Tuglas sõnas ja pildis

Keväällä vieraillessani Tartossa yövyin Vikerkaaren külalistemajassa, pari kilometriä keskustasta, Toomemäen takana. Viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä sateen-tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani (mutta täynnä jännittynyttä odotusta, kuten aina vieraan kirjahyllyn ääressä…) tutkiskelemaan.

Silmiini osui silloin Looming-lehden sidottu vuosikerta vuodelta 1936. Otin niteen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman kirkastuttua läksin kävelemään kohti Toomemäkeä ja keskustaa.

Illemmalla Tarton yllätti oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta ”kesäisen vihmovasta” jollaista maalaillaan lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, parhaasta päästä.

Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja entuudestaankin tuttuun divariin. Aavistaen että sade tulee kestämään vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan. Muuta kyllä näytti mukaan tarttuvan, vaan ei noita lehtiä.

Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja oli sade hiukan laantunutkin. Sitten vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Erään kirjan selkämyksessä nimen F. Tuglas, poimin kirjan – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis (Kirjastus Eesti Raamat, 1966) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä oli tuona vuonna. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta, on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä teosta varten. Ja jokainen eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujen sivuillakin vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

Runoilija-professori Gustav Suits oli mukana itseoikeutettuna: artikkeli ”Tuglase pagulaspäevilt Soomes” on juuri vuodelta 1936. Kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä, salanimiä ja pakoilua, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli (Tuglasin mukaan) Suomessa enemmän opiskelijana kuin pakolaisena. Tuglas myös lainasi Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus johti aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin seuraan sattuessaan oltava sitten joku muu. Tuglas ei käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen nimi. No, vaikka sitten Lind, keksi Suits. Lehmus, mikä mainio salanimi tarttolaiselle…

Tuosta salanimisekoilusta puolestaan mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla ”K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi…

Joku oli vuosikausia myöhemmin Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä oli muuttunut olemukseltaan, että häntä ei kyllä ollut tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan (Muistelmat vuosilta 1895-1910; SKS 1986): Hämärässäkin kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli ”rikottava”, vaikka tekeytymällä raajarikoksi.

Tuglasilla oli myös – Suitsin mukaan – tottumus vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus. Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun laukut nopeaa lähtöä kohti tuntematonta oli jatkuvasti pakattuina; jolloin Elon päiväkirjat olivat mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin pääministeri ja presidentti, Vares – puolestaan runoilee pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. ”Loov inimene”, Luova ihminen, on runon nimi.

Kirjailija ja Varesin nukkehallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 ”Esimesi muljeid” (Ensimmäisiä vaikutelmia) -esseessään Tuglasin (tuolloin vielä nimeltään Mihkelson) novellien vaikutusta koulupoika-Semperiin (joka tosin oli vain kuusi vuotta idoliaan nuorempi). Tuglasin tyyli oli tehnyt syvän – ja pysyvän – vaikutuksen. Vaikka Semper lukiessaan oli tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!

Jaan Kross on hänkin tehnyt Tuglasille kunniaa runomitalla (1965). Runo lainaa nimensä ”Androgüüni päev” Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta.

Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.

Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, ”Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…

Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.

Ja mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, ei voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingissä) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.

Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla on havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin maaliskuulta 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa (Elon kirja, SKS 1990):

Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.

Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uusi Suomi -lehdessä 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin Suljetut vaunutkin tarinaansa voimakkaasti perustaa.

Todettakoon myös, että Suljetuissa vaunuissa on pieni vaatimaton pätkä valdesianaa siinäkin.

Elagu Valdes!

E. Valterin näkemys Tuglasin työasennosta – ja -paikasta. Myös ”Suljetuissa vaunuissa'” Tuglas kertoo intohimostaan kirjastoihin.

(Kaikki Tuglas-kuvat teoksesta Friedebert Tuglas sõnas ja pildis.)

Kesäkuun vallankumouksesta 72 vuotta

Tänään tasan 72 vuotta sitten tapahtui Virossa ns. kesäkuun vallankumous, juunipööre, tai ”runoileva vallankumous”, kuten sitä Suljetuissa vaunuissa kutsun, Neuvostoliiton nimityttämän uuden hallituksen pääministerin, runoilija Vares-Barbarusin mukaan. Tuo kesäkuinen vallansiirto oli ensimmäinen – ja pian peruuttamattomaksi osoittautunut askel – nuoren itsenäisen Viron Neuvostoliittoon liittämiseksi, maan itsenäisyyden tuhoamiseksi. Ja myös askel kymmenien tuhansien sen kansalaisten tuhoamiseksi.

Kalenteriin ei päivää ole nykyään merkitty.

Suljetut vaunut on myös historiankirjoitusta, tai oikeammin historiankurssin kertausta ja päivitystä. Mitään varsinaisesti uutta se ei pyri esittämään, onpahan vain matkakertomus myös 30- ja 40-luvunViron ja Euroopankin tapahtumiin, siis aikoihin ja tapahtumiin joihin myös Tatu Vaaskiven on viimeisinä vuosinaan täytynyt reagoida.

Kauempaa näkee tarkemmin – mutta miten näinkin kaukaa, 70 vuoden takaa, voi nähdä niin eri tavalla ”tarkemmin”? Virossa vuosikymmeniä hellitty ajatus itsenäisyyden menettämisestä, tai sen luovuttamisesta, jonkinlaisena Suomenlahden eteläpuolisena ajopuuteorian ilmentymänä, olosuhteiden pakkona, on alkanut saada kritiikkiä myös Virossa, pitkälti Martti Turtolan Konstantin Päts (2002) ja Johan Laidoner (2008) -monografioiden seurauksena.

Toisaalta esiintyy meillä Suomessakin monenmoista historiantulkintaa, tässä toimittaja Leena Hietasen tyylinäyte:

http://dissidentti.blogspot.fi/2009/07/vallankumous-virolaisittain-1940.html

Ratkaiskoot viisaammat, kenen ”totuus” tapahtumien kulkua parhaiten vastaa. Tuskin sitä perimmäistä totuutta edes löydetään. Mutta aina on joku, joka julistaa, joku joka haluaa olla mieluummin huutomerkki kuin kysymysmerkki.

 Ja artikkelissa selostetun kaiken vallankumoushuuman keskellä:

”Kello 18.45 Pitkän Hermannin tornista vedettiin alas sinimustavalkea lippu ja tilalle nostettiin punalippu.”

Sen pituinen se. Paitsi että tämä ei ole satu vaan elävää todellisuutta, ja siinä ei eletty onnellisina elämänsä loppuun saakka, vaikka kuinka asiaa seliteltäisiin.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan isänmaanystävä, että tuon tilanteen kuvitteleminen vetää mielen apeaksi. Ajatellaan nyt vaikka Viipurin luovuttamista, siniristilipun viimeistä laskemista Pyhän Olavin tornista, päivää vaille neljä vuotta tuosta Pitkän Hermannin lipunlaskusta.

Millaisia olivat olleet ne virheet, joita oli tehty nuoressa, itsenäisyytensä viimein ja vaivoin saavuttaneessa maassa? Miten johdettiin tuo ahkera, älykäs ja sivistynyt kansa vakaasti ja vastaan panematta miehittäjän syliin? Välillä kannattaa noitakin kysellä ja saamiaan vastauksia kyseenalaistaa, jottei historia pääsisi toistamaan itseään.

Hietanen kertoo Viron vallanvaihtoa seuranneesta uusien johtajien Moskovan-vierailusta mm. seuraavaa:

”[Viron Kommunistisen puolueen poliittinen sihteeri] Johannes Lauristin muistutti omassa puheessaan virolaisten työläisten taistelusta jo vuonna 1917.
”Viron työläiset ovat sidottuja NL:n kansojen kanssa jo muinaisista ajoista veljellisin sitein yhteisessä taistelussa tsarismia, kapitalismia ja kartanonherroja vastaan, jotka sortivat niin venäläisiä kuin virolaisia työläisiä ja talonpoikia.”

Ja näin Suljetut vaunut, ilmeisen toisiin lähteisiin perustaen:

”Heinäkuun lopulla lähti Varesin johtama valtuuskunta Moskovaan. Lähtöä seuraamaan kokoontuneille Vares heilutti muutamaa paperiliuskaa: ”Tämä on hienoin romaani (vir. romaani; romanssi; mielikuvituksen tuote), jonka Viron kansa on koskaan kirjoittanut”. Se oli Korkeimmalle neuvostolle esitettävä vetoomus. Mutta laatimansa puheen pitoon runoilija Barbarus ei koskaan päässyt, ”romaani” ei isännille kelvannut. Vielä viimeisen kerran välähti runoilijan-temperamentti: muiden laatimia puheita hän ei alentunut lukemaan, sen sai tehdä joku toinen. Niinpä tämän kohtauksen näytelmästä esitti lopulta EKP:n poliittinen sihteeri. Vares tajusi kuitenkin tilanteen: vastaisuudessa tarjolla oli vain lausujan osa, runot tulivat toisaalta.”