Kivisild – yksi Tarton symboleista

Keisarinna Katariina Suuren määräyksestä ja hyvältä osin kustantamanakin rakennettiin taas kerran palaneeseen Tarttoon muhkea kivisilta (valm. 1784), ainoalaatuisensa niillä leveysasteilla.

Sillasta tuli yksi Tarton symboleista.

Vetäytyessään saksalaisten tieltä 1941 neuvostomiehittäjät räjäyttivät sen. Oikeastaan aika turhaan, koska kapea silta soveltui huonosti sotilastarkoituksiin. Mutta olihan silta symboli, joten lienee ollut kysymys lähinnä ”symbolisesta eleestä”.

Myöhemmin tutuksi tullut neuvostolaatu näkyi tosin tässäkin: räjäytys jäi pahasti puolitiehen, silta osin pystyyn mutta rumaksi torsoksi.

Kun saksalaismiehittäjät aikanaan pakenivat palaavia venäläisiä, he suorittivat saman symbolisen eleen, yhtä turhan ja symbolisen, mutta kiireestään huolimatta saksalaisella täsmällisyydellä. Enää Katariinan kauniista sillasta ei jäänyt kuin kiviä.

Tilalle rakennettiin myöhemmin siro kaarisilta jalankulkijoita ja pyöräilijöitä varten.

Vielä myöhemmin, sitten kun vanhan julkinen muistelu oli taas sallittua, sillan kupeeseen pystytettiin kivisillan muistomerkki, teräksinen miniatyyri.

Mutta on jäljellä sentään yksi alkuperäinenkin muisto – ja sen syntyä ovat Tatu ja Elina Suljetuissa vaunuissa todistamassa kesällä 1937.

24.6. – Juhannuspäivä, Jaanipäev

Tänään on oikea Juhannus, se vanha ja 24. päivään kesäkuuta sidottu, se jota halutaan enää harvassa maassa viettää. Virossa halutaan.

Vuoden 1937 Juhannuspäivä sattui torstaiksi, siihen aikaan vielä meillä Suomessakin.

Kesäkuun Tatu Ja Elina asuvat erään madame Tkatschefin vuokralaisina, samassa osoitteessa – kuten heille pian selviää – jota Aino Kallaksen lapset olivat koulukotinaan pitäneet. Vanha madame on venäläinen emigrantti: Tatun näkökulmasta majapaikka on ”100-prosenttisen slaavilainen”, kaikkine heidän mukavuuttaan vartioivine ikoneineen, barokkikaappeineen ja epävireisine flyygeleineen – mikä riemastuttava kolmisointu! Ja taustalla kuuluu avoimesta ikkunasta tulviva Maarian kirkon naakkojen kirkuna, ”aitoa arkaaista musiikkia, jota Suomessa kuulee vain Turussa”.

Ja – toden totta – omat muistikuvani, tosin vasta varhaiselta 60-luvulta, ovat sangen samanlaiset: ensivisiitilläni Turkuun esittivät vanhempani (linnan ja tuomiokirkon ohella tietenkin…) pienelle helsinkiläispojalleen tuiki tuntemattomia naakkoja! Vielä vaatimaton lajituntemukseni oli juuri karttunut yhdellä!

Mutta tänä päivänähän noita, naakkoja, riittää joka kaupungissa. Porvoossa lienevät ne jo kohta suurin väestöryhmä. Ainakin äänekkäin. Ja ehdottomasti sympaattisin.

Juhannuspäivästä ja sen äänimaailmasta on Tatulla herkkä muisto; lainaus Suljetuista vaunuista, sen VI luvusta:

Maarian kirkosta, jonka näkee muistuttavan kovin Oulun tuomiokirkkoa, Tatu maalaa pienen kauniin tuokiokuvan, sen romaanisesta ja taivaita tavoittelemattomasta muodosta, naakoista sen räystäillä, häilyvistä kynttiläkruunuista sisällä, sen avoimista ovista juhannuspäivän hiljaisuuteen leviävistä urkujen hartaista sävelaalloista…

Matkaajat myös tunnistavat melodian: ”Oi Herra, siunaa ruhtinaamme… – sama ikimuistoinen ja veriin syöpynyt melodia, jonka jokainen venäläistä iettä kantanut kansa on valtaherroiltaan perinyt”, Tatu kirjoittaa.

Sota tuhosi yli puolet Tartosta, myös madame Tkatschefin kotitalon, eikä Maarian kirkkokaan ole entisensä:

Suljetuista vaunuista voimme edelleen lukea, että

[–] vanha rakennus numerossa 5 on kadonnut, ehkä juuri samassa pommituksessa tai keskityksessä kuin naapurustossa sijainnut Maarja kirikukin, heinäkuussa 1941. Tkatschefin osoitteessa toimii nyt Babysport OÜ. Entisen kirkon kohdalla Pepleri 1:ssä puolestaan on Viron maatalousyliopiston spordiklubi.

* * *

Tuo Vaaskiven mainitsema virsi, ”Oi Herra, siunaa ruhtinaamme”, päivitettiin jo seuraavana vuonna virsikirjan uudistuksen yhteydessä ja sai silloin nimekseen ”Oi Herra, korkein valtiaamme” (virsi 459, nyk. 579).

Virteen myös lisättiin rukous sukukansojemme, ”Suomen heimon”, puolesta.

linkki