Kuka tätä oikein lukee?!

Epäilemättä olen leikkinyt tutkijaa mitään koulutusta omaamatta, esittänyt ajattelijaa sangen vaatimattomin valmiuksin ja pyrkinyt olemaan kirjailija perin puutteellisin taidoin.

Toisaalta kenenkäänhän ei ole ollut pakko aikaansa pikku teokseni ääressä kuluttaa, ei edes lukea tätä blogia.

Mutta tämä hakukonemeininki ja tagit, kategoriat sun muut – ne ovat kyllä merkillisiä juttuja.

Naputat Googleen (tai mihin nyt naputatkaan) ”venäläinen vuohenjuusto” – ja parissa sekunnissa huomaat olevasi jonkun hörhön Vaaskivi-blogissa. Kurat! Uskomatonta.

Nyt kun 300 päivää on jo hyvinkin kulunut tämän Suljetut vaunut -blogin aloittamisesta, katselin vähän, millä keinoin tänne kuukausien kuluessa on päädytty. Voi yhren kerran… Toivottavasti olette saaneet jotakin, yllättyneet edes. En tiedä.

Aale Tynnin Satuaapinen - N niin kuin neekeri

”Neekeri koulussa” tai ”uuninluukut virosta” eivät nyt aivan olleet päällimmäisinä ajatuksissani, kun otsa rypyssä postauksiani taoin. Tai edes ”viinaa virosta tarto”.

Tai entäs ”tarvitsen pikaisesti lainaa 2012@inbox.fi”?  Sorry, ei ole mistä lainata. Oikein maksullisessa lehdessä julkaistusta Vaaskivi-artikkelistani ei herunut latiakaan, eikä sinällään ihan miellyttävä korvaus käännösoikeuksista kattanut oikein kirjoituskulujakaan. Pummaa siis muualta, palun. Tämä meni puhtaasti kulttuuritekojen piikkiin, ei bisneksen. Saati että olisi luonut pohjaa pankkiiritoiminnalle.

Joka tapauksessa lähes 500:a erilaista (tunnistettua) haku(sana)a on käytetty kun tälle sivustolle on päädytty.

Pelkästään Aino Kallakseen, hänen tuotantoonsa, perheeseensä ja elämäänsä liittyviä hakusanoja on yli 50 erilaista (”oskar kallas”, ”virve kallas päss”, ”sudenmorsian”…).

Aino Kalda portree Konrad Mägi 1918

Nelisenkymmentä erilaista liittyy puolestaan Suljettuihin vaunuihin tai sen kirjoittajaan (”kuka on j.tapio”, esimerkiksi).

Hienoa sentään, että jälkimmäisestä on tehty hakuja kaikkiaan kolminkertainen määrä runoilijattareen verrattuna. (Ja sekin kyllä, ettei kukaan kirjoittanut ”kuka on aino kallas”.)

Yllätysnimi oli Heidi Köngäksen Dora, Dora. Tai paremminkin ”annemarie kempf” – pelkästään tarkalleen sillä oli hakuja yli 50 kertaa, ja muita selvästi tuohon teokseen viittaavia (kempf, speer, dora dora ja niiden erilaiset väärinkirjoitetut muunnelmat ym…) kolmisenkymmentä erilaista.

Tatu Vaaskivi ja Gustav Mauritz Armfelt olivat loistava parivaljakko seuraavilla sijoilla. Hyvä näin!

Vaatimaton muistomerkki Hietasaaressa

Loikkarikirjailija Taisto Huuskonen, juhlavuottaan viettävä Saima Harmaja ja vastikään edesmennyt professori Kai Laitinen nousivat myös esiin; samoin virolaisikonit Jaan Kross ja Friedebert Tuglas. Helsingin Sanomien 12.1. julkaistu Alma M. Karlin -artikkeli oli tullut luetuksi, senkin huomasi vierailujen määrästä.

Alma M. Karlin: Yksin maailman ääriin

Mutta – totuuden nimissä – vierailujen kokonaismäärä on ollut varsin vaatimaton. Niin että kenenkään ei tarvitse olla huolissaan maineensa tai kunniansa puolesta, jos vaikka olenkin huolimattomilla tai huolettomilla sanakäänteilläni tuntunut niitä joskus tölvivän. (Enpä tosin koskaan ole sellaiseen tietoisesti edes tähdännyt.)

Useammin on blogini lukijaksi päätynyt sellaisilla hauilla kuten ”epäluotettava kertoja” tai ”eino leinon käsiala”, kuin jollain tulevan merkkihenkilömme nimellä.

Jopa ”myydään kirjastoauto” on top 500:ssa korkeammalla.

pegasus

PS. Erityisesti mieltä lämmitti yksittäinen haku ”sanataidekoulutus”. Paitsi että tuo sana kuuluu mielestäni suomen kielen kauneimpiin, jonnekin sanan Lampientaipale (tiedättehän sen savolaisen paikkakunnan?) tuntumaan, se oli tässä myös aivan oikein kirjoitettu. Vertailun vuoksi sitten vaikkapa ”esittely vitriini seinälle” – onko kyse esittelyvitriinistä, vitriiniseinästä vai esittelyvitriiniseinästä, sitä emme tuosta voi päätellä. Mutta aivan sama, tästä osoitteesta ei apua löydy. Kielenhuoltoa noin laajemmin tarjoaa Kotus.

Mainokset

Iloinen perhetapahtuma Tarvasjoella 31.3.1757 – Kustaa Mauri Armfelt

Tänään 31.3. on kreivi Gustav Mauritz (Kustaa Mauri) Armfeltin syntymäpäivä.

Armfelt oli hovimies, diplomaatti, kenraali, kulttuurihenkilö ja seikkailija – myös, kuten T. Vaaskivi toteaa, oman aikakautensa viimeinen edustaja. Toisaalta myös ensimmäinen suomalainen, jota saattoi kutsua eurooppalaiseksi, kosmopoliitiksi.

Ja juuri näistä syistä myös Vaaskiven kiinnostuksen kohde ja hänen esikoisromaaninsa keskushenkilö.

Vaaskivi tahtoi uudistaa suomalaista historiallista romaania, jonka näki ajautuneen 30-luvulla suoranaiseen alennustilaan. Ajan romaanien sankarit olivat hänen mielestään yksiulotteisia, epäuskottavia, persoonallisuudeltaan ohuiksi jääviä. Pelkkiä kulisseja, vailla mitään psykologista syvyyttä. Kriitikko ja kirjailija Vaaskivi halusi enemmän. Hänen oppi-isänään tässä oli itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig, joka omilla teoksillaan oli osoittanut historiallisen romaanin mahdollisuudet, Maria Stuartista ja Marie Antoinettesta kertovilla eritoten.

Vaaskivi tunsi myös itsensä eurooppalaiseksi – myöhemmin hänet on nähty jopa aikansa eurooppalaisimpana suomalaisena intellektuellina –, joten siinä suhteessa samanhenkinen kohdehenkilö oli hänelle varmasti houkuttava.

Useat 20- ja 30-luvun suomalaiset historialliset romaanit kertoivat sankarillisista taisteluista heimon ja kansan puolesta idän vainolaista vastaan, hurmahenkisesti ja paatoksella.

Sellaisia oli Suomen kansa saanut luettavakseen tarpeekseen asti, Vaaskivi saattoi myös pohtia. Nyt oli aika nostaa parrasvaloihin jotain vallan muuta, vaikkapa tällainen puuteroitu keikari, naistenmies ja seikkailija – jonka silmien alla ja sormien kautta syntyi pohjoisen Euroopan historiaa. Valita sankariksi upseeri ja kuninkaan uskottu, joka lopulta vaihtaa puolta ja ryhtyy ”vainolaisen” kätyriksi.

Tietysti Armfeltin arvo ja merkitys oli tunnettu ja tunnustettu sillä hetkellä kun ymmärrettiin Suomen aseman vahvistuneen maan statuksen muututtua Ruotsin syrjäisimmästä maakunnasta Venäjän keisarin suuriruhtinaskunnaksi. Ei Armfelt ollut kuka tahansa petturi tai takinkääntäjä.

Jotkut tietenkin saattoivat vielä kantaa kaunaa Armfeltia kohtaan, esimerkiksi turkulaiset.

Toimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 1/2012 Armfeltin ponnistelleen enemmän kuin kukaan toinen, että Helsingistä (joka tuolloin oli vielä rähjäinen pikkukaupunki vanhaan yliopistokaupunkiin Turkuun verrattuna) tehtäisiin uuden suuriruhtinaskunnan pääkaupunki.

Kun pääkaupungin johdolla on vappuisin tapana kukittaa tsaari Aleksanteri I:n patsas kiitollisuuden osoituksena tästä teosta, niin Hämäläinen toteaa, että ”Helsingin kaupungin kannattaisi viedä kukkaset myös Kustaa Mauri Armfeltin haudalle, sillä yhtä hyvää lobbaria kaupungilla ei ole ollut”. Ehkäpä pitäisi.

Kreivi on haudattu Halikkoon, lähelle Armfeltien sukukartanoa Åminnea.

Armfelt oli hengeltään täysiverinen rokokoo-ihminen, 1700-lukulainen. Kuollessaan 1814 vain 57-vuotiaana hän oli jäänne, aikakautensa viimeinen edustaja, kuten sanottu.

T. Vaaskivi lausuu Loistavan Armfeltinsa viimeisillä sivuilla kuolevan kreivin suulla:

Sietämätöntä luhistua näin, elää viimeiset aikansa sen tiedon vallassa, että ystävien pitkästä kirjavasta saatosta ei ole jäänyt jäljelle ainoatakaan, joka murehtisi hänen lähtöään tämän maailman teatterilavalta! Mitä hän oikeastaan oli merkinnyt noille naisille ja miehille, rakastajattarille ja uskotuille, kuninkaille ja ruhtinaille, jotka hän oli hurmannut hymyllään? No niin, olihan hän ohjannut heidän tekojaan, hän oli salaa ja huomaamatta antanut heille omat suunnitelmansa ja unelmansa, tehnyt heistä tahtonsa marionetteja. Mutta he olivat vetäytyneet pois – ja hän seisoi yksin. Kenties kaikki johtui vain siitä, että hän oli vieras tälle ajalle, jonka myrskyt olivat heittäneet hänet rannalle, tukehtumaan ja lahoamaan paikalleen. Millaisen koristeellisen kultakalan Jumala olikaan hänessä onkinut kuiville!

Tietäisipä kreivi vain mitä on eurooppalaisuus tarkoittaa tänä päivänä, tai mitä on suomalaisuus. Ja senkin että valta ja omaisuus, kartanot ja kaikki, ovat jo ammoin siirtyneet aatelistolta, ja päätyneet viimein pankinjohtajille.

Hiukan lisää hurmuriparonista blogissa 27.6.2012.

Ja enemmän tietenkin Suljetuissa Vaunuissa (tilaukset joko SVYL:in verkkopuodista tai tekijältä j.tapio.fi(at)gmail.com).

Loistavaa Armfeltia kannattaa metsästää divareista, esimerkiksi Antikvaarista.

Wildekset

Eilisestä Armfeltin patsaasta juohtui mieleen jatkaa samantyyppistä patsastelua, nyt Eduard Vilden (aik. Wilde) ja sukunimikaimansa Oscarin.

En tiedä, missä tai millä penkillä rehvakas paroni oli istuskelevinaan (paitsi että nykyään Halikossa), mutta näiden ”Wildeksien” penkki sijoittuu jonnekin Berliiniin ja 1890-luvun alkuvuosiin. Ja nykyään on tiiliseinä taustana silläkin.

Mutta näistäkin enemmän Suljetuissa vaunuissa.

Nyt herrojen takana sijaitsee mainio Lokaal Vilde – kesäinen lounas sen terassilla virittää hyvin jalkamatkalle Tatun jäljissä Toomemäen  lehteviin puistoihin…

Eduard Vilde kuului niihin 1900-luvun alkuvuosien pakolaisiin, jotka löysivät turvan Suomesta. Hänen piilonsa oli Helsingin Lammassaaressa. Joka paikan tuntee, tietää että turvapaikaksi se on sangen mukava – paitsi tiukan paikan tullen paeta. Mutta Eduard selvisi, viime tingassa.

Hänen viimeinen leposijansa on Tallinnan Metsakalmistussa.

Kustaa Mauri Armfelt – hurmuriparoni hukkuu pitseihin

Kun Sillanpää-elämäkerta syntyi kirjaimellisesti kuin tilauksesta, niin Tatun ensimmäinen romaani puolestaan sai alkunsa painavasta ehdotuksesta.

Dosentti Martti Haavio, Gummeruksen kirjallinen johtaja Esko Aaltonen ja Tatu pohtivat keväällä -37, kuuluisiksi tulleiden ”Tornin pitojen” aikoihin ja ohessa, Tatun tulevaisuutta, hänen ominta kirjallisuuden alaansa.

Tultiin käsitykseen, että historiallinen romaani olisi luontevin valinta. Siinä Tatun kertojanlahjat ja eläytymiskyky, viehtymys yksityiskohtiin ja polyhistorin laaja-alaisuus pääsisivät oikeuksiinsa. Sitä paitsi historiallisen romaanin tila Suomessa oli sangen vaatimaton – seikka jonka Tatu jos kuka kriitikkona tiesi. Hänen omat esikuvansa, kuten Stefan Zweig, edustivat aivan jotakin muuta kuin mihin meillä oli saatu tottua.

Eräänä myöhäiskevään päivänä jompikumpi kahdesta ensin mainitusta sitten sanoo, että kuulehan Vaaskivi, miksipä et kirjoittaisi seuraavaksi Gustav Mauritz Armfeltista. Että Suomen historiassa ei juuri ole toista semmoista henkilöä, jonka eurooppalainen kosketuspinta olisi niin laaja ja vaikuttava. No, mitä sanot?

(Suljetut vaunut, II luku)

Tatu lupaa harkita asiaa, ja romaani ja tarina – parooni Armfelt – alkaa itää hänen mielessään, mielikuvituksessaan, unissaan, näyissään…

Niinpä Kustaa Mauri Armfelt ilmestyy useamman kerran tämänkin teoksen sivuille, erilaisissa tilanteissa, Tarton helteisessä kesässä. Ja myöhemminkin.

Syksyllä Tatu allekirjoittaa kustannussopimuksen, Loistava Armfelt ilmestyy seuraavana vuonna, ja siitä tulee menestys.

Ei se täydellinen ole, mutta jotakin aivan uutta kuitenkin. Tatu tuli hukuttaneeksi hurmuriparoninsa pitseihin, pääkohteeksi nousivat kulissit – mutta millaiset kulissit, mon Dieu!