Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi II: Kahdesta 30-luvun runoilijakohtalosta

Syksyllä 1929 17-vuotias Tatu Vahlsten (vuodesta 1935 Vaaskivi) aloittaa opiskelunsa Kansalaiskorkeakoulussa Helsingissä. Alku näyttää lupaavalta, Tatu on innostunut, lehtimiehen ura siintelee silmissä. Vaikka kirjailijaksi hän kyllä on päättänyt ryhtyä, mutta kai se on syytä hankkia joku porvarillinen ammatti, kuten isäpuoli kehotti. Ja miksikään virkaihmiseksi hän ei rupea!

Olen ollut kolme viikkoa koulussa. Elokuun viimeisellä viikolla tulin Helsinkiin. Kahdeksassa päivässä minulla oli 6 tenttiä. Se oli kireää, rasittavaa, äärettömän jännittynyttä aikaa. Mutta siihen sisältyi samalla riemua, hurjan pinnistämisen, työnteon riemua. Voitollista tentistä paluuta, omalla tahdonvoimalla aikaansaatujen tulosten suomaa ylpeää tyydytystä.

Näin kirjoittaa 17-vuotias SYK:in VIII-luokkalainen Saima Harmaja tasan vuotta myöhemmin.

Noihin aikoihin Tatu Vahlsten jo huomaa, että hänen aikansa koulussa menee aivan hukkaan: Kirjastoja, divareja ja kirjakauppoja koluamalla pystyi valitsemaan paljon kehittävämpää luettavaa. Ja siinä sivussa tapaamaan kahviloissa paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kirjailijoita, runoilijoita… Toinen lukuvuosi sujuu kuitenkin vielä jotenkuten, vaikkei mitään ”hurjan pinnistämisen ja työnteon riemua” ole opiskelussa ollutkaan.

Koulunkäynnin ohessa kumpikin kirjoittaa runoja ja haaveilee runoilijan-tulevaisuudesta.
Toukokuussa Saima Harmajalla todetaan tuberkuloosi.

Seuraava lukuvuosi (1931-32) menee Vahlstenilta tyystin boheemielämän pyörteissä: ryppyisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut, pitkätukkainen ja kaikin puolin epäsiisti, kahvia ja tupakkaa suurkuluttava vihreänkalpea Vaaskivi hengailee mm. Tulenkantajien liepeillä, huvittaa ja hauskuttaa; on sanavalmis ja aina keskustelua piristävä, mutta hiukan tragikoominen hahmo.

Perhetyttö-Saima lukee koulupäivän jälkeen Nuoresta Voimasta siistittyjä versioita Tulenkantajien toilailuista, ihastelee ja kauhistelee. Vahlstenista hän tuskin on kuullutkaan, sen enempää kuin Tatu hänestä. Heidän polkunsa tuskin kohtaavat.

Keväällä Tatuun iskee vielä tippuri: kauhistunut opiskelija-Vahlsten lopettaa koulun ja pakenee tätinsä tykö Oulun Hietasaareen. Pian ilmestyy Harmajan Huhtikuu, kriitikko-Vahlsten kirjoittaa esikoisesta paikalliseen Kalevaan kauniit kritiikit, tippuri uusiutuu ja nuori kriitikko harkitsee jo itsemurhaa. Mutta Hietasaaren rannat ovat matalat, kylmä tulee jo kahlatessa: Tatu kääntyy takaisin. Ja kirjoittaa lisää kritiikkejä.

Ja runoja. 30-luvun alkuvuosina niitä syntyy lähes 300 (sen verran Harmajalla oli kyllä koossa jo 14-vuotiaana…), joista viitisenkymmentä Vahlsten kelpuuttaa WSOY:lle lähettämäänsä kokoelmaan. Mutta WSOY ei niitä kelpuuta.

Kustantajan mielestä runoilijan eksoottisuutta tavoittelevat runot ovat ulkonaisesta loistostaan huolimatta vailla syvempää taiteellisuutta, niiden loppusoinnut teennäisiä, tekijän maku liian horjuva. Vaaskivi-tutkija Holger Lybäckin mukaan runot kertoivat ”melkein lohduttomasta yksinäisyydentunteesta, kaipuusta jonnekin pois, painajaisunista ja toivekuvitelmista”.

Samaan aikaan Vahlsten kirjoittaa myös proosaa, lähinnä kauhuromanttisia romaanikäsikirjoituksia, muttei niiden menestys ole yhtään parempi.

Hänen kritiikkinsä sitä vastoin uppoavat Kalevaan ja sen lukijoihin.

Vahlsten palaa Helsinkiin vasta syksyllä 1934, muuttuneena miehenä, aikuistuneena. Tuttavapiiri supistuu ja valikoituu, boheemielämä jää. Niin jää myös opiskelu, sillä kirja-arvostelut alkavat kelvata valtakunnallisiinkin lehtiin, niitä suorastaan tilataan häneltä ja kustantamojen kirjapaketteja ilmestyy pyytämättä.

Harmaja jatkaa runoja ja päiväkirjaa, ikävöi koleaa Jaakko-sulhastaan, sairastaa.

Harmajan lähes ainoa yhteys kirjailijapiireihin on Nuoren Voiman Liiton Kerho 33, jonka kokouksissa tapaa sellaisiakin kuuluisuuksia kuin Olavi Paavolainen ja Lauri Viljanen, kerhon perustajasta Mika Waltarista puhumattakaan. Sittemmin tilaisuuksissa näkyy myös Oulun-pakolaisuudestaan palannut T. Vaaskivi – mutta siinä vaiheessa Harmaja on jo etenevän sairautensa vuoksi jäänyt sivuun. Polut eivät kohtaa.

Vahlstenin kesä 1935 kuluu taas Hietasaaressa ja Harmaja matkustaa Italiaan, ja tunnetust epäterveessä Venetsian ilmastossa hänen tuberkuloosinsa uusiutuu. Tatu takoo kritiikkejä ja kirjallisuusesseitä, Harmaja loihtii hempeän herkkiä matkarunoja.

Syksyllä Tatu Vahlsten muuttaa nimensä Vaaskiveksi, Suomalainen Suomi (nyk. Kanava, perustettu 1933) kun edellyttää kirjoittajakuntansakin olevan ”suomalaisia”. Harmajalta ilmestyy toinen kokoelma Sateen jälkeen, ja hän joutuu loppuvuodeksi keuhkotautisairaalaan. Vaaskivi lausuu kokoelmasta muutaman kauniin sanan, nyt valloittamansa Suomalaisen Suomen sivuilla.

Maaliskuussa Vaaskivi riemuitsee tädilleen olleensa koko talven täysin terve – vain joitakin ”pieniä sisäisiä kriisejä ja väsähtämisen tiloja, joita joskus sattuu ja jotka täytynee kestää urheasti”.
Urheasti koettaa Harmajakin kestää omat väsähtämisen tilansa. Kesän hän kirjoittaa ja kamppailee kuluttavaa tautiaan vastaan perheen huvilalla Lohjalla, viimeisen kesänsä. Kirjoittaa ja kamppailee kuten Vaaskivi viisi vuotta myöhemmin Hietasaaressa omana viimeisenä kesänään.

Syksyllä 1936 ilmestyy Harmajan kolmas kokoelma Hunnutettu; Vaaskiven ja Tulenkantajien Elina Vaaran suhde syvenee; Vaaskivi kirjoittaa nyt Sillanpää-elämäkertaa, tulevaa esikoistaan. Sulhanen hylkää Saiman kolmannen – ja nyt viimeisen – kerran.

28. huhtikuuta 1937 T. Vaaskivi valittelee tädilleen lähettämässään kirjeessä työkiireitään ja väsymystään, kertoo että oli edellisellä viikolla kyllä lepäillyt, ”mutta sitten tuli se Saima Harmajan kuolema ja minun päälleni sen mukana velvollisuudet suureen suruartikkeliin Uudessa Suomessa”.
Ja kaunis tuo ”Saima Harmajan lyyrikontaival” olikin.

Seuraavaksi Tatu siirtyy kirjeessään kuvailemaan kuinka jo illalla on vedettävä smokki päälle ja lähdettävä balettiin…

* * *

Kuukautta myöhemmin T. Vaaskivi matkustaa morsiamineen Tarttoon – mutta se tarina löytyy Suljetuista vaunuista

»Suljettujen vaunujen« Jälkihuomautuksesta

Niiden lukuisain teosten joukossa, joiden tietoihin tämä kirjoitus nojautuu, ovat Martti Haavion toimittama T. Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus, Holger Lybäckin ja Markku Ihosen Vaaskivi-väitöskirjat, Kai Laitisen ansiokkaat Kallas-tutkimukset, kolmikon Leskelä-Kärki, Melkas ja Hapuli toimittama esseekokoelma Aino Kallas – Tulkintoja elämästä ja tuotannosta, Kerttu Saarenheimon Elina Vaara -monografia, Bernard Shawn ylittämätön näytelmäkäsikirjoitus ”Pyhä Johanna” esipuheineen (ja epilogeineen…), sekä Suomen Matkailuyhdistyksen Vuosikirja vuodelta 1934.

    Korvaamattomana apunani 30- ja 40-lukujen Viron historiaa ja ajankuvaa hahmotellessani ovat olleet Martti Turtolan Päts– ja Laidoner-monografiat sekä August Annistin, Ants Orasin ja Mika Waltarin vanhat Viron poliittista tilannetta käsittelevät teokset, samoin Jaan Krossin omaelämäkerta Rakkaat kanssavaeltajat, sen ensimmäinen osa.

    Suurin kiitollisuudenvelkani lankeaa kuitenkin Erno Paasilinnalle ja hänen autobiografiselle teokselleen Tähänastisen elämäni kirjaimet. Tuon kirjan sivuilla kun maineikas esseisti kertoo, kuinka Vaaskiven jäljittely pilasi vuosiksi hänen oman tyylinsä, ja – vielä pahempaa! – sai hänet uskomaan, että hänenkin tiensä kirjailijaksi johti juuri esseistiikan kautta. Niin, Paasilinna suorastaan kirosi päivän, jona Kutsumus osui hänen käsiinsä.

Ilman tuota kitkerää vuodatusta en olisi varmasti koskaan löytänyt T. Vaaskiveä, ja moni matka kadonneeseen aikaan olisi jäänyt tekemättä.

Porvoossa ja Tartossa keväällä 2012

J.T.

Pikakirjoittajan mietteitä, ja omiakin

Kesäkuussa -45, juuri Tatun muistomerkin paljastuksen alla, julkaisi Uusi Suomi kokosivun artikkelin ”Pikakirjoittajan mietteitä T. Vaaskiven Kutsumuksen johdosta”.

Lähestymissuunta Vaaskiveen on muista poikkeava, siksi jollain tapaa myös mielenkiintoinen, mutta joku artikkelissa ei ole kohdallaan, tulokulma tuntuu väärältä, jokin sakkaa pahasti.

Nimimerkki V-i R-i, joku vannoutunut pikakirjoituksen kannattaja, poimii kirjoituksessaan Kutsumuksen sivuilta sitaatteja, jotka hänen mielestään todistavat eittämättömästi pikakirjoitustaidon ylivoimaisuuden puolesta.

Kun Tatu yhtäällä kirjeissään tuskailee, ettei hän ehdi kirjoittaa niin nopeasti kuin ajatukset tulevat – ja katoavat taas – ja toisaalla sitten riemuitsee kirjoitettuaan 200 sivua kymmenessä päivässä, niin V-i R-i päättelee, että pikakirjoitustaitoisena Tatu olisi ehtinyt kirjoittaa sekä tarkemmin että enemmän. Eikä hänen olisi tarvinnut sortua työnsä alle, kuolla ennenaikaisesti.

Uskokoon ken uskoo. Tatu olisi kuollut tuona syksynä -42 joka tapauksessa, olisipa hän onnistunut kirjoittamaan vaikka nuo 200 painosivua peräti alle viikossa tai Kristus-romaaninsa valmiiksi. Mutta yleisö, lukijat, olisi tietysti saanut Tatusta enemmän. Hän ei kuollut ”mekaanisen työn painon alaisena” vaan sotaan ja Pervitiiniin, ja siihen ettei saanut oikeaa apua. Jos hänet olisi järjestetty (vastustuksestaan huolimatta) johonkin laitokseen, lääkitty kontrolloidusti, ruokittu kunnolla, annettu käsiin kirjoituskone, niin ehkä sitten, sodasta huolimatta… Mutta ei hän noissa vallinneissa oloissa olisi pikakirjoitustaidolla itseään lääkinnyt, sairauttaan parantanut.

Mutta nämä ovat tietysti vain mielipiteitä, toisistaan poikkeavia tulkintoja tapahtuneen syistä, joutavaa spekulointia ainakin täältä vuosikymmenien päästä.

Epämiellyttävää (ja epäilyttävämpää) on artikkelin rakenne. Sen sijaan, että kirjoittaja olisi lähtenyt liikkeelle pikakirjoituksen eduista (joista hän ilmeisen asiantuntijana on hyvin selvillä), ja nostanut sitten Vaaskiven työpaineen kuin esimerkkinä, ja lopettanut muutamaan arvioon Tatun työstä ja merkityksestä, hän ottaa nyt Kutsumuksen kouraansa ja lyö sillä kaikkia pikakirjoitustaitoon epäilevästi suhtautuvia, myös Tatua. Hän nimittäin lainaa Tatun 12.12.1941 vaimolleen Elina Vaaralle lähettämää kirjettä vielä seuraavasti:

[–] pikakirjoitus taas on jollakin tavoin luonnottoman typistettyä, ei oikean kirjailijan työväline.

Syntyy vaikutelma, että siitäs sait, Vaaskivi, kun et uskonut ainoaan oikeaan… Että tässä tuli rangaistus! Artikkelista erittyy jonkinlainen hurmahenkisyyden, uskonnollisen fanatismin ellottava löyhä. Ja Tatun kohtalosta tehdään propagandan väline.

Mutta ehkä palaamme tähän toisen kerran, repostelemalla erään oikean kristinuskovaisen artikkelia siitä miten Jumala näki hyväksi lopettaa Tatun maallisen vaelluksen ennen hänen suurteoksensa valmistumista. Kuin rangaistuksena…

V-i R-i:n sitaatti siis loppui tähän, aivan sopivaan kohtaan, artikkelin otsikon ja valitun näkökulman huomioon ottaen.

Mutta siinä, mitä Tatu tuossa kirjeessä vain muutamaa riviä myöhemmin kirjoittaa, vasta siinä alkaa nykylukijalle (jolla on ollut mahdollisuus tutustua Lybäckin vuonna 1950 julkaistuun Vaaskivi-tutkimukseen) paljastua vielä syvempi tragiikka:

[–] ehkä myös voi kiitävän rajuina inspiraation hetkinä koko käsialakin muuttua lentävän kepeäksi niinkuin hypähtelee esim. suurenmoisen runsaalla Balzacilla ja Hugolla ja monella muulla.

Näin Tatu Elinalle samaan aikaan kun kirjoittaa kuumeisesti Tiberius-romaaninsa toista osaa – jonka tyylin Vaaskivi-tutkija Holger Lybäck on nähnyt lähenevän juuri Balzacia ja Hugota, Flaubertiakin.

Kun Tatu sitten nimeää juuri nuo kaksi ensin mainittua kirjailjaneroa ja kohta samassa kirjeessä jo tuon kolmannenkin, on pakko tarkistaa, mitä hän tällä kertaa tarkoittaa ”käsialoilla” – Tatu kun käyttää tuota sanaa sekä puhuessaan ulkoasusta että sisällöstä. Kumpiko tässä oikein lensi, sulkakynä vai ajatus?

Myöhemmin kirjeessä oleva lause antaa vastauksen:

Goethella ainakin oli hypähtelevän katkonainen sananlento paperilla aina kun hän sepitti, tulee mieleen jokin Urfaustin tekstin jäljennös.

Eli käsikirjoituksesta tässä on kyse.

Näin kirjoittaa siis ihminen, jonka oma käsiala heikkenee koko ajan; kirjaimet, sanat, rivit eivät enää tottele kirjailijan kättä; kirjoitusvirheet lisääntyvät, teksti on epätasaista, sanat kaatuvat milloin eteen, milloin taakse, milloin karkaavat omille teilleen… ”Lentävää kepeyttä” hän ei enää tavoita, ei ”suuren inspiraation hetkiäkään”, vaikka yrittää niin vakuutella sekä rakkaimmalleen että itselleen.

Kuvat Lybäck: T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950; ss. 333, 334