Viro vaalii epäkaupallisia kulttuurilehtiä – ja kansan yleissivistystä

Kaja Kunnas kirjoitti aamun Helsingin Sanomissa tänään 90-vuotispäiviään viettävästä Looming-lehdestä, yhdestä niistä noin puolesta tusinasta epäkaupallisesta kulttuurilehdestä, joita Virossa valtion voimakkaalla tuella julkaistaan.

Yksi tällaisista lehdistä, tai pitäisikö tässä paremminkin puhua julkaisusta, on vuonna 1957 Loomingin oheen perustettu Loomingu Raamatukogu, ”Loomingin kirjasto”.

Jos jostakin julkaisusta voi sanoa, että siinä mennään asia edellä, niin LR:stä. ”Teokset” ovat ulkoasultaan vain värittömiä ja vaatimattomia vihkosia, pehmeäkantisia, halvalle paperille painettuja – mutta niiden sisältö!

Historiansa ensimmäinen LR oli Pentti Haanpään Elu suurelt maanteelt, sangen mairittelevaa suomalaiselle kirjallisuudelle. Kun katsoo julkaisuluetteloa, ovat alkuvuosikymmeninä slaavilaiset nimet tietenkin voimakkaasti edustettuina, mutta kun LR:a julkaistiin parhaimmillaan 52 numeroa vuodessa (joukossa tosin kaksois- ja kolmoisnumeroita), mukaan mahtui myös paljon länsimaisia kirjailijoita, nimiä sellaisia kuten:

Zweig, Moravia, Green, Galsworthy, de Saint-Exupéry, Maugham, Lo-Johansson, Bradbury, Hemingway, Lessing

 

Aleksander Solženitsõn: Üks päev Ivan Denissovitši elus (LR 11-12/1963

Aleksander Solženitsõn: Üks päev Ivan Denissovitši elus (LR 11-12/1963

Ja nämä kaikki vielä 50-luvun puolella. Suomalaiskirjailijoista julkaistiin 50-luvulla mm. Katri Valan Maa rinnal sekä Veikko Huovisen Havukka-Aho mõtleja. Ja virolaisista neuvostovallan perinteisesti hyväksymiä Vildeä ja Tammsaarta sekä hiljalleen rehabilitoituvaa Tuglasta.

 

Timo K. Mukka: Laul Sipirja lastest (LR 47-48/1982)

Timo K. Mukka: Laul Sipirja lastest (LR 47-48/1982)

Viime vuonna ilmestyi kaikkiaan 18 teosta (vuoden viimeinen oli numero 40), joissa virolaisille nykynimille Kivirähkille ja Krullille tekevät seuraa mm. taannoin (22. huhtikuuta) esittelemäni pakolaiskirjailija Ristikivi sekä Strindberg, Havel – ja Lessing.

 

Hindrik Prants: Soome sild (LR 5/2008) - ks. blogi 21. huhtikuuta.

Hindrik Prants: Soome sild (LR 5/2008) – ks. blogi 21. huhtikuuta*.

Tänä vuonna ovat ehtineet markkinoille mm. surrealisti André Bretonin Nadja (ilmestynyt meillä 2007; Sammakko) sekä T. Vaaskiven Tarton-esseitä ja -kirjeitä sisältävä kokoelma Maarjamaa. josta siitäkin olen ehtinyt jo aiemmin (2. maaliskuuta) mainita.

 

Tatu Vaaskivi: Maarjamaa (LR 4-5/2013)

Tatu Vaaskivi: Maarjamaa (LR 4-5/2013)

Viro, ”läpeensä kaupallinen maa, joka noudattaa yltiöliberaalia talouspolitiikka”, kuten Kunnas artikkelissaan kirjoittaa, vaalii epäkaupallisia kulttuurilehtiä, koska ”symbolit ovat tärkeitä pienelle kulttuurille” ja ”kansallinen kulttuuri perustuu yhä kieleen”.

Mutta Viro vaalii samalla jotakin muutakin kuin omaa kieltään: pienen kansan kirjallista yleissivistystä, sitä eurooppalaista sivistystä, josta Suljetuissa vaunuissa Vaaskiven suulla kirjoitin. 

Viron kulttuuripolitiikkaan kuuluu tahto nostaa esiin menneiden aikojen nimiä, suuria ja pienempiä; muistuttaa entisaikojen kirjailijoiden teoksista ja elämästä (LR:n julkaisemiin teoksiin sisältyy myös milloin suppeampi, milloin laajempi kirjailijaesittely; Vaaskiven kohdalla se oli suorastaan muhkea: kääntäjä Ants Paikre on laatinut peräti 20-sivuisen pienoiselämäkerran hänestä).

Ja mihin hintaan! Alle kolmella eurolla pääsee tuollaisen kirjan omistajaksi. Myös kirjastot pääsevät, jolloin niillä on mahdollisuus kartuttaa kokoelmiaan edullisesti, mistä puolestaan kirjastojen käyttäjät hyötyvät.

 valik

 

Meillä pokkarituotanto – täysin kaupalliselta pohjalta ja ilman valtion tukea – voi joskus yltää tuollaisiin kulttuuritekoihin. Esimerkiksi Juhani Ahon pienoisromaani Yksin (WSOY 2011; Ahon syntymän 150-vuotisjuhlavuonna siis) ja Victor Hugon Kurjat (WSOY 2013) ovat sellaisia. (Joskin jälkimmäinen tiheään ladottuna ja pienellä kirjasimella ja silti lähes tuhat sivua käsittävänä on jo lähes haaste…) Hinnatkaan eivät hirvitä – mutta volyymissä ja yllättävyydessä häviämme kyllä ”eteläiselle veljeskansallemme” – ilmaus, jota ministeri Krista Kiuru toisaalla tämänpäiväisessä Hesarissa viljeli…

 

*Soome sild -juttu löytyy tästä.

Mainokset

Tuglas sõnas ja pildis

Keväällä vieraillessani Tartossa yövyin Vikerkaaren külalistemajassa, pari kilometriä keskustasta, Toomemäen takana. Viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä sateen-tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani (mutta täynnä jännittynyttä odotusta, kuten aina vieraan kirjahyllyn ääressä…) tutkiskelemaan.

Silmiini osui silloin Looming-lehden sidottu vuosikerta vuodelta 1936. Otin niteen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman kirkastuttua läksin kävelemään kohti Toomemäkeä ja keskustaa.

Illemmalla Tarton yllätti oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta ”kesäisen vihmovasta” jollaista maalaillaan lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, parhaasta päästä.

Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja entuudestaankin tuttuun divariin. Aavistaen että sade tulee kestämään vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan. Muuta kyllä näytti mukaan tarttuvan, vaan ei noita lehtiä.

Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja oli sade hiukan laantunutkin. Sitten vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Erään kirjan selkämyksessä nimen F. Tuglas, poimin kirjan – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis (Kirjastus Eesti Raamat, 1966) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä oli tuona vuonna. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta, on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä teosta varten. Ja jokainen eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujen sivuillakin vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

Runoilija-professori Gustav Suits oli mukana itseoikeutettuna: artikkeli ”Tuglase pagulaspäevilt Soomes” on juuri vuodelta 1936. Kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä, salanimiä ja pakoilua, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli (Tuglasin mukaan) Suomessa enemmän opiskelijana kuin pakolaisena. Tuglas myös lainasi Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus johti aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin seuraan sattuessaan oltava sitten joku muu. Tuglas ei käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen nimi. No, vaikka sitten Lind, keksi Suits. Lehmus, mikä mainio salanimi tarttolaiselle…

Tuosta salanimisekoilusta puolestaan mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla ”K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi…

Joku oli vuosikausia myöhemmin Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä oli muuttunut olemukseltaan, että häntä ei kyllä ollut tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan (Muistelmat vuosilta 1895-1910; SKS 1986): Hämärässäkin kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli ”rikottava”, vaikka tekeytymällä raajarikoksi.

Tuglasilla oli myös – Suitsin mukaan – tottumus vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus. Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun laukut nopeaa lähtöä kohti tuntematonta oli jatkuvasti pakattuina; jolloin Elon päiväkirjat olivat mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin pääministeri ja presidentti, Vares – puolestaan runoilee pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. ”Loov inimene”, Luova ihminen, on runon nimi.

Kirjailija ja Varesin nukkehallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 ”Esimesi muljeid” (Ensimmäisiä vaikutelmia) -esseessään Tuglasin (tuolloin vielä nimeltään Mihkelson) novellien vaikutusta koulupoika-Semperiin (joka tosin oli vain kuusi vuotta idoliaan nuorempi). Tuglasin tyyli oli tehnyt syvän – ja pysyvän – vaikutuksen. Vaikka Semper lukiessaan oli tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!

Jaan Kross on hänkin tehnyt Tuglasille kunniaa runomitalla (1965). Runo lainaa nimensä ”Androgüüni päev” Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta.

Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.

Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, ”Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…

Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.

Ja mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, ei voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingissä) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.

Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla on havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin maaliskuulta 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa (Elon kirja, SKS 1990):

Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.

Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uusi Suomi -lehdessä 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin Suljetut vaunutkin tarinaansa voimakkaasti perustaa.

Todettakoon myös, että Suljetuissa vaunuissa on pieni vaatimaton pätkä valdesianaa siinäkin.

Elagu Valdes!

E. Valterin näkemys Tuglasin työasennosta – ja -paikasta. Myös ”Suljetuissa vaunuissa'” Tuglas kertoo intohimostaan kirjastoihin.

(Kaikki Tuglas-kuvat teoksesta Friedebert Tuglas sõnas ja pildis.)