Haikarat valkosulat, osa II: Loppu (tai Alku)

Nyt on kaunis hetki päättää tämän blogin pitäminen.

Lähes päivälleen 11 kuukautta sitten aloin kirjoittaa kriitikko ja kirjailija T. Vaaskivestä, Suljetut vaunut -käsikirjoituksestani, sen henkilöistä, syntymisestä, toivottomasta yrityksestä ylittää julkaisukynnys, omakustanteesta – ja viimein kiinnostuksen (tai peräti innostuksen) heräämisestä Tartossa, kirjan virontamisesta, julkaisusta…

Eilen ilmestyneessä Tuglas-seuran ELO-lehdessä (3/2013) esittelee toimittaja, kirjailija Hannu Oittinen niin teokseni (sekä Suljetut vaunut että Kinnises tõllas) kuin Ants Paikren kokoaman ja virontaman Vaaskivi-kokoelman Maarjamaa, ja tekee tämän kaiken sangen sievin sanakääntein.

Siitä muodostakoon valveutunut lukija itse käsityksensä, kuinka lähelle ”tämän vuosituhannen virokirjojen ehdotonta kärkeä” Suljetut vaunut yltää. Mutta se, että artikkelin kirjoittaja näkee meidän, Paikren ja minun, työmme ”mahtavana kunnianosoituksena Tatu Vaaskivelle” – se kyllä lämmittää!

Sillä juuri sitä minä läksin muutama vuosi sitten tekemään, kunnianosoitusta tuolloin 100-vuotissyntymävuottaan lähestyneelle unohdetulle Vaaskivelle. Ja nimenomaan asia edellä, kirjoittajan omaa persoonaa esille kummemmin nostamatta.

Toki siihen sisältyi myös tietoinen koe: kuinka pitkälle tuntematon amatööri tällä keinoin pääsee? Näin pitkälle, sen tiedämme nyt. Ei pidemmälle, mutta tänne asti.

Tähän on siis hyvä lopettaa.

Mutta jotain lähes mystistä tässä kyllä viime aikoina on ollut.

Kun vierailin huhtikuussa Tartossa kertomassa Vaaskivestä ja Kinnises tõllas -teoksestani, yllätti tarttolaiset samaan aikaan valtaisa, suorastaan ennennäkemätön parvi kattohaikaroita. Nuo Tatun haikarat valkosulat kun eivät yleensä suuriin parviin keräänny.

20130515 HS Haikarat

Eilen, kun ELO ilmestyi tilaajilleen, ilmestyi myös meille, tänne sillan pohjoispäähän, muutama noita jaloja lintuja, jotka eivät täällä koskaan pesi, ja jotka – Vaaskiven sanoin – ”symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Tai symbolisoisivatko itsensä Vaaskiven henkeä?!

Nuo tänne pohjoiseen saapuneet eivät nimittäin olleet eksyksissä. Ne olivat katsastamassa mahdollisia uusia pesintäpaikkoja.

Toivottavasti löytävät sopivia. Dixi.

Terve, Vaaskivi!

Mainokset

„Kinnises tõllas“ muutamassa kirjastossa

En tiedä, kuinka Kinnises tõllas nyt Virossa myy, mutta ainakin voin seurailla kirjan lainaustilannetta Tarton Kaupunginkirjastossa.

Ja ihan mukavalta se näyttääkin: kaikki kirjaston viisi nidettä ovat lainassa!

Mukavaltahan se tuntuisi, jos painos myytäisiin loppuun.

Tiedustelin Oulun Kaupunginkirjastosta, ollaanko siellä kiinnostuneita ottamaan kokoelmiin yksi ilmainen tekijänkappale, Vaaskiven kaupungista kun on kysymys. Vastaus oli ilahtunut:

Hei!

Otamme mielellämme vastaan vironkielisenä laitoksena ”Suljetut vaunut”.

Kirjastollamme ei ole sitä ennestään.

Kiitos jo ennakkoon.

Ystävällisin terveisin…

Tarton kirjastoa kiinnosti kirjani tarttolaisuus, eli paikka johon tapahtumat sijoittuvat; Oulun puolestaan sen oululaisuus, siis kohdehenkilö T. Vaaskivi. Oulun suunnallahan on ollut kiinnostusta myös Suljettuja vaunuja kohtaan enemmän kuin muualla.

Tarjosin tekijänkappaletta myös kotikylällä, eli Porvoon Kaupunginkirjastoon. Vastaus oli ehkä hiukan hämmentävä:

Hankimme viime vuoden puolella aika ison satsin vironkielistä kirjallisuutta kirjastoon, joten olemme tällä hetkellä tyytyväiset valikoimaamme. Jos haluat, voit toki laittaa yhden lahjoituskappaleen tulemaan kirjastoomme.

Kiittäen,

Porvoon kaupunginkirjasto…

Nyt piti kyllä jäädä hetkeksi miettimään, että halusinko, oikeasti. Tokihan minä voisin ihan samaan hintaan (edullisemminkin, itse asiassa) olla laittamattakin.

Kauhean hienoa tietysti, että voi olla tyytyväinen työhönsä. Ja kun joku laitos on noin tyytyväinen tarjoamaansa palveluun, niin eittämättä ovat sitten asiakkaansakin. Vai?

Ei, ajattelin sitten, kai sinne Viro-hyllyyn yksi kapoinen pikku kirja kuitenkin mahtuu, saattaapa joku tarttolaislähtöinen porvoolainen siitä kiinnostuakin.

En minä kirjaani itsetyytyväiselle kirjastolle lahjoitakaan, vaan sen vironkielisille asiakkaille. Kirjoitin sisäkanteen:

Selle raamatu on kinkinud Porvoo Linnaraamatukogu eesti keelt lugevatele kasutajatele autor.

  

Karl Ristikivi – meillä tuntemattomaksi jäänyt suuri virolaiskirjailija

Karl Ristikivi (Eduard Ole 1969, Eesti Kirjanõusmuuseumin kokoelmat)

Karl Ristikivi (Eduard Ole 1969; Eesti Kirjanõusmuuseum; Tartu Linnamuuseumin kokoelmat)

Kirjailija, kriitikko ja kulttuuripersoona Karl Ristikivi (1912-1977) oli syntynyt samana vuonna kuin Tatu Vaaskivi (1912-1942). Hänen esikoisteoksensa Tuli ja raud ilmestyi 1938 kuten Vaaskiven ensimmäinen romaani Loistava Armfelt. Vaaskiven kuollessa 1942 Ristikivi oli julkaissut vasta kolme romaania (Vaaskivi kaksi, kolmas ilmestyi postuumisti). Mutta lopulta Ristikiven tuotanto käsitti kaikkiaan 17 romaania: Karl Ristikivi kohosi johtavaksi virolaiseksi prosaistiksi 1950 ja -60 luvulla.

Ja 100-vuotisjuhlavuonnaan 2012 hän oli yhtä muistettu ja juhlittu Virossa kuin Vaaskivi meillä unohdettu ja vaiettu.

Lue koko artikkeli Särön blogista.

Haikarat valkosulat – ehk üks üpris kummaline jutt II

Tatu Vaaskivi ehti saada valmiiksi vain vajaat 300 sivua pääteoksekseen suunnittelemastaan Kristus-romaanista Pyhä kevät.

Teoksen – tai käsikirjoituksen – tarina alkaa pääsiäisen kynnykseltä, ”Pontius Pilatuksen aikana”, ja viimeisessä valmistuneessa luvussa Jeshua on ehtinyt vasta Jerikoon.

Laajan kahdeksannen luvun Vaaskivi on otsikoinut nimellä Haikarat valkosulat.

Siinä on mm. seuraavanlainen kohta:

Niiden lepattavien siipien äänetön soitto muistutti itsensä aamuruskon säveletöntä juhlahymniä. Matkallaan tuolla hyvin korkealla jokaisen linnun ruusunpunaiset jalat olivat käpertyneet kurttuisiksi nyrkeiksi. Ja jos siipien havina olikin niin kuulumatonta, nuo hiilenkirkkaat laahaavat jalat tuntuivat rapisuttavan taivaan ääretöntä vaatetta, niin että Jairus miltei kuuli repeävän siniteltan kaiun, joka kiiri lintujen mukana ja häipyi pois. Kauas pohjoista kohti!

Suljetuissa vaunuissa kiinnitän huomioni useamman kerran Viron kattohaikaroihin – tai ajoittain niiden puuttumiseen – ja myös erääseen Vaaskiven haikara-kuvaukseen:

Edes komeita kattohaikaroita ei katseemme täällä tavoita, niitä sentään Tallinnan lounaisissa taajamissa esiintyy vielä runsaastikin. Ja meille, ikämme vaatimattomampien ja värittömämpien harmaahaikaroiden parissa eläneille, Eurooppa alkaa juuri kattohaikaroista, noista valkosulkaisista, joista Tatu myöhemmin kirjoitti kauniisti, että ”ne symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Kattohaikara oli selvästi tehnyt vaikutuksen Vaaskiveen hänen Tarton-matkallaan. Jopa siinä määrin, että hän valmisti sille tärkeää symbolista osaa suuressa romaanissaan. Valitettavasti Tatu uupui kesken työnsä: vain yhden lyhyen luvun hän jaksoi tuon jälkeen enää kirjoittaa lisää.

Kun talvella suunnittelin tätä viimeviikkoista Tarton-vierailuani, mielessä kävivät alkukevään lauhkeat säät, luonnon herääminen – ja palanneet haikarat (maaliskuun puolimaissa ne näille seuduille yleensä saapuvat).

Mutta kevät oli pahasti myöhässä myös Viron sydämessä, hanget kattoivat peltoja samalla tavoin kuin Porvoon seudullakin. Lund, ei lind.

Siksipä olikin sangen hämmentävää nähdä Vaaskivi-henkisen kirjaesittelyni jälkeisenä aamuna Postimees -lehden uutinen:

20130412 Tartu Postimees valge-toonekured

Linnut, jotka siis yleensä saapuvat paljon varhemmin keväällä (mutta eivät kuitenkaan lumelle, kuten myöhemmin annoin itselleni kertoa) ja yksittäisinä pieninä ryhminä, päättivät rynnistää juuri eilen satapäisenä parvena Tarttoon. Vastustamaton kutsu lentää… Haikarat valkosulat…

Tuo kuva ei tosin kovin kaksinen ole. Kyllä siitä haikaroita löytää, mutta olisi luullut kuvaajan saavan paremmankin. Ja ympäristö, sehän on kaatopaikka. Mutta haikarat eivät ole vegetaristeja ja kaatopaikalta löytyy varmasti jotain elävää ja kuollutta ravintoa niillekin. Hangilta vähemmän.

Kauniimpi otos on sen sijaan tämä, edelliseltä viikonlopulta Kongutasta, kolmisenkymmentä kilometriä Tartosta lounaaseen:

kured lumes

Jotain suorastaan japanilaisen herkkää siinä on.

Tarton kirjakauppoja katsastamassa

Tietenkin täytyi  lähteä myös katsastamaan, kuinka kirja on esille pantu.

Tietenkin täytyi lähteä myös katsastamaan, kuinka kirja on esille pantu.

Kaubamajan Apollon (Riia 1) uutuushyllyt ovat saavuttaessa heti oikealla.

Kaubamajan Apollon (Riia 1) uutuushyllyt ovat saavuttaessa heti oikealla.

Valikoima on runsas eikä Kinnises tõllas aivan lukukorkeudelle ole yltänyt.

Valikoima on runsas eikä Kinnises tõllas aivan lukukorkeudelle ole yltänyt.

Sangen sekalaiseen seurakuntaan oli kirja päätynyt, toki houkuttavien nimikkeitten keskelle: Barnesin uusin, Thatcher-sitaattikirja, Los Angelese dieet...

Sangen sekalaiseen seurakuntaan oli kirja päätynyt, toki houkuttavien nimikkeitten keskelle: Barnesin uusin, Thatcher-sitaattikirja, Los Angelese dieet…

Myös Tasku-kauppakeskuksen(Turu 2) Rahva Raamat on pannut uutuuskirjat ovensuuhun.

Myös Tasku-kauppakeskuksen(Turu 2) Rahva Raamat on pannut uutuuskirjat ovensuuhun.

Presidentin myhäilevän katseen alla on kirja poikineen.

Presidentin myhäilevän katseen alla on kirja poikineen.

Bestsellerit ovat  pääpöydillä, mutta täällä Kinnises tõllas on joka tapauksessa seinähyllylläkin ihan luettavissa.

Bestsellerit ovat pääpöydillä, mutta täällä Kinnises tõllas on joka tapauksessa seinähyllylläkin ihan luettavissa.

Ja sangen hyvässä seurassa vieläpä: Viron lipun historiaa, Leningradin piiritystä II maailmansodassa ja taistelua Peipsin jäällä 700 vuotta aiemmin...

Ja sangen hyvässä seurassa vieläpä: Viron lipun historiaa, Leningradin piiritystä II maailmansodassa ja taistelua Peipsin jäällä 700 vuotta aiemmin…

Hintaan 15.70 kirjaa täällä myytiin. Nettikaupassa hinta on tietysti hiukan edullisempi.

Hintaan 15.70 kirjaa täällä myytiin. Nettikaupassa hinta on tietysti hiukan edullisempi.

Kustaa II Adolf, Tarton yliopiston perustaja.

Kustaa II Adolf, Tarton yliopiston perustaja.

Loppulaulua paitsi

Kinnises tõllas ehk kadunud aega otsimas

Tatu Vaaskiveä on nyt viety takaisin Tarttoon ja koettu muutenkin vankistaa kulttuurisiltaa yli Suomenlahden.

Lämpimät kiitokset Asko Tammelle, Katrin Raidille ja Annika Aasille, suurenmoisille yhteistyökumppaneilleni Tarton Kaupunginkirjastossa! Samoin kiitos Viron Kirjallisuusmuseon Sirje Oleskille, jonka apu ja tuki olivat suorastaan korvaamattomia kirjan esittelytilaisuudessa.

Tämä blogi alkaa nyt vedellä viimeisiään. Viitisen vuotta kestäneet vaatimattomat yritykseni T. Vaaskiven muiston henkiinherättämiseksi ovat viimein kulminoituneet Vaaskivi- (ja Tartto- !) teokseni julkaisemiseen Virossa. Tätä pidemmälle tuskin pääsen.

Lähipäivinä kirjoitan ehkä vielä joitakin postauksia Tarton-vierailuni tiimoilta, sen jälkeen siirryn toiselle kanavalle.

Mutta Vaaskiven muisto elää. Ja pieni, vaatimaton tuiju lepattaa myös Suomenlahden etelärannalla, siitä osoituksena kiinnostunut kuulijakunta eilen Tarton Kaupunginkirjastossa.

F. E. Sillanpään sanoin: ”Terve, Vaaskivi!”

Mies joka vei…

Kun noin kuukausi sitten (2.3.) kirjoitin Tatu Vaaskiven viemisestä takaisin Viroon ja Tarttoon, tunsin lievää suurempaa houkutusta rinnastaa tapaus erääseen anekdoottiin 70-luvun lopulta.

Mutta hiukan kaukaa haetulta (niin viimein totesin) tuntui punktohtori Esa Saarisen nimen mainitseminen tässä yhteydessä. Jotain rajaa näihin aasinsiltoihinkin…

Kuinka ollakaan, Esa Saarinen osoittautuu sangen aktuelliksi persoonaksi juuri nyt, Himas-jupakoinnin velloessa, kuten Helsingin Sanomien tänään ilmestyneestä Kuukausiliitteestä voimme todeta. Joten ehkä sitten palaan häneen.

Ilman muuta Hurriganes-musiikki. Eritoten pidän heidän Get on [Get on] -piisistään.

Näin tuore tohtori Saarinen Ilta-Sanomissa vuonna 1977 mielimusiikkia kysyttäessä, HS:n Saska Saarikosken mukaan.

Myöhemmin Kuukausiliitteen artikkelissa Esa paljastaa Hurriganesin olleen (suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen) pikkuveli-Vesan intohimo. Esa oli ymmärtänyt, ettei hänen omalla Beach Boys -diggailullaan suurta yleisöä lämmitetä ja päätti heittää toimittajalle jotain rankempaa, mediaseksikkäämpää, katu-uskottavuutta kartuttavampaa.

Ja paremmin suurta yleisöä puhuttelikin Remun englanti kuin BB:n – tai Saarisen itsensä.

Mutta miksi punktohtorin persoona vilahti mielessäni kun lähestyvästä kirjanjulkaisustani kirjoitin?

Esa intoili aikoinaan jossain kotibileissä (hilpeän itseironisesti), että ”hänet tullaan muistamaan miehenä, joka vei Hurriganesit Amerikkaan”.

No, ehkemme kuitenkaan muista. Iltapäivä- ja naistenlehtiä ahmiva rahvas muistaa Esan pantteribleiseristä, intelligentsia ja yritysmaailma varmaan paljosta merkityksekkäämmästäkin.

Mutta onnistunko minä nyt yhtään paremmin omissa kulttuuripyrinnöissäni yrittäessäni viedä T. Vaaskiveä Tarttoon?

Jääkö ensi torstain esiintymiseni Tarton Kaupunginkirjastossa samanlaiseksi hetkelliseksi kuriositeetiksi kuin Esan Berkleyn-kämpässään soittelema Roadrunner-älppäri: muutama vaivautunut kuulija; joku sanoo, että ihan jees; sitten siirrytään kiinnostavampiin juttuihin…

Saa senkin sitten nähdä, Tatu Vaaskiven sanoja lainatakseni.

Joka tapauksessa: Ketoon, ketoon!, Eski, näin kuusikymppisten kynnyksellä.

Ja terveiset samalla myös Liisalle, Kitulle, Taaville, Vepille, Vusille ja Artulle. Ja Tuupolle, tietenkin. Ja Littuselle.

Kalbo

Virpomisia blogiin eli ”Suljetut vaunut” ei koskaan ole ollut erite

Palmusunnuntai illassa, mutta:

Sattuipa taannoin silmiini Kymen Sanomien artikkeli (18.2.2013) Moni kirja on aluksi erite*.

Artikkelissa kysellään parilta kustannustoimittajalta ja kirjailijalta romaanien nimistä: millainen on hyvä nimi ja miten sellainen syntyy?

Hyvä nimi on artikkelin mukaan tarttuva ja iskevä, se kertoo jotain sisällöstä, on yleensä lyhyt, sisältää eri merkityksiä, ja herättää kiinnostusta ja tunteita.

Huono puolestaan on mm. liian arkinen, jo aiemmin käytetty, se ei jää mieleen, tai on itsetarkoituksellista kikkailua.

Mistä ja miten hyviä nimiä sitten syntyy? Toinen kustannustoimittajista kertoo joskus hysteerisiksi yltyneistä ideapalavereista, toinen kirjailijoista puolestaan muistelee yli yön kestäneitä mattobileitä viskipullon seurassa.

Suljettujen vaunujen (vaikkei se varsin mikään romaani olekaan) kohdalla ei mitään hysteerisiä joukkokokouksia tarvittu, ei edes yksinäistä viskihumalaa lattiatasossa.

Se ainoa oikea Nimi oli olemassa jo yli 70 vuotta sitten, keksittynä mutta lopulta käyttämättä jääneenä, unohtuneena. Kuin odottamassa että joku sen löytäisi uudelleen. Suljetut vaunut oli T. Vaaskiven esikoisromaanin työnimi, romaanin, jonka kustantaja (jonkin lapasesta lähteneen ideapalaverin jälkeenkö?) väänsi sitten Loistavaksi Armfeltiksi.

Ja mikä olisikaan ollut hienompi hetki tuon nimen uudelleen löytämiselle kuin Vaaskiven syntymän 100-vuotisjuhlavuosi ja hänestä (ja Loistavasta Armfeltista) kertova teos, olipa se sitten kaunokirjallisuutta tai mitä tahansa.

Näin siis omakustanteeni Suljetut vaunut vuonna 2012.

Olen ollut etuoikeutettu saadessani tehdä näin kunniaa Tatu Vaaskiven, tuon omaperäisen kirjallisuusneron, muistolle. Kirjoitin hänelle omistetun teoksen, hänen juhlavuonnaan, nimeten sen hänen itsensä keksimällä nimellä.

Sen olisi halutessaan (ja tajutessaan) voinut tehdä kuka tahansa toinenkin.

Niin tai näin, eivät päässeet siis päihteet eivätkä suomalaiset kustannustoimittajat vaikuttamaan tähän nimivalintaan.

Mutta noiden edellä esitettyjen kriteerien mukaan Suljetut vaunut -nimellä voi nähdä myös muita hyviksi katsottavia ominaisuuksia. Paitsi että se on ainoa laatuaan, se myös kertoo olennaisen sisällöstä, se on lisäksi lyhyt ja napakka – ja on kuin onkin monimerkityksinen.

Suomen kieli antaa jälkimmäiseen loistavan mahdollisuuden: sanalla ”vaunu” voi olla lukuisia eri merkityksiä. Se käy nimeksi yhtä hyvin ”paroonin” 1700-luvun lopulla käyttämille hevospeleille kuin niille sadoille, karjan kuljetukseen tarkoitetuille ja höyryveturien kiskomille, jotka kesällä 1941 lastattiin täyteen virolaisia ja ajettiin jonnekin itään.

Tämä monimerkityksisyys tosin valitettavasti osin hävittiin teoksen vironnoksen yhteydessä. Kinnises tõllas on käännöksen nimi ja tõld tarkoittaa nimenomaan sellaisia nelipyöräisiä, umpinaisia hevosvaunuja. Tosin joskus myös esim. “linjavaunua“, bussia, kuten suomessakin. Ja myös sellaisessa merkityksessähän vaunut teoksessani esiintyvät. Mutta nuo junanvaunut ovat aivan eri juttu, joten tämä sanaleikki ei virolaiselle lukijalle välttämättä avaudu.

Kirjani alkuperäinen, vaaskiveläinen, nimi säilyi kuitenkin siis vironnoksessakin lähes alkuperäisenä, vain sijamuoto muuttui.

Ja erittäin sympaattista oli sekin, että – toisin kuin yleensä meillä Suomessa – kirjoittaja pääsi myös vaikuttamaan teoksensa ulkoasuun, kannen kuvien valintaan ja sen värimaailmaan. Mielipidettäni ei ainoastaan kysytty, sitä myös kuunneltiin ja viimein noudatettiin.

En tosin tiedä, kuinka yleinen tällainen käytäntö on Maarjamaallakaan. Ehkä sielläkin yleensä toimitaan puhtaasti kaupallisin perustein, askelkuviot määrää se jonka kustannuksella mennään. Ja tämän teoksen kohdalla vain on ollut kysymys jostain veljeskansojen välisestä kulttuuriyhteistyöstä.

Jos näin, niin sopii minulle. Omalta vähäiseltä osaltani olen ollut uutta kiveä Suomen siltaan sovittamassa, ammoista heimoaatetta 2000-luvun moodiin päivittämässä.

Kun yksi suomalainen kustantaja perustelee hylkäävän vastauksensa sillä, että käsikirjoitukseni kohdehenkilö on suurelle yleisölle liian vieras – ja teoksen julkaiseminen näin muodoin taloudellinen riski – ja toinen puolestaan, että käsikirjoituksen kirjoittaja on suurelle yleisölle liian tuntematon – ja riski yhtä lailla kestämätön – niin olen samaa mieltä. Hullu ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Bisnesmaailmassa.

Mutta onnekseni jossakin joku tekee ei-kaupallista kulttuurityötä samoista aiheista kuin minäkin.

Niin että nyt kun on enää viikko kirjani vironkielisen laitoksen ilmestymiseen painosta, voin hyvin sanoa, että kyllä, minä tein kirjan. Toden totta, sen minä tein. Eestis.

PS. Jos olisin hakenut ”itsetarkoituksellista kikkailua”, olisi kirjani nimeksi tullut Ignoramus et ignorabimus – nyt se jäi vain erään luvun nimeksi…

* Artikkelin nimi tulee siitä, että monilla käsikirjoituksilla on (artikkelin mukaan) syntyvaiheissaan nimenä ”joku ruumiin erite tai kirosanojen luova yhdistelmä”.

Tuglas 127 vuotta – ja Vaaskivi jälleen Virossa!

Tänään 2. maaliskuuta 127 vuotta sitten syntyi Friedebert Tuglas, tunnettu tarttolainen kirjailija, kirjallisuustieteilijä ja humanisti. Suuri Suomen-ystävä hänkin.

Suljettujen vaunujen sivuilla pohdin, miksei Suomenlahden kummaltakaan rannalta ole löytynyt sitä ”hannumäkelää” tai ”panurajalaa”, joka olisi kirjoittanut Tuglasin elämäkerran.

Mutta toivottavasti joku toimeen vielä tarttuu. Kolmen vuoden päästä vietetään pyöreitä vuosia.

Tuglasia on tässä blogissa muisteltu useamman kerran, esimerkiksi 30.6.2012 Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä.

Tänään on siis oiva päivä huomioida sellainenkin asia, että vaikka T. Vaaskiveä ei viime vuonna, 100-vuotisjuhlavuonnaan, meillä Suomessa juuri muistettu (Oulun seutua nyt lukuun ottamatta), niin Virossa sentään Vaaskiven elämää ja tuotantoa arvostetaan, hänen muistonsa elää. Tai vähintäänkin muiston henkiin herätteleminen nähdään tärkeäksi.

Vastikään julkaistiin Loomingu raamatukogu -sarjassa (LRK 4-5/2013) kokoelma Tatu Vaaskivi Maarjamaa, joka sisältää Tatun Tartto-esseet kesältä 1937, pari vuotta aiemmin ilmestyneen kirja-arvostelun A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen V osasta sekä kokoelman kääntäjän Ants Paikren kirjoittaman laajan esittelyn T. Vaaskivestä. Julkaisu on saatavana myös e-kirjana.

Vaaskivi Maarjamaa

Ants Paikre on aiemmin virontanut mm. sellaisia Suljettujen vaunujenkin sivuilla mainittuja kirjailijoita kuin Mika Waltari, Erno Paasilinna ja Aino Kallas.

Jälkimmäisen Koidula-monografia Tähdenlento, „Tähelend“, tuo alun perin vuonna 1918 Friedebert Tuglasin kääntämä teos, on siis juuri Paikren kynästä saanut modernimman kieliasun, noin 80 vuotta myöhemmin.

Ja Ants Paikren viimeisin, vielä painossa oleva käännös liittyy sekin T. Vaaskiveen: Suljettujen vaunujen vironnos „Kinnises tõllas“ ilmestyy huhtikuussa Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Sangen komiasti, kuuluivathan Tatun ehdottomiin rakkauksiin niin Tartto kuin kirjastotkin.

Vaaskivi on palannut Tarttoon!