Terve taas, Vaaskivi!

tatu

Kun kymmenisen vuotta sitten rupesin kirjoittamaan tätä ensimmäistä kirjaani, „Suljettuja vaunuja”, puolifiktiivistä tutkielmaa kirjailija Tatu Vaaskivestä ja hänen kesästään Tartossa vuonna 1937, uskoin luovani, jos nyt en aivan maailmankirjallisuutta, niin merkittävän teoksen yhtä kaikki. Sellaisen, jolle helposti löytyisi kustantaja ja jota luettaisiin ja kiiteltäisiin. Ehkä jopa myytäisiin.

No eihän se tietenkään niin mennyt. Heti alkajaisiksi olin taas kerran yliarvioinut kykyni, en minä mikään Panu Rajala ollut, taidoiltani enkä muutenkaan. Kuten eräs kustantamo epäävässä vastauksessaan (kuukausien kuluttua) ilmoitti, tekijä oli yleisölle liian tuntematon. Eräs toinen kustantamo taas kieltäytyi käsikirjoituksesta, koska kohdehenkilö oli liian tuntematon. (Taisi muuten olla WSOY, Vaaskiven monivuotinen julkaisija aikoinaan…)

Tilanne oli hankala. Vaaskiven syntymän 100-vuotispäivä läheni – hetki, johon olin koko ajan tähdännyt; hetki, johon tällaisen kirjan kanssa oli vaan satuttauduttava. Juhlavuonnaan kirjailija, kriitikko ja ajattelija T. Vaaskivi nostettaisiin takaisin ansaitsemalleen paikalle Suomen kirjallisuushistoriassa. Minun teokseni tulisi osaltaan tekemään kunniaa neron muistolle ja toisi häntä nykypäivän lukevan kansan tietoisuuteen.

20200218_213937

Ei mennyt aivan niinkään. Lopulta julkaisin käsikirjoituksestani pienipainoksisen omakustanteen, jota ei edes paikallislehti noteerannut mitenkään. Ainoa, mikä mieltäni lohdutti, oli se, että jotenkin näin se oli mennyt Tatullakin, vuosien ajan… Syntymäpäivä sivuutettiin muutenkin hiljaisuudella. Oulussa, kirjailijan muinaisessa kotikaupungissa, järjestettiin näyttely- ja luentotilaisuus, Helsingissä pienimuotoinen seminaari, julkaistiin yksi väitöskirja. Siinä kaikki. Ja se minun omakustanteeni.

Vaaskivestä ja käsikirjoitukseni syntyvaiheesta kertovaan blogiini oli kuitenkin törmännyt toinen Vaaskivi-harrastaja, Pennasen Jukka, kirjastomies, joka keksi sitten esitellä kirjani Tarton kaupunginkirjaston (Tartu Oskar Lutsu nimeline linnaraamatukogu) johtajalle Asko Tammelle. Seuraavana vuonna „Suljetut vaunut” ilmestyi Ants Paikren virontamana Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlajulkaisuna nimellä „Kinnises tõllas. Ehk kadunud aega otsimas”.

Kinnises tõllas ehk kadunud aega otsimas

(Tässä laitoksessa oli jo komeampi kansi)

Ei siitäkään mitään myyntimenestystä tullut, mutta levisi se ainakin kauppoihin ja kirjastoihin ympäri Viron. Lainausluvutkin näyttivät varsin mukavilta. Kirjasta myös kirjoitettiin joku lehtijuttu, Virossa ja viroksi. (Tässä vaiheessa myös yksi Suomessa ja suomeksi.)

Suur aitäh teile, eestlased! Tatu oli vihdoin palannut rakastamaansa Tarttoon.

Mutta sitten tapahtui seuraavaa:

20200217_125532

Vaapo Vaher, Hiidenmaalla vaikuttava virolaiskirjailija, kehitteli kokonaisesitystä Hiidenmaan kirjallisuudenhistoriasta, teosta kirjallisuuselämästä Hiidenmaalla, Hiidenmaalla syntyneistä, eläneistä tai muuten vaikuttaneista kirjailijoista jne. Ants Paikren (joka muuten hänkin tuntui lumoutuneen Tatu Vaaskivestä: hän vironsi myös joitakin Vaaskiven kirjeitä sekä kirjoitti niiden oheen valaisevan esseen Eruptiivne Tatu Vaaskivi) kautta päädyin sitten yhteyteen Vaapon kanssa. Sisältyihän „Suljettuihin vaunuihin” mm. kohtaus, jossa Vaaskivi kuvitteellisesti vieraili Aino Kallaksen luona Kassarin saarella Hiidenmaalla.

Suvemaja

Viime syksynä teos ilmestyi – kaksiosaisena, lähes 1900-sivuisena järkäleenä! Ilmeisen kokonaisvaltainen esitys siis. Ja nyt pääsin vihdoin tutustumaan siihen, kun Tuglas-seuran kirjasto sai oman kappaleensa.

Jo pelkkää nimiluetteloa niteiden lopussa on yhteensä kymmeniä sivuja. Nelisenkymmentä nimeä per sivu…  Jeesuksesta (tai taisi siellä olla Aristoteleskin) lähtien, kaikki kansien välissä mainitut henkilöt, Mozartit, Hitlerit, Hemingwayt ja Georg Otsit. Tuskin monikaan heistä Hiidenmaalla vieraillut, saati sieltä syntyjään. Mutta mainittu.

Suomalaisnimet mahtuisivat juuri ja juuri yhdelle sivulle. Valtaosa heistä kirjailijoita, joiden tuotantoa joku Hiidenmaalla vaikuttanut kirjailija elämänsä varrella vironsi: Donner, Huovinen, Jansson, Linnankoski, Manner, Paavolainen, Saarikoski, Siekkinen, Waltari… Sitten joukko muinaisia ja nykyisiä kirjallisuudentutkijoita, jotka tavalla tai toisella Hiidenmaan kirjallisuuteen liittyvät. Oma ryhmänsä ovat ne aikoinaan lahden yli naidut suomalaisnaiset, virolaiskirjailijoiden puolisot – tai päinvastoin: suomalaistuneet virottaret kuten Hella Wuolijoki ja Jutta Zilliacus.

20200217_125812

Varsin vähän lopulta löytyi pienellä Hiidenmaan saarella oikeasti työskennelleitä suomalaiskirjailijoita. Ensimmäinen (ja sangen mielenkiintoinen) sellainen oli Oskar Anders Ferdinand Mustonen (oik. Lönnbohm), Eino ja Kasimir Leinon vanhempi veli, joka vuosina1877-1897 matkusti ympäri Viroa ja siis myös Hiidenmaalla kokoamassa kansanrunoutta.

Aino Kalda portree Konrad Mägi 1918

Toinen suomalainen, ja suuren Jaan Krossin ohella yksi koko teoksen kansainvälisestikin arvostetuimmista kirjailijoista, oli tietysti Aino Kallas, joka vietti lukuisat kesät perheen kesäasunnolla, vanhassa kalastajan mökissä Hiidenmaan Kassarin saarella kirjoittaen tunnetuimmat pienoisromaaninsa, Sudenmorsiamen, Reigin papin, Pyhän joen koston… Vaapo onkin käynyt varsin tarkasti läpi koko Kallaksen elämän ja tuotannon.

Kun Mustonen muinoin liikkui runojen maailmassa, ja Aino Kallastakin aikanaan myös runoilijattareksi tituleerattiin, niin runogenreen asettuu myös viimeisin kirjassa näkyvämmin mainittu suomalainen, runoilija Heli Laaksonen, „soome luule superstaari”, suomalaisen runouden supertähti, kuten Vaapo kirjoittaa. Helin länsimurteisia runoja on käännetty useille kielille, vuonna 2017 sitten myös hiiun murteelle („Ole ise”).

(Huom. Ja itse asiassa, kuten Heli on toisaalla kertonut, hän löysi viron kielen ja peräti runoilijan itsessään opiskellessaan 1990-luvun alussa – Tarton yliopistossa!)

Ja olemmehan siellä kansien välissä toki mekin, T. Vaaskivi ja minä. Aino Kallaksen turvallisessa kainalossa, kuinkas muuten, episodeina Kallaksen todellisessa ja kuvitteellisessa elämässä.

Ensiksi Vaapo lainaa erästä Vaaskiven kirjettä, jossa tämä mainitsee aikovansa vielä tutustua Viroon läpikotaisin. Vaapo kertoo myös sen, ettei tämä tavoite koskaan toteutunut: Talvisodan aiheuttamat traumat mursivat Vaaskiven ja johtivat hänen ennenaikaiseen kuolemaansa. Joka tapauksessa kesän 1937 Vaaskivi vietti Tartossa ja suunnitteli kaiken aikaa matkaa Hiidenmaalle, Kallasta tapaamaan. Hän oli nimittäin saanut Otavalta tiedon Tarttoon, että Aino Kallas halusi koottuihin teoksiinsa esipuheen, noin kymmensivuisen esseen tuotannostaan ja nimenomaan Vaaskiven kirjoittamana.

(Huom. Vaaskiven, jota hän tosin ei ollut koskaan tavannut.)

Vaaskivi kuuli myös yhteisiltä ystäviltä, juuri tuolloin Kallaksen vieraina olleelta Suitsin pariskunnalta madamen häntä kovin jo odottelevan. Vaaskivi mainitsi myös ainoasta yhteydestä Kassarin saarelle: joku moottorivene tai muu pitäisi löytää.

Sitten Vaapo siteeraa „Suljettuja vaunuja”:

(Huom. Lainaus teoksen 1. painoksesta)

„Mitä enemmän Vaaskivi kuulee Aino Kallaksesta ja lukee tämän tuotantoa, sen voimakkaammin hän tuntee, että Kassariin tulisi keretä. Eikä runoilijattarella itselläänkään tunnu olevan mitään ajatusta vastaan: Tatun korviin kantautuu pian, että häntä Kassarissa jo kovin odotetaan. Mutta työkiireitä riittää, tapaamisia Tartossa, ja hellekin vaatii veronsa. Auringonpalvoja ja rantauimari ei kovin kauas Emajoen ujulasta malta. Lähtö lykkääntyy…”

Kassarin lampaita

Vaapo kirjoittaa, että kuitenkin nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, aikoja Vaaskiven kuoleman jälkeen, Vaaskivi viimein kävi Kassarissa, postuumisti ja virtuaalisesti. Ja tapasi siellä Aino Kallaksen, joka kuvitteellisesti siellä juuri parahiksi oleskeli. Ja että tämä käynti auttoi Vaaskiveä tekemään maanmiehestään kirjailijan.

Siitä seurasi, Vaapo jatkaa, että Jukka Kostiainen kirjoitti kirjan Vaaskiven silloisesta valoisasta kesästä. Kostiainen kiersi Vaaskiven tuon aikaiset pysähdyspaikat ja vaellusreitit. Ja päätyi Kassariinkin, vaikkei se Vaaskiven matkareitille lopulta ollut mahtunutkaan.

Runoilijatar

Vaapo kirjoittaa myös sähköpostitse tapahtuneesta yhteydenotostaan ja vastauksestani, jossa olin kertonut matkustaneeni kesällä 2010 neljäksi päiväksi Hiidenmaalle lomailemaan ja työskentelemään. Tämä oli tapahtunut heinä-elokuun vaihteessa, Kallaksen syntymäpäivän aikoihin, niinä päivinä kuin vierailu aikoinaan olisi saattanut onnistua Vaaskivellekin. Ja miten olin istunut Kallasten suvemajan portailla ja kuvitellut, kuinka madame Kallas ja nuori Vaaskivi juovat kahvia ja juttelevat henkevästi. Kallas lukee ääneen Sudenmorsiantaan ja Vaaskivi kuuntelee tarkkaavaisesti.

20200217_125722

Vaapo kertoo, edelleen viestiini viitaten, että tämä kuvitelma ei antanut kirjailija Kostiaiselle rauhaa ja että tämä liitti sen kirjaansa. Ikään kuin Vaaskivi itse kuvaisi kuvitteellista vierailuaan Kallasten kesäasunnolle, Vaapo kirjoittaa sitten, ja siteeraa taas kirjaa:

(lainaus edelleen alkuperäisteoksesta)

„Siinä Marien – sillä Marie hänen täytyy olla – hommakas hahmo kulkee pihan poikki, pian hän huomaisi minut, tulisi ottamaan selvää, kuka aikoi hänen emäntänsä rauhaa häiritä. Hallava koira kieppuu hänen jaloissaan, havaitsee saapujan ja ryntää velvollisuudentuntoisesti haukahdellen luokseni.

Yritän tietysti tervehtää ja itseäni esittää, Marie käännähtää kannoillaan ja katoaa mökin ovesta. Ja samassa portailla seisookin jo runoilijatar itse, katselee minua hetken korkeuksistaan ja astuu sitten pihalle.

– Tervetuloa, kirjailija Vaaskivi. Ääni on tumma ja syvä. – Sangen mukavaa, että lopulta pääsitte saapumaan…

Koira toteaa tilanteen turvalliseksi ja jolkuttaa matkoihinsa, vilkaisee kuitenkin vielä kerran laihan olkansa yli, katoaa sitten marjapensaiden taa, tuskin kovin kauas kuitenkaan. Ja Mariekin.”

Marie oli Aino Kallaksen pitkäaikainen kesäpalvelija ja seuralainen Kassarin hiljaisuudessa ja rauhassa. Minä olin kuitenkin sekoittanut toisiinsa kaksi paikkakunnalla vaikuttanutta Marieta – mitä enteili jo kirjani henkilöluettelossa käyttämäni ilmaus ”Vetsi, Marie (luultavimmin Marie Kersen, Ranna Mariena myös tunnettu)”. Suur tänu, Vaapo. Olin viestissäni myös kertonut etsineeni Kassarin hautausmaalta Marien hautaa. Väärää hautaa olin siis hakenut, sitäkään lopulta löytämättä.

Vaapo on kirjannut mukaan myös anekdootin, jonka olin hänelle kertonut paikallisista ukonilmoista: Kallas oli päiväkirjoissaan ja yhdessä runossaankin kuvaillut Kassarin ukkosia hurjemmiksi kuin missään, ja minä olin odottanut myös pääseväni kokemaan siellä jotakin vastaavaa.

Oleskeluni toisena iltana minua oli sitten onnistanut: ”Se oli kerrassaan mahtava elämys! Vaikkakaan Sääretirp (Huom. Sääretirp on hyvin pitkä ja erittäin kapea niemeke, oikeastaan vain polku, Väinämeressä) ei ollut kyllä kaikkein turvallisin paikka salamoinnista nauttimiseen. [—] Kassari oli minulle suurenmoinen kokemus. Ja tiedän, että ilman käyntiä Kassarissa en olisi osannut kirjoittaa elävästi Aino Kallaksen elämästä kesämajassaan. Se on täysi tosi!”

(Huom. Tuo myöhäiskesän ilta Sääretirpin ukkosmyrskyssä päättyi muutenkin kaikin puolin tyydyttävästi. Palasin kaatosateessa majapaikkaani, tilasin trahterista lammaspataa ja puolikkaan punaviiniä ja kävin niitä odotellessani vaihtamassa kuivaa ylle. Ikinä ei lammaspata ole maistunut niin makealta kuin silloin, sateen ja tuulen pieksäessä kattoa ja ikkunoita, ravistellessa koko rakennusta. Istua vain ja nauttia, kerrata kokemaansa. Olla turvassa.)

Meidän, Vaaskiven ja minun, osuutemme „Hiiumaa kirjanduse lugu” -teoksessa päättyy suunnilleen seuraavasti:

Kostiaisen kirjassa on muitakin fiktiivisiä episodeja Vaaskiven kuvitteellisesta kohtaamisesta Kallaksen kanssa Kassarissa. Se, että tämä teema nousi esiin lähes 70 vuotta Vaaskiven ja lähes 60 vuotta Aino Kallaksen kuoleman jälkeen, osoittaa, että kesällä 1937 Vaaskiven olisi ehdottomasti pitänyt tehdä tuo venematka Hiidenmaalle.

(Huom. Aha. Mistäs minä olisin sitten kuvitellut?)

Ja kyllä, Vaaskivi kirjoitti sen Aino Kallaksen tilaaman esseen. (Huom. Huomattavasti laajempana tosin, tapansa mukaan. 30-sivuisena…) Valitut teokset ilmestyivät seuraavana vuonna.

Kiitos herrojen Jukka Pennanen, Asko Tamme, Ants Paikre ja Vaapo Vaher, kirjailija T. Vaaskivi ei ole pelkästään saanut matkata takaisin rakastamaansa Tarttoon ja toteuttaa haaveksimansa matkan Kassariin, vaan hänet on nyt ikuistettu Hiidenmaan kirjallisuudenhistoriaan.

Elagu Soome sild! Elagu Vaaskivi!

„Suljettujen vaunujen” ensimmäinen painos on loppuunmyyty (SVYL:in verkkokaupasta kannattaa vielä kokeilla, siellä lienee muutama kappale), eikä vironnostakaan kovin helpolla saata löytyä. Sen sijaan alkuperäisteoksen hieman korjattu toinen painos (2014) löytyy e-kirjana Elisan valikoimista, edukkaasti: https://kirja.elisa.fi/ekirja/suljetut-vaunut

suljetut vaunut kansi

(Haikaroihin hurahtanut, kuten Tatukin muinoin. Kuva tietysti Tartosta.)

Haikarat valkosulat, osa II: Loppu (tai Alku)

Nyt on kaunis hetki päättää tämän blogin pitäminen.

Lähes päivälleen 11 kuukautta sitten aloin kirjoittaa kriitikko ja kirjailija T. Vaaskivestä, Suljetut vaunut -käsikirjoituksestani, sen henkilöistä, syntymisestä, toivottomasta yrityksestä ylittää julkaisukynnys, omakustanteesta – ja viimein kiinnostuksen (tai peräti innostuksen) heräämisestä Tartossa, kirjan virontamisesta, julkaisusta…

Eilen ilmestyneessä Tuglas-seuran ELO-lehdessä (3/2013) esittelee toimittaja, kirjailija Hannu Oittinen niin teokseni (sekä Suljetut vaunut että Kinnises tõllas) kuin Ants Paikren kokoaman ja virontaman Vaaskivi-kokoelman Maarjamaa, ja tekee tämän kaiken sangen sievin sanakääntein.

Siitä muodostakoon valveutunut lukija itse käsityksensä, kuinka lähelle ”tämän vuosituhannen virokirjojen ehdotonta kärkeä” Suljetut vaunut yltää. Mutta se, että artikkelin kirjoittaja näkee meidän, Paikren ja minun, työmme ”mahtavana kunnianosoituksena Tatu Vaaskivelle” – se kyllä lämmittää!

Sillä juuri sitä minä läksin muutama vuosi sitten tekemään, kunnianosoitusta tuolloin 100-vuotissyntymävuottaan lähestyneelle unohdetulle Vaaskivelle. Ja nimenomaan asia edellä, kirjoittajan omaa persoonaa esille kummemmin nostamatta.

Toki siihen sisältyi myös tietoinen koe: kuinka pitkälle tuntematon amatööri tällä keinoin pääsee? Näin pitkälle, sen tiedämme nyt. Ei pidemmälle, mutta tänne asti.

Tähän on siis hyvä lopettaa.

Mutta jotain lähes mystistä tässä kyllä viime aikoina on ollut.

Kun vierailin huhtikuussa Tartossa kertomassa Vaaskivestä ja Kinnises tõllas -teoksestani, yllätti tarttolaiset samaan aikaan valtaisa, suorastaan ennennäkemätön parvi kattohaikaroita. Nuo Tatun haikarat valkosulat kun eivät yleensä suuriin parviin keräänny.

20130515 HS Haikarat

Eilen, kun ELO ilmestyi tilaajilleen, ilmestyi myös meille, tänne sillan pohjoispäähän, muutama noita jaloja lintuja, jotka eivät täällä koskaan pesi, ja jotka – Vaaskiven sanoin – ”symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Tai symbolisoisivatko itsensä Vaaskiven henkeä?!

Nuo tänne pohjoiseen saapuneet eivät nimittäin olleet eksyksissä. Ne olivat katsastamassa mahdollisia uusia pesintäpaikkoja.

Toivottavasti löytävät sopivia. Dixi.

Terve, Vaaskivi!

Tuglas 127 vuotta – ja Vaaskivi jälleen Virossa!

Tänään 2. maaliskuuta 127 vuotta sitten syntyi Friedebert Tuglas, tunnettu tarttolainen kirjailija, kirjallisuustieteilijä ja humanisti. Suuri Suomen-ystävä hänkin.

Suljettujen vaunujen sivuilla pohdin, miksei Suomenlahden kummaltakaan rannalta ole löytynyt sitä ”hannumäkelää” tai ”panurajalaa”, joka olisi kirjoittanut Tuglasin elämäkerran.

Mutta toivottavasti joku toimeen vielä tarttuu. Kolmen vuoden päästä vietetään pyöreitä vuosia.

Tuglasia on tässä blogissa muisteltu useamman kerran, esimerkiksi 30.6.2012 Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä.

Tänään on siis oiva päivä huomioida sellainenkin asia, että vaikka T. Vaaskiveä ei viime vuonna, 100-vuotisjuhlavuonnaan, meillä Suomessa juuri muistettu (Oulun seutua nyt lukuun ottamatta), niin Virossa sentään Vaaskiven elämää ja tuotantoa arvostetaan, hänen muistonsa elää. Tai vähintäänkin muiston henkiin herätteleminen nähdään tärkeäksi.

Vastikään julkaistiin Loomingu raamatukogu -sarjassa (LRK 4-5/2013) kokoelma Tatu Vaaskivi Maarjamaa, joka sisältää Tatun Tartto-esseet kesältä 1937, pari vuotta aiemmin ilmestyneen kirja-arvostelun A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen V osasta sekä kokoelman kääntäjän Ants Paikren kirjoittaman laajan esittelyn T. Vaaskivestä. Julkaisu on saatavana myös e-kirjana.

Vaaskivi Maarjamaa

Ants Paikre on aiemmin virontanut mm. sellaisia Suljettujen vaunujenkin sivuilla mainittuja kirjailijoita kuin Mika Waltari, Erno Paasilinna ja Aino Kallas.

Jälkimmäisen Koidula-monografia Tähdenlento, „Tähelend“, tuo alun perin vuonna 1918 Friedebert Tuglasin kääntämä teos, on siis juuri Paikren kynästä saanut modernimman kieliasun, noin 80 vuotta myöhemmin.

Ja Ants Paikren viimeisin, vielä painossa oleva käännös liittyy sekin T. Vaaskiveen: Suljettujen vaunujen vironnos „Kinnises tõllas“ ilmestyy huhtikuussa Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Sangen komiasti, kuuluivathan Tatun ehdottomiin rakkauksiin niin Tartto kuin kirjastotkin.

Vaaskivi on palannut Tarttoon!