Kuka tätä oikein lukee?!

Epäilemättä olen leikkinyt tutkijaa mitään koulutusta omaamatta, esittänyt ajattelijaa sangen vaatimattomin valmiuksin ja pyrkinyt olemaan kirjailija perin puutteellisin taidoin.

Toisaalta kenenkäänhän ei ole ollut pakko aikaansa pikku teokseni ääressä kuluttaa, ei edes lukea tätä blogia.

Mutta tämä hakukonemeininki ja tagit, kategoriat sun muut – ne ovat kyllä merkillisiä juttuja.

Naputat Googleen (tai mihin nyt naputatkaan) ”venäläinen vuohenjuusto” – ja parissa sekunnissa huomaat olevasi jonkun hörhön Vaaskivi-blogissa. Kurat! Uskomatonta.

Nyt kun 300 päivää on jo hyvinkin kulunut tämän Suljetut vaunut -blogin aloittamisesta, katselin vähän, millä keinoin tänne kuukausien kuluessa on päädytty. Voi yhren kerran… Toivottavasti olette saaneet jotakin, yllättyneet edes. En tiedä.

Aale Tynnin Satuaapinen - N niin kuin neekeri

”Neekeri koulussa” tai ”uuninluukut virosta” eivät nyt aivan olleet päällimmäisinä ajatuksissani, kun otsa rypyssä postauksiani taoin. Tai edes ”viinaa virosta tarto”.

Tai entäs ”tarvitsen pikaisesti lainaa 2012@inbox.fi”?  Sorry, ei ole mistä lainata. Oikein maksullisessa lehdessä julkaistusta Vaaskivi-artikkelistani ei herunut latiakaan, eikä sinällään ihan miellyttävä korvaus käännösoikeuksista kattanut oikein kirjoituskulujakaan. Pummaa siis muualta, palun. Tämä meni puhtaasti kulttuuritekojen piikkiin, ei bisneksen. Saati että olisi luonut pohjaa pankkiiritoiminnalle.

Joka tapauksessa lähes 500:a erilaista (tunnistettua) haku(sana)a on käytetty kun tälle sivustolle on päädytty.

Pelkästään Aino Kallakseen, hänen tuotantoonsa, perheeseensä ja elämäänsä liittyviä hakusanoja on yli 50 erilaista (”oskar kallas”, ”virve kallas päss”, ”sudenmorsian”…).

Aino Kalda portree Konrad Mägi 1918

Nelisenkymmentä erilaista liittyy puolestaan Suljettuihin vaunuihin tai sen kirjoittajaan (”kuka on j.tapio”, esimerkiksi).

Hienoa sentään, että jälkimmäisestä on tehty hakuja kaikkiaan kolminkertainen määrä runoilijattareen verrattuna. (Ja sekin kyllä, ettei kukaan kirjoittanut ”kuka on aino kallas”.)

Yllätysnimi oli Heidi Köngäksen Dora, Dora. Tai paremminkin ”annemarie kempf” – pelkästään tarkalleen sillä oli hakuja yli 50 kertaa, ja muita selvästi tuohon teokseen viittaavia (kempf, speer, dora dora ja niiden erilaiset väärinkirjoitetut muunnelmat ym…) kolmisenkymmentä erilaista.

Tatu Vaaskivi ja Gustav Mauritz Armfelt olivat loistava parivaljakko seuraavilla sijoilla. Hyvä näin!

Vaatimaton muistomerkki Hietasaaressa

Loikkarikirjailija Taisto Huuskonen, juhlavuottaan viettävä Saima Harmaja ja vastikään edesmennyt professori Kai Laitinen nousivat myös esiin; samoin virolaisikonit Jaan Kross ja Friedebert Tuglas. Helsingin Sanomien 12.1. julkaistu Alma M. Karlin -artikkeli oli tullut luetuksi, senkin huomasi vierailujen määrästä.

Alma M. Karlin: Yksin maailman ääriin

Mutta – totuuden nimissä – vierailujen kokonaismäärä on ollut varsin vaatimaton. Niin että kenenkään ei tarvitse olla huolissaan maineensa tai kunniansa puolesta, jos vaikka olenkin huolimattomilla tai huolettomilla sanakäänteilläni tuntunut niitä joskus tölvivän. (Enpä tosin koskaan ole sellaiseen tietoisesti edes tähdännyt.)

Useammin on blogini lukijaksi päätynyt sellaisilla hauilla kuten ”epäluotettava kertoja” tai ”eino leinon käsiala”, kuin jollain tulevan merkkihenkilömme nimellä.

Jopa ”myydään kirjastoauto” on top 500:ssa korkeammalla.

pegasus

PS. Erityisesti mieltä lämmitti yksittäinen haku ”sanataidekoulutus”. Paitsi että tuo sana kuuluu mielestäni suomen kielen kauneimpiin, jonnekin sanan Lampientaipale (tiedättehän sen savolaisen paikkakunnan?) tuntumaan, se oli tässä myös aivan oikein kirjoitettu. Vertailun vuoksi sitten vaikkapa ”esittely vitriini seinälle” – onko kyse esittelyvitriinistä, vitriiniseinästä vai esittelyvitriiniseinästä, sitä emme tuosta voi päätellä. Mutta aivan sama, tästä osoitteesta ei apua löydy. Kielenhuoltoa noin laajemmin tarjoaa Kotus.

Iloinen perhetapahtuma Iisveden kaupunginosassa 27.9.1924

Hetkeksi vielä professori Kai Laitiseen.

Toissapäivänä 14.3. oli Hesarissa hänen nekrologinsa, ihan asiallinen ja sympaattinen.

Yksi seikka vain sattui savolaisen silmään, viänsi syntymäviärät leuvat hymmyyn. Ja olisipa saattanut naarattaa pikku-Kaitsun onnellisia opettajavanhempiakin: Voe tokkiisa! Että oikeinko tässä kaupunginosassa eletään, Iisvejllä!

Eipä silti, ihan vireä kylähän se Iisvesi tuohon aikaan oli, juna kulki kaupunkiin ja julmettu määrä puutavaraa sahoille.

Mutta jos Kai Laitinen syntyi ”Iisveden kaupunginosassa”, niin sitten kai joku Sota ja rauhakin on syntynyt Neuvostoliitossa.

Kai Laitinen, Aino Kallas – ja T. Vaaskivi

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Viime maanantaina edesmennyt professori Kai Laitinen (27.9.1924 – 11.3.2013) muistetaan varmasti parhaiten arvokkaasta Kallas-tutkimuksestaan sekä monivuotisesta toiminnastaan Parnasson päätoimittajana 50- ja 60-luvuilla.

Mutta oli Laitinen myös Vaaskiven jäljillä, kahdellakin tapaa oikeastaan.

Kolmisen vuotta T. Vaaskiven kuoleman jälkeen ilmestyi Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus. Sille kaavailtiin myös jatkoa: oli tarkoitus koota yksiin kansiin hänen parhaat arvostelunsa ja esseensä.

Kai Laitisen teosta varten vuonna 1949 kirjoittama laaja esipuhe päätyi julkisuuteen kuitenkin vasta Vaaskiven 50-vuotismuistojuhlan aikoihin 1962 (T. Vaaskivi kriitikkona, Parnasso 4/1962), koska kokoelmaa ei lopulta nähtykään tarpeelliseksi toimittaa.

Esipuhe julkaistiin tarkistettuna ja laajennettuna. Lähes viisitoista kulunutta vuotta olivat antaneet perspektiiviä arvioida Vaaskiven tyyliä ja sen kestävyyttä uudelleen.

Samalla tästä katkelmasta näkyvät ne piirteet, jotka Vaaskiven tyylissä ovat nykyhetkelle vieraita. Hän kirjoittaa säihkyvää hurmuriproosaa, joka tähtää suggestioon, lukijan valloittamiseen enemmän tunteen kuin älyn kautta. Hänen paatoksessaan on annos omasta äänestään hurmioituvan näyttelijän kaunopuheisuutta.

Tatu Vaaskiven monisanainen, loistava, koloristinen kirjoitustapa, hänen tyyli-ihanteensa, olivat sodan jälkeen vanhentuneet nopeasti. Parhaiten Vaaskiven tuotannosta ovat kestäneet aikaa hänen yksityiskirjeensä.

Vaaskivi kuuluu ratkaisevasti siihen kulttuurikauteen, jonka päätepistettä toisen maailmansodan syttyminen merkitsi. Hänen työnsä välittää meille peilin tavoin kuvan vuosista, jolloin ihmiskunta ajautui maailmanpaloa kohti ja jolloin sen ylle lankesi raskaana huomispäivän varjo. Hän kuuluu maailmaan, johon paluuta ei ole; se ilma, jota me hengitämme, olisi luultavasti hänelle vierasta.

Aino Kallaksen kohdalla nuori kirjallisuustutkija Laitinen oli sitten suorastaan Vaaskiven jäljissä. Kun Vaaskivi kesällä 1937 kirjoitti tunnetun runoilijakuvansa Aino Kallaksen koottujen teosten esipuheeksi, oli ilmassa (kuten Suljetuissa vaunuissa annan ymmärtää), myös laajemman elämäkerran kirjoittaminen. Se jäi kuitenkin vain aikeeksi, tuli sota, sitten Vaaskiven kuolema.

Myöhemmin Kai Laitinen kirjoitti oman esipuheensa Kallaksen kokoelmaan – ja sitten sen puuttumaan jääneen monografiankin.

(Edellä esitetyt tyylinäytteet ovat sitaatteja Kai Laitisen mainitusta artikkelista.)

»Suljettujen vaunujen« Jälkihuomautuksesta

Niiden lukuisain teosten joukossa, joiden tietoihin tämä kirjoitus nojautuu, ovat Martti Haavion toimittama T. Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus, Holger Lybäckin ja Markku Ihosen Vaaskivi-väitöskirjat, Kai Laitisen ansiokkaat Kallas-tutkimukset, kolmikon Leskelä-Kärki, Melkas ja Hapuli toimittama esseekokoelma Aino Kallas – Tulkintoja elämästä ja tuotannosta, Kerttu Saarenheimon Elina Vaara -monografia, Bernard Shawn ylittämätön näytelmäkäsikirjoitus ”Pyhä Johanna” esipuheineen (ja epilogeineen…), sekä Suomen Matkailuyhdistyksen Vuosikirja vuodelta 1934.

    Korvaamattomana apunani 30- ja 40-lukujen Viron historiaa ja ajankuvaa hahmotellessani ovat olleet Martti Turtolan Päts– ja Laidoner-monografiat sekä August Annistin, Ants Orasin ja Mika Waltarin vanhat Viron poliittista tilannetta käsittelevät teokset, samoin Jaan Krossin omaelämäkerta Rakkaat kanssavaeltajat, sen ensimmäinen osa.

    Suurin kiitollisuudenvelkani lankeaa kuitenkin Erno Paasilinnalle ja hänen autobiografiselle teokselleen Tähänastisen elämäni kirjaimet. Tuon kirjan sivuilla kun maineikas esseisti kertoo, kuinka Vaaskiven jäljittely pilasi vuosiksi hänen oman tyylinsä, ja – vielä pahempaa! – sai hänet uskomaan, että hänenkin tiensä kirjailijaksi johti juuri esseistiikan kautta. Niin, Paasilinna suorastaan kirosi päivän, jona Kutsumus osui hänen käsiinsä.

Ilman tuota kitkerää vuodatusta en olisi varmasti koskaan löytänyt T. Vaaskiveä, ja moni matka kadonneeseen aikaan olisi jäänyt tekemättä.

Porvoossa ja Tartossa keväällä 2012

J.T.

Kahdesta toteutumatta jääneestä suunnitelmasta

Kesällä -37 T. Vaaskivi työskenteli intensiivisesti myös Aino Kallaksen runojen ja balladien parissa. Syntyi se lähes 50-sivuinen esittely ja analyysi Kallaksen tuotannosta – ”runoilijakuva” tuotannosta, vaan ei runoilijattaresta itsestään.

Säilyneistä dokumenteista on tulkittavissa, että jotain suurempaa, laajempaa, oli kyllä suunnitteilla. Tästä kertoo myös Suljetut vaunut. Ne suunnitelmat eivät sitten koskaan toteutuneet. Tehtävän otti myöhemmin hoitaakseen tutkija Kai Laitinen. (esim. väitöskirja  Aino Kallas 1897–1921: Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta. 1973)

Laitinen kirjoitti myös Vaaskivestä. Parnassossa 1962 (no 4) julkaistu artikkeli ”T. Vaaskivi kriitikkona” on paitsi laaja ja perusteellinen (seitsemän sivua) myös eräässä suhteessa poikkeuksellinen: sitä on kirjoitettu peräti kolmella vuosikymmenellä.

Siinä Vaaskivi tulee jälleen kerran verratuksi Balzaciin ja Voltaireen. Sillä Vaaskivenkään nimi ei tuo Laitiselle mieleen yhtä suurteosta. Rohkea rinnastus, tosin Laitinen kyllä tasoittelee hieman:

Ainoakaan Vaaskiven romaaneista tai kulttuurikriitillisistä tutkielmista ei ole kiistaton mestariteos.

Tatua vain reilut kymmenen vuotta nuoremmalla Kai Laitisella on sanojensa mukaan vaikeuksia yrittäessään kuvitella Vaaskiveä sodanjälkeisessä maailmassa, uudessa Euroopassa, vaikkapa 50-vuotiaana.

Ehkä sodanjälkeisille sukupolville tuo kuvittelu on helpompaa. Kenties Tatu olisi pitänyt kiinni tyylistään – ja sen hengissä; mahdollisesti hän olisi uusiutunut – entä millaiseksi sitten? Mutta tuolla innolla, ”kutsumuksella”, hän ei ainakaan olisi vaiennut.

Ja kuvitellaanpa kuusikymppinen kunniatohtori Vaaskivi okana 70-luvun radikaalien lihaan! Tai kenties hänessä sittenkin olisi ollut samaa myhäilevää elämänviisautta kuin vanhassa Tarton-ystävässään Friedebert Tuglasissa tämän sinnitellessä kommunistipyrkyrien ja politrukkien joukossa vuosikymmentä paria aiemmin Virossa.

Mutta palataan niihin Laitisen artikkelin syntyvuosiin, vuosikymmeniin.

Vielä 40-luvun lopulla suunniteltiin Vaaskiven arvostelu- ja esseekokoelman julkaisemista. Kirjekokoelma Kutsumus oli ollut yleisön mieleen, miksei siis näistäkin taideluomista toimitettu kokonaisuus. Kai Laitinen ehti kirjoittaa sitä varten jo johdannonkin, esittelyn ja analyysin Vaaskiven tuotannosta. Mutta sitten hanke hautautui, Vaaskiven juna meni jo…

Esseelle tuli kuitenkin käyttöä 13 vuotta myöhemmin, Tatun syntymän 50-vuotispäivien aikaan 1962. Tällöin luonnollisesti päivitettynä versiona.

Uutta tietoa kirjoittajalle oli tullut esimerkiksi Holger Lybäckin väitöskirjasta (T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950), mutta artikkelia lukiessa ei voi olla leikkimättä ajatuksella, koskevatko päivitykset enemmän faktatietoja Vaaskivestä, vaiko asennetta Vaaskiveen. Olisi mielenkiintoista lukea Laitisen alkuperäinen, 1949 kirjoitettu esipuhe.

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Tietenkin Laitinen näkee myös Vaaskiven teosten viat ja puutteet, hyvinkin tarkkaan, mutta pitää niitä silti voimakkaan ja omaäänisen kirjoittajapersoonaan kirjoittamina:

Vaaskiven ääni erottuu 30-luvun lopun kirjallisuudestamme selvempänä ja yksilöllisempänä kuin kenenkään toisen samanikäisen kirjailijan.

Mutta ei siis koko 30-luvun, vaan ainoastaan sen lopun. Eikä kaikkien kirjailijoiden, vaan ainoastaan samanikäisten

Liekö juuri tällaisissa kohdissa tapahtunut sitä ajan ja perspektiivin mukanaan tuomaa uudelleen arviointia?