Kai Laitinen, Aino Kallas – ja T. Vaaskivi

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Viime maanantaina edesmennyt professori Kai Laitinen (27.9.1924 – 11.3.2013) muistetaan varmasti parhaiten arvokkaasta Kallas-tutkimuksestaan sekä monivuotisesta toiminnastaan Parnasson päätoimittajana 50- ja 60-luvuilla.

Mutta oli Laitinen myös Vaaskiven jäljillä, kahdellakin tapaa oikeastaan.

Kolmisen vuotta T. Vaaskiven kuoleman jälkeen ilmestyi Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus. Sille kaavailtiin myös jatkoa: oli tarkoitus koota yksiin kansiin hänen parhaat arvostelunsa ja esseensä.

Kai Laitisen teosta varten vuonna 1949 kirjoittama laaja esipuhe päätyi julkisuuteen kuitenkin vasta Vaaskiven 50-vuotismuistojuhlan aikoihin 1962 (T. Vaaskivi kriitikkona, Parnasso 4/1962), koska kokoelmaa ei lopulta nähtykään tarpeelliseksi toimittaa.

Esipuhe julkaistiin tarkistettuna ja laajennettuna. Lähes viisitoista kulunutta vuotta olivat antaneet perspektiiviä arvioida Vaaskiven tyyliä ja sen kestävyyttä uudelleen.

Samalla tästä katkelmasta näkyvät ne piirteet, jotka Vaaskiven tyylissä ovat nykyhetkelle vieraita. Hän kirjoittaa säihkyvää hurmuriproosaa, joka tähtää suggestioon, lukijan valloittamiseen enemmän tunteen kuin älyn kautta. Hänen paatoksessaan on annos omasta äänestään hurmioituvan näyttelijän kaunopuheisuutta.

Tatu Vaaskiven monisanainen, loistava, koloristinen kirjoitustapa, hänen tyyli-ihanteensa, olivat sodan jälkeen vanhentuneet nopeasti. Parhaiten Vaaskiven tuotannosta ovat kestäneet aikaa hänen yksityiskirjeensä.

Vaaskivi kuuluu ratkaisevasti siihen kulttuurikauteen, jonka päätepistettä toisen maailmansodan syttyminen merkitsi. Hänen työnsä välittää meille peilin tavoin kuvan vuosista, jolloin ihmiskunta ajautui maailmanpaloa kohti ja jolloin sen ylle lankesi raskaana huomispäivän varjo. Hän kuuluu maailmaan, johon paluuta ei ole; se ilma, jota me hengitämme, olisi luultavasti hänelle vierasta.

Aino Kallaksen kohdalla nuori kirjallisuustutkija Laitinen oli sitten suorastaan Vaaskiven jäljissä. Kun Vaaskivi kesällä 1937 kirjoitti tunnetun runoilijakuvansa Aino Kallaksen koottujen teosten esipuheeksi, oli ilmassa (kuten Suljetuissa vaunuissa annan ymmärtää), myös laajemman elämäkerran kirjoittaminen. Se jäi kuitenkin vain aikeeksi, tuli sota, sitten Vaaskiven kuolema.

Myöhemmin Kai Laitinen kirjoitti oman esipuheensa Kallaksen kokoelmaan – ja sitten sen puuttumaan jääneen monografiankin.

(Edellä esitetyt tyylinäytteet ovat sitaatteja Kai Laitisen mainitusta artikkelista.)

Tuoretta Parnassoa, laimeita päiväperhoja

Nautin tuoretta Parnassoa heti ilmestyttyään, jo muutama päivä sitten. Nyt siihen oli tartuttava uudestaan. Tai no, yhteen siinä julkaistuun artikkeliin. Karri Kokon ”Päiväperhoja” oli jäänyt sen verran vaivaamaan, että siihen piti palata.

En ollut tajunnut Kokon pointtia ensilukemalla, vaan eipä se selvinnyt minulle vieläkään.

Lyhyesti: Karri Kokon kotirouva-äiti oli aikoinaan säilyttänyt laatikollisen elokuva- ja teatterilippuja ja kutsu- ja menukortteja ynnä muuta sellaista sälää jota itse kunkin matkassa mukana kulkee (ja hyvä että kulkee). Niitä lukemalla ja aikajärjestykseen laittelemalla Kokko mielii luoda kuvaa vanhemmistaan, pariskunnasta, jonka ”vauraus ei ollut perittyä”, ja joka matkaa ”keskiluokan halki sen ylimmille portaille”, suoritus ”jonka mahdollistavat lahjakkuus ja kova työ, mutta myös monet sattumat ja ihmissuhteet”.

”Vanhempieni tarina on kertomus menestyksestä ja porvarillisesta hyvinvoinnista”, Karri Kokko toteaa.

Ja artikkelissa vilahtelevat Jane Erkot ja Kalevi Keihäset, Eemelit ja Iloniemet, Ratiat ja Rautavaarat, Tasavallan Presidentit, Urho Kekkoset, ”Urkit”… Hienoa väkeä, hyviä veljiä ja hulppeita aterioita.

Mutta jotenkin yksityisestä ei nyt synny Kokon käsissä yleistä, tarina jää yhden pojan oman äitinsä efemeran äärellä pohdiskeluksi, se ei kosketa, kiinnosta. Syy: laatikko on liian suuri, liian täynnä.

[–] mikä elokuva esitettiin Bio Kentissä Helsingin Munkkiniemessä runoilijan [Ezra Pound] kuolemaa seuraavana päivänä. Äitini ansiosta sekin tieto on tallessa.

Kyseessä on Kokon mukaan Sinuhe. Mutta tokihan tuommoinen tieto on säilynyt tallessa virallisemmissakin arkistoissa, Hesarin vanhoissa numeroissa vaikkapa.

Tuosta laatikollisesta ja tuosta ideasta olisi kenties voinut työstää parin sivun kolumnin tai yhden napakan bloggauksen – Parnasson paperiversio hukkasi siihen nyt kahdeksan (8) kallista sivua.

Lehdessä seuraavaksi on taitettu Elina Kilkun novelli ”Merkityksetön esitys”. Sangen sattuvasti.