Kai Laitinen, Aino Kallas – ja T. Vaaskivi

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Viime maanantaina edesmennyt professori Kai Laitinen (27.9.1924 – 11.3.2013) muistetaan varmasti parhaiten arvokkaasta Kallas-tutkimuksestaan sekä monivuotisesta toiminnastaan Parnasson päätoimittajana 50- ja 60-luvuilla.

Mutta oli Laitinen myös Vaaskiven jäljillä, kahdellakin tapaa oikeastaan.

Kolmisen vuotta T. Vaaskiven kuoleman jälkeen ilmestyi Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus. Sille kaavailtiin myös jatkoa: oli tarkoitus koota yksiin kansiin hänen parhaat arvostelunsa ja esseensä.

Kai Laitisen teosta varten vuonna 1949 kirjoittama laaja esipuhe päätyi julkisuuteen kuitenkin vasta Vaaskiven 50-vuotismuistojuhlan aikoihin 1962 (T. Vaaskivi kriitikkona, Parnasso 4/1962), koska kokoelmaa ei lopulta nähtykään tarpeelliseksi toimittaa.

Esipuhe julkaistiin tarkistettuna ja laajennettuna. Lähes viisitoista kulunutta vuotta olivat antaneet perspektiiviä arvioida Vaaskiven tyyliä ja sen kestävyyttä uudelleen.

Samalla tästä katkelmasta näkyvät ne piirteet, jotka Vaaskiven tyylissä ovat nykyhetkelle vieraita. Hän kirjoittaa säihkyvää hurmuriproosaa, joka tähtää suggestioon, lukijan valloittamiseen enemmän tunteen kuin älyn kautta. Hänen paatoksessaan on annos omasta äänestään hurmioituvan näyttelijän kaunopuheisuutta.

Tatu Vaaskiven monisanainen, loistava, koloristinen kirjoitustapa, hänen tyyli-ihanteensa, olivat sodan jälkeen vanhentuneet nopeasti. Parhaiten Vaaskiven tuotannosta ovat kestäneet aikaa hänen yksityiskirjeensä.

Vaaskivi kuuluu ratkaisevasti siihen kulttuurikauteen, jonka päätepistettä toisen maailmansodan syttyminen merkitsi. Hänen työnsä välittää meille peilin tavoin kuvan vuosista, jolloin ihmiskunta ajautui maailmanpaloa kohti ja jolloin sen ylle lankesi raskaana huomispäivän varjo. Hän kuuluu maailmaan, johon paluuta ei ole; se ilma, jota me hengitämme, olisi luultavasti hänelle vierasta.

Aino Kallaksen kohdalla nuori kirjallisuustutkija Laitinen oli sitten suorastaan Vaaskiven jäljissä. Kun Vaaskivi kesällä 1937 kirjoitti tunnetun runoilijakuvansa Aino Kallaksen koottujen teosten esipuheeksi, oli ilmassa (kuten Suljetuissa vaunuissa annan ymmärtää), myös laajemman elämäkerran kirjoittaminen. Se jäi kuitenkin vain aikeeksi, tuli sota, sitten Vaaskiven kuolema.

Myöhemmin Kai Laitinen kirjoitti oman esipuheensa Kallaksen kokoelmaan – ja sitten sen puuttumaan jääneen monografiankin.

(Edellä esitetyt tyylinäytteet ovat sitaatteja Kai Laitisen mainitusta artikkelista.)

Mainokset

Terveisiä Brasiliasta…

Pari viikkoa sitten päivittelin muutamaa näillä sivuilla vieraillutta unkarilaista – tai oikeammkin sitä, että keitähän he olivat ja löysivätkö täältä etsimänsä.

Tulin siis tulokseen, että kyseessä täytyi olla Budapestin yliopiston suomenopiskelijat, jotka jäljittivät Aino Kallaksen runoa Myrskyn sydän. Runoon kun sattui olemaan sinä päivänä yhtä monta hakua kuin oli unkarilaisvierailujakin.

Eilen oltiin maailmalla jälleen kiinnostuneita tuosta samasta runosta. Ja tasan yhtä monta kertaa kuin oli visiittejä – Brasiliasta! Maasta, josta siitäkään – aivan kuten tuolloin Unkarista – ei lukijoita blogillani aiemmin ole ollut.

Edes googlaamalla ei kyllä selviä yhtään brasilialaista yliopistoa, jossa suomea opetettaisiin…

Olen neuvoton. Ja sama portugaliksi.

Terveisiä Tartosta

Viime elokuussa, samoihin aikoihin kun Libraries Camp -pyöräilytapahtuma saavutti Tarton, vietin muutamia lomapäiviä tuon yliopistokaupungin laidalla, idyllisessä Supilinnin kaupunginosassa.

Maratonpyöräilijöille keskustaan, aivan Raekoja platsin tuntumaan järjestettyyn kaupungin tervehdystilaisuuteen oli hurautettu kaupunginjohtajan lisäksi myös Linnaraamatukogun kirjastoauto.

Myöhemmin auton edustalla esitteli tuotantoaan mm. kirjailija Mika Keränen, Supilinnissa asuva ja siitä myös teoksissaan (uusin Minu Supilinn, Petrone Print 2012) kirjoittanut, jo parikymmentä vuotta sitten tarttolaistunut suomalainen.

No, minä siitä askeltamaan kohti Kerästä. Hänen kimpussaan oli juuri kaksi rouvaihmistä, suomalaisia, jotka kuuluivat kertovan kuinka he olivat Tarttoon päätyneet. Kesäisen kirjoituskurssin myötä, kuulemma. Rouvat kysyivät siten samaa Mikalta, joka vastasi naurahtaen, että häntä tänne eivät aikanaan tuoneet mitkään korkeakirjalliset syyt, vaan selitys on paljon proosallisempi: nainen, siis rakkaus. Kirjallisemmat syyt tulivat sitten vasta myöhemmin. Siis toisin kuin useimmilla suomalaisilla, hänen käsittääkseen. (Tässä Keränen asettautui, tarkoituksellisesti eli huomaamattaan, samaan leiriin Aino Kallaksen kanssa. Tosin Mika kuulemma kirjoittaa kotikaupungistaan lämpimämmin kuin Aino konsanaan…)

Tietenkään en voinut pitää suutani kiinni ja olla sekaantumatta keskusteluun: menin kehaisemaan kuuluvani juuri tuohon valtavirtasuomalaisten joukkoon, tulleeni Tarttoon ensimmäisen kerran aivan Tuglasin, Kallaksen – ja Vaaskivenkin – jäljillä. Johon toinen rouvista iloisesti napautti, että ehkä sinulla on vain käänteinen järjestys… Ja Keränen puolestaan vähän että mikä mies sitä sitten ollaan…

No, esittelin itseni ja mainitsin (tietysti!) juuri ilmestyneestä kirjastani, jonka sivuilla mm. nuo kolme aiemmin mainitsemaani henkilöä nyt seikkailevat. Jossa vaiheessa kirjastoautosta astui seuraamme kolmas rouva, edellisten kurssitoveri, ja kysyi että mistäs kirjasta täällä oikein puhutaan.

Vastaukseni kuultuaan hän huokaisi, että voi hyvänen aika, hänen kun piti tulla silloin Ouluun, siihen Vaaskivi-seminaariin, muttei sitten työesteiden vuoksi päässytkään. Ja sen takia jäi Suljetut vaunutkin sieltä ostamatta.

Jälkimmäinen menetys oli nopeasti korjattu. Kipaisin Supilinniin hakemaan matkalaukustani yhden kappaleen.

Siinä, keskellä heinäkuisen helteistä Tarttoa, lehmusten katveessa ja erään tunnetun kahvilan tuntumassa, kohtasivat siis niistä kertova teos ja tuota teosta kaipaillut lukija. Välittäjänä teoksen kirjoittaja. Oikeastaan aika siistiä, eikö?

Sittemmin tämä ensimmäinen asiakkaani Tartossa kirjoitti Suljetuista vaunuista sangen sympaattisen esittelyn kemiläisen Rinki-kirjoittajaryhmän sivuille.

Terveisiä Unkarista

Näitä juttujani on päädytty lukemaan varmaan hyvinkin merkillisistä syistä. Tai ei välttämättä edes lukemaan, onpahan vain ohjauduttu blogini sivulle. Sillä vierailuja on tullut aika yllättävistäkin maista.

Ovatko esimerkiksi se chileläinen, nigerialainen ja australialainen kostuneet mitään suomeksi kirjoitetusta blogistani jonka aihepiirit ovat – no, ei-niin-kovin-lähellä päiväntasaajaa? Tai edes ne neljä serbiäkään? Tuskin.

Viime tiistaina, tilastoja taas kerran vilkaistessani, huomasin että päivän kuluessa oli peräti kuusi vierailua Unkarista, maasta josta aiemmin ei ollut ollut vielä ensimmäistäkään.

Niiden kohde oli helppoa jäljittää, samalle päivälle kun sattui myös yhtä monta hakua Aino Kallaksen runoon Myrskyn sydän – josta puolestaan löytyy maininta blogissani 7.7. Runoilijatar myrskyn silmässä.

Mutta keitä he olivat ja miksi liikkeellä? Valistunut veikkaus: Budapestin yliopiston suomen kielen laitoksen opiskelijat siinä olivat saamansa haastavan tehtävän parissa. Jotain piti nyt saada irti Runoilijattaren eräästä tunnetuimmasta runosta…

Olivatko opiskelijat tämän jälkeen yhtään viisaampia, hullua hurskaampia, vanhaa sanontaa lainatakseni? Toivottavasti edes hiukan. Kieli oli heille ainakin jo tuttu.

Mutta hyvät kaukaiset kielisukulaiset: Jos joku teistä sattuu tämän lukemaan, niin laittakaa kommenttia. Olinko päätelmissäni oikeilla jäljillä – ja saitteko te blogistani mitään?

Szevusztok!

Ihanaa ihmissuttuutta

Reidar Palmgrenin uutuusromaanin takakansiteksti päättyy lauseeseen:

Sudenmarja on romaani vaiston ja järjen yhteentörmäyksestä.

 Sangen hyvin sanottu.

 En rupea yrittämään tästäkään mitään kirja-arvostelua, kunpahan ilmaisen kiitokseni lukuelämyksestä, etenkin siitä että se kesti romaanin loppuun asti, pidemmällekin.

Sillä kirjan edetessä Palmgren kerää taitavasti tarinoiden juonteita ja saattaa niitä yhä lähemmäksi toisiaan, saa tunnelman tiivistymään, niin että romaanin lopun häämöttäessä aloin jo pelätä pahinta, sitä ratkaisuista ilmeisintä. Mutta semmoiseen ei kirjoittaja sorru, hän pystyy yllättämään. Tarina yltyy melkeinpä ylikierroksille – mutta saa arvoisensa lopun.

 Palmgren on Kallaksensa lukenut, Sudenmorsiamet ja Pyhän joen kostot, joiden kuvastoa hän nautittavasti siirtää tässä nykyaikaan.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi.

                                                                               (Kallas: Sudenmorsian)

Perhonen ja Diabolus Sylvarum: Kallaksen ”Sudenmorsiamen” erään vanhan virolaisen laitoksen kuvitusta

PS. Liekö kaupunkiluonnosta, sen eläimistä ja kasveista montakaan kertaa kirjoitettu näin pelkistetyn koskettavasti kuin Reidar Palmgren Sudenmarjassaan. Aistit (ja sydänkin) ovat kohdallaan sillä, joka havainnoi vaikkapa jonkun talitiaisen ja kirjosiepon taistelua pesäpöntöstä kuten Palmgren.

Mu saatuse maa…

Võru 1.8.

 

Silmäilin eilen võrulaisen raamatupoodin hyllyjä, enkä pettynytkään. Kohdalle osui nimittäin uuden-uudeksi pian paljastunut kirja Mu saatuse maa (”Kohtaloni maa”; Tammerraamat 2012), tekijä Aino Kallas, kokoaja Mall Jõgi.

Jõgi on kerännyt Kallaksen Viron-muistojen pääkohdat yksiin kansiin – ja ensi kertaa tässä laajuudessa. Pohjana on samanniminen, jo vuonna 1947 Johannes Aavikin virontama (mutta Suomessa ja suomeksi ilmestymätön) muistelmateos, johon Jõgi on poiminut ja kääntänyt otteita Kallaksen teoksista Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1945), Uusia kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1946) ja Kolmas saattue kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1947).

Lisäksi Jõgi on lisännyt joitakin Aavikin aikoinaan (lue ”neuvostoaikana”) alkuperäisestä käsikirjoituksesta pois jättämiä kohtia. Näin uusi Mu saatuse maa on edeltäjäänsä satakunta sivua laajempi. Toki laajuutta lisää myös teoksen tyyliä hyvin myötäilevä mustavalkokuvitus.

Kuinka ollakaan, saman päivän Postimees-lehdessä kirjasta oli lähes koko sivun kaikkiaan oikein positiivinen artikkeli. Teoksella on siis jo näkyvyyttäkin.

Meillä edellinen Kallas-teos lienee kolmen vuoden takaa, kolmikon Leskelä-KärkiMelkasHapuli Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta (BTJ-kustannus 2009).

SKS on tänä vuonna julkaissut myös englanninkielisen artikkelikokoelman Kallaksesta (Aino Kallas.Negotiations with Modernity, toim. Leena Kurvet-Käosaar ja Lea Rojola), ja siis edelleen hänen elämästään ja tuotannostaan, eri näkökulmista kuten tuossa aiemmassakin.

Tälle nyt Virossa ja viroksi ilmestyneelle kirjalle saattaisi olla markkinoita myös suomennettuna. Siksi paljon mielenkiintoista henkilö- ja kulttuurihistoriaa, Euroopan historiaakin, näkyy kansien väliin mahtuvan. Eikä mitenkään akateemisessa äänilajissa. Tulee muistelluksi vaikkapa kahvilakulttuuri – ei tosin 1930-luvun Tarton, kuten Suljetuissa vaunuissa, vaan hieman myöhemmän ajan Tallinnan. Kuten Kallas toteaa, Virossa voi puhua kahvilakulttuurista, mutta Suomessa kahvikulttuurista

Mitä Mu saatuse maa -teoksesta jää kaipaamaan, on henkilöluettelo. Sellaisesta olisi hyötyä nykypäivän virolaislukijallekin, mutta aivan erityisesti lukijoille Suomenlahden pohjoisrannalla.

Huomenna on, sivumennen sanoen, Aino Kallaksen syntymän 134-vuotispäivä. Hän on kestänyt aikaa hyvin.

»Suljettujen vaunujen« Jälkihuomautuksesta

Niiden lukuisain teosten joukossa, joiden tietoihin tämä kirjoitus nojautuu, ovat Martti Haavion toimittama T. Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus, Holger Lybäckin ja Markku Ihosen Vaaskivi-väitöskirjat, Kai Laitisen ansiokkaat Kallas-tutkimukset, kolmikon Leskelä-Kärki, Melkas ja Hapuli toimittama esseekokoelma Aino Kallas – Tulkintoja elämästä ja tuotannosta, Kerttu Saarenheimon Elina Vaara -monografia, Bernard Shawn ylittämätön näytelmäkäsikirjoitus ”Pyhä Johanna” esipuheineen (ja epilogeineen…), sekä Suomen Matkailuyhdistyksen Vuosikirja vuodelta 1934.

    Korvaamattomana apunani 30- ja 40-lukujen Viron historiaa ja ajankuvaa hahmotellessani ovat olleet Martti Turtolan Päts– ja Laidoner-monografiat sekä August Annistin, Ants Orasin ja Mika Waltarin vanhat Viron poliittista tilannetta käsittelevät teokset, samoin Jaan Krossin omaelämäkerta Rakkaat kanssavaeltajat, sen ensimmäinen osa.

    Suurin kiitollisuudenvelkani lankeaa kuitenkin Erno Paasilinnalle ja hänen autobiografiselle teokselleen Tähänastisen elämäni kirjaimet. Tuon kirjan sivuilla kun maineikas esseisti kertoo, kuinka Vaaskiven jäljittely pilasi vuosiksi hänen oman tyylinsä, ja – vielä pahempaa! – sai hänet uskomaan, että hänenkin tiensä kirjailijaksi johti juuri esseistiikan kautta. Niin, Paasilinna suorastaan kirosi päivän, jona Kutsumus osui hänen käsiinsä.

Ilman tuota kitkerää vuodatusta en olisi varmasti koskaan löytänyt T. Vaaskiveä, ja moni matka kadonneeseen aikaan olisi jäänyt tekemättä.

Porvoossa ja Tartossa keväällä 2012

J.T.

Kahdesta toteutumatta jääneestä suunnitelmasta

Kesällä -37 T. Vaaskivi työskenteli intensiivisesti myös Aino Kallaksen runojen ja balladien parissa. Syntyi se lähes 50-sivuinen esittely ja analyysi Kallaksen tuotannosta – ”runoilijakuva” tuotannosta, vaan ei runoilijattaresta itsestään.

Säilyneistä dokumenteista on tulkittavissa, että jotain suurempaa, laajempaa, oli kyllä suunnitteilla. Tästä kertoo myös Suljetut vaunut. Ne suunnitelmat eivät sitten koskaan toteutuneet. Tehtävän otti myöhemmin hoitaakseen tutkija Kai Laitinen. (esim. väitöskirja  Aino Kallas 1897–1921: Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta. 1973)

Laitinen kirjoitti myös Vaaskivestä. Parnassossa 1962 (no 4) julkaistu artikkeli ”T. Vaaskivi kriitikkona” on paitsi laaja ja perusteellinen (seitsemän sivua) myös eräässä suhteessa poikkeuksellinen: sitä on kirjoitettu peräti kolmella vuosikymmenellä.

Siinä Vaaskivi tulee jälleen kerran verratuksi Balzaciin ja Voltaireen. Sillä Vaaskivenkään nimi ei tuo Laitiselle mieleen yhtä suurteosta. Rohkea rinnastus, tosin Laitinen kyllä tasoittelee hieman:

Ainoakaan Vaaskiven romaaneista tai kulttuurikriitillisistä tutkielmista ei ole kiistaton mestariteos.

Tatua vain reilut kymmenen vuotta nuoremmalla Kai Laitisella on sanojensa mukaan vaikeuksia yrittäessään kuvitella Vaaskiveä sodanjälkeisessä maailmassa, uudessa Euroopassa, vaikkapa 50-vuotiaana.

Ehkä sodanjälkeisille sukupolville tuo kuvittelu on helpompaa. Kenties Tatu olisi pitänyt kiinni tyylistään – ja sen hengissä; mahdollisesti hän olisi uusiutunut – entä millaiseksi sitten? Mutta tuolla innolla, ”kutsumuksella”, hän ei ainakaan olisi vaiennut.

Ja kuvitellaanpa kuusikymppinen kunniatohtori Vaaskivi okana 70-luvun radikaalien lihaan! Tai kenties hänessä sittenkin olisi ollut samaa myhäilevää elämänviisautta kuin vanhassa Tarton-ystävässään Friedebert Tuglasissa tämän sinnitellessä kommunistipyrkyrien ja politrukkien joukossa vuosikymmentä paria aiemmin Virossa.

Mutta palataan niihin Laitisen artikkelin syntyvuosiin, vuosikymmeniin.

Vielä 40-luvun lopulla suunniteltiin Vaaskiven arvostelu- ja esseekokoelman julkaisemista. Kirjekokoelma Kutsumus oli ollut yleisön mieleen, miksei siis näistäkin taideluomista toimitettu kokonaisuus. Kai Laitinen ehti kirjoittaa sitä varten jo johdannonkin, esittelyn ja analyysin Vaaskiven tuotannosta. Mutta sitten hanke hautautui, Vaaskiven juna meni jo…

Esseelle tuli kuitenkin käyttöä 13 vuotta myöhemmin, Tatun syntymän 50-vuotispäivien aikaan 1962. Tällöin luonnollisesti päivitettynä versiona.

Uutta tietoa kirjoittajalle oli tullut esimerkiksi Holger Lybäckin väitöskirjasta (T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950), mutta artikkelia lukiessa ei voi olla leikkimättä ajatuksella, koskevatko päivitykset enemmän faktatietoja Vaaskivestä, vaiko asennetta Vaaskiveen. Olisi mielenkiintoista lukea Laitisen alkuperäinen, 1949 kirjoitettu esipuhe.

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Tietenkin Laitinen näkee myös Vaaskiven teosten viat ja puutteet, hyvinkin tarkkaan, mutta pitää niitä silti voimakkaan ja omaäänisen kirjoittajapersoonaan kirjoittamina:

Vaaskiven ääni erottuu 30-luvun lopun kirjallisuudestamme selvempänä ja yksilöllisempänä kuin kenenkään toisen samanikäisen kirjailijan.

Mutta ei siis koko 30-luvun, vaan ainoastaan sen lopun. Eikä kaikkien kirjailijoiden, vaan ainoastaan samanikäisten

Liekö juuri tällaisissa kohdissa tapahtunut sitä ajan ja perspektiivin mukanaan tuomaa uudelleen arviointia?

Narkkari-Koidula, Teräsmies-Poska, Mikki Hiiri -Ansipp – ja Lurjus-Adson

Tänään sekä ala- että korkeakulttuuria, Tarton mitalla.

Koidula-graffiti sekä muutama muu herkullisuus Tarton katukuvassa pysäyttivät pohtimaan. Myös sitä, hiljaa mielessäni, mitä T. Vaaskivi, eurooppalainen ajattelijamme, lausuisi nykymeiningistä.

On Tartossa myös tällaista perussotkemista ja nuoruuden angsti-ilmaisua, samaa pärsäilyä kuin suomalaislähiöiden seinät ovat täynnään:

Tai:

Mutta sitten on näitä helmiä, joita haltioitunut sielu ihastelee. Tässä kulttuurikaupungissa seinätaidekin on monimuotoista:

Näissä käsialoissa on tyyliä – varmaan sanomaakin:

Joku eurooppalainen yhteiskunta sietää ja kestää tällaiset ”herjaukset”…

…kulttuurikaupunkinsa katukuvassa, toinen ”eurooppalainen” ei jotain parin minuutin performanssia.

Vai kestääkö? Onko tämä nyt sitä länsimaisen kulttuurin rappiota, esimerkki siitä Vaaskivenkin kirjoittamasta ”elämänväsymyksestä”?

Tai tämä?

Siinä tuli räävittyä kuuluisan kirjallisuusryhmä Siurun keskeisimpiä hahmoja, monet heistä Suljettujen vaunujenkin sivuilla esiintyviä. Ja päästään siihen korkeakulttuuriin…

Biisissä nimetyistä Tuglas kuvassa edessä vasemmalla, sitten Adson, Under ja Gailit, jonka takana Semper ja Visnapuu.

Elo Tuglas kirjoittaa päiväkirjassaan 1955, että kun he eräänä iltana selailivat vanhoja artikkeleita ja kuvia, hän kysyi mieheltään, miksi tämä aina istui Marie Underin vieressä.  ”Hän pyysi minua viereensä”, kuului lyhyt vastaus. Se siitä, vastaus ilmeisesti tyydytti kysyjää.

Mutta katsokaapa Artur Adsonin, Marien puolison, katseen suuntaa. Hänet jos kenet näkee vanhoissa kuvissa hyvin liki vaimoaan, ja hyvin omastaan tarkkaana. Ja kuuluisan vaimonsa etuja hän ajoi suorastaan raivokkaasti, jopa lurjusmaisuuteen, naurettavuuteenkin asti. Tämän sai kokea myös Aino Kallas – Underin suurin uhka naiskirjailijoiden joukossa, Adsonin mielestä.

Kallaksen kirjoittaman ”Mare ja hänen poikansa” -näytelmän upotusta (joka myös Suljetuissa vaunuissa mainitaan) junailemassa oli myös Adson. Salanimen takaa tehdyn hyökkäyksen tarkoitus oli mustamaalata hänen vaimonsa kilpailijaa. Toinen, vielä arveluttavampi syy teolle oli se, että Adson itse oli kirjoittanut samasta aiheesta ja samoihin aikoihin. Kallas oli siis myös hänen kilpailijansa!

Mutta jälkipolvet muistavat Marie Underin ja Aino Kallaksen suurina runoilijattarina, Artur Adsonin lähinnä vaimonsa paashi-poikana ja Siurun kahvinkeittäjänä.

Runon ja suven päivänä runoilija-Vaaskivestä

Tänään vietetään runon ja suven päivää; on Eino Leinon syntymäpäivä.

Runoillaan sitten runsaasti. Tosin en ymmärrä runoudesta juuri mitään, joten en ryhdy puhumaan kuin Ruuneperi, enkä Porvoon mitalla. Mitä sillä nykyään sitten tarkoitetaankaan. ”Porvoon mitta” kun on vähän niin kuin ”myrskyn silmä” – mutta palataan siihen toisen kerran.

Mutta siis runouteen:

Tatu Vaaskivi koetteli taitojaan myös runoilijana. Vuosien 1927 – 1934 ajalta runoja kertyi kokoelmallinen, julkaisematta jäivät nekin. Kuten Vaskivi-tutkija Holger Lybäck kirjoittaa:

Rytmi ei ilmeisestikään aiheuta mitään vaikeuksia; se kumpuaa tasaisena ja varmana vaikka suhteellisen yksitoikkoisena. Mutta sisällöltään nämä runot ovat omituinen keitos, pantu kokoon lyyrillisen käsitemaailman vaihtelevista aineksista.

Ja hieman myöhemmin:

Tahdon ja osaamisen ristiriita on huutavan ilmeinen. Mahtipontisuus, ornamentiikka ja kirkuvat värit sulautuvat vain värisyttäväksi kakofoniaksi [–].

Eli kärjistäen juuri ne piirteet, jotka toimivat hyvin ja leimallisina vaaskiveläisessä historiallisessa romaanissa, eivät toimineet lyriikan puolella lainkaan.

Tatu yritti myös runojen suomentamista tarttuen yhden mielirunoilijansa, Charles Baudelairen, kokoelmaan Les fleurs du mal; käänsi kymmenkunta runoa, joista yksi sitten julkaistiinkin Helsingin Sanomissa (11.9.1932). Runo oli nimeltään Illan harmonia (Harmonie du soir), ja vaaskiveläisittäin se menee näin:

NYT HETKI TULLUT ON, KÄY USVAT YLLÄ TEIDEN 
JA KUKKAIN SEPPELEET TAAS TUOKSUU, AUKEAA,
JA TANSSIIN TUOKSUT, SOINNUT HILJAA HULMAHTAA
JA LAAKSOON NYYHKYTYS SOI VALSSIN SÄVELEIDEN.

JA KUKKAIN SEPPELEET TAAS TUOKSUU, AUKEAA,
JA VIULU ITKEE NIINKUIN SIELU ENKELEIDEN,
JA LAAKSOON NYYHKYTYS KÄY VALSSIN SÄVELEIDEN,
JA TAIVAAN PILVET HILJAA LIUKUU MERTA HARMAJAA.

JA VIULU ITKEE NIINKUIN SIELU ENKELEIDEN,
MI HETKEN VALHETANSIIN SAAPUU, KIIRUHTAA,
JA TAIVAAN PILVET HILJAA KULKEE MERTA KALPEAA
KUIN PURPPURAA ON HURME PÄIVÄIN KUULTANEIDEN,

MI HETKEN VALHETANSIIN SAAPUU, KIIRUHTAA
JA VIELÄ HEHKUU HOHDOSS’ AIKAIN SAMMUNEIDEN,
KUIN PURPPURAA ON HURME PÄIVÄIN KUULTANEIDEN,
SUN MUISTOAS VAIN ILLAN KULTA HEIJASTAA.

Yrjö Kaijärven suomennos samasta runosta kolmekymmentä vuotta myöhemmin (Otava 1993, 1.painos 1962) kuulostaa tällaiselta:

Nyt lähenee aika kuin varrella huojuvalla
joka kukka haihtuu kuin suitsutus maljastaan;
saa ilta tuoksut ja sävelet tanssimaan.
– Huimausta ja valssia mielellä haikealla! –

Joka kukka haihtuu kuin suitsutus maljastaan,
väräjöivät viulut kuin sydän murehtivalla;
huimausta ja valssia mielellä haikealla!
Surunkaunis on taivas lepoalttarin-loistossaan.

Väräjöivät viulut kuin sydän murehtivalla,
sydän hellivä tyhjyyttä vihaa tunteissaan!
Surunkaunis on taivas lepoalttarin-loistossaan;
jo aurinko sammui vereensä uppoamalla.

Sydän hellivä tyhjyyttä vihaa tunteissaan.
Käy menneen valoisat jäljet ne poimimalla!
Jo aurinko sammui vereensä uppoamalla…
Luo muistos kuin ehtoollisastia loistettaan!

Aivan uuden suomennoksen runo sai viime vuonna, puoli vuosisataa Kaijärven  jälkeen. Tässä Illan harmonia Antti Nylenin ”suomeksi tulkitsemana” (Sammakko 2011):

Aivan näinä hetkinä varsiensa päissä värisevät
kukat tupruttavat tuoksujansa kuin suitsutusastiat.
Sakenevassa illassa kieppuvat äänet ja tuoksut
murheellista valssia, se huimaa kaihoisaa mieltä!

Kukat tupruttavat tuoksujansa kuin suitsutusastiat.
Viulu voihkii kuin sydän, jota suru viiltää,
murheellista valssia, se huimaa kaihoisaa mieltä!
Taivas kuin korkea alttari, suruisa ja kaunis.

Viulu voihkii kuin sydän, jota suru viiltää,
sydän arka, joka kammoat suurta, pimeää, tyhjää.
Taivas kuin korkea alttari, suruisa ja kaunis,
aurinko solahtaa vereensä, joka jo hyytyy…

Sydän arka, joka kammoat suurta, pimeää, tyhjää,
korjaa talteen menneen loiston jäänteet!
Aurinko solahtaa vereensä, joka jo hyytyy…
muistosi kimmeltää sisälläni kuin monstranssi! 

Ja sitten Baudelairen alkuperäinen Harmonie du soir, tästä lähdettiin:

Voici venir les temps où vibrant sur sa tige
Chaque fleur s’évapore ainsi qu’un encensoir;
Les sons et les parfums tournent dans l’air du soir;
Valse mélancolique et langoureux vertige!

Chaque fleur s’évapore ainsi qu’un encensoir;
Le violon frémit comme un coeur qu’on afflige;
Valse mélancolique et langoureux vertige!
Le ciel est triste et beau comme un grand reposoir.

Le violon frémit comme un coeur qu’on afflige,
Un coeur tendre, qui hait le néant vaste et noir!
Le ciel est triste et beau comme un grand reposoir;
Le soleil s’est noyé dans son sang qui se fige.

Un coeur tendre, qui hait le néant vaste et noir,
Du passé lumineux recueille tout vestige!
Le soleil s’est noyé dans son sang qui se fige…
Ton souvenir en moi luit comme un ostensoir!

En ryhdy analysoimaan, kun en siis ymmärrä, mutta Tatun kohdalla on huomattava se, ettei hän osannut ranskaa lainkaan; käännöstyö on tapahtunut kieltä hieman osanneen äidin ja sanakirjan avulla. Ja tietysti intuition, runoilijan-hengen. Kieliä puutteellisesti taitavalle maallikolle  melkoinen mysteeri, tämä runojen tulkitseminen. Kaijärven ja Nylenin ranskantaitoa ei tosin tarvinne epäillä.

Entä mitä ajan tyyli-ihanteet ovat vaikuttaneet suomentajan valintoihin, sitäkin voi tässä pohtia.

Mutta mystiikkaa runojen kääntäminen on.

Mitenkäs tästä päästään takaisin päivänsankariin? No, vaikka Aino Kallaksen kautta, Suljetuilla vaunuilla.

Kirjassa Kallaksen ja Leinon suhteeseen ei puututa, siitä on kirjoitettu jo aivan riittävästi (esim. Kallaksen päiväkirjat ja Hannu Mäkelän Leino-teokset); mainitaanpahan vain Leinon yritys adoptoitua Viroon. Yhtenä syynä runoruhtinaan Viron-innostukseen on nähty halu päästä vielä vuosien jälkeenkin Aino Kallaksen lähelle.

Mutta toteutumatta tuokin hanke jäi, Aino uudelleen valloittamatta.

Kun suhde aikoinaan oli päättynyt, oli Kallas pian löytänyt uuden rakkauden: Hiiu Ungurin, erään hiidenmaalaisen paronin, synkän tarinan! Ja tästä intohimoisesta ja yhtä toivottomasta suhteestaan runoilijatar kertoo Suljetuissa vaunuissa.

 

Aino Kallas, yksi ”Suljettujen vaunujen” keskeisiä hahmoja

Juhannusaattona Vaaskivi vastaanottaa Otavalta tiedustelun, olisiko hän halukas kirjoittamaan lyhyen, kansantajuisen esittelyn Aino Kallaksen pian ilmestyvään kokoelmateokseen Valkea Laiva.

Vaaskivi vastaa myöntävästi, tietenkin. Kirjoittaminen on hänen kutsumuksensa ja sitä paitsi kuuluisuuden kynnys aivan askelen päässä. Ja Tartossa mahdollisuudet Kallaksen tuotantoon ja persoonaankin tutustumiseen ovat mainiot: useat Vaaskiven uudet tuttavuudet ovat Kallasten tuttuja ja ystäviä, heidän hyllyistään löytyvät varmasti runoilijattaren teokset – ja Tarton Yliopiston kirjastosta viimeistään, sinne Vaaskivellä on vapaa pääsy.

Käsillä olevien kirjojen avulla Vaaskivi perehtyy myös Kallaksen balladien tapahtuma- ja syntyseutuihin: Hiidenmaan historia ja olot tulevat tutuiksi, samoin piskuinen Kassarin saari Hiidenmaan kupeessa, paikka jossa Aino Kallas paraikaakin kesäänsä vietti.

Esittely, ”runoilijakuva”, valmistuu kesän kuluessa, mutta ”lyhyehkö” siitä ei lopulta tule: kustantajan toive noin kymmenen sivun mitasta häviää kirjoittajan toteutuksen lähes viidellekymmenelle.

Lyhyesti sanomisen hyvettä ei Vaaskivi koskaan tunnustanut.

Ote Suljettujen vaunujen II luvusta:

Mitä enemmän Vaaskivi kuulee Aino Kallaksesta ja lukee tämän tuotantoa, sen voimakkaammin hän tuntee, että Kassariin tulisi keretä. Eikä runoilijattarella itselläänkään tunnu olevan mitään ajatusta vastaan: Tatun korviin kantautuu pian, että häntä Kassarissa jo kovin odotetaan. Mutta työkiireitä riittää, tapaamisia Tartossa, ja hellekin vaatii veronsa. Auringonpalvoja ja rantauimari ei kovin kauas Emajoen ujulasta malta. Lähtö lykkääntyy…

Mistä nämä kaksi kirjailijaa olisivat tavatessaan sitten voineet keskustella? Kirjallisuudesta ja kahvista! Kummatkin olivat yhtälailla kirjallisuusihmisiä kuin kofeinistejakin. Ja jos vielä heidän jo yhteiseksi tullut ystävänsä kirjailija Friedebert Tuglas sattuisi seuraansa, niin olisi siinä jo kolme samanhenkistä…

Näitä keskusteluja käydään Suljettujen vaunujen sivuilla, Kallasten suvemajassa ja sen puutarhassa. Kuinka runoilijattaren nenään tuntuu  Sudenmorsianta lukiessa edelleen niin suon ja sammalen kuin kotoisan kahvinkin tuoksu – ja kuinka vaikea sitä edelleenkin on lukea.

Valitettavasti Aino Kallaksen 30-luvun päiväkirjat ”katosivat sodan melskeissä”, kulunutta sanontaa viljelläksemme. Mutta Kallaksen kirjeenvaihdon perusteella voi päätellä hänen lämpimän suhtautumisensa Vaaskiveen. Olisiko hän jopa suunnitellut, Sillanpään esimerkistä innostuneena, Vaaskiveä elämäkerturikseen…