Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi II: Kahdesta 30-luvun runoilijakohtalosta

Syksyllä 1929 17-vuotias Tatu Vahlsten (vuodesta 1935 Vaaskivi) aloittaa opiskelunsa Kansalaiskorkeakoulussa Helsingissä. Alku näyttää lupaavalta, Tatu on innostunut, lehtimiehen ura siintelee silmissä. Vaikka kirjailijaksi hän kyllä on päättänyt ryhtyä, mutta kai se on syytä hankkia joku porvarillinen ammatti, kuten isäpuoli kehotti. Ja miksikään virkaihmiseksi hän ei rupea!

Olen ollut kolme viikkoa koulussa. Elokuun viimeisellä viikolla tulin Helsinkiin. Kahdeksassa päivässä minulla oli 6 tenttiä. Se oli kireää, rasittavaa, äärettömän jännittynyttä aikaa. Mutta siihen sisältyi samalla riemua, hurjan pinnistämisen, työnteon riemua. Voitollista tentistä paluuta, omalla tahdonvoimalla aikaansaatujen tulosten suomaa ylpeää tyydytystä.

Näin kirjoittaa 17-vuotias SYK:in VIII-luokkalainen Saima Harmaja tasan vuotta myöhemmin.

Noihin aikoihin Tatu Vahlsten jo huomaa, että hänen aikansa koulussa menee aivan hukkaan: Kirjastoja, divareja ja kirjakauppoja koluamalla pystyi valitsemaan paljon kehittävämpää luettavaa. Ja siinä sivussa tapaamaan kahviloissa paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kirjailijoita, runoilijoita… Toinen lukuvuosi sujuu kuitenkin vielä jotenkuten, vaikkei mitään ”hurjan pinnistämisen ja työnteon riemua” ole opiskelussa ollutkaan.

Koulunkäynnin ohessa kumpikin kirjoittaa runoja ja haaveilee runoilijan-tulevaisuudesta.
Toukokuussa Saima Harmajalla todetaan tuberkuloosi.

Seuraava lukuvuosi (1931-32) menee Vahlstenilta tyystin boheemielämän pyörteissä: ryppyisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut, pitkätukkainen ja kaikin puolin epäsiisti, kahvia ja tupakkaa suurkuluttava vihreänkalpea Vaaskivi hengailee mm. Tulenkantajien liepeillä, huvittaa ja hauskuttaa; on sanavalmis ja aina keskustelua piristävä, mutta hiukan tragikoominen hahmo.

Perhetyttö-Saima lukee koulupäivän jälkeen Nuoresta Voimasta siistittyjä versioita Tulenkantajien toilailuista, ihastelee ja kauhistelee. Vahlstenista hän tuskin on kuullutkaan, sen enempää kuin Tatu hänestä. Heidän polkunsa tuskin kohtaavat.

Keväällä Tatuun iskee vielä tippuri: kauhistunut opiskelija-Vahlsten lopettaa koulun ja pakenee tätinsä tykö Oulun Hietasaareen. Pian ilmestyy Harmajan Huhtikuu, kriitikko-Vahlsten kirjoittaa esikoisesta paikalliseen Kalevaan kauniit kritiikit, tippuri uusiutuu ja nuori kriitikko harkitsee jo itsemurhaa. Mutta Hietasaaren rannat ovat matalat, kylmä tulee jo kahlatessa: Tatu kääntyy takaisin. Ja kirjoittaa lisää kritiikkejä.

Ja runoja. 30-luvun alkuvuosina niitä syntyy lähes 300 (sen verran Harmajalla oli kyllä koossa jo 14-vuotiaana…), joista viitisenkymmentä Vahlsten kelpuuttaa WSOY:lle lähettämäänsä kokoelmaan. Mutta WSOY ei niitä kelpuuta.

Kustantajan mielestä runoilijan eksoottisuutta tavoittelevat runot ovat ulkonaisesta loistostaan huolimatta vailla syvempää taiteellisuutta, niiden loppusoinnut teennäisiä, tekijän maku liian horjuva. Vaaskivi-tutkija Holger Lybäckin mukaan runot kertoivat ”melkein lohduttomasta yksinäisyydentunteesta, kaipuusta jonnekin pois, painajaisunista ja toivekuvitelmista”.

Samaan aikaan Vahlsten kirjoittaa myös proosaa, lähinnä kauhuromanttisia romaanikäsikirjoituksia, muttei niiden menestys ole yhtään parempi.

Hänen kritiikkinsä sitä vastoin uppoavat Kalevaan ja sen lukijoihin.

Vahlsten palaa Helsinkiin vasta syksyllä 1934, muuttuneena miehenä, aikuistuneena. Tuttavapiiri supistuu ja valikoituu, boheemielämä jää. Niin jää myös opiskelu, sillä kirja-arvostelut alkavat kelvata valtakunnallisiinkin lehtiin, niitä suorastaan tilataan häneltä ja kustantamojen kirjapaketteja ilmestyy pyytämättä.

Harmaja jatkaa runoja ja päiväkirjaa, ikävöi koleaa Jaakko-sulhastaan, sairastaa.

Harmajan lähes ainoa yhteys kirjailijapiireihin on Nuoren Voiman Liiton Kerho 33, jonka kokouksissa tapaa sellaisiakin kuuluisuuksia kuin Olavi Paavolainen ja Lauri Viljanen, kerhon perustajasta Mika Waltarista puhumattakaan. Sittemmin tilaisuuksissa näkyy myös Oulun-pakolaisuudestaan palannut T. Vaaskivi – mutta siinä vaiheessa Harmaja on jo etenevän sairautensa vuoksi jäänyt sivuun. Polut eivät kohtaa.

Vahlstenin kesä 1935 kuluu taas Hietasaaressa ja Harmaja matkustaa Italiaan, ja tunnetust epäterveessä Venetsian ilmastossa hänen tuberkuloosinsa uusiutuu. Tatu takoo kritiikkejä ja kirjallisuusesseitä, Harmaja loihtii hempeän herkkiä matkarunoja.

Syksyllä Tatu Vahlsten muuttaa nimensä Vaaskiveksi, Suomalainen Suomi (nyk. Kanava, perustettu 1933) kun edellyttää kirjoittajakuntansakin olevan ”suomalaisia”. Harmajalta ilmestyy toinen kokoelma Sateen jälkeen, ja hän joutuu loppuvuodeksi keuhkotautisairaalaan. Vaaskivi lausuu kokoelmasta muutaman kauniin sanan, nyt valloittamansa Suomalaisen Suomen sivuilla.

Maaliskuussa Vaaskivi riemuitsee tädilleen olleensa koko talven täysin terve – vain joitakin ”pieniä sisäisiä kriisejä ja väsähtämisen tiloja, joita joskus sattuu ja jotka täytynee kestää urheasti”.
Urheasti koettaa Harmajakin kestää omat väsähtämisen tilansa. Kesän hän kirjoittaa ja kamppailee kuluttavaa tautiaan vastaan perheen huvilalla Lohjalla, viimeisen kesänsä. Kirjoittaa ja kamppailee kuten Vaaskivi viisi vuotta myöhemmin Hietasaaressa omana viimeisenä kesänään.

Syksyllä 1936 ilmestyy Harmajan kolmas kokoelma Hunnutettu; Vaaskiven ja Tulenkantajien Elina Vaaran suhde syvenee; Vaaskivi kirjoittaa nyt Sillanpää-elämäkertaa, tulevaa esikoistaan. Sulhanen hylkää Saiman kolmannen – ja nyt viimeisen – kerran.

28. huhtikuuta 1937 T. Vaaskivi valittelee tädilleen lähettämässään kirjeessä työkiireitään ja väsymystään, kertoo että oli edellisellä viikolla kyllä lepäillyt, ”mutta sitten tuli se Saima Harmajan kuolema ja minun päälleni sen mukana velvollisuudet suureen suruartikkeliin Uudessa Suomessa”.
Ja kaunis tuo ”Saima Harmajan lyyrikontaival” olikin.

Seuraavaksi Tatu siirtyy kirjeessään kuvailemaan kuinka jo illalla on vedettävä smokki päälle ja lähdettävä balettiin…

* * *

Kuukautta myöhemmin T. Vaaskivi matkustaa morsiamineen Tarttoon – mutta se tarina löytyy Suljetuista vaunuista

Mainokset

»Suljettujen vaunujen« Jälkihuomautuksesta

Niiden lukuisain teosten joukossa, joiden tietoihin tämä kirjoitus nojautuu, ovat Martti Haavion toimittama T. Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus, Holger Lybäckin ja Markku Ihosen Vaaskivi-väitöskirjat, Kai Laitisen ansiokkaat Kallas-tutkimukset, kolmikon Leskelä-Kärki, Melkas ja Hapuli toimittama esseekokoelma Aino Kallas – Tulkintoja elämästä ja tuotannosta, Kerttu Saarenheimon Elina Vaara -monografia, Bernard Shawn ylittämätön näytelmäkäsikirjoitus ”Pyhä Johanna” esipuheineen (ja epilogeineen…), sekä Suomen Matkailuyhdistyksen Vuosikirja vuodelta 1934.

    Korvaamattomana apunani 30- ja 40-lukujen Viron historiaa ja ajankuvaa hahmotellessani ovat olleet Martti Turtolan Päts– ja Laidoner-monografiat sekä August Annistin, Ants Orasin ja Mika Waltarin vanhat Viron poliittista tilannetta käsittelevät teokset, samoin Jaan Krossin omaelämäkerta Rakkaat kanssavaeltajat, sen ensimmäinen osa.

    Suurin kiitollisuudenvelkani lankeaa kuitenkin Erno Paasilinnalle ja hänen autobiografiselle teokselleen Tähänastisen elämäni kirjaimet. Tuon kirjan sivuilla kun maineikas esseisti kertoo, kuinka Vaaskiven jäljittely pilasi vuosiksi hänen oman tyylinsä, ja – vielä pahempaa! – sai hänet uskomaan, että hänenkin tiensä kirjailijaksi johti juuri esseistiikan kautta. Niin, Paasilinna suorastaan kirosi päivän, jona Kutsumus osui hänen käsiinsä.

Ilman tuota kitkerää vuodatusta en olisi varmasti koskaan löytänyt T. Vaaskiveä, ja moni matka kadonneeseen aikaan olisi jäänyt tekemättä.

Porvoossa ja Tartossa keväällä 2012

J.T.

Venäläisistä ja italialaisista keittiöistä

Itse Pushkin on sanonut, että valistuneen ihmisen vatsalla on lempeän sydämen parhaat ominaisuudet: herkkyys ja kiitollisuus.

Suljetuissa vaunuissa keskitytään kahviin ja kahvilaelämään, ruokapuolielämää ei juuri sivuta. Mutta Tatu Vaaskiven kokemukset virolaisesta ruokataidosta ja myöhemmin Italian keittotaiteesta ansaitsevat tässä lyhyen silmäyksen nekin.

30-luvun yksi suosituimmista taiteilijakahviloista ”Kolme koopa Kohvik”, KoKoKo, on saanut Nigul Espen suunnitteleman sisustuksensa takaisin ja toimii nyt ”Entri”-nimisenä ravintolana.

Varhaisimpien (ja myös viimeisten aikojen) kirjeidensä perusteella Tatu oli ollut vähäruokainen ja herkkävatsainen lapsuudestaan saakka. Eikä yleensä mikään kulinaristi: hän ei juuri ollut kiinnostunut syömisistään, saati syömään mitään vähääkään eksoottisempaa. Kalaakin hän suorastaan inhosi, sen kaikissa muodoissa. Tatu oli enemmän nakki- ja voileipäihmisiä, niin jo tätiensä hemmottelemana pikkupoikana kuin omaa yksinäistä talouttaan hoitavana aikuisenakin.

Keväällä -37 aivoriihi T. Vaaskivi – Esko Aaltonen (Gummeruksen kirjallinen johtaja) ideoi Tatun lähettämistä Palestiinaan (Kristus-romaani elää mielessä kaiken aikaa), jolloin Tatu kerran toteaa ravintonsa siellä muodostuvan luultavasti ”obligatorisesta kiniinistä ja jaffalaisista appelsiineista” – mitään ”aasialaista törkyä” hän ei uskaltaisi syödä.

Mutta alkaisiko pikku hiljaa yhä intensiivisemmäksi muodostuva yhteinen ruokatalous Elina Vaaran kanssa vaikuttaa ja Tatun epäluulot karista, ruokalista laajeta? Vai johtuuko pian tapahtuva muutos vain ilmanalasta?

Joka tapauksessa kesällä tarttolaisten isäntien kodeissaan tarjoilemat ateriat enempää kuin paikallisissa ravintoloissa nautitutkaan eivät enää olekaan Tatulle pelkkää obligatorista vatsantäytettä.

Tartosta hän kirjoittaa tädilleen – selvästi myös tätä rauhoitellakseen, kuten niin usein syömisistään raportoidessaan:

Täällä vallitsee venäläinen keittiötaito, ja pihvit ja kotletit ovat mitä loisteliaimman kastikkeen peittämät, majoneesin, sulan voin ja omituisesti hyydytetyn kermavaahdon [hapukoor?]…

Vanhan ja maineikkaan ”Werner Cafen” ovi tänään.

Ja ”merkillisellä tavalla uunissa paahdettuja perunoita” Tatu kertoo voivansa popsia vaikka parikin kertaa päivässä. Ja mihin hintaan niitä tarjoiltiinkaan!

Välillä lähdetään eväsretkelle (Tatu puhuu yksikön ensimmäisessä; vihkimättömän morsiamen kanssa matkailua ei katsottu suopeasti, joten Elinan mukanaolosta oli turha kotimaahan viestiä…):

Vietän päiväni Toomemäen lehvistöissä, ellen osta kuin mikäkin vaeltava apostoli repullista voita, leipää ja leikkeleitä, ja lähde kulkemaan helteistä maantietä myöten Emajoen uimakelpoisille rannoille.

Mutta kahvi on kuitenkin ruokaa tärkeämpää, kahvi ja kahvilat, kuten saamme Suljetuista vaunuista lukea. Huomiota Tatu kiinnittää myös kahvileipään, Aino Suitsin kotona leipomiin piparkakkuihin, ja kahviloiden valikoimiin:

Koska konditoriataide on Eestissä [Tatu käyttää ”Eestiä” ja ”Viroa” sopuisasti sekaisin, käytäntö joka myös Suljetuissa Vaunuissa on omaksuttu] erittäin korkea, syön tavallisesti uskomattoman halpoja leivoksia tämän kahvikupilliseni kanssa ja näin ollen pidän kyllä hyvän huolen vatsani vaatimuksista. On vallan merkillistä, että minun tässä ilmastossa alinomaa on nälkä.

Pari vuotta myöhemmin Tatu matkaa, ei tosin Palestiinaan, vaan Italiaan, ja tällä matkalla ruoka saa vielä suuremman huomion. Antipastojen monimuotoisuus jää häneltä tosin havaitsematta eikä hän kirjeissään edes mainitse kaloja (äyriäisistä puhumattakaan!), mutta muuten paikalliset ruoat saavat hänet kyllä innostumaan, melkeinpä runolliseksi.

Alkumatkalla, helmikuun lopun Venetsiasta, Tatu raportoi kotimaahan kuten niin monet turistit häntä ennen ja hänen jälkeensä:

Ruoka sivumennen sanoen on hotelleissa kehno, mutta jos syö kaupungilla halpaa ja paksua makaronia ja oivallisia pohjoisitalialaisia liharuokalajeja, pääsee tosiaan lihomaan jo parilla kympillä päivää kohti, Suomen rahana laskettuna!

Firenzeläisen, entiseen nunnaluostariin rakennetun pensionaatin kosmopoliitti korttiseurue ”maistelee chiantia” ja ”hyvää juustoa ja valkoista leipää”. Kaikki herkkuja, joista kotoisessa pöydässä ei osaa kuin haaveilla, jos sitäkään.  – Keväisen takatalven taas yllätettyä Toscanan ihmiset ”istuvat trattorioissa ja lämmittävät itseään punaviinillä ja makaronilla”.

Tatu alkaa tosiaan päästä viinin makuun…

Toscanan-terveisiä kevään taas voitettua:

Ilma on ihmeen kevyttä vuori-ilmaa – tulee nälkä joka kävelyllä, ja opin nopeasti pitämään täkäläisistä herkuista, jotka ovat halpoja, Roomassa kuuluu olevan kalliimpaa, Sisiliassa kaikkein kalleinta ja epämääräisintä.

Pientä epäluuloa etelässä odottavaa kohtaan on vielä menomatkalla, mutta pelko osoittautuu nopeasti turhaksi, sillä Taorminasta Tatu kirjoittaa huhtikuussa äidilleen:

Asumme pienessä, ihastuttavassa täysihoitolassa, jossa syömme vallan suunnattomia määriä voita, munia, kinkkua, valkoista leipää, vuohenjuustoa, makaronia ja hedelmiä. En ole koskaan syönyt niin hyvin ja kävellyt niin paljon kuin täällä.

(Äidille ei puhuta viinistä mitään…)

Paitsi huonovatsainen oli Tatu myös huonojalkainen, jonkun lapsuudessa sattuneen tapaturman ikuisena seurauksena – mutta niin kuin jo pari vuotta aiemmin Tarton Toomemäellä runsas kävely ja ruoka eivät suinkaan rasittaneet, eivät myös nyt paljon etelämpänä ja paljon jylhemmissä maisemissa nautitut vaellukset ja ateriat tuota mitään ongelmia. Päinvastoin.

Se kuuluisa Mediterranean diet! Ja pohjalle runsaasti liikuntaa lämpimän-merellisessä mutta vielä keväällä raikkaassa ilmanalassa.

Aaltoselle, mesenaatilleen, Tatu kuvailee vaeltelujaan Sisilian laaksoissa ja vuorilla:

Syön vuohenjuustoa, juon punaviiniä, joka kypsyy laavaan istutetuissa viinitarhoissa, seurustelen saksalaisten turistien ja maalaisvaimojen kanssa.

Valkoviinistä Tatu ei kirjoita sanaakaan. Ei valkoviinien Roomassa, jossa tarjolla olisi ollut piispallinen anekdootti Est! Est!! Est!!! -viinistä, ei myöskään Sisiliassa. Paikallinen valkoviini olisi sekin sopinut vuohenjuuston kumppaniksi. Retkieväänä lämmin valkkari ei tosin ketään houkuta, ehkä siinä oli syy. Tai Tatun vatsassa: keveiden punaviinien lempeät hapot vain sopivat hänelle paremmin.

Vaikka edullista onkin, niin rahat tahtovat vain loppua kaiken aikaa, lisää on yritettävä kustantajalta nyhtää… Aaltonen lähettää, mutta ilmeisesti paluupostissa tulee muutakin kuin maksumääräys, koska Tatu ryhtyy puolustuskannalle:

Vannon, etten suinkaan tuhlaa. Elän säästeliäästi, mutta normaalisti, asun halvoissa albergoissa ja pensioneissa, syön terveellistä ruokaa, juon palan painimeksi punaviiniä, [–].

”Säästeliäästi, mutta normaalisti” – ja viiniä sopivasti, ”palan painimeksi”…

Elokuussa Livornossa, juuri ennen paluumatkan alkua, junamatkaa halki Euroopan, Tatu lähettää tädilleen kirjeen, jossa valittelee haikeuttaan joutuessaan jättämään ”tämän ihanan etelän, jota olemme puolen vuoden aikana oppineet rakastamaan ja joka on tullut toiseksi kodiksemme.”

Viikunat ja viini kypsyvät kuten meidän ikävämme.

Tatu on rakastunut Italiaan, sen historiaan, nähtävyyksiin, luontoon ja kansaan, keittiöihinkin. Mutta yllättäen italialaisesta kahvista löytyy hänen kirjeissään vain yksi maininta:

Yleensä elintaso [siis ”hintataso”] on täällä sama kuin Suomessa – vain kahvi ja tupakka, jota täytyy viljellä yksistään jo henkisenä stimulanssina, ovat hieman kalliimpia.

Ei kahvi varmaan huonoa ollut, siihen Tatu olisi kyllä reagoinut kirjeissäänkin, hän vain ei enää kaivannut kahvia ”stimulanssikseen”. Ja sekin käy selväksi, että hänellä oli selvästi taipumusta viinin ja juustojen ystäväksi. Pane e vino e formaggi!

PS. En tiedä, millaista eestiläistä ruokaa Italiassa on tarjolla, mutta jos Tarton suunnalla ajelette ja mielenne alkaa tehdä italialaisen keittiön antimia – niin ajakaa vain ohi. Jos ei muuta asiaa Tarttoon ole, niin eipä kannata ”paksun makaronin” takia tähän kaupunkiin ohjata.

Kivisild – yksi Tarton symboleista

Keisarinna Katariina Suuren määräyksestä ja hyvältä osin kustantamanakin rakennettiin taas kerran palaneeseen Tarttoon muhkea kivisilta (valm. 1784), ainoalaatuisensa niillä leveysasteilla.

Sillasta tuli yksi Tarton symboleista.

Vetäytyessään saksalaisten tieltä 1941 neuvostomiehittäjät räjäyttivät sen. Oikeastaan aika turhaan, koska kapea silta soveltui huonosti sotilastarkoituksiin. Mutta olihan silta symboli, joten lienee ollut kysymys lähinnä ”symbolisesta eleestä”.

Myöhemmin tutuksi tullut neuvostolaatu näkyi tosin tässäkin: räjäytys jäi pahasti puolitiehen, silta osin pystyyn mutta rumaksi torsoksi.

Kun saksalaismiehittäjät aikanaan pakenivat palaavia venäläisiä, he suorittivat saman symbolisen eleen, yhtä turhan ja symbolisen, mutta kiireestään huolimatta saksalaisella täsmällisyydellä. Enää Katariinan kauniista sillasta ei jäänyt kuin kiviä.

Tilalle rakennettiin myöhemmin siro kaarisilta jalankulkijoita ja pyöräilijöitä varten.

Vielä myöhemmin, sitten kun vanhan julkinen muistelu oli taas sallittua, sillan kupeeseen pystytettiin kivisillan muistomerkki, teräksinen miniatyyri.

Mutta on jäljellä sentään yksi alkuperäinenkin muisto – ja sen syntyä ovat Tatu ja Elina Suljetuissa vaunuissa todistamassa kesällä 1937.

Pikakirjoittajan mietteitä, ja omiakin

Kesäkuussa -45, juuri Tatun muistomerkin paljastuksen alla, julkaisi Uusi Suomi kokosivun artikkelin ”Pikakirjoittajan mietteitä T. Vaaskiven Kutsumuksen johdosta”.

Lähestymissuunta Vaaskiveen on muista poikkeava, siksi jollain tapaa myös mielenkiintoinen, mutta joku artikkelissa ei ole kohdallaan, tulokulma tuntuu väärältä, jokin sakkaa pahasti.

Nimimerkki V-i R-i, joku vannoutunut pikakirjoituksen kannattaja, poimii kirjoituksessaan Kutsumuksen sivuilta sitaatteja, jotka hänen mielestään todistavat eittämättömästi pikakirjoitustaidon ylivoimaisuuden puolesta.

Kun Tatu yhtäällä kirjeissään tuskailee, ettei hän ehdi kirjoittaa niin nopeasti kuin ajatukset tulevat – ja katoavat taas – ja toisaalla sitten riemuitsee kirjoitettuaan 200 sivua kymmenessä päivässä, niin V-i R-i päättelee, että pikakirjoitustaitoisena Tatu olisi ehtinyt kirjoittaa sekä tarkemmin että enemmän. Eikä hänen olisi tarvinnut sortua työnsä alle, kuolla ennenaikaisesti.

Uskokoon ken uskoo. Tatu olisi kuollut tuona syksynä -42 joka tapauksessa, olisipa hän onnistunut kirjoittamaan vaikka nuo 200 painosivua peräti alle viikossa tai Kristus-romaaninsa valmiiksi. Mutta yleisö, lukijat, olisi tietysti saanut Tatusta enemmän. Hän ei kuollut ”mekaanisen työn painon alaisena” vaan sotaan ja Pervitiiniin, ja siihen ettei saanut oikeaa apua. Jos hänet olisi järjestetty (vastustuksestaan huolimatta) johonkin laitokseen, lääkitty kontrolloidusti, ruokittu kunnolla, annettu käsiin kirjoituskone, niin ehkä sitten, sodasta huolimatta… Mutta ei hän noissa vallinneissa oloissa olisi pikakirjoitustaidolla itseään lääkinnyt, sairauttaan parantanut.

Mutta nämä ovat tietysti vain mielipiteitä, toisistaan poikkeavia tulkintoja tapahtuneen syistä, joutavaa spekulointia ainakin täältä vuosikymmenien päästä.

Epämiellyttävää (ja epäilyttävämpää) on artikkelin rakenne. Sen sijaan, että kirjoittaja olisi lähtenyt liikkeelle pikakirjoituksen eduista (joista hän ilmeisen asiantuntijana on hyvin selvillä), ja nostanut sitten Vaaskiven työpaineen kuin esimerkkinä, ja lopettanut muutamaan arvioon Tatun työstä ja merkityksestä, hän ottaa nyt Kutsumuksen kouraansa ja lyö sillä kaikkia pikakirjoitustaitoon epäilevästi suhtautuvia, myös Tatua. Hän nimittäin lainaa Tatun 12.12.1941 vaimolleen Elina Vaaralle lähettämää kirjettä vielä seuraavasti:

[–] pikakirjoitus taas on jollakin tavoin luonnottoman typistettyä, ei oikean kirjailijan työväline.

Syntyy vaikutelma, että siitäs sait, Vaaskivi, kun et uskonut ainoaan oikeaan… Että tässä tuli rangaistus! Artikkelista erittyy jonkinlainen hurmahenkisyyden, uskonnollisen fanatismin ellottava löyhä. Ja Tatun kohtalosta tehdään propagandan väline.

Mutta ehkä palaamme tähän toisen kerran, repostelemalla erään oikean kristinuskovaisen artikkelia siitä miten Jumala näki hyväksi lopettaa Tatun maallisen vaelluksen ennen hänen suurteoksensa valmistumista. Kuin rangaistuksena…

V-i R-i:n sitaatti siis loppui tähän, aivan sopivaan kohtaan, artikkelin otsikon ja valitun näkökulman huomioon ottaen.

Mutta siinä, mitä Tatu tuossa kirjeessä vain muutamaa riviä myöhemmin kirjoittaa, vasta siinä alkaa nykylukijalle (jolla on ollut mahdollisuus tutustua Lybäckin vuonna 1950 julkaistuun Vaaskivi-tutkimukseen) paljastua vielä syvempi tragiikka:

[–] ehkä myös voi kiitävän rajuina inspiraation hetkinä koko käsialakin muuttua lentävän kepeäksi niinkuin hypähtelee esim. suurenmoisen runsaalla Balzacilla ja Hugolla ja monella muulla.

Näin Tatu Elinalle samaan aikaan kun kirjoittaa kuumeisesti Tiberius-romaaninsa toista osaa – jonka tyylin Vaaskivi-tutkija Holger Lybäck on nähnyt lähenevän juuri Balzacia ja Hugota, Flaubertiakin.

Kun Tatu sitten nimeää juuri nuo kaksi ensin mainittua kirjailjaneroa ja kohta samassa kirjeessä jo tuon kolmannenkin, on pakko tarkistaa, mitä hän tällä kertaa tarkoittaa ”käsialoilla” – Tatu kun käyttää tuota sanaa sekä puhuessaan ulkoasusta että sisällöstä. Kumpiko tässä oikein lensi, sulkakynä vai ajatus?

Myöhemmin kirjeessä oleva lause antaa vastauksen:

Goethella ainakin oli hypähtelevän katkonainen sananlento paperilla aina kun hän sepitti, tulee mieleen jokin Urfaustin tekstin jäljennös.

Eli käsikirjoituksesta tässä on kyse.

Näin kirjoittaa siis ihminen, jonka oma käsiala heikkenee koko ajan; kirjaimet, sanat, rivit eivät enää tottele kirjailijan kättä; kirjoitusvirheet lisääntyvät, teksti on epätasaista, sanat kaatuvat milloin eteen, milloin taakse, milloin karkaavat omille teilleen… ”Lentävää kepeyttä” hän ei enää tavoita, ei ”suuren inspiraation hetkiäkään”, vaikka yrittää niin vakuutella sekä rakkaimmalleen että itselleen.

Kuvat Lybäck: T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950; ss. 333, 334

Kirjallisen Napoleonin rakkaus eli Ilmari armahda!

Yksi tähän asti erikoisimmista Vaaskivi-kirjoituksista ilmestyi kesällä 1945, Tatun muistomerkin paljastamisen aikoihin. Eräänlainen muisto eli muistelus tämäkin.

”Kirjallisen Napoleonin rakkaus” oli artikkelin nimi, julkaisu Eeva, ”nykyaikaisen naisen lehti”, ja kokoaukeamallisen romanttista hersyttelyä oli kynäillyt Ilmari Mäkitie. Nimi, jota myös eräs kuopiolainen kuplettimestari Tatu Pekkarinen pseudonyyminään käytti.

Kun lukija jo ensimmäisten virkkeiden kullanvälkehtivät oikotorvet ohitettuaan törmää valepukuiseen prinssiin Tietäjien maasta, joka jo seuraavassa hetkessä on ottanut Metusalemin ja heti perään Pikkujättiläisen muodon, ja pian nousee kuin ratsun selkään ja tuo kirjoittajan mieleen pikku korsikkalaisen vain näyttäytyäkseen tuotapikaa kotkanpoikana, ei ehkä kannata pitemmälle jatkaa, ellei kuulu camp-huumorin suuriin ystäviin. Sillä ollaan vasta alussa…

Mutta jos kuuluu ja jatkaa, niin romanttinen rakkaustarinahan tässä kirjavien vaiheiden jälkeen paljastuu – ja yhdessä muusan, sapphon, kanssa lennetään taikamatolla kauas etelän maahan.

Ja artikkeli päättyy:

Mutta yhtäkkiä kuuluukin humahdus ja kullanvälkkeiset oikotorvet soittavat fanfaaria: – Kotkanpoika on palannut!

Hänen inkarnationsa, maankamarainen asunsa, muotonsa, on ehkä toinen, mutta sielu sama. Nuori, liekehtivä, hän uhmaa pilkkaajia, hän uskaltaa katsoa suoraan aurinkoon…

Sen pituinen se. Ja hyvä näin. Runoratsu oli karannut käsistä, pegasos keulii…

 

Lausui toimittaja Vaaskivestä ja jatkoi…

Suljetuissa vaunuissa ei juuri yritetä analysoida Vaaskiven kirjallista lahjakkuutta tai hänen merkitystään kirjailijana tai kriitikkona – se tehtävä jääköön pätevämmille. Teos lähestyy kohdettaan ja tämän tuotantoa tavallisen lukijan näkökulmasta pohtien samalla kaiken aikaa, millainen oli ihminen Tatu Vaaskivi.

Itse hän kuitenkin oli sitä mieltä, ettei häntä tuntenut kukaan, eivät edes hänen lähimmät sukulaisensa…

Mutta toimittajien, kriitikoiden, kirjailija-kollegojen ja ystäviksikin esittäytyvien on ollut myöhemmin arvioitaan ja luonnehdintojaan esitettävä.

Seuraavassa muutamia sellaisia vuosien varrelta, Tatun (no niin, lienee aika jo myöntää, että olemme tehneet sinunkaupat…) kuoleman jälkeen. Ja sitaatteja millään lailla kommentoimatta.

 

Leo Meller (Nuori Voima 3-4/-42) ”Tatu Vaaskivi”:

Hän oli mielenkiintoinen kirjailija, jonka teokset herättivät ajatuksia, väitteitä ja vastaväitteitä. Hänen sanansa olivat rohkeita ja ne sinkoilivat älyä. Vaaskivi ei ollut ”muotikirjailija”, vaan hänen teoksiaan luettiin sen vuoksi, että kenenkään toisen kirjoista ei saanut lukea samaa.

[–] Olkoon Tatu Vaaskivi esimerkkinä nuorille, tuleville kirjailijoillemme! Me tarvitsemme rohkeita ja älykkäitä ajattelijoita. Hänen yksinäinen paikkansa muuten niin kankeassa ja kaavoittuneessa kirjallisuudessamme ei saa jäädä tyhjäksi.

* * *

Martti Kurjensaari (40-luku 6/-45) ”T. Vaaskiven unelma-elämä”:

Vaaskivi oli heiveröinen, kalpea poika, joka ei olemuksellaan sen enempää huomiota herättänyt. Vasta kun hän rupesi puhumaan, kävi kuulija tarkkaavaiseksi. Hänestä huokui tiedotonta itsevarmuutta, ja hän esitti mielipiteensä selkeään tapaan ja avarasti muotoilluin lausein. Sanojen ääntämisessä saattoi aina erottaa pohjoispohjalaisen perussävyn.

[–] Kukaan ei olisi osannut pitää tätä puheliasta ja tyrmistyttävän oppineelta vaikuttavaa nuorta miestä 23- tai 24-vuotiaana. Hänestä uhosi jonkinlainen ajaton kirjastotunnelma, jonka yhteydessä ei juolahtanut mieleenkään esim. urheilu tai ulkoilma.

* * *

Nimimerkki HAAVI [runoilija ja kirjallisuudentutkija Unto Kupiainen]  (Taiteen Maailma 5/-45) ”Kirjeistä ja Vaaskivestä”:

Suomalainen kirjetaide saanee kauan hakea sen veroista, suoraan luomispajasta säkenöivää hengen intensiteettiä ja väkevän suvereenista painiskelua valtavan aineen kimpussa kuin Vaaskiven kirjeet Tiberius-kaudeltaan.

Suuri joukko Kutsumukseen sisältyviä kirjeitä kuuluu noiden kukkien joukkoon, joiden tuoksu on oleva lakastumaton. Niille on antanut hehkunsa ikuisin ihmishengessä: luovan nerouden alati dynaaminen intohimo.

* * *

Raoul Palmgren (Vapaa Sana 12.6. -45) ”Individualismin itsetuho”:

Hän ei tunne elämää, historiallisen ja yhteiskunnallisen tapahtumisen lakeja, ja huolimatta hänen lukeneisuudestaan se kostautuu irvokkaina kompastuksina hänen arvosteluissaan ja suurissa psykoanalyyttisissä teoksissaan. Hän on hämmästyttävän vieras sille, mitä todella tapahtui 30-luvulla.

* * *

Yrjö Tönkyrä (Kaiku 19.7 .-45) ”Antiikin elävöittäjä”:

Jo Loistava Armfelt osoitti, että Tatu Vaaskivi oli vaativimmankin kansainvälisen mittapuun täyttävä kirjallinen kyky, mutta Yksinvaltias paljasti maailmalle hänen sisäisen suuruutensa: äärettömät tietomäärät, yliluonnollisen selkeän näkemyskyvyn sekä mestarillisen elävöittämisen taidon.

Mutta vasta Pyhän kevään valmistuneet sivut [teos jäi kirjailijan kuoleman vuoksi keskeneräiseksi ja julkaistiin lähes sellaisenaan, alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisena] antavat aavistuksen niistä rajoittamattomista henkisistä voimavaroista, jotka Tatu Vaaskivi iästään huolimatta omasi.

* * *

Yrjö Kivimies (Näköala 3/-50) ”Ihmistä emme tavoita: muistelma Vaaskivestä”:

Jotakin tästä koomillisesta kimmelteestä jäi iäksi hänen vaiheilleen. Sanoja, sanoja, sanoja! Suunnattomasti sanoja peittämässä ajatuksen puutetta. Autodidaktin tilkkumattoa, sieltä täältä siepatuista tiedonriekaleista kudottua. Hän oli kirjallisuuden sirkustemppuilija.

* * *

Erno Paasilinna (Nuori Voima 11-12/-56) ”T. Vaaskiven suuri hurmio”:

Traagillisuudessaan se on lähes identtinen hänen ystävänsä ja kirjailijatoverinsa Uuno Kailaan kuolemalle. Molemmat he olivat vieraita arktisen maan realiteeteille, heidän psyykensä katsoivat alati etelään kaikkeen siihen, mikä oli vastaamassa heidän fysiologisia ja ideologisia perusteitaan. Uuno Kailas luopui elämästä Unen ja kuoleman järkyttävissä tunnelmissa, T. Vaaskivi Pyhän kevään Kristus-hurmiossaan. Vaaskiven elämä oli kuin Siljon jännitetty jousi, joka kuitenkin katkesi väkivaltaisesti, suurten kuvien, kutsumuksen ja tulevaisuuden ääreen taittuen.

 * * *

Jukka Tyrkkö (Kansan Lehti 28.10. -62) Kirjallisen ihmelapsen unelmaelämä: 50 vuotta Vaaskiven syntymästä, 20 kuolemasta:

Vaaskiven tuotannon tieteellisen ja esteettisen arvon ohi jää jotakin miltei tarunomaisen romanttista ja eksoottisen hehkuvaa pitkään viipymään tämän ihmelapsemme lyhyen unelma-elämän ylle.

 * * *

Arvo Kippola (Itä-Häme 5.8. -67) ”Unohdettu Vaaskivi”:

On turha kysyä, mitä hänestä olisi tullut. Tuntuu vielä turhemmalta spekuloinnilta yrittää vastata tuohon kysymykseen. Tarpeetonta ei sen sijaan ole ihmettely, miksi olemme unohtaneet hänet, onhan lähes täydellinen vaiteliaisuus laskeutunut T. Vaaskiven nimen ylle.

 * * *

Niilo Kujanen (Kansan Lehti 22.2. -70) ”Tatu Vaaskivi ja Dostojevski-essee”:

Vaaskiven palkinnon [ns. ”Vaaskivi-plaketti”; kriitikoille jaettu tunnustus] jakopaikaksi tuli Tampere. Ensi kuulemalta tieto johti mieleen ajatuksen, eikö molemmat Pohjolan valkeat kaupungit, Oulu kirjailijan lapsuuden kotiseutuna ja Helsinki opiskeluympäristönä, olisi olleet siihen oikeutetumpia.

Täydet perusteet antoi tietenkin Yhteiskunnallisen Korkeakoulun siirto tänne. Olihan kysymyksessä korkeakoulu, jossa Vaaskivi oli opiskellut. lähempi tarkastelu lisäksi osoittaa, että Vaaskivellä oli tänne niin paljon kosketuskohtia, että Tamperetta voi pitää hänen kolmantena kaupunkinaan.

Nuoruuden ystävät Maija Pajari ja Oiva Paloheimo olivat jo helsinkiläistyneet, mutta heidän ajatuksensa palasivat tänne vielä niin usein, että Vaaskivi sai aiheen hienokseltaan ivalliseen kysymykseensä: ”Kasvaako maine Tampereella vaan?”

Ensimmäisen suuren teoksensa, F. E. Sillanpää-elämäkerran valmistusvaiheessa Vaaskivi joutui tutustumaan Tampereeseen kuvattavansa elämään monin tavoin vaikuttaneena kaupunkina.

Avioliitto täällä syntyneen Elina Vaaran kanssa täydensi kohtalonyhteyden.

Mielekkäästi liittyy kaikkeen tähän muuan unohduksiin jäänyt tapahtuma: eräs kirjailijan varhaisimmista kirjoituksista, Dostojevski-essee, julkaistiin Tampereella Kansan Lehdessä.

Tatun kotinurkilta tänään

Otanta artikkeleista on todellista lehtisalaattia ja ehkä provosoivakin. Siinä määrin, että ellen lopeta nyt, en pysty pitämään alussa antamaani lupausta…

24.6. – Juhannuspäivä, Jaanipäev

Tänään on oikea Juhannus, se vanha ja 24. päivään kesäkuuta sidottu, se jota halutaan enää harvassa maassa viettää. Virossa halutaan.

Vuoden 1937 Juhannuspäivä sattui torstaiksi, siihen aikaan vielä meillä Suomessakin.

Kesäkuun Tatu Ja Elina asuvat erään madame Tkatschefin vuokralaisina, samassa osoitteessa – kuten heille pian selviää – jota Aino Kallaksen lapset olivat koulukotinaan pitäneet. Vanha madame on venäläinen emigrantti: Tatun näkökulmasta majapaikka on ”100-prosenttisen slaavilainen”, kaikkine heidän mukavuuttaan vartioivine ikoneineen, barokkikaappeineen ja epävireisine flyygeleineen – mikä riemastuttava kolmisointu! Ja taustalla kuuluu avoimesta ikkunasta tulviva Maarian kirkon naakkojen kirkuna, ”aitoa arkaaista musiikkia, jota Suomessa kuulee vain Turussa”.

Ja – toden totta – omat muistikuvani, tosin vasta varhaiselta 60-luvulta, ovat sangen samanlaiset: ensivisiitilläni Turkuun esittivät vanhempani (linnan ja tuomiokirkon ohella tietenkin…) pienelle helsinkiläispojalleen tuiki tuntemattomia naakkoja! Vielä vaatimaton lajituntemukseni oli juuri karttunut yhdellä!

Mutta tänä päivänähän noita, naakkoja, riittää joka kaupungissa. Porvoossa lienevät ne jo kohta suurin väestöryhmä. Ainakin äänekkäin. Ja ehdottomasti sympaattisin.

Juhannuspäivästä ja sen äänimaailmasta on Tatulla herkkä muisto; lainaus Suljetuista vaunuista, sen VI luvusta:

Maarian kirkosta, jonka näkee muistuttavan kovin Oulun tuomiokirkkoa, Tatu maalaa pienen kauniin tuokiokuvan, sen romaanisesta ja taivaita tavoittelemattomasta muodosta, naakoista sen räystäillä, häilyvistä kynttiläkruunuista sisällä, sen avoimista ovista juhannuspäivän hiljaisuuteen leviävistä urkujen hartaista sävelaalloista…

Matkaajat myös tunnistavat melodian: ”Oi Herra, siunaa ruhtinaamme… – sama ikimuistoinen ja veriin syöpynyt melodia, jonka jokainen venäläistä iettä kantanut kansa on valtaherroiltaan perinyt”, Tatu kirjoittaa.

Sota tuhosi yli puolet Tartosta, myös madame Tkatschefin kotitalon, eikä Maarian kirkkokaan ole entisensä:

Suljetuista vaunuista voimme edelleen lukea, että

[–] vanha rakennus numerossa 5 on kadonnut, ehkä juuri samassa pommituksessa tai keskityksessä kuin naapurustossa sijainnut Maarja kirikukin, heinäkuussa 1941. Tkatschefin osoitteessa toimii nyt Babysport OÜ. Entisen kirkon kohdalla Pepleri 1:ssä puolestaan on Viron maatalousyliopiston spordiklubi.

* * *

Tuo Vaaskiven mainitsema virsi, ”Oi Herra, siunaa ruhtinaamme”, päivitettiin jo seuraavana vuonna virsikirjan uudistuksen yhteydessä ja sai silloin nimekseen ”Oi Herra, korkein valtiaamme” (virsi 459, nyk. 579).

Virteen myös lisättiin rukous sukukansojemme, ”Suomen heimon”, puolesta.

linkki