Yrjö Kivimies ja T. Vaaskiven ”kirjoitussyyhy”

Esitin 25.6. (linkki) muutamia sitaatteja T. Vaaskivestä hänen kuolemansa jälkeen kirjoitetuista artikkeleista, niitä lainkaan kommentoimatta.

Nyt palaan kuitenkin vielä Yrjö Kivimiehen kirjoitelmaan

”Ihmistä emme tavoita: muistelma Vaaskivestä” (Näköala 3/-50).

Kivimies kirjoittaa siinä – jo aiemmin siteeraamani lisäksi – mm., että

hän [T. Vaaskivi] oli alati valmis käymään käsiksi niihin suuriin suunnitelmiin, joita hänen kustantajansa pursusi – siinä oli jotain robottimaista, epäinhimillistä.

Ja:

Sitä paitsi hänen sanaviidakkonsa, rehevä kuin tropiikin sademetsä, oli omiaan herättämään epäilyksiä; se ei oikein tuntunut kuuluvan meidän leveysasteisiimme.

Ironiseksi tarkoitetussa ja aivan kohtuuttoman laajassa ja löysässä (kolme sivua, joista vasta toisen puolessa välissä päästään itse aiheeseen, Vaaskiveen) muistelossaan Kivimies diagnosoi Tatun vaivan ”kirjoitussyyhyksi” – veikeä termi johon toistuvasti palaa.

Ja kynäharjoitelmansa lopuksi pesee farisealaisesti kätensä Vaaskiven kuolemasta:

”Tätä kirjoitusta ei ole käsitettävä miksikään myöhästyneeksi valitteluksi, sillä miksi valittaa sellaista, mikä on ollut vääjäämätöntä. Olisimme tosin voineet olla vähemmän rajallisia, psykologinen tarkkanäköisyytemme olisi voinut olla suurempi, mutta todennäköisesti Vaaskiven suojautumistarve ja -kyky olisi samalla kasvanut. Taiteilijan tragiikkaa emme kuitenkaan olisi voineet vähentää.”

Ehtotapaa ryöstöviljelevä ilmaus ja taiteilija-sanan korostaminen synnyttävät käsityksen, että kynän varressa purkaa turhautumistaan joku oman taiteilijuutensa kieltänyt (tai siihen pettynyt) virkamieshenkilö.

 Josta puolestaan nousee mieleen Hella Wuolijoen ajatukset (jotka tosin Suljetuissa vaunuissa on asetettu Aino Kallaksen päähän):

 Leino on kuin avonainen haava kansamme ruumiissa. Niitä haavoja pitäisi hoitaa ennen kuin on liian myöhäistä. Eikö Vaaskiveä olisi voitu aikanaan pelastaa? Eräs vastuullinen herra kohotti olkapäitään ja sanoi: ”Kukin on kohtalonsa herra.” Mutta se ei ole totta enää. Kansakunta on kohtalomme herra.

(Lainaus on, muistini mukaan, Hannu Mäkelän Eino Leino -monografiasta Eino Leino. Elämä ja runo, Otava 1997.)

Noin ikävästi  kynäilee siis yksi Tornin pitojen jäsen, saman pöydän ääressä istunut aateveli ja kollega; Pidot Tornissa -teoksen toimittaja. Ja mies, jota mm. Matti Kurjensaari kuvaa ”loistavaksi keskustelijaksi ja resonnööriksi”. Sanoilla, jotka Vaaskiveenkin varsin sopivat, eikö?

Kirjailija jonka tunnetuimmaksi teokseksi ja luovan taiteilijuuden huipistukseksi lopulta jää – Pidot Tornissa.

T. Vaaskivi: elämä ja teokset

T. Vaaskiven julkaistut teokset:

F. E. Sillanpää: elämä ja teokset, Otava 1937

Vaistojen kapina: modernin ihmisen kriisi, Gummerus 1937

Huomispäivän varjo: länsimaiden tragedia, Gummerus 1938

Loistava Armfelt: elämäkertaromaani, Gummerus 1938

Rooman tie: matkakuvia, Gummerus 1940

Yksinvaltias I ja II: romaani, WSOY 1942

Pyhä kevät, WSOY 1943

Kutsumus: kirjeitä vuosilta 1927 – 1942, WSOY 1945

Kurjet etelään: matkakuvia, WSOY 1946

Arkaadiset jumalat: kreikkalaisen ja vähä-aasialaisen uskonnon tulkintaa, Martti Lindholm 1990

Lisäksi lähes 300 esseetä, kirjallisuuskritiikkiä ja muuta sanomalehtikirjoitusta 1930 – 1942.

Painamaton tuotanto käsittää kymmenkunta romaanikäsikirjoitusta, yhden runokokoelman ja mm. joitakin monografia-hahmotelmia.

* * *

Vaaskiven esikoisteos, Sillanpää-elämäkerta, on tilaustyö: Sillanpään itsensä toivomuksesta Otava palkkaa Vaaskiven töihin, ja ennen kuin riviäkään käsikirjoituksesta on kirjoitettu. Nyt viimein aukenee Otavan ovi kuin myös kirjailijan ura – Vaaskiven aiemmat yritykset, romaanikäsikirjoitukset, eivät olleet onnistuneet kumpaakaan tekemään.

Otavan markkinointipolitiikkaa Vaaskivi vain ei ymmärrä: Jo keväällä painosta tullut teos saa odottaa syyssesonkia. Omituista vitkuttelua, Vaaskivi nurisee.

Gummeruksesta tulee Vaaskivelle läheisin kustantamo. Gummerus on onnistunut keräämään suojiinsa koko joukon aikansa kirjailijoita, taiteilijoita ja tiedemiehiä; ideoita ja energiaa – myös rahaa – riittää. Hetken aikaa Gummerus on maan johtava kustantamo, joka tarttuu rohkeasti niin koti- kuin ulkomaisiinkin radikaaleihin käsikirjoituksiin ja teoksiin:

Paavolaista, Haanpäätä, Kajavaa, Sinervoa, Zweigia, Aleksei Tolstoita

Sitten syntyy myös ”Tornin pidot”, talven ja kevään 1937 Hotelli Tornin ravintolassa kokoontunut akateeminen keskusteluseura, jonka väittelyt toimitetaan tuota pikaa kirjaksi (Yrjö Kivimies: Pidot Tornissa, 1937). Ja tuossa akateemisessa seurassa on myös autodidakti Vaaskivi.

Esko Aaltonen, Gummeruksen silloinen kirjallinen johtaja, ottaa Vaaskiven muutenkin huomaansa: Idea Armfelt-romaanista saattoi olla häneltä, rahat Tarton-matkaan ainakin olivat. Tai hänen työnantajansa kassasta nyt joka tapauksessa. Myös Vaaskiven kaksi vuotta myöhemmin tekemän pitkän Italian-matkan rahoitus tulee Gummerukselta. Ja kaiken aikaa maksetaan etumaksuja ja ennakoita, Vaaskivi kun on jatkuvasti rahapulassa.

Rahat ”haššaantuvat mööbeleihin”, kuluvat kauniisiin koriste-esineisiin tai katoavat divareihin. Vaaskivi on kirjallisuusihminen ja esteetikko, talousihminen ei lainkaan.

Ja kustantajalle on tärkeintä, että sen lupaava kirjailija saa työrauhan, mahdollisuuden perehtyä aiheisiinsa ja keskittyä sitten kirjoittamiseen ilman taloudellisia huolia, tarvitsematta haalia elantoaan erilaisilla sivutoimilla jotka häiritsivät kirjojen syntymistä.

Vaaskivi palaa Italiasta junalla halki sotaan valmistautuvan Euroopan: ensimmäiset enteet sodan kauhuista. Sitten alkaa talvisota, Helsingin pommitukset järkyttävät Vaaskiven mieltä voimakkaasti, oikeastaan peruuttamattomasti.

Sodan aiheuttamaa on myös kustantajan ahdinko: Gummeruksen luotonsaanti vaikeutuu, on pakko supistaa, karsia ja keskittää.

Viimeisenä palveluksenaan Vaaskivelle Aaltonen ohjaa suojattinsa vakavaraisemman ja konservatiivisemman WSOY:n ovelle…

Vaaskiven suhde uuteen kustantamoonsa ei pääse muodostumaan niin lämpimäksi ja henkilökohtaiseksi kuin edelliseen, mutta se toimii: Vaaskivi kirjoittaa lähes maanisesti, WSOY kustantaa ripeästi, markkinoi näyttävästi, myy hyvin. Ja tämä suureksi osaksi sodan keskellä.

WSOY:n viimeinen palvelus jo nimekkääksi nousseelle kirjailijalleen on Vaaskiven hautamuistomerkin rahoittaminen: Essi Renvallin muovailema veistos paljastetaan Vaaskiven 33. syntymäpäivänä.

Mutta nämäkään kustantamot eivät enää tunnu muistavan Tatu Vaaskiven olemassaoloa – saati hänen merkitystään.