Juhlahumun hiljennyttyä, osa 2

Sangen ristiriitaisten tunteiden vallassa palaan SKS:n Vaaskivi-seminaarista.

Tänään 21.9. tuli kuluneeksi 70 vuotta Tatu Vaaskiven kuolemasta. Vaaskiven muiston kunnioittamiseksi oli SKS yhdessä Suomen arvostelijain liiton (SARV) kanssa järjestänyt iltapäiväseminaarin nimellä Näkökulmia Tatu Vaaskiveen.

Ohjelman muodosti neljä ansiokasta alustusta, takanaan neljä mitä ilmeisimmin sanojensa takana seisovaa vakaata miestä: tutkija Veli-Matti Pynttäri aiheenaan ”T. Vaaskivi ja kulttuurikritiikin ajankohtaisuus”, dosentti Juhani Ihanus aiheesta ”Vaaskivi ja psykoanalyysi”, tietojärjestelmäasiantuntija Jukka Pennanen aiheesta ”Synteettinen elämänkatsomus – Vaaskiven ja Nietschen yhteisiä piirteitä” sekä lopuksi professori Juhani Niemi aiheenaan ”Tatu Vaaskivi ja Vaaskivi-plaketti”. Oma mielenkiintonsa eittämättä jokaisessa puheenvuorossa.

Mutta tarjottiinko parikymmenpäiselle kuulijakunnalle lopulta neljä näkökulmaa Vaaskiveen.  Mielestäni ei. Pikemminkin tarjottiin kolme näkökulmaa Tatu Vaaskiven kulttuurikriittisten teosten Vaistojen kapina ja Huomispäivän varjo suunnasta – sekä lopuksi analyysi Vaaskiven nimeä kantavasta kriitikkopalkinnosta ja sen historiasta.

Mihin oli unohdettu kaunokirjailija-Vaaskivi?  Missä oli näkökulma vaikkapa Vaaskiven kieleen, tyyliin, hänen elämäänsä, persoonaansa? Vain sivulauseissa. Fokus ei ollut Tatu Vaaskivessä ihmisenä, ei edes kirjailijana, vaan ajattelijana. Hienoa, Tatu jos kuka oli ajattelija – mutta sitten seminaarin nimeksi olisi ehkä ollut hyvä laittaa ”Näkökulmia Tatu Vaaskiveen ajattelijana”.

Eikä sekään olisi ollut ihan oikein ihminen Tatu Vaaskiveä kohtaan.

Ehkä olen väärässä. Tällaisten tilaisuuksien kohderyhmä on akateeminen maailma, ohjelma on suunnattu sille, sieltä löytyy se potentiaali joka puolestaan voi löytää Vaaskiven uudestaan. Siis Vaaskiven ajattelun.

Mutta Tatu Vaaskivestä ihmisenä ei kukaan tunnu olevan kiinnostunut, sillä teemalla ei päästä seminaareihin puhumaan.

Ehkä olen jälleen väärässä kun sanon, että sillä kuitenkin ylitettäisiin julkisuuskynnys, päästäisiin ihan tavallisten ihmisten tietoisuuteen. Tatu Vaaskivi pääsisi.

Tämänpäiväisellä konseptilla kun tuskin päästään, valitettavasti. Paikalle saapunut erään suuren lehden toimittaja ainakin poistui kesken tilaisuuden.

Tällainen Tatu Vaaskiven persoonan ja elämän huomiotta jättäminen on siinäkin mielessä outoa, että hänen elämänsä ja persoonansa suorastaan tyrkyttävät nykyjournalismille (ja siis -lukijalle) juuri sellaista kaivattua koskettavaa tarinaa myötäelettäväksi. Ja lukijalle (miksei jopa toimittajallekin) siinä ohessa mahdollisuuden sivistyä, perehtyä historiaan, kirjallisuuden historiaan…

Mutta parempi kai pitää tämä mahdollisimman pienen piirin juttuna, mahdollisimman akateemisena.

Mu saatuse maa…

Võru 1.8.

 

Silmäilin eilen võrulaisen raamatupoodin hyllyjä, enkä pettynytkään. Kohdalle osui nimittäin uuden-uudeksi pian paljastunut kirja Mu saatuse maa (”Kohtaloni maa”; Tammerraamat 2012), tekijä Aino Kallas, kokoaja Mall Jõgi.

Jõgi on kerännyt Kallaksen Viron-muistojen pääkohdat yksiin kansiin – ja ensi kertaa tässä laajuudessa. Pohjana on samanniminen, jo vuonna 1947 Johannes Aavikin virontama (mutta Suomessa ja suomeksi ilmestymätön) muistelmateos, johon Jõgi on poiminut ja kääntänyt otteita Kallaksen teoksista Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1945), Uusia kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1946) ja Kolmas saattue kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1947).

Lisäksi Jõgi on lisännyt joitakin Aavikin aikoinaan (lue ”neuvostoaikana”) alkuperäisestä käsikirjoituksesta pois jättämiä kohtia. Näin uusi Mu saatuse maa on edeltäjäänsä satakunta sivua laajempi. Toki laajuutta lisää myös teoksen tyyliä hyvin myötäilevä mustavalkokuvitus.

Kuinka ollakaan, saman päivän Postimees-lehdessä kirjasta oli lähes koko sivun kaikkiaan oikein positiivinen artikkeli. Teoksella on siis jo näkyvyyttäkin.

Meillä edellinen Kallas-teos lienee kolmen vuoden takaa, kolmikon Leskelä-KärkiMelkasHapuli Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta (BTJ-kustannus 2009).

SKS on tänä vuonna julkaissut myös englanninkielisen artikkelikokoelman Kallaksesta (Aino Kallas.Negotiations with Modernity, toim. Leena Kurvet-Käosaar ja Lea Rojola), ja siis edelleen hänen elämästään ja tuotannostaan, eri näkökulmista kuten tuossa aiemmassakin.

Tälle nyt Virossa ja viroksi ilmestyneelle kirjalle saattaisi olla markkinoita myös suomennettuna. Siksi paljon mielenkiintoista henkilö- ja kulttuurihistoriaa, Euroopan historiaakin, näkyy kansien väliin mahtuvan. Eikä mitenkään akateemisessa äänilajissa. Tulee muistelluksi vaikkapa kahvilakulttuuri – ei tosin 1930-luvun Tarton, kuten Suljetuissa vaunuissa, vaan hieman myöhemmän ajan Tallinnan. Kuten Kallas toteaa, Virossa voi puhua kahvilakulttuurista, mutta Suomessa kahvikulttuurista

Mitä Mu saatuse maa -teoksesta jää kaipaamaan, on henkilöluettelo. Sellaisesta olisi hyötyä nykypäivän virolaislukijallekin, mutta aivan erityisesti lukijoille Suomenlahden pohjoisrannalla.

Huomenna on, sivumennen sanoen, Aino Kallaksen syntymän 134-vuotispäivä. Hän on kestänyt aikaa hyvin.

Tuglas sõnas ja pildis

Keväällä vieraillessani Tartossa yövyin Vikerkaaren külalistemajassa, pari kilometriä keskustasta, Toomemäen takana. Viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä sateen-tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani (mutta täynnä jännittynyttä odotusta, kuten aina vieraan kirjahyllyn ääressä…) tutkiskelemaan.

Silmiini osui silloin Looming-lehden sidottu vuosikerta vuodelta 1936. Otin niteen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman kirkastuttua läksin kävelemään kohti Toomemäkeä ja keskustaa.

Illemmalla Tarton yllätti oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta ”kesäisen vihmovasta” jollaista maalaillaan lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, parhaasta päästä.

Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja entuudestaankin tuttuun divariin. Aavistaen että sade tulee kestämään vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan. Muuta kyllä näytti mukaan tarttuvan, vaan ei noita lehtiä.

Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja oli sade hiukan laantunutkin. Sitten vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Erään kirjan selkämyksessä nimen F. Tuglas, poimin kirjan – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis (Kirjastus Eesti Raamat, 1966) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä oli tuona vuonna. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta, on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä teosta varten. Ja jokainen eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujen sivuillakin vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

Runoilija-professori Gustav Suits oli mukana itseoikeutettuna: artikkeli ”Tuglase pagulaspäevilt Soomes” on juuri vuodelta 1936. Kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä, salanimiä ja pakoilua, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli (Tuglasin mukaan) Suomessa enemmän opiskelijana kuin pakolaisena. Tuglas myös lainasi Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus johti aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin seuraan sattuessaan oltava sitten joku muu. Tuglas ei käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen nimi. No, vaikka sitten Lind, keksi Suits. Lehmus, mikä mainio salanimi tarttolaiselle…

Tuosta salanimisekoilusta puolestaan mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla ”K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi…

Joku oli vuosikausia myöhemmin Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä oli muuttunut olemukseltaan, että häntä ei kyllä ollut tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan (Muistelmat vuosilta 1895-1910; SKS 1986): Hämärässäkin kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli ”rikottava”, vaikka tekeytymällä raajarikoksi.

Tuglasilla oli myös – Suitsin mukaan – tottumus vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus. Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun laukut nopeaa lähtöä kohti tuntematonta oli jatkuvasti pakattuina; jolloin Elon päiväkirjat olivat mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin pääministeri ja presidentti, Vares – puolestaan runoilee pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. ”Loov inimene”, Luova ihminen, on runon nimi.

Kirjailija ja Varesin nukkehallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 ”Esimesi muljeid” (Ensimmäisiä vaikutelmia) -esseessään Tuglasin (tuolloin vielä nimeltään Mihkelson) novellien vaikutusta koulupoika-Semperiin (joka tosin oli vain kuusi vuotta idoliaan nuorempi). Tuglasin tyyli oli tehnyt syvän – ja pysyvän – vaikutuksen. Vaikka Semper lukiessaan oli tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!

Jaan Kross on hänkin tehnyt Tuglasille kunniaa runomitalla (1965). Runo lainaa nimensä ”Androgüüni päev” Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta.

Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.

Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, ”Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…

Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.

Ja mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, ei voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingissä) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.

Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla on havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin maaliskuulta 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa (Elon kirja, SKS 1990):

Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.

Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uusi Suomi -lehdessä 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin Suljetut vaunutkin tarinaansa voimakkaasti perustaa.

Todettakoon myös, että Suljetuissa vaunuissa on pieni vaatimaton pätkä valdesianaa siinäkin.

Elagu Valdes!

E. Valterin näkemys Tuglasin työasennosta – ja -paikasta. Myös ”Suljetuissa vaunuissa'” Tuglas kertoo intohimostaan kirjastoihin.

(Kaikki Tuglas-kuvat teoksesta Friedebert Tuglas sõnas ja pildis.)