Hindrik Prants: Huvitav mees ja Soome sild

Hindrik Prants

 

Viime keväänä Friedebert Tuglasin Elo-vaimon päiväkirjan (Elon kirja; SKS 1990) sivuilla kohtasin Hindrik Prants -nimisen 1800-luvun lopun virolaisen lehti- ja raittiusmiehen, kulttuurihistorioitsijan, fennofiilin ja yhden Suomen sillan ensimmäisistä rakentajista (hän jopa kirjoitti sennimisen teoksen, Soome sild, 1919).

 

Lossin moision pihasta

 

Kesällä piti sitten käväistä Prantsin synnyinseuduilla Võrumaalla Etelä-Virossa. Polkiessani vesisateessa mahdottomalla pyöränsohlolla pitkin pehmeiksi vettyneitä mutkaisia ja mäkisiä kyläteitä sain ehkä hiukan tuntumaa prantsilaisen vaatimattomaan elämänmuotoon minäkin. Tosin jumalanpelko ja raittiusaate eivät siinä pyöräillessä kyllä käyneet edes mielessä. Siitäkään huolimatta, että muinaisen Loosin kartanosta (jonka mailla aikoinaan pikku Hindrikkin näki päivänvalon) löysin sateelta suojan, viihtyisän kyläkirjaston ja vallan mahdottoman miellyttävän iäkkään kirjastonhoitajan, joka auliisti kertoi kylän suuresta pojasta.

moision puutarhaa

Taivaallinen Isä, minä vaivainen köyhä matkamies saan sinulta ansiotonta hellyyttä, vaikka niin usein olen sinua vastaan rikkonut. Rakkautesi on määrätöntä. Auta minua tulemaan edes vähäisessä määrin sen arvoiseksi.

Näin kirjoitti Prants.

Loosin moisio

Tarkkasilmäisen ja teräväkynäisen Elo Tuglasin päiväkirjamerkinnät Hindrik Prantsista (1858-1932) ovat herkullisia.

Keväällä 1958 Friedebert Tuglas oli saanut tutustuakseen Prantsin alkuperäisiä päiväkirjoja. Hän oli tuntenut Prantsin ja myös Elo oli tämän aikoinaan tavannut. ”Meillä oli siis henkilökohtaisia muistoja tästä mielenkiintoisesta ihmisestä.” Mitä pidemmälle Tuglas noita vanhoja päiväkirjoja lukee, sitä kiinnostuneempi hän Prantsin henkilöstä on. Ja siinä ohessa myös Elo.

moision puisto

Elo kirjoittaa omassa päiväkirjassaan – ja selvästi myöhempiä lukijoita varten –, että ”vähäisestä muodollisesta sivistyksestään ja huonoista työskentelyedellytyksistään huolimatta hän [Prants] on jättänyt pysyvän jäljen kulttuurihistoriaamme”.

Elon mukaan Prants oli äärimmäisyyteen asti säästäväinen: hän täytti kirjoitusarkit lähes ilman rivivälejä, reunasta reunaan; kirjoitti iltaisin katulyhdyn valossa; söi kehnosti; asui ja pukeutui viheliäisesti; matkasi jalan… Ja sai koko elämänsä kestää ympäristön ylenkatsetta ja ivaa nöyryytensä ja työteliäisyytensä vuoksi.

Naistenkin suhteen hän oli saamaton, yli kolmikymppisenä hän etärakasti ja haaveili peräti neljästä kaunottaresta yhtä aikaa. Nämä tosin eivät itse tienneet olevansa ihastuksen kohteina. Surullisen hahmon ritari…

navetan seutua

Elo Tuglasin mukaan kesällä 1892 Hidrik Prants pääsee sitten Suomeen seuraamaan joitakin voimistelukilpailuja. Siitä alkaa koko elämän kestänyt rakkaus Suomeen ja suomalaisiin.

Savo-Karjala -lehden toimittaja bongaa matkamiehen ainakin kesäkuun lopulla Turussa järjestetyistä monipäiväisistä laulu- ja soittojuhlista,

jossa oli sunnuntaina hauska iltama, jossa oli paljo kuulijoita, sekä sittemmin illanvietto, jossa oli raittiusmiehiä maan eri kulmilta, jopa Wirostakin Postimeeslehden aputoimittaja Heinrich Prants.

navetoilta edelleen

Turkuun Hindrik (tai Heinrich) joka tapauksessa ensimmäiseksi saapui, laivamatkan aikana ryöstettynä. Joku ystävällinen ihminen häntä Turussa auttoi ja saman tien Prants rakastui sekä maahan että kansaan…

Myöhemmin Prants vietti useita kesiään Suomessa, ”aputoimittajana” ja raittiusaatteen levittäjänä, mutta myös tutkijana ja heimoaatteen puolestapuhujana. Ja hänen yhteytensä Suomeen jatkuivat aina kuolemaan saakka.

navetta tieltä nähtynä

Kielen opiskelu oli Prantsille helppoa. Se tosin lienee johtunut osin aivan käytännön syistäkin: kielitaidottomana rahaton, pitkin poikin Etelä- ja Itä-Suomea samonnut heimoveli olisi nääntynyt nälkään.

Jo seuraavana kesänä Lappeenrannan Uutiset kertoi:

Wirolainen esiintynyt puhujana Suomessa. ’Eesti Postimees’ -nimisen wirolaisen sanomalehden aputoimittaja Heinrich Prants joka nykyisin matkustelee maassamme, on Keski-Sawon kansanopiston hywäksi wiime sunnuntaina Maaningan Mattilan tilalla pidetyssä kansanjuhlassa pitänyt pitkän ja kauniin puheen suomenkielellä, jota puhetta innokkailla mieltymyksen osotuksilla palkittiin.

Kuvaavaa Prantsin vaatimattomuudelle oli, että hän korjasi suomalaistoimittajien tietoja: Hän ei siis ollut toimittaja, kuten joskus kirjoitettiin – aputoimittaja ainoastaan. Eikä hän edustanut Jannsenin ja Koidulan perustamaa meilläkin hyvin tunnettua Eesti Postimees –lehteä, vaan vaatimattomampaa julkaisua nimeltä Postimees

matkan varrelta

Kun muutama ilta sitten kävelin (sateessa…) kohti Tuglas-seuran tiloja Sörnäisten rantatiellä ja siellä pian alkavaa professori Seppo Zetterbergin uuden Kulttuuria ja kumouspuuhia -teoksen (SKS 2013) esittelytilaisuutta, ajattelin Prantsia ja sitä, oliko Zetterberg mahtanut myös hänestä kirjassaan kirjoittanut.

Ennen tilaisuuden alkua ehdin tuon tarkistaakin:

[–] Heinrich (Hindrik) Prants oli 1800-luvun lopussa enemmän kuin kukaan tutustuttanut virolaisia Suomen oloihin [–]

Ei lopulta kovin paljon, joskin kauniisti. Kun myöhemmin yritin osoittaa tietäväisyyttäni ihmettelemällä kirjailijan ratkaisua, osoitin tietenkin ainoastaan tyhmyyteni: Zetterberg oli rajannut tutkimuksensa vuosiin 1901-1908 Helsingissä. Prantsin aika ja paikka olivat olleet toiset, varhaisemmat ja perifeerisemmät. Mutta minä vain olisin niin mielelläni lukenut jotakin Prantsista Suomessa kirjoitettua. Sellaista vain ei taida juuri olla, noita muinaisten sanomalehtien pikku-uutisia lukuunottamatta.

Tutkija rajaa itse tutkimusalueensa, ja upeaa saada aloittaa kolmesta suuresta, Oskar Kallaksesta, Gustav Suitsista ja Friedebert Tuglasista. Mutta olisi Hindrik eräänlaisena uranuurtajana voinut saada muutaman rivin enemmän. Minun mielestäni. Vaikka lyhyen aasinsillan kautta, oli hän sen verran merkillinen ja eriparinen tyyppi.

PS. Löysi Hidrik-polokin viimein naisensa, 16 vuotta nuoremman Anna Kruusmaan, joka tunnetaan mm. Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -teoksen ensimmäisenä virontajana.

Mainokset

Tuglas sõnas ja pildis

Keväällä vieraillessani Tartossa yövyin Vikerkaaren külalistemajassa, pari kilometriä keskustasta, Toomemäen takana. Viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä sateen-tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani (mutta täynnä jännittynyttä odotusta, kuten aina vieraan kirjahyllyn ääressä…) tutkiskelemaan.

Silmiini osui silloin Looming-lehden sidottu vuosikerta vuodelta 1936. Otin niteen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman kirkastuttua läksin kävelemään kohti Toomemäkeä ja keskustaa.

Illemmalla Tarton yllätti oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta ”kesäisen vihmovasta” jollaista maalaillaan lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, parhaasta päästä.

Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja entuudestaankin tuttuun divariin. Aavistaen että sade tulee kestämään vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan. Muuta kyllä näytti mukaan tarttuvan, vaan ei noita lehtiä.

Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja oli sade hiukan laantunutkin. Sitten vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Erään kirjan selkämyksessä nimen F. Tuglas, poimin kirjan – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis (Kirjastus Eesti Raamat, 1966) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä oli tuona vuonna. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta, on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä teosta varten. Ja jokainen eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujen sivuillakin vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

Runoilija-professori Gustav Suits oli mukana itseoikeutettuna: artikkeli ”Tuglase pagulaspäevilt Soomes” on juuri vuodelta 1936. Kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä, salanimiä ja pakoilua, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli (Tuglasin mukaan) Suomessa enemmän opiskelijana kuin pakolaisena. Tuglas myös lainasi Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus johti aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin seuraan sattuessaan oltava sitten joku muu. Tuglas ei käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen nimi. No, vaikka sitten Lind, keksi Suits. Lehmus, mikä mainio salanimi tarttolaiselle…

Tuosta salanimisekoilusta puolestaan mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla ”K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi…

Joku oli vuosikausia myöhemmin Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä oli muuttunut olemukseltaan, että häntä ei kyllä ollut tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan (Muistelmat vuosilta 1895-1910; SKS 1986): Hämärässäkin kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli ”rikottava”, vaikka tekeytymällä raajarikoksi.

Tuglasilla oli myös – Suitsin mukaan – tottumus vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus. Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun laukut nopeaa lähtöä kohti tuntematonta oli jatkuvasti pakattuina; jolloin Elon päiväkirjat olivat mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin pääministeri ja presidentti, Vares – puolestaan runoilee pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. ”Loov inimene”, Luova ihminen, on runon nimi.

Kirjailija ja Varesin nukkehallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 ”Esimesi muljeid” (Ensimmäisiä vaikutelmia) -esseessään Tuglasin (tuolloin vielä nimeltään Mihkelson) novellien vaikutusta koulupoika-Semperiin (joka tosin oli vain kuusi vuotta idoliaan nuorempi). Tuglasin tyyli oli tehnyt syvän – ja pysyvän – vaikutuksen. Vaikka Semper lukiessaan oli tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!

Jaan Kross on hänkin tehnyt Tuglasille kunniaa runomitalla (1965). Runo lainaa nimensä ”Androgüüni päev” Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta.

Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.

Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, ”Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…

Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.

Ja mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, ei voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingissä) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.

Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla on havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin maaliskuulta 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa (Elon kirja, SKS 1990):

Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.

Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uusi Suomi -lehdessä 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin Suljetut vaunutkin tarinaansa voimakkaasti perustaa.

Todettakoon myös, että Suljetuissa vaunuissa on pieni vaatimaton pätkä valdesianaa siinäkin.

Elagu Valdes!

E. Valterin näkemys Tuglasin työasennosta – ja -paikasta. Myös ”Suljetuissa vaunuissa'” Tuglas kertoo intohimostaan kirjastoihin.

(Kaikki Tuglas-kuvat teoksesta Friedebert Tuglas sõnas ja pildis.)