaisuuteen leviävistä urkujen hartaista sävelaalloista…

Matkaajat myös tunnistavat melodian: ”Oi Herra, siunaa ruhtinaamme… – sama ikimuistoinen ja veriin syöpynyt melodia, jonka jokainen venäläistä iettä kantanut kansa on valtaherroiltaan perinyt”, Tatu kirjoittaa.

Sota tuhosi yli puolet Tartosta, myös madame Tkatschefin kotitalon, eikä Maarian kirkkokaan ole entisensä:

Suljetuista vaunuista voimme edelleen lukea, että

[–] vanha rakennus numerossa 5 on kadonnut, ehkä juuri samassa pommituksessa tai keskityksessä kuin naapurustossa sijainnut Maarja kirikukin, heinäkuussa 1941. Tkatschefin osoitteessa toimii nyt Babysport OÜ. Entisen kirkon kohdalla Pepleri 1:ssä puolestaan on Viron maatalousyliopiston spordiklubi.

* * *

Tuo Vaaskiven mainitsema virsi, ”Oi Herra, siunaa ruhtinaamme”, päivitettiin jo seuraavana vuonna virsikirjan uudistuksen yhteydessä ja sai silloin nimekseen ”Oi Herra, korkein valtiaamme” (virsi 459, nyk. 579).

Virteen myös lisättiin rukous sukukansojemme, ”Suomen heimon”, puolesta.

linkki

Aino Kallas, yksi ”Suljettujen vaunujen” keskeisiä hahmoja

Juhannusaattona Vaaskivi vastaanottaa Otavalta tiedustelun, olisiko hän halukas kirjoittamaan lyhyen, kansantajuisen esittelyn Aino Kallaksen pian ilmestyvään kokoelmateokseen Valkea Laiva.

Vaaskivi vastaa myöntävästi, tietenkin. Kirjoittaminen on hänen kutsumuksensa ja sitä paitsi kuuluisuuden kynnys aivan askelen päässä. Ja Tartossa mahdollisuudet Kallaksen tuotantoon ja persoonaankin tutustumiseen ovat mainiot: useat Vaaskiven uudet tuttavuudet ovat Kallasten tuttuja ja ystäviä, heidän hyllyistään löytyvät varmasti runoilijattaren teokset – ja Tarton Yliopiston kirjastosta viimeistään, sinne Vaaskivellä on vapaa pääsy.

Käsillä olevien kirjojen avulla Vaaskivi perehtyy myös Kallaksen balladien tapahtuma- ja syntyseutuihin: Hiidenmaan historia ja olot tulevat tutuiksi, samoin piskuinen Kassarin saari Hiidenmaan kupeessa, paikka jossa Aino Kallas paraikaakin kesäänsä vietti.

Esittely, ”runoilijakuva”, valmistuu kesän kuluessa, mutta ”lyhyehkö” siitä ei lopulta tule: kustantajan toive noin kymmenen sivun mitasta häviää kirjoittajan toteutuksen lähes viidellekymmenelle.

Lyhyesti sanomisen hyvettä ei Vaaskivi koskaan tunnustanut.

Ote Suljettujen vaunujen II luvusta:

Mitä enemmän Vaaskivi kuulee Aino Kallaksesta ja lukee tämän tuotantoa, sen voimakkaammin hän tuntee, että Kassariin tulisi keretä. Eikä runoilijattarella itselläänkään tunnu olevan mitään ajatusta vastaan: Tatun korviin kantautuu pian, että häntä Kassarissa jo kovin odotetaan. Mutta työkiireitä riittää, tapaamisia Tartossa, ja hellekin vaatii veronsa. Auringonpalvoja ja rantauimari ei kovin kauas Emajoen ujulasta malta. Lähtö lykkääntyy…

Mistä nämä kaksi kirjailijaa olisivat tavatessaan sitten voineet keskustella? Kirjallisuudesta ja kahvista! Kummatkin olivat yhtälailla kirjallisuusihmisiä kuin kofeinistejakin. Ja jos vielä heidän jo yhteiseksi tullut ystävänsä kirjailija Friedebert Tuglas sattuisi seuraansa, niin olisi siinä jo kolme samanhenkistä…

Näitä keskusteluja käydään Suljettujen vaunujen sivuilla, Kallasten suvemajassa ja sen puutarhassa. Kuinka runoilijattaren nenään tuntuu  Sudenmorsianta lukiessa edelleen niin suon ja sammalen kuin kotoisan kahvinkin tuoksu – ja kuinka vaikea sitä edelleenkin on lukea.

Valitettavasti Aino Kallaksen 30-luvun päiväkirjat ”katosivat sodan melskeissä”, kulunutta sanontaa viljelläksemme. Mutta Kallaksen kirjeenvaihdon perusteella voi päätellä hänen lämpimän suhtautumisensa Vaaskiveen. Olisiko hän jopa suunnitellut, Sillanpään esimerkistä innostuneena, Vaaskiveä elämäkerturikseen…

T. Vaaskivi: elämä ja teokset

T. Vaaskiven julkaistut teokset:

F. E. Sillanpää: elämä ja teokset, Otava 1937

Vaistojen kapina: modernin ihmisen kriisi, Gummerus 1937

Huomispäivän varjo: länsimaiden tragedia, Gummerus 1938

Loistava Armfelt: elämäkertaromaani, Gummerus 1938

Rooman tie: matkakuvia, Gummerus 1940

Yksinvaltias I ja II: romaani, WSOY 1942

Pyhä kevät, WSOY 1943

Kutsumus: kirjeitä vuosilta 1927 – 1942, WSOY 1945

Kurjet etelään: matkakuvia, WSOY 1946

Arkaadiset jumalat: kreikkalaisen ja vähä-aasialaisen uskonnon tulkintaa, Martti Lindholm 1990

Lisäksi lähes 300 esseetä, kirjallisuuskritiikkiä ja muuta sanomalehtikirjoitusta 1930 – 1942.

Painamaton tuotanto käsittää kymmenkunta romaanikäsikirjoitusta, yhden runokokoelman ja mm. joitakin monografia-hahmotelmia.

* * *

Vaaskiven esikoisteos, Sillanpää-elämäkerta, on tilaustyö: Sillanpään itsensä toivomuksesta Otava palkkaa Vaaskiven töihin, ja ennen kuin riviäkään käsikirjoituksesta on kirjoitettu. Nyt viimein aukenee Otavan ovi kuin myös kirjailijan ura – Vaaskiven aiemmat yritykset, romaanikäsikirjoitukset, eivät olleet onnistuneet kumpaakaan tekemään.

Otavan markkinointipolitiikkaa Vaaskivi vain ei ymmärrä: Jo keväällä painosta tullut teos saa odottaa syyssesonkia. Omituista vitkuttelua, Vaaskivi nurisee.

Gummeruksesta tulee Vaaskivelle läheisin kustantamo. Gummerus on onnistunut keräämään suojiinsa koko joukon aikansa kirjailijoita, taiteilijoita ja tiedemiehiä; ideoita ja energiaa – myös rahaa – riittää. Hetken aikaa Gummerus on maan johtava kustantamo, joka tarttuu rohkeasti niin koti- kuin ulkomaisiinkin radikaaleihin käsikirjoituksiin ja teoksiin:

Paavolaista, Haanpäätä, Kajavaa, Sinervoa, Zweigia, Aleksei Tolstoita

Sitten syntyy myös ”Tornin pidot”, talven ja kevään 1937 Hotelli Tornin ravintolassa kokoontunut akateeminen keskusteluseura, jonka väittelyt toimitetaan tuota pikaa kirjaksi (Yrjö Kivimies: Pidot Tornissa, 1937). Ja tuossa akateemisessa seurassa on myös autodidakti Vaaskivi.

Esko Aaltonen, Gummeruksen silloinen kirjallinen johtaja, ottaa Vaaskiven muutenkin huomaansa: Idea Armfelt-romaanista saattoi olla häneltä, rahat Tarton-matkaan ainakin olivat. Tai hänen työnantajansa kassasta nyt joka tapauksessa. Myös Vaaskiven kaksi vuotta myöhemmin tekemän pitkän Italian-matkan rahoitus tulee Gummerukselta. Ja kaiken aikaa maksetaan etumaksuja ja ennakoita, Vaaskivi kun on jatkuvasti rahapulassa.

Rahat ”haššaantuvat mööbeleihin”, kuluvat kauniisiin koriste-esineisiin tai katoavat divareihin. Vaaskivi on kirjallisuusihminen ja esteetikko, talousihminen ei lainkaan.

Ja kustantajalle on tärkeintä, että sen lupaava kirjailija saa työrauhan, mahdollisuuden perehtyä aiheisiinsa ja keskittyä sitten kirjoittamiseen ilman taloudellisia huolia, tarvitsematta haalia elantoaan erilaisilla sivutoimilla jotka häiritsivät kirjojen syntymistä.

Vaaskivi palaa Italiasta junalla halki sotaan valmistautuvan Euroopan: ensimmäiset enteet sodan kauhuista. Sitten alkaa talvisota, Helsingin pommitukset järkyttävät Vaaskiven mieltä voimakkaasti, oikeastaan peruuttamattomasti.

Sodan aiheuttamaa on myös kustantajan ahdinko: Gummeruksen luotonsaanti vaikeutuu, on pakko supistaa, karsia ja keskittää.

Viimeisenä palveluksenaan Vaaskivelle Aaltonen ohjaa suojattinsa vakavaraisemman ja konservatiivisemman WSOY:n ovelle…

Vaaskiven suhde uuteen kustantamoonsa ei pääse muodostumaan niin lämpimäksi ja henkilökohtaiseksi kuin edelliseen, mutta se toimii: Vaaskivi kirjoittaa lähes maanisesti, WSOY kustantaa ripeästi, markkinoi näyttävästi, myy hyvin. Ja tämä suureksi osaksi sodan keskellä.

WSOY:n viimeinen palvelus jo nimekkääksi nousseelle kirjailijalleen on Vaaskiven hautamuistomerkin rahoittaminen: Essi Renvallin muovailema veistos paljastetaan Vaaskiven 33. syntymäpäivänä.

Mutta nämäkään kustantamot eivät enää tunnu muistavan Tatu Vaaskiven olemassaoloa – saati hänen merkitystään.

Tallinnasta Tarttoon

Otteet Suljettujen vaunujen III luvusta ”Tallinnasta Tarttoon – yli 70 vuotta myöhemmin”

Tartto.

Saavumme tänne leppeän lahdenylityksen ja rivakan junamatkan jälkeen aivan kuten Tatukin aikoinaan. Matkaan ei enää sisälly sellaista romantiikkaa kuin joskus, höyry käyttövoimana on kadonnut sekä laivasta että junasta. Kantosiipialus muistuttaa enemmän ylisuurta linja-autoa kuin laivaa, A/L Aegnan kaltaisia virtaviivaisia mertenkyntäjiä ei enää Suomenlahdella reittiliikenteessä tapaa.

A/L Aegna oli ensimmäinen Tallinnan ja Helsingin välillä liikennöinyt virolainen matkustaja-alus.

Mutta jo pian Tallinnan esikaupungit ohitettuamme joudumme lievän hämmennyksen valtaan. Millaisina nämä radanvarret olivat näyttäytyneet Tatulle? Kertoiko hän lukijoilleen silloin (ja meille nyt, matkataanhan tässä hänen matkakertomuksensa ja -kirjeensä kourassa, hänen opastaminaan) siitä mitä hänen silmänsä näkivät? Vaiko enemmän siitä, mitä hän halusi niiden näkevän?

Ehkä ”ruosteenruskeat rämeet” on myöhempien aikojen kuluessa kuivatettu ja otettu maatalouden käyttöön ja siksi meille nyt näkymättömissä; ja poppelien ja lehmusten ”silmän valokalvoissa yltäkylläisesti tanssivat muodot” jäävät nekin herkeämättömästä maiseman tarkkailusta huolimatta lyhyiksi välähdyksiksi kovin suomalaisen maisemavilinän keskellä.

Tai ehkä puut on joskus kaadettu, leikkuupuimureiden armadojenko tieltä… Kilometreittäin tasaisten peltojen, havupuuvoittoisten sekametsien, kuusikoiden, pusikoiden ja kyläpahasten kirjomaa radan-vartta, josta vain järvet ja muut vesistöt puuttuvat: ainakaan junasta käsin ei tämän maan kauneus matkaajalle avaudu.

Mutta ehkei syy olekaan maassa tahi maisemassa vaan junassa, rautatiessä.

Kirjoittihan kirjailija Friedebert Tuglas, Soome sildaa jo yli sata vuotta sitten mutta päinvastaiseen suuntaan matkannut seikkailija, nuoruudenmuistelmiinsa seuraavat rivit: ”Järviä tuskin nimeksi, paljon metsää, siellä täällä jokunen kalliokyhmy, mutta toki myös kyliä, peltoja ja laidunmaita.”

Ja Friedebert jatkaa:

”Etelä-Suomi ei vaunun ikkunoista katseltuna kuitenkaan ollut mikään satumaa”.

Kuva nuoresta Tuglasista teoksesta ”Tuglas sõnas ja pildis” (1966)

”Suljetut vaunut” tulee taas…

T. Vaaskivi (1912 – 1942) oli ajattelija, kuvittelija, aikansa merkittävimpiä kriitikoita ja nouseva kirjailija, jonka elämä katkesi liian varhain. Suljetut vaunut on pienoiskuva Vaaskivestä ja hänen Viron-kesästään 1937, eräänlainen mosaiikki nuoren kirjailijan – ja nuoren valtion – innostuksesta, optimismista ja tuhosta.

”Suljetut vaunut” oli myös Loistavan Armfeltin (1938), Vaaskiven ensimmäisen historiallisen romaanin, työnimi.

Kuva

Vaatimaton muistomerkki Oulun Hietasaaressa