Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi II: Kahdesta 30-luvun runoilijakohtalosta

Syksyllä 1929 17-vuotias Tatu Vahlsten (vuodesta 1935 Vaaskivi) aloittaa opiskelunsa Kansalaiskorkeakoulussa Helsingissä. Alku näyttää lupaavalta, Tatu on innostunut, lehtimiehen ura siintelee silmissä. Vaikka kirjailijaksi hän kyllä on päättänyt ryhtyä, mutta kai se on syytä hankkia joku porvarillinen ammatti, kuten isäpuoli kehotti. Ja miksikään virkaihmiseksi hän ei rupea!

Olen ollut kolme viikkoa koulussa. Elokuun viimeisellä viikolla tulin Helsinkiin. Kahdeksassa päivässä minulla oli 6 tenttiä. Se oli kireää, rasittavaa, äärettömän jännittynyttä aikaa. Mutta siihen sisältyi samalla riemua, hurjan pinnistämisen, työnteon riemua. Voitollista tentistä paluuta, omalla tahdonvoimalla aikaansaatujen tulosten suomaa ylpeää tyydytystä.

Näin kirjoittaa 17-vuotias SYK:in VIII-luokkalainen Saima Harmaja tasan vuotta myöhemmin.

Noihin aikoihin Tatu Vahlsten jo huomaa, että hänen aikansa koulussa menee aivan hukkaan: Kirjastoja, divareja ja kirjakauppoja koluamalla pystyi valitsemaan paljon kehittävämpää luettavaa. Ja siinä sivussa tapaamaan kahviloissa paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kirjailijoita, runoilijoita… Toinen lukuvuosi sujuu kuitenkin vielä jotenkuten, vaikkei mitään ”hurjan pinnistämisen ja työnteon riemua” ole opiskelussa ollutkaan.

Koulunkäynnin ohessa kumpikin kirjoittaa runoja ja haaveilee runoilijan-tulevaisuudesta.
Toukokuussa Saima Harmajalla todetaan tuberkuloosi.

Seuraava lukuvuosi (1931-32) menee Vahlstenilta tyystin boheemielämän pyörteissä: ryppyisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut, pitkätukkainen ja kaikin puolin epäsiisti, kahvia ja tupakkaa suurkuluttava vihreänkalpea Vaaskivi hengailee mm. Tulenkantajien liepeillä, huvittaa ja hauskuttaa; on sanavalmis ja aina keskustelua piristävä, mutta hiukan tragikoominen hahmo.

Perhetyttö-Saima lukee koulupäivän jälkeen Nuoresta Voimasta siistittyjä versioita Tulenkantajien toilailuista, ihastelee ja kauhistelee. Vahlstenista hän tuskin on kuullutkaan, sen enempää kuin Tatu hänestä. Heidän polkunsa tuskin kohtaavat.

Keväällä Tatuun iskee vielä tippuri: kauhistunut opiskelija-Vahlsten lopettaa koulun ja pakenee tätinsä tykö Oulun Hietasaareen. Pian ilmestyy Harmajan Huhtikuu, kriitikko-Vahlsten kirjoittaa esikoisesta paikalliseen Kalevaan kauniit kritiikit, tippuri uusiutuu ja nuori kriitikko harkitsee jo itsemurhaa. Mutta Hietasaaren rannat ovat matalat, kylmä tulee jo kahlatessa: Tatu kääntyy takaisin. Ja kirjoittaa lisää kritiikkejä.

Ja runoja. 30-luvun alkuvuosina niitä syntyy lähes 300 (sen verran Harmajalla oli kyllä koossa jo 14-vuotiaana…), joista viitisenkymmentä Vahlsten kelpuuttaa WSOY:lle lähettämäänsä kokoelmaan. Mutta WSOY ei niitä kelpuuta.

Kustantajan mielestä runoilijan eksoottisuutta tavoittelevat runot ovat ulkonaisesta loistostaan huolimatta vailla syvempää taiteellisuutta, niiden loppusoinnut teennäisiä, tekijän maku liian horjuva. Vaaskivi-tutkija Holger Lybäckin mukaan runot kertoivat ”melkein lohduttomasta yksinäisyydentunteesta, kaipuusta jonnekin pois, painajaisunista ja toivekuvitelmista”.

Samaan aikaan Vahlsten kirjoittaa myös proosaa, lähinnä kauhuromanttisia romaanikäsikirjoituksia, muttei niiden menestys ole yhtään parempi.

Hänen kritiikkinsä sitä vastoin uppoavat Kalevaan ja sen lukijoihin.

Vahlsten palaa Helsinkiin vasta syksyllä 1934, muuttuneena miehenä, aikuistuneena. Tuttavapiiri supistuu ja valikoituu, boheemielämä jää. Niin jää myös opiskelu, sillä kirja-arvostelut alkavat kelvata valtakunnallisiinkin lehtiin, niitä suorastaan tilataan häneltä ja kustantamojen kirjapaketteja ilmestyy pyytämättä.

Harmaja jatkaa runoja ja päiväkirjaa, ikävöi koleaa Jaakko-sulhastaan, sairastaa.

Harmajan lähes ainoa yhteys kirjailijapiireihin on Nuoren Voiman Liiton Kerho 33, jonka kokouksissa tapaa sellaisiakin kuuluisuuksia kuin Olavi Paavolainen ja Lauri Viljanen, kerhon perustajasta Mika Waltarista puhumattakaan. Sittemmin tilaisuuksissa näkyy myös Oulun-pakolaisuudestaan palannut T. Vaaskivi – mutta siinä vaiheessa Harmaja on jo etenevän sairautensa vuoksi jäänyt sivuun. Polut eivät kohtaa.

Vahlstenin kesä 1935 kuluu taas Hietasaaressa ja Harmaja matkustaa Italiaan, ja tunnetust epäterveessä Venetsian ilmastossa hänen tuberkuloosinsa uusiutuu. Tatu takoo kritiikkejä ja kirjallisuusesseitä, Harmaja loihtii hempeän herkkiä matkarunoja.

Syksyllä Tatu Vahlsten muuttaa nimensä Vaaskiveksi, Suomalainen Suomi (nyk. Kanava, perustettu 1933) kun edellyttää kirjoittajakuntansakin olevan ”suomalaisia”. Harmajalta ilmestyy toinen kokoelma Sateen jälkeen, ja hän joutuu loppuvuodeksi keuhkotautisairaalaan. Vaaskivi lausuu kokoelmasta muutaman kauniin sanan, nyt valloittamansa Suomalaisen Suomen sivuilla.

Maaliskuussa Vaaskivi riemuitsee tädilleen olleensa koko talven täysin terve – vain joitakin ”pieniä sisäisiä kriisejä ja väsähtämisen tiloja, joita joskus sattuu ja jotka täytynee kestää urheasti”.
Urheasti koettaa Harmajakin kestää omat väsähtämisen tilansa. Kesän hän kirjoittaa ja kamppailee kuluttavaa tautiaan vastaan perheen huvilalla Lohjalla, viimeisen kesänsä. Kirjoittaa ja kamppailee kuten Vaaskivi viisi vuotta myöhemmin Hietasaaressa omana viimeisenä kesänään.

Syksyllä 1936 ilmestyy Harmajan kolmas kokoelma Hunnutettu; Vaaskiven ja Tulenkantajien Elina Vaaran suhde syvenee; Vaaskivi kirjoittaa nyt Sillanpää-elämäkertaa, tulevaa esikoistaan. Sulhanen hylkää Saiman kolmannen – ja nyt viimeisen – kerran.

28. huhtikuuta 1937 T. Vaaskivi valittelee tädilleen lähettämässään kirjeessä työkiireitään ja väsymystään, kertoo että oli edellisellä viikolla kyllä lepäillyt, ”mutta sitten tuli se Saima Harmajan kuolema ja minun päälleni sen mukana velvollisuudet suureen suruartikkeliin Uudessa Suomessa”.
Ja kaunis tuo ”Saima Harmajan lyyrikontaival” olikin.

Seuraavaksi Tatu siirtyy kirjeessään kuvailemaan kuinka jo illalla on vedettävä smokki päälle ja lähdettävä balettiin…

* * *

Kuukautta myöhemmin T. Vaaskivi matkustaa morsiamineen Tarttoon – mutta se tarina löytyy Suljetuista vaunuista

Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi I: Nisunjyvät

Kun viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Tatu Vaaskiven syntymästä, nyt vietämme runoilija Saima Harmajan vastaavaa juhlavuotta. Tuon myöskin jo nuorena menehtyneen taiteilijasielun.

                                                                            * * *
Saima Harmajaa (1913-1937) ei ole unohdettu.

1970-luvulla hänen muistoaan ja tuotantoaan kunnioitettiin elämäkerralla (Kaarina Helakisa: Saima Harmaja – legenda jo eläessään; WSOY 1977) ja 30 vuotta myöhemmin muisteluteoksella (Päivi Istala (toim.): Saima Harmaja – runoilijoista runoilijoin; WSOY 2007).

Kymmenen vuotta sitten, runoilijattaren syntymän 90-vuotisjuhlavuonna, perustettiin Saima Harmajan nimikkoseura: seurasi runoiltoja kirjastoissa; ”runollisia [ja suosittuja] hautuumaakävelyjä Helsingin Hietaniemessä Saiman syntymäpäivän aattona”; syntyi myös Sanataidekoulu Saima…

Mitä kaikkea juuri alkanut juhlavuosi sitten tuokaan tullessaan!

Tamperelainen Tulenkantajat-kirjakauppa ehti ilmeisesti ensimmäisenä satavuotisjuhlimaan: Saima Harmaja 100v. -iltaa vietettiin jo tammikuussa.

Harmajan kustantaja (WSOY) muistaa runoilijatarta julkaisemalla vielä talven kuluessa Kirjeitä Saima Harmajalle ja toukokuisen syntymäpäivän aikoihin uusintapainoksena Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa (painos saanee järjestysnumerokseen jo 15…).

Voimme uskoa että tämä juhlavuosi nousee suuren yleisön tietoisuuteen paremmin kuin T. Vaaskiven viimevuotinen, joka huomioitiin oikeastaan vain Vaaskiven kotikaupungissa Oulussa ja suppeassa akateemisessa piirissä Helsingissä (tässä). Yksi väitöskirja tosin julkaistiin (Veli-Matti Pynttäri: Vain tämä menettelytapa tuntuu tulokselliselta…”: psykoanalyysi modernin aikakauden myyttinä T. Vaaskiven kulttuurikritiikissä) ja sitten tuo Suljetut vaunut -omakustanne.

                                                                       Huhtikuu 1932

Vasta 19-vuotiaan Saima Harmajan esikoiskokoelma Huhtikuu (WSOY 1932) sai osakseen sekä kriitikoiden että yleisön varauksettoman ihastuksen. Mm. kevään kuulas hurmio ja perhosmaisen herkkä luonnontaju, toisaalta hiljainen hartaus ja tuskan tumma ääni olivat määritteitä joita kriitikot viljelivät.

Liisa Enwald kirjoittaa Istalan teoksessa, että Harmajan seuraavat kokoelmat Sateen jälkeen (WSOY 1935) ja Hunnutettu (WSOY 1936) saivat vaisumman vastaanoton:

[–] kritiikit alkoivat käyttää sellaisiakin sanoja kuin liian artistinen, vähäverinen ja kalvakas. ”Jääneekö ikuiseksi lupaukseksi”, kyseli Viljo Kojo.

Mutta ainakin yksi tuon ajan merkittävimmistä kirjallisuuskriitikoista – T. Vaaskivi – ei Harmajan taitoja kyseenalaistanut sanallakaan, koskaan. Ja Vaasikivi sentään varoi visusti lyömästä mestarin leimaa kehenkään liian kevein perustein. Seikka, jonka sai omalla kohdallaan mm. Mika Waltari kokea.

Vaaskivikin joutuu Huhtikuun lumoihin: hän näkee siinä

[–] aivan harvinaista lahjakkuutta, eräänlaista tummaa, kärsivää kauneutta, persoonallisia äänenpainoja, jotka kokoelman alkupuolella kyllä tahtovat hukkua sovinnaisiin ja haettuihin muotoihin, mutta loppupuolella puhkeavat tuolloin tällöin aivan hämmästyttäviin säkeisiin.

Tuon Kalevassa julkaistun, lyhyen ytimekkäästi nimetyn artikkelinsa ”Uusi runoilija” Vaaskivi päättää sanoihin:

Ja kun tähän luontaiseen lahjakkuuteen vielä yhtyy varma, vilpitön pyrkimys seesteisyyteen, ymmärtämykseen ja eräänlaiseen kärsivään, vakaaseen nöyryyteen elämän ja kuoleman edessä, niin lienee myös Saima Harmajan tulevaisuuden varalle antama lupaus vakavimpia mitä nuoret esikoiskokoelman kirjoittajat ovat antaneet viime aikoina.

Näin kirjoittaa siis tuolloin vasta 20-vuotias T. Vaaskivi vuotta nuoremman Harmajan teoksesta, vain viisi vuotta ennen runoilijan kuolemaa. Ja kymmenen vuotta ennen omaansa.

Sateen jälkeen 1935

Seuraavan kokoelman (Sateen jälkeen 1935) ilmestyttyä Vaaskivi ei tosiaan tunne sanoja sellaisia kuin ”vähäverinen” tai ”kalvakas”:

Eräs niistä perusvaikutelmista, jotka heräävät jo kirjan ensimmäisiltä lehdiltä, on muodollisen ilmaisun virheettömyys ja kirkkaus. Saima Harmajalla on hallussaan sama runokielen täyteläisyys, sama värien metallinen säteily, joka leimaa Kaarlo Sarkian sensualistisia säkeitä.

Sarkiaan (1902-1945), tuohon toiseen (tai yhteen monista, pikemminkin) tuberkuloosiin menehtyneeseen ajan runoilijaan Harmajaa usein verrataankin. Tai sitten heidät pannaan ikään kuin kilpailemaan keskenään.

Vaaskivi päättää artikkelinsa:

[–] runokokoelman perusteella tekee mieli tervehtiä Saima Harmajaa eräänä tulevien vuosikymmenten kantavimmista lyyrikonnimistämme.

Vaikka Harmajan lyyrikonura jäi sitten kovin lyhyeksi, on Vaaskivi jälleen harvinaisen oikeassa: kokoelmien lukuisat uusintapainokset ja jo vilkaisukin Istalan teokseen koottuihin lukuisiin lukijakokemuksiin vuosikymmenten varrelta ovat siitä eittämätöntä todistetta. Ehkeivät nuo ”tulevat vuosikymmenet” sentään enää jatku, hiukan se vaatisi liioittelua ja Lapin lisää, mutta vain hiukan.

Hunnutettu 1936

Kolmas kokoelma (Hunnutettu 1936) on Vaaskiven mielestä paluuta esikoisen mielenmaisemiin. Kun Sateen jälkeen oli ”eheästi valoisa teos”, ovat Huhtikuu ja Hunnutettu kokoelmia, ”joissa surun ja kuoleman tunnot pimentävät runon näköaloja”.

Mutta

[–] se mikä tässä kokoelmassa on lyyrillisessä sulossa menetetty, se on merkinnyt voittoa sisäisen rehellisyyden tilille.

Tuo sisäinen rehellisyys oli Vaaskiven niin itselleen kuin lukijana ja kriitikkona muillekin kirjailijoille asettamia korkeita päämääriä.

Yhdessä tunnetuimmista artikkeleistaan, ”Vapaan arvostelun puolustus” (Suomalainen Suomi 1936), Vaaskivi kirjoittaa:

Lähteköönpä romaani tai runokokoelma miltä elämänkatsomukselliselta pohjalta tahansa, jos sen äänenpainoissa puhuu totinen ja korkea runoilijahenki, jos kirjailija on siinä todella voitollisesti seurannut omaa geniustaan ja antanut ideaaleilleen syvältä kouraisevan, illusoorisen tulkinnan, teos on kohotettava jka epäilemättä kohotetaan sille kuuluvaan valta-asemaan.

Siinä se on lyhyesti ja ytimekkäästi luonnehdittuna…

Vaaskivi poimi jo esikoiskokoelmasta yhdeksi suosikikseen runon ”Siemenet”. Nyt, Hunnutetun kohdalla, hänen silmänsä pysähtyy runoon ”Auran alla” joka saa hänet kirjoittamaan:

Vielä himmeä, mutta persoonallinen käsitys elämän ja kuoleman vaativista mysteereistä väikkyy näiden uusien runojen taustalla, samalla kun runoilijattaren vertauskuva mullassa nukkuvasta siemenestä saa uuden, vavahduttavan kaiun.

Jyvän mysteeri kiehtoi Vaaskiveä itseään kovin, tuo mystinen kohtalonusko nisunjyvään, joka voittaa elämän menettämällä sen – seikka joka yhdisti hänet mm. Uuno Kailaaseen (1901-1933; Kailas, yksi keuhkotautiin kesken elämänsä uupunut runoilija hänkin).

Myös Kailaan ja Harmajan runouden välillä nähtiin yhtymäkohtia. Erään sellaisen pukee sanoiksi Sinikka Nopola vuosikymmeniä myöhemmin. Kummankin riimiruno on ”puhetta”, luontevaa, soljuvaa. ”Hän [Harmaja] on pudottanut runot hihastaan, eikä kieli ole ehtinyt matkalla kangistua.”

Vaaskivi tosin huomauttaa myös eräästä olennaisesta erosta: kun Kailaalla sama sairaus ja sama sisäinen yksinäistyminen johtivat eettiseen hätään, kuolinrippiin, minän ja maailman ristiriitaan, Harmajalla puolestaan säilyi loppuun asti ilo ilmiöiden kauneudesta, heleä lähikuva maailmasta vailla eettistä painiskelua.

                                                                           Kaukainen maa 1937 (postuumi)

Kohtaus Suljetuista vaunuista: kriitikot Lauri Viljanen ja Tatu Vaaskivi ovat poistuneet Akateemisen kirja-alennusmyynnistä ulkona riehuvaan lumisateeseen ja…

[–] Jo heti ensimmäisessä kulmassa törmäsimme lumen kuorruttamaan hahmoon. Tuo törmäys oli myös perin fyysillinen, sen voimasta kirjapakettini nimittäin luiskahti hankeen josta lähdin sitä pikimmin pelastamaan. Viljanen lumimiehen ensinnä sitten tunnistikin, ”Kas, terve, kirjailija Waltari, hän huikkasi tuuleen – sillä maisterihan se siinä totta vieköön oli.Waltarin ja Viljasen välit olivat jo siihen aikaan varsin kireät, muutamasta Laurin kritiikistä johtuen, ja vähän muustakin vielä. Maisteri pyyhkäisi märkää hyyhmää kasvoiltaan ja minulle osoitettujen anteeksipyyntöjen ja pahoittelujen päälle totesi Lasselle vain ykskantaan, että Viljasenkin on hyvä muistaa sellainen seikka, että kun teistä kriitikoista kirjoitetaan kirjallisuuden historiaa, niin muutaman sivun verran riittää mainiosti, mutta hänen kaltaisestaan kirjailijasta kirjoitettaessa tarvitaan kymmenen. Teosta, hän vielä täsmensi. Silloin Waltari kyllä oli tosissaan – ja aivan oikeassa. Sitten hän oikaisi ryhtiään, kohotti kohteliaasti lumista hattuaan ja katosi pyryyn. Me jatkoimme omaan suuntaamme, jalat upposivat yhä syvempään lumeen eikä kalosseista ollut mitään apua. [–]

Niin on kirjoitettu paljon myös runoilija Saima Harmajasta, kriitikko T. Vaaskivestä huomattavasti vähemmän. Sodan jälkeinen tyyli-ihanteiden muuttuminen kosketti lopulta pahemmin esseistiä ja prosaistia kuin runoilijaa.

Harmaja on paikkansa varmasti ansainnut – mutta mistäpä tiedämme, Vaaskivenkin jyvän hetki saattaa vielä kerran koittaa.

Kootut runot 1942

Mad manners eli Seikkailijan etiketti vm. 1919

Yksin maailman ääriin
Viime lauantaina (12.1.) pysäytti Hesarin kulttuurisivuilla harhailevan katseeni kuva merkillisestä vanhasta kirjankannesta.

Artikkeli ”Rohkea Alma koki maailman myrskyt” olisi ilman sitä jäänyt ehkä lukematta, mutta tuo kuva, se oli kuin jostakin aikansa lastenkirjasta, korean-sievistelevä – ja, kuten nykyään sanotaan, rasistinen. Ja sitten kirjan nimi Yksin maailman ääriin (WSOY 1934)…

Siis esiteltiinkö tässä joku ”Gulliveran retket kääpiöiden maihin lapsille lyhennettynä”? Vai mistä nyt oli kysymys?

Teoksen kirjoittanut Alma M. Karlin vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta tyypiltä, umpihullunrohkealta suorastaan, ja kirja ehdottomasti tutustumisen arvoiselta.

Eletään vuotta 1919. Ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Eurooppa on raunioina, sodan arvet syvät. Kuten niin moniin muihinkin myös Alma Karliniin, nuoreen itävaltalaisnaiseen, iskee kaukokaipuu. Tai vielä enemmän: Alma tuntee itsensä uudeksi Kolumbukseksi, hän haluaa kokea jotakin sellaista kuin Kolumbus. Yksin. Ja nyt!

Rahaa hänellä ei ole, mutta suuri luottamus kirjailijanlahjoihinsa ja kielitaitoonsa. Niiden avulla hän hankkisi elantonsa ja rahoittaisi matkansa sen edetessä. Pian lukijalle tulee myös selväksi, että peräänantamattomuutta ja sitkeyttä, huumoria ja nokkeluutta tällä itävallattarella on enemmän kuin monella miehellä. Niitä ilman hän ei kaikista vaaroista ja vastoinkäymisistä olisi tuosta peräti kahdeksan vuoden mittaiseksi venähtäneestä odysseiastaan selvinnyt edes hengissä.

Kun olin lukenut muutaman ensimmäisen luvun, alkoi myös kiinnostaa kuinka kirja aikoinaan otettiin meillä vastaan.

Teos oli herättänyt ilmestyessään ilmeisen suurta huomiota: tästä aivan uudenlaisesta matkakirjasta kirjoitettiin runsaasti esittelyjä ja artikkelit olivat voittopuolisesti sangen laajoja – ja paitsi sitä, innostuneita.

Jo otsikot kertovat paljon: ”Viehättävä matkakirja”, ”Rohkea maailmankiertäjä”, ”Terävä tyttö maailmalla”, ”Erinomainen matkakuvaus”, ”Neitonen tarttui matkasauvaan”…

Tietyssä mielessä Alma Karlin onkin suurempi sankari kuin vaikkapa herrat Milonoff ja Rantala, näin jos verrataan reissuajien lähtökohtia: heiveröinen, lähes varaton nainen yksin 1900-luvun alun eksoottisissa maissa vs. kaksi raavasta miestä teknistyneellä ja ”sivistyneellä” 2000-luvulla, miestä joilla minä hetkenä tahansa on mahdollisuus vaikka lentää kotiin ”villien” ja ”sekarotuisten” parista.

Useimmat kriitikot näkyvät tarttuneenkin juuri teoksen tuohon puoleen: uljaan nuoren naisen selviytymistarinaan ja toisaalta teoksesta huokuvaan kirjoittajan persoonalliseen voimaan. Yleensä Karlin pystytään näkemään (amatööri)tutkimusmatkailijana ja taiteilijana, ei seikkailijattarena. Ja, kuten eräässä artikkelissa selväsanaisesti asia ilmaistaan, ”sekarotuiset kansat saavat kuulla kunniansa häneltä ja kaikesta päättäen oikeutetusti”. Ja että rahattomuuttaan täytyi kirjailijan matkustaa Atlantin yli kolmannessa luokassa, ”joten hän joutui välittömään kosketukseen yhteiskunnan pohjakerrosten kanssa ja sai juuri sen vuoksi kokea yhtä jos toistakin epämiellyttävää”.

Toki useammin asia esitetään positiivisen kautta:

Olemme tottuneet lukemaan matkakertomuksia, jotka opettavaisessa äänilajissa ovat tutustuttaneet meidät unohtamaamme maantieteen koulukurssiin loistolaivojen salonkien tai upeitten autojen ja junien perspektiivistä. meidän on annettu ymmärtää, että eksoottiset maat ovat maanpäällisiä paratiiseja, joissa onnelliset alkuasukkaat tanssivat palmujen varjossa kuutamossa tai nauttivat banaaneja ja leipäpuun hedelmiä aurinkoisen, sinisen taivaan alla. Alma Karlin sensijaan näyttää meille mitalin toisen, todellisemman puolen.

”Hän ei kulje silmät ummessa eikä piileksi elämää ylhäisön seurassa ensiluokan paikoissa”, kirjoittaa toinen.

Ja kolmas säestää, että Karlinin suorasukaisessa asiain ja tapahtumain esittelyssä ”ei tunnu jälkeäkään tekopyhästä sievistelystä yhtävähän kuin kuuluisi soinnahdustakaan masentavasta ja vaikertavasta sävelestä”.

”Kaikkea sitä naisihminen uskaltaakin julkisesti arvostella!” huokaisee (hieman ihailevasti) neljäs kertoessaan Karlinin eteläamerikkalaisiin miehiin, noihin ”kaksijalkaisiin eläimiin” kohdistamasta murskakritiikistä.

Mutta muutamat poikkeavat äänenpainot ovat yleensä ne mielenkiintoisimmat, niin nytkin.

Valitettavasti T. Vaaskivi (kun nyt Vaaskivelle omistetussa blogissa ollaan, ei pidä sivuuttaa yhtään mahdollisuutta palauttaa tämä mielenkiintoinen hahmo hetkeksi näköpiiriimme) ei ryhtynyt teoksesta arviotaan kirjoittamaan, mutta hänen myös Suljetuissa vaunuissa esitelty kollegansa ja ystävänsä Lauri Viljanen Helsingin Sanomista sitä vastoin tarttui tunnetusti terävään kynäänsä:

Aiheena kirjassa [–] onkin oikeastaan se, kuinka rohkeasti sivistynyt valkoinen nainen uskaltaa sukeltaa ihmiskunnan värilliseen pohjasakkaan menettämättä tuimasti uhattua siveyttään.

Ja myöhemmin:

On aivan persoonallinen makuasia, kuinka paljon pitää tuttavuudesta Alma Karlinin kanssa. Omasta puolestani minun täytyy sanoa, että tämän nuoren itävallattaren mielenkiintopiiri on niin omituisella tavalla rajoitettu ja hänen kieltämättömän naisellisen sankaruutensa laatu niin merkillisellä tavalla valittu, etten ole voinut häneen oikein ihastua.

Toisaalla Viljanen varovaisesti tunnustaa Karlinin sankaruuden, vaikka sitten näkeekin itse teoksen ”rosollina”, sekoituksena enimmäkseen vastenmielisistä ”arkiseikoista”, tarkoista luontohavainnoista ja joukosta tietoja ”ikivanhoista kulttuurijäännöksistä” – juuri tuollaisesta olisi Tatu saattanut olla hyvinkin kiinnostunut!

Viljanen ei siis pitänyt teoksen rakenteesta eikä – niin mistä? Hän ei pue tuntemuksiaan aivan selviksi sanoiksi.

Onko häntä ärsyttänyt joku sellainen, jota eräs ammattiveli kuvailee seuraavasti:

Tämä puolittain miehevä huumorin väike hänen pikakuvissaan [toimii] soveliaana suolana ja mausteena, joka samalla – sanoisimmeko desinfisioi – rohkeimpienkin paikkojen sisällön täysin terveeksi ja viattomaksi.

Vai onko Viljanen samalla tavoin hiukan skeptinen kuin se kriitikko, joka kirjoittaa:

En ole pätevä arvostelemaan, missä määrin tekijän huomiot ja suomentajan suomennokset pitävät jokaisessa yksityiskohdassa paikkansa. [–] Teoksen tyyli on naisellisen pistelevää, joskus jonkin verran banaalia ja lapsellista.

Mahdollisesti Viljanen olisi halunnut kirjoittaa (muttei tohtinut) kuten Toveritar-lehden nimettömäksi jäävä kirjoittaja:

Miespuolisista olioista lienee hänen tielleen siellä sattunut kaikista kelvottomimmat, sillä on vaikeata uskoa että kaikki sekarotuisetkaan miehet olisivat sellaisia ’kaksijalkaisia eläimiä’, jollaisiksi kirjailijatar heidät kuvaa. – Yleensäkin hän katselee ihmisiä ja elämää jonkinlaiselta korokkeelta, jonne hänet on nostanut hänen sivistystasonsa ja valkoinen rotunsa. Matkustaessaan laivassa rahan puutteessa kolmannessa luokassa hänen arvostelunsa matkatovereistaan ovat tyypillisiä ’sivistyneelle’ pikkuporvarille, joka aina asettaa arvostelunsa mittapuuksi toisen henkilön virallisen sivistysmäärän.

Ja myöhemmin:

Siellä [Japanissa] on maallinen paratiisi. Ihmiset puhtaita, sivistyneitä ja kohteliaita. Sieltä hän tapaa satuprinssinkin, mutta hän onkin keltainen… ja ”me valkoiset naiset emme saa kavaltaa rotuamme… se on rikos meitä itseämme ja muita kohtaan”.

Tietenkin on mahdollista myös se, että Viljanen liikkui samoissa mietteissä kuin Suomalaisen Suomen Matti Salonen (myöh. Kurjensaari), joka jakaa artikkelissaan (pikkunokkelalla otsikolla ”Yksinäisen naisen juna”) ensin kaunista kiitosta ja sitten tykittää:

Täytyy tunnustaa, että hän on oikein hyvässä mielessä uhrautuva tietojen hankkija, eikä kätke niitä suinkaan vakan alle, vaan viehättävällä tyylillään katsoo aina muutaman millin sen pinnan alle, jonka hän näkee. Mutta sen ohella hän ei koskaan jätä mainitsematta, missä häntä ahdisteltiin tai tehtiin sopimattomia tarjouksia, missä tietyt paikat olivat yhteisiä miehille ja naisille, missä niitten ovia ei saanut sisältäpäin lukkoon ja missä kylpyammeessa mies pyrki pesijäksi. Tässä kaikessa on niin kumman vanhapiikamainen ja abnormi sävy, että se tuo mieleen puberteetti-iän kaikkein vaikeimmat kompleksit. Kireä otsa rypyssä ja tukahdutetut vietit pienessä vartalossa tämä maailmanmatkustaja kiroaa naisellisen sukupuolensa ja on merellä kommunisti, kun varattomuuden takia on kuljettava alimmassa luokassa, haukkuu saksalaista epäsympaattisuutta ja ylistää japanilaisia miehiä, jotka pysyvät stoalaisen rauhallisina, vaikka makuuhuoneitten välillä on vain työntöovi. Ja kummallisinta tässä kaikessa on, ettei hän vähimmässäkään määrin herätä lukijan ihailua, huolimatta siitä että hän vaeltaa puhtaana neitseenä lukemattomien rotujen, kolmen maanosan ja kirjan kolmensadankolmenkymmenenkuuden sivun läpi. Minusta tuntuu, että tällainen on Natsi-Saksassa haluttua tekstiä, koska sen luettuaan on valmis vaistomaisesti huokaisemaan, että suutari pysyköön lestissään, t.s. parasta maailmassa on naiselle sittenkin vain ’Kirche, Küche und Kinder’. Muu kaikki on niin kovin, kovin vaarallista.

No just. Mutta ainakaan tasapaksuudesta ja yksiäänisyydestä ei tuon ajan kirjallisuuskriitikoita voida soimata.

* * *

Kannen kuvaan vielä palataksemme:

On suorastaan outoa, että kustantaja tällaiselle teokselle on antanut n.s. tyttökirjojen kiiltokuvamaisen korean ja typerän ulkoasun. Eikö olisi syytä vaatia, että kansilehden piirtäjä tutustuu teokseen ennen kuin ryhtyy työhönsä.

Tai:

Yksin maailman ääriin suomenkielinen painos on kirjatehtaassa joutunut saamaan harhauttavan ulkoasun. Teoksen kansilehteä silmäillessä luulee joutuneensa tekemisiin lasten satukirjan kanssa.

Kannesta lienee myös Opettajain lehden kriitikko saanut idean aloittaa muutaman rivin alakertansa seuraavin sanoin:

”Kielletty lapsilta”, olisi ollut painettava kirjan kansilehteen, siksi paljon sukupuolielämän harhautumia varsinkin eräissä Etelä-Amerikan seuduissa kerrotaan kirjassa [–].

Näin kansankynttiläin pää-äänenkannattaja vuonna 1935. Todeten kuitenkin vielä, että ”maantiedettä opettava” löytää teoksesta lukuisia kohtia, joita lukemalla (siis opettaja lukee – oppilaiden käsiinhän ei moista kirjaa tullut antaa) voi elävöittää opetusta.

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

&

* * *

PS. Suomennosta kehutaan lähes kautta linjan (vain joku näkee siinä ”paikoitellen tilapäisyyden leimaa”). Käännös on eittämättä ”taattua Waltaria”, kieli kaunista ja notkeaa, kestävää – kelpaisi hyvin myös nykylukijalle.

Mika Waltarille itselleen tämän teoksen suomentaminen lienee tuonut sekä sopivaa jatkoa että toisaalta myös piristävää vaihtelua hänen edellisvuotista käännösurakkaansa ajatellen.

Hanns Heinz Ewersin Horst Wesselin (WSOY 1933) homoeroottinen kuvasto piukoissa nahkapöksyissä kirmailevista liinatukkaisista arjalaissankareista sai nyt peräänsä samoin rotuhygienian ja valkoisen rodun ylemmyyden merkityksen oikein oivaltaneen uljaan nuoren naisen seikkailuista.

Mutta Horst Wessel -teoksesta ehkä joskus myöhemmin enemmän…

Kadonnutta aikaa etsimässä

Tänään tulee V. A. Koskenniemen syntymästä kuluneeksi, hetkinen – 127 vuotta.

Koskennientä enempää kuin Waltariakaan ei Suljetuissa vaunuissa ole jalustalle nostettu, sillä kuten Fr. Tuglas kyseisen teoksen sivuilla toistaa omia sanojaan:

Suuret ovat olemassa joka tapauksessa, heitä ei voi vaieta hengiltä. Meidän tulee muistaa myös pieniä, heidän olemassaolonsa riippuu ymmärtämyksestämme ja kiinnostuksestamme.

Koskenniemet ja Waltarit ovat laakerinsa saaneet – ja ansainneet –, nyt on Vaaskiven aika. Suljettujen vaunujen näkökulma maisteriin pyrkii tavoittelemaan jotakin Tatun vastaavaa; professoriin se puolestaan on vain hieman viisto. Päinvastoin kuin Tatun, mikä todettakoon.

Päivänsankari tarjoaa joka tapauksessa aasinsillan seuraavaan:

(Tosin onko nyt edetty niin pitkälle, että Suljettujen vaunujen kirjoittaja alkaa selitellä ja puolustella ratkaisujaan? Ei, kerrottakoon vain yksi pieni anekdootti – selittelyt jääkööt siihen.)

Tarkoitamme teoksen alaotsikkoa, jo kliseeksi muodotunutta fraasia

”Kadonnutta aikaa etsimässä”.

Suljettujen vaunujen kirjoittaminen oli jo alkumetreiltään lähtien menneen ja kadonneen ajan etsimistä ja hahmottamista, ensin joidenkin yksittäisten henkilöiden, sitten 30-luvun, viimein yhden kaupungin ja kokonaisen kansan.

Kun muistui mieleen Tatun ihastus Marcel Proustin (syntymäpäivä ylihuomenna…)  tuonnimiseen teokseen (ransk. À la recherche du temps perdu), alkoi tuo alaotsikkoidea houkuttaa yhä vahvemmin.

Vanha unelmani romaanista, jossa ei sanottavasti tapahtuisi mitään, mutta jossa pyrittäisiin valottamaan ”sisäistä tapahtumista”, ajatuksen ja tunteen salattuja liikahteluja, on Proustia lukiessani uudelleen herännyt eloon.

Näin kirjoittaa Tatu Elinalle talvella 1936, teoksen ruotsinkielisen laitoksen hankittuaan.

Mutta silti vielä epäilytti, ”Kadonnutta aikaa etsimässä” oli jotenkin liian helppo ratkaisu…

Suljettuihin vaunuihin syntyi kuitenkin kohtaus Waltarin, Vaaskiven ja kriitikko Lauri Viljasen  ”törmäämisestä”, kohtaus johon solahti sopivasti tuo Proustin teos. Ehkä siinä oli riittävä viittaus.

Sitten, juuri ennen vihoviimeisen käsikirjoitusversion lähettämistä, osui silmiin aiemmin noteeraamatta jäänyt Vaaskiven Koskenniemi-artikkeli (Suomalainen Suomi 6/1935), jossa Tatu esittelee arvostatavasti Koskenniemen omaelämäkerrallisen teoksen Onnen antimet (WSOY 1935).

Hän oli otsikoinut pienen taideluomansa ”Kadonnutta aikaa etsimässä”…

Päätös oli nyt selvä ja vakaa. Tehtäköön tässä kunniaa T. Vaaskivelle ja hänen muistolleen.