Haamujen hetki Jannsenin kodissa

Lupasin taannoin (15.5.) lopettaa tämän blogini päivittämisen. Päätin viimeiseksi aikomani postauksen ylevästi F. E. Sillanpään Tatu Vaaskivelle kirjoittamaa hyvästijättöä lainaten:

”Terve, Vaaskivi!”

Olkoon se edelleenkin hyvästini Vaaskivelle.

Nyt sen sijaan vielä jotakin Suljetuista vaunuista, tai sen Kinnises tõllas -vironnoksesta pikemminkin. Ja juuri tänään, onhan nyt tullut kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun tämän blogini aloitin; vietetään taas Tapion-päiviä.

Jo keväällä, kirjan vironkielisen laitoksen tultua markkinoille, mietin kuinka saisin yhden tekijänkappaleen luontevimmin Pärnun Koidula-museoon. Tunsin nimittäin olevani museolle kiitoksen velkaa. Olihan tuo paikka – ja sen ihastuttava vanha virkailijarouva – aikaansaanut yhden parin vuoden takaisen tutkimusmatkani eittämättömistä haltioitumisista.

(Siitä lisää alkuperäisteoksen sivulla 148 ja vironnoksen sivulla 100).

Ja ”luontevimmin” tarkoittaa tässä, että pelkän kirjapaketin lähettäminen olisi vaatinut korrektia saatetta – joka minun kielitaitoni ja toisaalta vaatimustasoni huomioiden oli ylivoimainen yhtälö.

Niin asian hoitaminen sitten jäi. Mutta kuten elämässä joskus, ongelmat löytävät ratkaisunsa omassa rauhassaan, ajan kuluessa.

Toukokuun alussa mikkeliläinen Teatteri Tuikku toi näyttämölle produktionsa Hyvää iltaa, rakkaat vainajat. Tämä virolaisen kirjailijan, esseistin ja teatteriohjaajan Mati Untin (1944-2005) kirjoittama näytelmä kertoo Lydia Koidulan ja Aino Kallaksen kuvitteellisesta tapaamisesta Koidulan lapsuudenkodissa Pärnussa, nykyisessä Koidula-museossa.

Koidula-museo

Näytelmän alkuperäinen nimi, Vaimude tund Jannseni tänaval, ”Aaveiden/haamujen/henkien/sielujen hetki Jannsenin kadulla”, viittaa juuri noihin kahteen ”haamuun” ja tuonnimisen kadun varrella sijaitsevaan kotimuseoon.

Teoksen suomenkielinen nimi – joka on peräisin jo vuodelta 1986, jolloin käsikirjoituksen julkaisi oululainen Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen ja kappaleen toi parrasvaloihin Tampereen Pikkuteatteri – onnistuu viittaamaan suorastaan dramaattisesti Tuikun itsensä historiaan. Teatteriryhmän kaksi jo edesmennyttä voimahahmoa, perustaja Raimo Manninen ja ohjaaja Hillevi Vesterinen olivat aikoinaan kaavailleet tämän näytelmän ottamista ohjelmistoon. Nyt suunnitelma viimein toteutui.

Mutta kunnianosoitus noille sieluille ei suinkaan jäänyt vain mikkeliläisyleisön ihastuttamiseen: Tuikku pakkasi tarpeistonsa ja henkilökuntansa linja-autoon, ajoi Pärnuun ja esitti Untin mainion näytelmän sen ainoassa oikeassa ympäristössä, Lydia Koidulan kodissa – kuten Mati Unt itse lähes 30 vuotta sitten.

Ja tuohon linja-autoon sain ilokseni järjestymään vaatimattoman kirjapakettini. Enää ei puhuttu koulukirjaeestillä kyhätystä saatekirjeestä – nyt esittelyn hoiti teokseen perehtynyt ja suvereenisti vironkielentaitoinen näytelmän tämänkertainen ohjaaja Ilona Kolberg.

Pieni kiitokseni aikoinaan saamastani hienosta vastaanotosta ja avusta meni siis viimein perille.

Se vain jäi harmittamaan, ettei tuo vanha virkailijarouva itse ollut paikalla. Toivottavasti hän kuitenkin on terveisteni tavoitettavissa.

Suur-suur aitäh Teile veel kord.

 Lydia Koidula

Lisää pohdintaa Mati Untin tuotannosta ja sen mahdollisista tulkinnoista löytyy 24.6. alkaen kulttuurilehti Särön blogista.

Tai toivon mukaan löytyy. Voihan olla että Särön moderaattori on jo kyllästynyt näihin omalla kirjoitusvuorollani rustaamiini virolaiskirjailijoiden esittelyihin: Tuglas, Annist, Ristikivi… – ja nyt vielä joku Unt. Mutta nykypäivää kohti tullaan! Ehkä jonakin päivänä kirjoitan jonkun Andrus Kivirähkin muistosanat. Tai jotain.

P.S.Oma käsikirjoitukseni alkoi olla jo valmis, kun Mati Untin näytelmä aikoinaan osui käsiini. Leikkaa ja liimaa -tekniikalla näkyi toimineen myös Unt, ja Aino Kallaksen erästä kuvitteellista tapaamistahan hänkin tässä kuvasi. Sangen mielenkiintoinen yhteensattuma.

Ja noista huomioistani riemastuneena lainasin Untilta Kallaksen kissalle värin. Niin sitten omankin kirjani kissasta tuli valkoinen.

Talo Emajoen yläpuolella

Eesti kirjandus- ja rahvaluuleteadlane August Annist elas ja töötas selles majas...

Kirjallisuustieteilijä August Annistin ”italialaistyylisessä huvilassa” vierailivat mm. Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi.

Nuori nainen on viettänyt viime päivät sekasortoisten ajatusten vallassa. Kuinka hän saattoi käyttäytyä silloin niin arvottomasti, keimailla vieraalle miehelle – sallia sen kaiken! Ja kuinka mies teetteli isällistä ja huolenpitoa! Silitti hänen hiuksiaan, joihin vain hänen oma rakkaansa oli milloinkaan koskenut. Ja sanoi sitten sen sanan. Voi, hän tunsi itsensä saastutetuksi.

Mutta hitaasti oli vastenmielisyys miestä kohtaan alkanut hellittää, mieleen olivat nousseet yhteiset keskustelut, miehen älykkyys, hauskuuskin.

Niin hän nyt kävelee illan hämärissä, yhä jatkuvan räntäsateen keskellä pienen kaupungin katuja tämän vierellä. Välillä mies auttaa häntä kohteliaasti yli suurempien lammikoiden ja liukkaampien kivetysten, varovasti, herrasmiehen tavoin.

Viimein mies ehdottaa sateensuojaa eräässä talossa, aivan lähellä, Tähtveren puiston reunalla: se on hänen tuleva kotinsa, vielä keskeneräinen tosin, mies kertoo. Tyttö toki tietää, että juuri tuollaisiin ehdotuksiin ei koskaan tulisi nuoren naisen suostua, mutta jokin miehen äänessä, koko tämän olemuksessa, saa hänet vakuuttumaan tämän vilpittömyydestä. Hän tuntee olevansa turvassa, ystävän seurassa. Ja myös sen hän tuntee, että tämä on perin kummallinen ilta, siinä on jotakin, aivan varmasti on – hän vain ei oikein saa selvää, mitä.

Autiossa talossa, lastujen ja sahajauhon keskellä, tyttö istuu jonkun pakkilaatikon kannelle märkiä jalkojaan lepuuttaakseen, mies sytyttää takkaan tulet, lepattavat liekit valaisevat kauniisti pimeää ja epäselvää huonetta. He tuijottavat liekkeihin, kumartuvat hiukan lähemmäksi lämpöä, märät päällysvaatteet höyryävät. Sitten tuli hiipuu, hiillos heittää hohteensa tytön kasvoille. Hän tietää miehen katselevan häntä, ”siinä oli niin paljon alakuloisuutta ja hiljaista kaipuuta ja yksinäisyyttä” – jotain joka sekä koski että hyväili.”

Tyttö ajattelee, ettei tiedä, oliko hän kaunis siinä tulen hohteessa, mutta kuitenkin jotakin, jota miehellä ei ollut ja jota tämä ikävöi.

Hiilloksen hehku sammuu. Mies ei lisää puita, ei liikahdakaan. Onko se merkki, tyttö ajattelee – merkki hänen astua askel eteenpäin, tai palata takaisin omaan elämäänsä. Hän nousee ylös, mies sanoo jotakin vitsikkääksi tarkoitettua, tyttö tarttuu siihen. Molemmat nauravat. Mutta kummankin naurussa häivähtää marraskuinen ilta.

Mies auttaa takin tytön ylle. Aivan ohikiitävän hetken ajan tästä tuntuu, kuin mies olisi rajusti vetänyt hänet syliinsä, mutta ei, tämä vain kääntyy pois ja avaa oven. He astuvat kattoterassille, kaukana alhaalla tuikkivat Tarton tulet. He katselevat niitä kauan. Tyttö ajattelee tuota pientä kaupunkia, jossa oli kokenut niin suurta tuskaa ja jota hän ei enää koskaan näkisi kun hän pian palaisi takaisin kotimaahan. Ja tuota miestä, itseään vanhempaa ”kirjallisuustohtoria”, sitä miten tämä kyllä hänet unohtaisi kun hän oli mennyt.

 * * *

Neljä vuotta myöhemmin, eräänä kauniina kesäkuisena iltana tuolla samaisella kattoterassilla istuu pieni hilpeä seurue. Puutarhasta kohoaa jasmiinien huumaava tuoksu, taustalla kuuluu lammen suihkulähteen verkkainen solina.

Suomalaisvieraat kertovat kuulumisia kotimaastaan, puhutaan kesäsuunnitelmista, Sillanpään pian ilmestyvästä elämäkerrasta, hänen teoksistaan, ne ovat kaikille tuttuja.

Emäntä poistuu hetkeksi sisään katsomaan, että perheen pieni tytär, heidän esikoisensa, nukkuu rauhallisesti, palaa sitten tuoden lisää mansikoita vierailleen, istuu miehensä viereen, aivan liki.  Mies katsoo hymyillen vaimoonsa ja kiittää, sanoo mansikoiden olevan omasta puutarhasta, vaimon hoivaamia. Jatkaa sitten, muka itseään kehaisten, että on siellä hänelläkin satoa tulossa: tänä vuonna hän aikoo poimia ensimmäiset viinirypäleet.

Ilta pimenee, isäntä nousee sytyttämään katon kulmiin roviot, liekit leimuavat kauniisti sinisentummaa, päivän helteestä yhä kuumaa taivasta vasten. Vieraat kurottuvat katsomaan alapuolella virtaavaa Emajokea, hopeanauhana se virtaa tuon taulun taustalla, halki pienen, nukkuvan kaupungin.

Aivan ohikiitävän hetken häivähtää miehen mielessä eräs jo hyvin kaukaiselta tuntuva marraskuinen ilta tässä samassa paikassa, nuori suomalaisrunoilijatar, jonka äskettäisestä kuolemasta vain hetki sitten oli vaihdettu muutama sana. Sitten hän kohentaa tulia, noutaa sisältä lisää viiniä ja villahuivin vaimonsa hartioille, vetää tämän vaivihkaa itseään vasten.

Jossakin kaukana jyrähtää ukkonen, mutta sen ääni hukkuu seurueen iloiseen rupatteluun.

[Lähteet: Saima Harmajan julkaistut kirjeet ja päiväkirjat, Tatu Vaaskiven julkaistut kirjeet]

* * * * * *

Tänään 8.5. tulee kuluneeksi 100 vuotta Saima Harmajan syntymästä. Aamun Helsingin Sanomissa Mervi Kantokorpi aloittaa toista sivua laajan Harmaja-artikkelinsa seuraavasti:

Jokainen klassikko tarvitsee lukijansa kestääkseen aikaa. Saima Harmaja tekee sen vielä 100 vuotta syntymänsä jälkeen.

Ja Kantokorpi toteaa lopuksi:

Kunpa jokaisella yli satavuotiaalla klassikolla olisi samanlainen faniklubi, joka innolla toisi kirjailijansa osaksi uusia lukijakuntia.

Niinpä. Tuollaisen faniklubin olisi tarvinnut varmaan T. Vaaskivikin viime vuonna kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 100 vuotta. Uutiskynnystä ei ilman sellaista ylitetä: esimerkiksi Hesari ei edes maininnut Vaaskiven juhlavuodesta, laajemmista hehkutteluista puhumattakaan. Eikä tilanne ollut juuri kummempi muidenkaan viestimien kohdalla.

Loppulaulua paitsi

Kinnises tõllas ehk kadunud aega otsimas

Tatu Vaaskiveä on nyt viety takaisin Tarttoon ja koettu muutenkin vankistaa kulttuurisiltaa yli Suomenlahden.

Lämpimät kiitokset Asko Tammelle, Katrin Raidille ja Annika Aasille, suurenmoisille yhteistyökumppaneilleni Tarton Kaupunginkirjastossa! Samoin kiitos Viron Kirjallisuusmuseon Sirje Oleskille, jonka apu ja tuki olivat suorastaan korvaamattomia kirjan esittelytilaisuudessa.

Tämä blogi alkaa nyt vedellä viimeisiään. Viitisen vuotta kestäneet vaatimattomat yritykseni T. Vaaskiven muiston henkiinherättämiseksi ovat viimein kulminoituneet Vaaskivi- (ja Tartto- !) teokseni julkaisemiseen Virossa. Tätä pidemmälle tuskin pääsen.

Lähipäivinä kirjoitan ehkä vielä joitakin postauksia Tarton-vierailuni tiimoilta, sen jälkeen siirryn toiselle kanavalle.

Mutta Vaaskiven muisto elää. Ja pieni, vaatimaton tuiju lepattaa myös Suomenlahden etelärannalla, siitä osoituksena kiinnostunut kuulijakunta eilen Tarton Kaupunginkirjastossa.

F. E. Sillanpään sanoin: ”Terve, Vaaskivi!”

Terve, Vaaskivi!

 

T. Vaaskiven syntymän 100-vuotispäivänä 19.7.2012

T.Vaaskiven kuoleman jälkeen kirjailija F. E. Sillanpää lähetti oman surunvalitteluviestinsä Helsingin Sanomien julkaistavaksi.

Hänen muistelunsa liittyvät luonnollisesti Vaaskiven esikoisteoksen, Sillanpää-elämäkerran syntyvaiheisiin:

Sinä olit meidän leveysasteellamme ja meidän ajassamme poikkeuksellinen ilmiö. Minä muistan sinut hiljaisena kuuntelijana, jonka katseen leppoisa liekki herkästi tulkitsi ja säesti sitä vaikutelmaa, jonka edessäsi oleva ihminen sinuun teki. Sinä kuuntelit hiljaa ja kärsivällisesti, mitä kulloinkin ihminen siinä sinun edessäsi puhui ja paasasi ja toisen huomaamatta sinä johdattelit hänen vuodatustaan niin, että se kuva, jota sinä muovasit, mallin sitä ollenkaan huomaamatta, sai ehjän ja täyteläisen materiaalinsa. Ja tuon kuvan välipuitteiksi sinä ikäänkuin hiljaisesti hymyillen pujottelit oman hereän henkesi kuituja.

Me juhlimme tänään Tatu Vaaskiven muistoa, arvioimme hänen käsialojaan kirjailijana ja kriitikkona, punnitsemme hänen painoarvoaan ajattelijana, pohdimme hänen elämäntyönsä kestävyyttä, ihmisen katoavuuttakin kenties.

Voisimmepa hetken nähdä hänet myös Nobel-kirjailijamme silmin, ei tutkimuskohteena, nerona tai historian eilispäivään katoavana luonnon ihmesattumana, vaan ihmisenä.

Niin että seisoessamme hänen kuvansa äärellä saisimme yhtyä Sillanpään sanoihin:

Sinun vakaata kuvaasi katselen ja tunnen hiljaista miehistä myötätuntoa ja kiitollisuutta sinun persoonallisuuttasi kohtaan.

Terve, Vaaskivi!

Aino Kallas, yksi ”Suljettujen vaunujen” keskeisiä hahmoja

Juhannusaattona Vaaskivi vastaanottaa Otavalta tiedustelun, olisiko hän halukas kirjoittamaan lyhyen, kansantajuisen esittelyn Aino Kallaksen pian ilmestyvään kokoelmateokseen Valkea Laiva.

Vaaskivi vastaa myöntävästi, tietenkin. Kirjoittaminen on hänen kutsumuksensa ja sitä paitsi kuuluisuuden kynnys aivan askelen päässä. Ja Tartossa mahdollisuudet Kallaksen tuotantoon ja persoonaankin tutustumiseen ovat mainiot: useat Vaaskiven uudet tuttavuudet ovat Kallasten tuttuja ja ystäviä, heidän hyllyistään löytyvät varmasti runoilijattaren teokset – ja Tarton Yliopiston kirjastosta viimeistään, sinne Vaaskivellä on vapaa pääsy.

Käsillä olevien kirjojen avulla Vaaskivi perehtyy myös Kallaksen balladien tapahtuma- ja syntyseutuihin: Hiidenmaan historia ja olot tulevat tutuiksi, samoin piskuinen Kassarin saari Hiidenmaan kupeessa, paikka jossa Aino Kallas paraikaakin kesäänsä vietti.

Esittely, ”runoilijakuva”, valmistuu kesän kuluessa, mutta ”lyhyehkö” siitä ei lopulta tule: kustantajan toive noin kymmenen sivun mitasta häviää kirjoittajan toteutuksen lähes viidellekymmenelle.

Lyhyesti sanomisen hyvettä ei Vaaskivi koskaan tunnustanut.

Ote Suljettujen vaunujen II luvusta:

Mitä enemmän Vaaskivi kuulee Aino Kallaksesta ja lukee tämän tuotantoa, sen voimakkaammin hän tuntee, että Kassariin tulisi keretä. Eikä runoilijattarella itselläänkään tunnu olevan mitään ajatusta vastaan: Tatun korviin kantautuu pian, että häntä Kassarissa jo kovin odotetaan. Mutta työkiireitä riittää, tapaamisia Tartossa, ja hellekin vaatii veronsa. Auringonpalvoja ja rantauimari ei kovin kauas Emajoen ujulasta malta. Lähtö lykkääntyy…

Mistä nämä kaksi kirjailijaa olisivat tavatessaan sitten voineet keskustella? Kirjallisuudesta ja kahvista! Kummatkin olivat yhtälailla kirjallisuusihmisiä kuin kofeinistejakin. Ja jos vielä heidän jo yhteiseksi tullut ystävänsä kirjailija Friedebert Tuglas sattuisi seuraansa, niin olisi siinä jo kolme samanhenkistä…

Näitä keskusteluja käydään Suljettujen vaunujen sivuilla, Kallasten suvemajassa ja sen puutarhassa. Kuinka runoilijattaren nenään tuntuu  Sudenmorsianta lukiessa edelleen niin suon ja sammalen kuin kotoisan kahvinkin tuoksu – ja kuinka vaikea sitä edelleenkin on lukea.

Valitettavasti Aino Kallaksen 30-luvun päiväkirjat ”katosivat sodan melskeissä”, kulunutta sanontaa viljelläksemme. Mutta Kallaksen kirjeenvaihdon perusteella voi päätellä hänen lämpimän suhtautumisensa Vaaskiveen. Olisiko hän jopa suunnitellut, Sillanpään esimerkistä innostuneena, Vaaskiveä elämäkerturikseen…

T. Vaaskivi: elämä ja teokset

T. Vaaskiven julkaistut teokset:

F. E. Sillanpää: elämä ja teokset, Otava 1937

Vaistojen kapina: modernin ihmisen kriisi, Gummerus 1937

Huomispäivän varjo: länsimaiden tragedia, Gummerus 1938

Loistava Armfelt: elämäkertaromaani, Gummerus 1938

Rooman tie: matkakuvia, Gummerus 1940

Yksinvaltias I ja II: romaani, WSOY 1942

Pyhä kevät, WSOY 1943

Kutsumus: kirjeitä vuosilta 1927 – 1942, WSOY 1945

Kurjet etelään: matkakuvia, WSOY 1946

Arkaadiset jumalat: kreikkalaisen ja vähä-aasialaisen uskonnon tulkintaa, Martti Lindholm 1990

Lisäksi lähes 300 esseetä, kirjallisuuskritiikkiä ja muuta sanomalehtikirjoitusta 1930 – 1942.

Painamaton tuotanto käsittää kymmenkunta romaanikäsikirjoitusta, yhden runokokoelman ja mm. joitakin monografia-hahmotelmia.

* * *

Vaaskiven esikoisteos, Sillanpää-elämäkerta, on tilaustyö: Sillanpään itsensä toivomuksesta Otava palkkaa Vaaskiven töihin, ja ennen kuin riviäkään käsikirjoituksesta on kirjoitettu. Nyt viimein aukenee Otavan ovi kuin myös kirjailijan ura – Vaaskiven aiemmat yritykset, romaanikäsikirjoitukset, eivät olleet onnistuneet kumpaakaan tekemään.

Otavan markkinointipolitiikkaa Vaaskivi vain ei ymmärrä: Jo keväällä painosta tullut teos saa odottaa syyssesonkia. Omituista vitkuttelua, Vaaskivi nurisee.

Gummeruksesta tulee Vaaskivelle läheisin kustantamo. Gummerus on onnistunut keräämään suojiinsa koko joukon aikansa kirjailijoita, taiteilijoita ja tiedemiehiä; ideoita ja energiaa – myös rahaa – riittää. Hetken aikaa Gummerus on maan johtava kustantamo, joka tarttuu rohkeasti niin koti- kuin ulkomaisiinkin radikaaleihin käsikirjoituksiin ja teoksiin:

Paavolaista, Haanpäätä, Kajavaa, Sinervoa, Zweigia, Aleksei Tolstoita

Sitten syntyy myös ”Tornin pidot”, talven ja kevään 1937 Hotelli Tornin ravintolassa kokoontunut akateeminen keskusteluseura, jonka väittelyt toimitetaan tuota pikaa kirjaksi (Yrjö Kivimies: Pidot Tornissa, 1937). Ja tuossa akateemisessa seurassa on myös autodidakti Vaaskivi.

Esko Aaltonen, Gummeruksen silloinen kirjallinen johtaja, ottaa Vaaskiven muutenkin huomaansa: Idea Armfelt-romaanista saattoi olla häneltä, rahat Tarton-matkaan ainakin olivat. Tai hänen työnantajansa kassasta nyt joka tapauksessa. Myös Vaaskiven kaksi vuotta myöhemmin tekemän pitkän Italian-matkan rahoitus tulee Gummerukselta. Ja kaiken aikaa maksetaan etumaksuja ja ennakoita, Vaaskivi kun on jatkuvasti rahapulassa.

Rahat ”haššaantuvat mööbeleihin”, kuluvat kauniisiin koriste-esineisiin tai katoavat divareihin. Vaaskivi on kirjallisuusihminen ja esteetikko, talousihminen ei lainkaan.

Ja kustantajalle on tärkeintä, että sen lupaava kirjailija saa työrauhan, mahdollisuuden perehtyä aiheisiinsa ja keskittyä sitten kirjoittamiseen ilman taloudellisia huolia, tarvitsematta haalia elantoaan erilaisilla sivutoimilla jotka häiritsivät kirjojen syntymistä.

Vaaskivi palaa Italiasta junalla halki sotaan valmistautuvan Euroopan: ensimmäiset enteet sodan kauhuista. Sitten alkaa talvisota, Helsingin pommitukset järkyttävät Vaaskiven mieltä voimakkaasti, oikeastaan peruuttamattomasti.

Sodan aiheuttamaa on myös kustantajan ahdinko: Gummeruksen luotonsaanti vaikeutuu, on pakko supistaa, karsia ja keskittää.

Viimeisenä palveluksenaan Vaaskivelle Aaltonen ohjaa suojattinsa vakavaraisemman ja konservatiivisemman WSOY:n ovelle…

Vaaskiven suhde uuteen kustantamoonsa ei pääse muodostumaan niin lämpimäksi ja henkilökohtaiseksi kuin edelliseen, mutta se toimii: Vaaskivi kirjoittaa lähes maanisesti, WSOY kustantaa ripeästi, markkinoi näyttävästi, myy hyvin. Ja tämä suureksi osaksi sodan keskellä.

WSOY:n viimeinen palvelus jo nimekkääksi nousseelle kirjailijalleen on Vaaskiven hautamuistomerkin rahoittaminen: Essi Renvallin muovailema veistos paljastetaan Vaaskiven 33. syntymäpäivänä.

Mutta nämäkään kustantamot eivät enää tunnu muistavan Tatu Vaaskiven olemassaoloa – saati hänen merkitystään.