Mad manners eli Seikkailijan etiketti vm. 1919

Yksin maailman ääriin
Viime lauantaina (12.1.) pysäytti Hesarin kulttuurisivuilla harhailevan katseeni kuva merkillisestä vanhasta kirjankannesta.

Artikkeli ”Rohkea Alma koki maailman myrskyt” olisi ilman sitä jäänyt ehkä lukematta, mutta tuo kuva, se oli kuin jostakin aikansa lastenkirjasta, korean-sievistelevä – ja, kuten nykyään sanotaan, rasistinen. Ja sitten kirjan nimi Yksin maailman ääriin (WSOY 1934)…

Siis esiteltiinkö tässä joku ”Gulliveran retket kääpiöiden maihin lapsille lyhennettynä”? Vai mistä nyt oli kysymys?

Teoksen kirjoittanut Alma M. Karlin vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta tyypiltä, umpihullunrohkealta suorastaan, ja kirja ehdottomasti tutustumisen arvoiselta.

Eletään vuotta 1919. Ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Eurooppa on raunioina, sodan arvet syvät. Kuten niin moniin muihinkin myös Alma Karliniin, nuoreen itävaltalaisnaiseen, iskee kaukokaipuu. Tai vielä enemmän: Alma tuntee itsensä uudeksi Kolumbukseksi, hän haluaa kokea jotakin sellaista kuin Kolumbus. Yksin. Ja nyt!

Rahaa hänellä ei ole, mutta suuri luottamus kirjailijanlahjoihinsa ja kielitaitoonsa. Niiden avulla hän hankkisi elantonsa ja rahoittaisi matkansa sen edetessä. Pian lukijalle tulee myös selväksi, että peräänantamattomuutta ja sitkeyttä, huumoria ja nokkeluutta tällä itävallattarella on enemmän kuin monella miehellä. Niitä ilman hän ei kaikista vaaroista ja vastoinkäymisistä olisi tuosta peräti kahdeksan vuoden mittaiseksi venähtäneestä odysseiastaan selvinnyt edes hengissä.

Kun olin lukenut muutaman ensimmäisen luvun, alkoi myös kiinnostaa kuinka kirja aikoinaan otettiin meillä vastaan.

Teos oli herättänyt ilmestyessään ilmeisen suurta huomiota: tästä aivan uudenlaisesta matkakirjasta kirjoitettiin runsaasti esittelyjä ja artikkelit olivat voittopuolisesti sangen laajoja – ja paitsi sitä, innostuneita.

Jo otsikot kertovat paljon: ”Viehättävä matkakirja”, ”Rohkea maailmankiertäjä”, ”Terävä tyttö maailmalla”, ”Erinomainen matkakuvaus”, ”Neitonen tarttui matkasauvaan”…

Tietyssä mielessä Alma Karlin onkin suurempi sankari kuin vaikkapa herrat Milonoff ja Rantala, näin jos verrataan reissuajien lähtökohtia: heiveröinen, lähes varaton nainen yksin 1900-luvun alun eksoottisissa maissa vs. kaksi raavasta miestä teknistyneellä ja ”sivistyneellä” 2000-luvulla, miestä joilla minä hetkenä tahansa on mahdollisuus vaikka lentää kotiin ”villien” ja ”sekarotuisten” parista.

Useimmat kriitikot näkyvät tarttuneenkin juuri teoksen tuohon puoleen: uljaan nuoren naisen selviytymistarinaan ja toisaalta teoksesta huokuvaan kirjoittajan persoonalliseen voimaan. Yleensä Karlin pystytään näkemään (amatööri)tutkimusmatkailijana ja taiteilijana, ei seikkailijattarena. Ja, kuten eräässä artikkelissa selväsanaisesti asia ilmaistaan, ”sekarotuiset kansat saavat kuulla kunniansa häneltä ja kaikesta päättäen oikeutetusti”. Ja että rahattomuuttaan täytyi kirjailijan matkustaa Atlantin yli kolmannessa luokassa, ”joten hän joutui välittömään kosketukseen yhteiskunnan pohjakerrosten kanssa ja sai juuri sen vuoksi kokea yhtä jos toistakin epämiellyttävää”.

Toki useammin asia esitetään positiivisen kautta:

Olemme tottuneet lukemaan matkakertomuksia, jotka opettavaisessa äänilajissa ovat tutustuttaneet meidät unohtamaamme maantieteen koulukurssiin loistolaivojen salonkien tai upeitten autojen ja junien perspektiivistä. meidän on annettu ymmärtää, että eksoottiset maat ovat maanpäällisiä paratiiseja, joissa onnelliset alkuasukkaat tanssivat palmujen varjossa kuutamossa tai nauttivat banaaneja ja leipäpuun hedelmiä aurinkoisen, sinisen taivaan alla. Alma Karlin sensijaan näyttää meille mitalin toisen, todellisemman puolen.

”Hän ei kulje silmät ummessa eikä piileksi elämää ylhäisön seurassa ensiluokan paikoissa”, kirjoittaa toinen.

Ja kolmas säestää, että Karlinin suorasukaisessa asiain ja tapahtumain esittelyssä ”ei tunnu jälkeäkään tekopyhästä sievistelystä yhtävähän kuin kuuluisi soinnahdustakaan masentavasta ja vaikertavasta sävelestä”.

”Kaikkea sitä naisihminen uskaltaakin julkisesti arvostella!” huokaisee (hieman ihailevasti) neljäs kertoessaan Karlinin eteläamerikkalaisiin miehiin, noihin ”kaksijalkaisiin eläimiin” kohdistamasta murskakritiikistä.

Mutta muutamat poikkeavat äänenpainot ovat yleensä ne mielenkiintoisimmat, niin nytkin.

Valitettavasti T. Vaaskivi (kun nyt Vaaskivelle omistetussa blogissa ollaan, ei pidä sivuuttaa yhtään mahdollisuutta palauttaa tämä mielenkiintoinen hahmo hetkeksi näköpiiriimme) ei ryhtynyt teoksesta arviotaan kirjoittamaan, mutta hänen myös Suljetuissa vaunuissa esitelty kollegansa ja ystävänsä Lauri Viljanen Helsingin Sanomista sitä vastoin tarttui tunnetusti terävään kynäänsä:

Aiheena kirjassa [–] onkin oikeastaan se, kuinka rohkeasti sivistynyt valkoinen nainen uskaltaa sukeltaa ihmiskunnan värilliseen pohjasakkaan menettämättä tuimasti uhattua siveyttään.

Ja myöhemmin:

On aivan persoonallinen makuasia, kuinka paljon pitää tuttavuudesta Alma Karlinin kanssa. Omasta puolestani minun täytyy sanoa, että tämän nuoren itävallattaren mielenkiintopiiri on niin omituisella tavalla rajoitettu ja hänen kieltämättömän naisellisen sankaruutensa laatu niin merkillisellä tavalla valittu, etten ole voinut häneen oikein ihastua.

Toisaalla Viljanen varovaisesti tunnustaa Karlinin sankaruuden, vaikka sitten näkeekin itse teoksen ”rosollina”, sekoituksena enimmäkseen vastenmielisistä ”arkiseikoista”, tarkoista luontohavainnoista ja joukosta tietoja ”ikivanhoista kulttuurijäännöksistä” – juuri tuollaisesta olisi Tatu saattanut olla hyvinkin kiinnostunut!

Viljanen ei siis pitänyt teoksen rakenteesta eikä – niin mistä? Hän ei pue tuntemuksiaan aivan selviksi sanoiksi.

Onko häntä ärsyttänyt joku sellainen, jota eräs ammattiveli kuvailee seuraavasti:

Tämä puolittain miehevä huumorin väike hänen pikakuvissaan [toimii] soveliaana suolana ja mausteena, joka samalla – sanoisimmeko desinfisioi – rohkeimpienkin paikkojen sisällön täysin terveeksi ja viattomaksi.

Vai onko Viljanen samalla tavoin hiukan skeptinen kuin se kriitikko, joka kirjoittaa:

En ole pätevä arvostelemaan, missä määrin tekijän huomiot ja suomentajan suomennokset pitävät jokaisessa yksityiskohdassa paikkansa. [–] Teoksen tyyli on naisellisen pistelevää, joskus jonkin verran banaalia ja lapsellista.

Mahdollisesti Viljanen olisi halunnut kirjoittaa (muttei tohtinut) kuten Toveritar-lehden nimettömäksi jäävä kirjoittaja:

Miespuolisista olioista lienee hänen tielleen siellä sattunut kaikista kelvottomimmat, sillä on vaikeata uskoa että kaikki sekarotuisetkaan miehet olisivat sellaisia ’kaksijalkaisia eläimiä’, jollaisiksi kirjailijatar heidät kuvaa. – Yleensäkin hän katselee ihmisiä ja elämää jonkinlaiselta korokkeelta, jonne hänet on nostanut hänen sivistystasonsa ja valkoinen rotunsa. Matkustaessaan laivassa rahan puutteessa kolmannessa luokassa hänen arvostelunsa matkatovereistaan ovat tyypillisiä ’sivistyneelle’ pikkuporvarille, joka aina asettaa arvostelunsa mittapuuksi toisen henkilön virallisen sivistysmäärän.

Ja myöhemmin:

Siellä [Japanissa] on maallinen paratiisi. Ihmiset puhtaita, sivistyneitä ja kohteliaita. Sieltä hän tapaa satuprinssinkin, mutta hän onkin keltainen… ja ”me valkoiset naiset emme saa kavaltaa rotuamme… se on rikos meitä itseämme ja muita kohtaan”.

Tietenkin on mahdollista myös se, että Viljanen liikkui samoissa mietteissä kuin Suomalaisen Suomen Matti Salonen (myöh. Kurjensaari), joka jakaa artikkelissaan (pikkunokkelalla otsikolla ”Yksinäisen naisen juna”) ensin kaunista kiitosta ja sitten tykittää:

Täytyy tunnustaa, että hän on oikein hyvässä mielessä uhrautuva tietojen hankkija, eikä kätke niitä suinkaan vakan alle, vaan viehättävällä tyylillään katsoo aina muutaman millin sen pinnan alle, jonka hän näkee. Mutta sen ohella hän ei koskaan jätä mainitsematta, missä häntä ahdisteltiin tai tehtiin sopimattomia tarjouksia, missä tietyt paikat olivat yhteisiä miehille ja naisille, missä niitten ovia ei saanut sisältäpäin lukkoon ja missä kylpyammeessa mies pyrki pesijäksi. Tässä kaikessa on niin kumman vanhapiikamainen ja abnormi sävy, että se tuo mieleen puberteetti-iän kaikkein vaikeimmat kompleksit. Kireä otsa rypyssä ja tukahdutetut vietit pienessä vartalossa tämä maailmanmatkustaja kiroaa naisellisen sukupuolensa ja on merellä kommunisti, kun varattomuuden takia on kuljettava alimmassa luokassa, haukkuu saksalaista epäsympaattisuutta ja ylistää japanilaisia miehiä, jotka pysyvät stoalaisen rauhallisina, vaikka makuuhuoneitten välillä on vain työntöovi. Ja kummallisinta tässä kaikessa on, ettei hän vähimmässäkään määrin herätä lukijan ihailua, huolimatta siitä että hän vaeltaa puhtaana neitseenä lukemattomien rotujen, kolmen maanosan ja kirjan kolmensadankolmenkymmenenkuuden sivun läpi. Minusta tuntuu, että tällainen on Natsi-Saksassa haluttua tekstiä, koska sen luettuaan on valmis vaistomaisesti huokaisemaan, että suutari pysyköön lestissään, t.s. parasta maailmassa on naiselle sittenkin vain ’Kirche, Küche und Kinder’. Muu kaikki on niin kovin, kovin vaarallista.

No just. Mutta ainakaan tasapaksuudesta ja yksiäänisyydestä ei tuon ajan kirjallisuuskriitikoita voida soimata.

* * *

Kannen kuvaan vielä palataksemme:

On suorastaan outoa, että kustantaja tällaiselle teokselle on antanut n.s. tyttökirjojen kiiltokuvamaisen korean ja typerän ulkoasun. Eikö olisi syytä vaatia, että kansilehden piirtäjä tutustuu teokseen ennen kuin ryhtyy työhönsä.

Tai:

Yksin maailman ääriin suomenkielinen painos on kirjatehtaassa joutunut saamaan harhauttavan ulkoasun. Teoksen kansilehteä silmäillessä luulee joutuneensa tekemisiin lasten satukirjan kanssa.

Kannesta lienee myös Opettajain lehden kriitikko saanut idean aloittaa muutaman rivin alakertansa seuraavin sanoin:

”Kielletty lapsilta”, olisi ollut painettava kirjan kansilehteen, siksi paljon sukupuolielämän harhautumia varsinkin eräissä Etelä-Amerikan seuduissa kerrotaan kirjassa [–].

Näin kansankynttiläin pää-äänenkannattaja vuonna 1935. Todeten kuitenkin vielä, että ”maantiedettä opettava” löytää teoksesta lukuisia kohtia, joita lukemalla (siis opettaja lukee – oppilaiden käsiinhän ei moista kirjaa tullut antaa) voi elävöittää opetusta.

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

&

* * *

PS. Suomennosta kehutaan lähes kautta linjan (vain joku näkee siinä ”paikoitellen tilapäisyyden leimaa”). Käännös on eittämättä ”taattua Waltaria”, kieli kaunista ja notkeaa, kestävää – kelpaisi hyvin myös nykylukijalle.

Mika Waltarille itselleen tämän teoksen suomentaminen lienee tuonut sekä sopivaa jatkoa että toisaalta myös piristävää vaihtelua hänen edellisvuotista käännösurakkaansa ajatellen.

Hanns Heinz Ewersin Horst Wesselin (WSOY 1933) homoeroottinen kuvasto piukoissa nahkapöksyissä kirmailevista liinatukkaisista arjalaissankareista sai nyt peräänsä samoin rotuhygienian ja valkoisen rodun ylemmyyden merkityksen oikein oivaltaneen uljaan nuoren naisen seikkailuista.

Mutta Horst Wessel -teoksesta ehkä joskus myöhemmin enemmän…

Juhlahumun hiljennyttyä

No niin, Tatua on muisteltu, hänen elämänvaiheitaan kerrattu, tuotantoaan esitelty. Suljettujen vaunujen kautta ja muutenkin.

Ja vastattu muutamaankin terävään yleisökysymykseen, raapaistu jokunen omistuskirjoitus.

Kaiken kaikkiaan teoksen julkkareita ja T. Vaaskiven syntymän 100-vuotisjuhlaa täällä Porvoossa voisi luonnehtia pienimuotoiseksi ja lämminhenkiseksi tilaisuudeksi.

Ilahduttava oli myös teoksen Oulussa saama julkisuus: Kaleva nosti eilen kulttuuriosionsa etusivulle ja peräti neljälle palstalle taitettuna artikkelin

Vaaskiven kanssa Eurooppaan – Porvoolainen J.Tapio on löytänyt satavuotiaan kirjailijan tuotannosta tien historiaan

Julkisuutta saavat siinä niin Suljetut vaunut, T. Vaaskivi kuin etelän piskuinen Porvookin.

Artikkelissa mainitaan myös, että teosta myytiin eilisestä Oulun Vaaskivi-tilaisuudessa ja jatkossa helsinkiläisessä kirjakauppa Kirjassa.

Ehkäpä myyntiverkosto tuosta vielä laajenee, tietoa päivitetään tässä blogissa tarpeen mukaan.

Tietysti teosta saa myös tekijältä itseltään, sähköpostitse tilaamalla osoitteesta j.tapio.fi@gmail.com (hinta 23e + toimituskulut 2e).

Ensimmäinen tilaus onkin jo paketissa, se lähtee – tietysti Ouluun.

Siellä on kiinnostusta, kiitos Vaaskiven ja Kalevan.

Täällä etelässä on nihkeämpää.

Tämänaamuinen Helsingin Sanomat ei huomioinut (saamastaan pikku vinkistä huolimatta) Vaaskiveä ja eilistä Oulun-juhlaa sanallakaan.

Sen sijaan lehti esitteli englantilaisen kirjailijan ja druidin, ”joka käärii hihansa, kun tarina vaatii ihmislihaan naamioituvan salamurhaaja-ravun”.

Mitä Matti Kurjensaari sanoikaan aikoinaan Vaaskiven Musta messu -käsikirjoituksesta:

Tekijällä on harvinaisia lahjoja, vaikkakin ne ovat sairaalloiseen ajatuselämään suuntautuvia.

Paikallislehti Uusimaa puolestaan ei välittänyt edes vastata kutsuun saapua Porvoon kirjanjulkistukseen, saati että kukaan sieltä olisi tullut paikalle.

Tosin Oulu onkin suurten kirjailijoiden kaupunki, Porvoo vain vähäisten kirjureiden.

Yrjö Kivimies ja T. Vaaskiven ”kirjoitussyyhy”

Esitin 25.6. (linkki) muutamia sitaatteja T. Vaaskivestä hänen kuolemansa jälkeen kirjoitetuista artikkeleista, niitä lainkaan kommentoimatta.

Nyt palaan kuitenkin vielä Yrjö Kivimiehen kirjoitelmaan

”Ihmistä emme tavoita: muistelma Vaaskivestä” (Näköala 3/-50).

Kivimies kirjoittaa siinä – jo aiemmin siteeraamani lisäksi – mm., että

hän [T. Vaaskivi] oli alati valmis käymään käsiksi niihin suuriin suunnitelmiin, joita hänen kustantajansa pursusi – siinä oli jotain robottimaista, epäinhimillistä.

Ja:

Sitä paitsi hänen sanaviidakkonsa, rehevä kuin tropiikin sademetsä, oli omiaan herättämään epäilyksiä; se ei oikein tuntunut kuuluvan meidän leveysasteisiimme.

Ironiseksi tarkoitetussa ja aivan kohtuuttoman laajassa ja löysässä (kolme sivua, joista vasta toisen puolessa välissä päästään itse aiheeseen, Vaaskiveen) muistelossaan Kivimies diagnosoi Tatun vaivan ”kirjoitussyyhyksi” – veikeä termi johon toistuvasti palaa.

Ja kynäharjoitelmansa lopuksi pesee farisealaisesti kätensä Vaaskiven kuolemasta:

”Tätä kirjoitusta ei ole käsitettävä miksikään myöhästyneeksi valitteluksi, sillä miksi valittaa sellaista, mikä on ollut vääjäämätöntä. Olisimme tosin voineet olla vähemmän rajallisia, psykologinen tarkkanäköisyytemme olisi voinut olla suurempi, mutta todennäköisesti Vaaskiven suojautumistarve ja -kyky olisi samalla kasvanut. Taiteilijan tragiikkaa emme kuitenkaan olisi voineet vähentää.”

Ehtotapaa ryöstöviljelevä ilmaus ja taiteilija-sanan korostaminen synnyttävät käsityksen, että kynän varressa purkaa turhautumistaan joku oman taiteilijuutensa kieltänyt (tai siihen pettynyt) virkamieshenkilö.

 Josta puolestaan nousee mieleen Hella Wuolijoen ajatukset (jotka tosin Suljetuissa vaunuissa on asetettu Aino Kallaksen päähän):

 Leino on kuin avonainen haava kansamme ruumiissa. Niitä haavoja pitäisi hoitaa ennen kuin on liian myöhäistä. Eikö Vaaskiveä olisi voitu aikanaan pelastaa? Eräs vastuullinen herra kohotti olkapäitään ja sanoi: ”Kukin on kohtalonsa herra.” Mutta se ei ole totta enää. Kansakunta on kohtalomme herra.

(Lainaus on, muistini mukaan, Hannu Mäkelän Eino Leino -monografiasta Eino Leino. Elämä ja runo, Otava 1997.)

Noin ikävästi  kynäilee siis yksi Tornin pitojen jäsen, saman pöydän ääressä istunut aateveli ja kollega; Pidot Tornissa -teoksen toimittaja. Ja mies, jota mm. Matti Kurjensaari kuvaa ”loistavaksi keskustelijaksi ja resonnööriksi”. Sanoilla, jotka Vaaskiveenkin varsin sopivat, eikö?

Kirjailija jonka tunnetuimmaksi teokseksi ja luovan taiteilijuuden huipistukseksi lopulta jää – Pidot Tornissa.