Runoilijatar myrskyn silmässä

Jatketaan vielä hetki runollisissa merkeissä.

Suljetuissa vaunuissa on sanaa runoilijatar viljelty sangen vapaasti, niin kuin sitä joskus kauan sitten, 30-luvullakin, tavattiin viljellä.

Niinpä Aino Kallas on sitten ehdottomasti runoilijatar, oikeastaan peräti Runoilijatar, vaikka hänen tuotantonsa pääpaino ja merkittävin osa proosaa onkin.

Kuten Koskenniemi kirjoitti Kallaksen Kuun silta -kokoelmaa arvioidessaan, että teos on

askelen lähempänä Aino Kallaksen suurta kirjallista taidetta sitä kuitenkaan yleensä saavuttamatta.

Joka tapauksessa Kallas oli omaääninen ja aikansa suomalaisesta runoudesta täysin poikkeava lyyrikko – aivan kuten oli prosaistinakin, jäljittelemätön, ainutkertainen.

Ja Runoilijatar, sanan kaikkein runollisimmassa merkityksessä.

Lopuksi voidaan toimittajille suositella lämpimästi Kallaksen runoa ”Myrskyn sydän”, jossa rajuilma on lähetetty tappamaan runon puhujaa,

mutta myrskyn sydämessä on minulla turva ja tyven.

Siinä on nykypäivän tekstinkäsittelijöille oiva muistisääntö, kun myrskyn silmästä kirjoittavat. Kieli kehittyy, mutta sanojen ja sanontojen merkitystä ei pitäisi mennä muuttamaan päinvastaisiksi. Teinit toki voivat, mutta kai median uutispuuro on tarkoitettu muillekin kuin teineille – joiden heidänkin olisi hyvä tuntea termien oikeat merkitykset. Aikuisten oikeesti.

 

PS. Tosin Porvoon mitalle on käynyt aikojen saatossa juuri kuten tuolle myrskyn silmällekin on nyt käymässä. Ja siitä ei ehkä kannata syyttää mediaa – liekö syypäitä sitten teinien menneet polvet…

PPS. Ripaus runollisuutta kaiken päälle: tänään 7.7. virolaisen kalenterin mukaan nimipäiviänsä viettää – Koidula.

Aino Kallas, yksi ”Suljettujen vaunujen” keskeisiä hahmoja

Juhannusaattona Vaaskivi vastaanottaa Otavalta tiedustelun, olisiko hän halukas kirjoittamaan lyhyen, kansantajuisen esittelyn Aino Kallaksen pian ilmestyvään kokoelmateokseen Valkea Laiva.

Vaaskivi vastaa myöntävästi, tietenkin. Kirjoittaminen on hänen kutsumuksensa ja sitä paitsi kuuluisuuden kynnys aivan askelen päässä. Ja Tartossa mahdollisuudet Kallaksen tuotantoon ja persoonaankin tutustumiseen ovat mainiot: useat Vaaskiven uudet tuttavuudet ovat Kallasten tuttuja ja ystäviä, heidän hyllyistään löytyvät varmasti runoilijattaren teokset – ja Tarton Yliopiston kirjastosta viimeistään, sinne Vaaskivellä on vapaa pääsy.

Käsillä olevien kirjojen avulla Vaaskivi perehtyy myös Kallaksen balladien tapahtuma- ja syntyseutuihin: Hiidenmaan historia ja olot tulevat tutuiksi, samoin piskuinen Kassarin saari Hiidenmaan kupeessa, paikka jossa Aino Kallas paraikaakin kesäänsä vietti.

Esittely, ”runoilijakuva”, valmistuu kesän kuluessa, mutta ”lyhyehkö” siitä ei lopulta tule: kustantajan toive noin kymmenen sivun mitasta häviää kirjoittajan toteutuksen lähes viidellekymmenelle.

Lyhyesti sanomisen hyvettä ei Vaaskivi koskaan tunnustanut.

Ote Suljettujen vaunujen II luvusta:

Mitä enemmän Vaaskivi kuulee Aino Kallaksesta ja lukee tämän tuotantoa, sen voimakkaammin hän tuntee, että Kassariin tulisi keretä. Eikä runoilijattarella itselläänkään tunnu olevan mitään ajatusta vastaan: Tatun korviin kantautuu pian, että häntä Kassarissa jo kovin odotetaan. Mutta työkiireitä riittää, tapaamisia Tartossa, ja hellekin vaatii veronsa. Auringonpalvoja ja rantauimari ei kovin kauas Emajoen ujulasta malta. Lähtö lykkääntyy…

Mistä nämä kaksi kirjailijaa olisivat tavatessaan sitten voineet keskustella? Kirjallisuudesta ja kahvista! Kummatkin olivat yhtälailla kirjallisuusihmisiä kuin kofeinistejakin. Ja jos vielä heidän jo yhteiseksi tullut ystävänsä kirjailija Friedebert Tuglas sattuisi seuraansa, niin olisi siinä jo kolme samanhenkistä…

Näitä keskusteluja käydään Suljettujen vaunujen sivuilla, Kallasten suvemajassa ja sen puutarhassa. Kuinka runoilijattaren nenään tuntuu  Sudenmorsianta lukiessa edelleen niin suon ja sammalen kuin kotoisan kahvinkin tuoksu – ja kuinka vaikea sitä edelleenkin on lukea.

Valitettavasti Aino Kallaksen 30-luvun päiväkirjat ”katosivat sodan melskeissä”, kulunutta sanontaa viljelläksemme. Mutta Kallaksen kirjeenvaihdon perusteella voi päätellä hänen lämpimän suhtautumisensa Vaaskiveen. Olisiko hän jopa suunnitellut, Sillanpään esimerkistä innostuneena, Vaaskiveä elämäkerturikseen…