„Suljettujen vaunujen” 2. painos on viimein ilmestynyt!

Suljetut vaunut  - e-kirja

***

Aikansa se otti (tuotantoaika ehti venähtää luvatusta noin neljästä viikosta lähes 11:ksi), mutta siinä se nyt on: Vankkureitten toinen suomenkielinen painos, päivitettynä ja täydennettynä, e-kirjaksi väännettynä. Palun!

Tekninen toteutus Elisa Kirja, hinta (perille toimitettuna!) 7,90, ja teos on myynnissä täällä.

***

Suljetut vaunut

***

Tuossa ensipainoksen kansi – se, jota Hannu Oittinen aikoinaan moitiskeli ELO-lehdessä rumaksi, ei kanneksi oikeastaan lainkaan. Eihän tuo uusikaan varmaan kaunis ole, mutta parempaan suuntaan, eikö?

***

Valge toone-kurg

***

Kyseessä on „kalliomaalaus” Tarton Toomemäeltä, tunnistettavasti kattohaikara. Niistäkinhän kirjassa kerrotaan.

***

Ja – jos suunnitelmat menevät putkeen – parasta aikaa viimeistelyn alla olevassa uudessa kirjassani haikarat saavat osansa siinäkin.

Haikarat valkosulat, osa II: Loppu (tai Alku)

Nyt on kaunis hetki päättää tämän blogin pitäminen.

Lähes päivälleen 11 kuukautta sitten aloin kirjoittaa kriitikko ja kirjailija T. Vaaskivestä, Suljetut vaunut -käsikirjoituksestani, sen henkilöistä, syntymisestä, toivottomasta yrityksestä ylittää julkaisukynnys, omakustanteesta – ja viimein kiinnostuksen (tai peräti innostuksen) heräämisestä Tartossa, kirjan virontamisesta, julkaisusta…

Eilen ilmestyneessä Tuglas-seuran ELO-lehdessä (3/2013) esittelee toimittaja, kirjailija Hannu Oittinen niin teokseni (sekä Suljetut vaunut että Kinnises tõllas) kuin Ants Paikren kokoaman ja virontaman Vaaskivi-kokoelman Maarjamaa, ja tekee tämän kaiken sangen sievin sanakääntein.

Siitä muodostakoon valveutunut lukija itse käsityksensä, kuinka lähelle ”tämän vuosituhannen virokirjojen ehdotonta kärkeä” Suljetut vaunut yltää. Mutta se, että artikkelin kirjoittaja näkee meidän, Paikren ja minun, työmme ”mahtavana kunnianosoituksena Tatu Vaaskivelle” – se kyllä lämmittää!

Sillä juuri sitä minä läksin muutama vuosi sitten tekemään, kunnianosoitusta tuolloin 100-vuotissyntymävuottaan lähestyneelle unohdetulle Vaaskivelle. Ja nimenomaan asia edellä, kirjoittajan omaa persoonaa esille kummemmin nostamatta.

Toki siihen sisältyi myös tietoinen koe: kuinka pitkälle tuntematon amatööri tällä keinoin pääsee? Näin pitkälle, sen tiedämme nyt. Ei pidemmälle, mutta tänne asti.

Tähän on siis hyvä lopettaa.

Mutta jotain lähes mystistä tässä kyllä viime aikoina on ollut.

Kun vierailin huhtikuussa Tartossa kertomassa Vaaskivestä ja Kinnises tõllas -teoksestani, yllätti tarttolaiset samaan aikaan valtaisa, suorastaan ennennäkemätön parvi kattohaikaroita. Nuo Tatun haikarat valkosulat kun eivät yleensä suuriin parviin keräänny.

20130515 HS Haikarat

Eilen, kun ELO ilmestyi tilaajilleen, ilmestyi myös meille, tänne sillan pohjoispäähän, muutama noita jaloja lintuja, jotka eivät täällä koskaan pesi, ja jotka – Vaaskiven sanoin – ”symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Tai symbolisoisivatko itsensä Vaaskiven henkeä?!

Nuo tänne pohjoiseen saapuneet eivät nimittäin olleet eksyksissä. Ne olivat katsastamassa mahdollisia uusia pesintäpaikkoja.

Toivottavasti löytävät sopivia. Dixi.

Terve, Vaaskivi!

Talo Emajoen yläpuolella

Eesti kirjandus- ja rahvaluuleteadlane August Annist elas ja töötas selles majas...

Kirjallisuustieteilijä August Annistin ”italialaistyylisessä huvilassa” vierailivat mm. Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi.

Nuori nainen on viettänyt viime päivät sekasortoisten ajatusten vallassa. Kuinka hän saattoi käyttäytyä silloin niin arvottomasti, keimailla vieraalle miehelle – sallia sen kaiken! Ja kuinka mies teetteli isällistä ja huolenpitoa! Silitti hänen hiuksiaan, joihin vain hänen oma rakkaansa oli milloinkaan koskenut. Ja sanoi sitten sen sanan. Voi, hän tunsi itsensä saastutetuksi.

Mutta hitaasti oli vastenmielisyys miestä kohtaan alkanut hellittää, mieleen olivat nousseet yhteiset keskustelut, miehen älykkyys, hauskuuskin.

Niin hän nyt kävelee illan hämärissä, yhä jatkuvan räntäsateen keskellä pienen kaupungin katuja tämän vierellä. Välillä mies auttaa häntä kohteliaasti yli suurempien lammikoiden ja liukkaampien kivetysten, varovasti, herrasmiehen tavoin.

Viimein mies ehdottaa sateensuojaa eräässä talossa, aivan lähellä, Tähtveren puiston reunalla: se on hänen tuleva kotinsa, vielä keskeneräinen tosin, mies kertoo. Tyttö toki tietää, että juuri tuollaisiin ehdotuksiin ei koskaan tulisi nuoren naisen suostua, mutta jokin miehen äänessä, koko tämän olemuksessa, saa hänet vakuuttumaan tämän vilpittömyydestä. Hän tuntee olevansa turvassa, ystävän seurassa. Ja myös sen hän tuntee, että tämä on perin kummallinen ilta, siinä on jotakin, aivan varmasti on – hän vain ei oikein saa selvää, mitä.

Autiossa talossa, lastujen ja sahajauhon keskellä, tyttö istuu jonkun pakkilaatikon kannelle märkiä jalkojaan lepuuttaakseen, mies sytyttää takkaan tulet, lepattavat liekit valaisevat kauniisti pimeää ja epäselvää huonetta. He tuijottavat liekkeihin, kumartuvat hiukan lähemmäksi lämpöä, märät päällysvaatteet höyryävät. Sitten tuli hiipuu, hiillos heittää hohteensa tytön kasvoille. Hän tietää miehen katselevan häntä, ”siinä oli niin paljon alakuloisuutta ja hiljaista kaipuuta ja yksinäisyyttä” – jotain joka sekä koski että hyväili.”

Tyttö ajattelee, ettei tiedä, oliko hän kaunis siinä tulen hohteessa, mutta kuitenkin jotakin, jota miehellä ei ollut ja jota tämä ikävöi.

Hiilloksen hehku sammuu. Mies ei lisää puita, ei liikahdakaan. Onko se merkki, tyttö ajattelee – merkki hänen astua askel eteenpäin, tai palata takaisin omaan elämäänsä. Hän nousee ylös, mies sanoo jotakin vitsikkääksi tarkoitettua, tyttö tarttuu siihen. Molemmat nauravat. Mutta kummankin naurussa häivähtää marraskuinen ilta.

Mies auttaa takin tytön ylle. Aivan ohikiitävän hetken ajan tästä tuntuu, kuin mies olisi rajusti vetänyt hänet syliinsä, mutta ei, tämä vain kääntyy pois ja avaa oven. He astuvat kattoterassille, kaukana alhaalla tuikkivat Tarton tulet. He katselevat niitä kauan. Tyttö ajattelee tuota pientä kaupunkia, jossa oli kokenut niin suurta tuskaa ja jota hän ei enää koskaan näkisi kun hän pian palaisi takaisin kotimaahan. Ja tuota miestä, itseään vanhempaa ”kirjallisuustohtoria”, sitä miten tämä kyllä hänet unohtaisi kun hän oli mennyt.

 * * *

Neljä vuotta myöhemmin, eräänä kauniina kesäkuisena iltana tuolla samaisella kattoterassilla istuu pieni hilpeä seurue. Puutarhasta kohoaa jasmiinien huumaava tuoksu, taustalla kuuluu lammen suihkulähteen verkkainen solina.

Suomalaisvieraat kertovat kuulumisia kotimaastaan, puhutaan kesäsuunnitelmista, Sillanpään pian ilmestyvästä elämäkerrasta, hänen teoksistaan, ne ovat kaikille tuttuja.

Emäntä poistuu hetkeksi sisään katsomaan, että perheen pieni tytär, heidän esikoisensa, nukkuu rauhallisesti, palaa sitten tuoden lisää mansikoita vierailleen, istuu miehensä viereen, aivan liki.  Mies katsoo hymyillen vaimoonsa ja kiittää, sanoo mansikoiden olevan omasta puutarhasta, vaimon hoivaamia. Jatkaa sitten, muka itseään kehaisten, että on siellä hänelläkin satoa tulossa: tänä vuonna hän aikoo poimia ensimmäiset viinirypäleet.

Ilta pimenee, isäntä nousee sytyttämään katon kulmiin roviot, liekit leimuavat kauniisti sinisentummaa, päivän helteestä yhä kuumaa taivasta vasten. Vieraat kurottuvat katsomaan alapuolella virtaavaa Emajokea, hopeanauhana se virtaa tuon taulun taustalla, halki pienen, nukkuvan kaupungin.

Aivan ohikiitävän hetken häivähtää miehen mielessä eräs jo hyvin kaukaiselta tuntuva marraskuinen ilta tässä samassa paikassa, nuori suomalaisrunoilijatar, jonka äskettäisestä kuolemasta vain hetki sitten oli vaihdettu muutama sana. Sitten hän kohentaa tulia, noutaa sisältä lisää viiniä ja villahuivin vaimonsa hartioille, vetää tämän vaivihkaa itseään vasten.

Jossakin kaukana jyrähtää ukkonen, mutta sen ääni hukkuu seurueen iloiseen rupatteluun.

[Lähteet: Saima Harmajan julkaistut kirjeet ja päiväkirjat, Tatu Vaaskiven julkaistut kirjeet]

* * * * * *

Tänään 8.5. tulee kuluneeksi 100 vuotta Saima Harmajan syntymästä. Aamun Helsingin Sanomissa Mervi Kantokorpi aloittaa toista sivua laajan Harmaja-artikkelinsa seuraavasti:

Jokainen klassikko tarvitsee lukijansa kestääkseen aikaa. Saima Harmaja tekee sen vielä 100 vuotta syntymänsä jälkeen.

Ja Kantokorpi toteaa lopuksi:

Kunpa jokaisella yli satavuotiaalla klassikolla olisi samanlainen faniklubi, joka innolla toisi kirjailijansa osaksi uusia lukijakuntia.

Niinpä. Tuollaisen faniklubin olisi tarvinnut varmaan T. Vaaskivikin viime vuonna kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 100 vuotta. Uutiskynnystä ei ilman sellaista ylitetä: esimerkiksi Hesari ei edes maininnut Vaaskiven juhlavuodesta, laajemmista hehkutteluista puhumattakaan. Eikä tilanne ollut juuri kummempi muidenkaan viestimien kohdalla.

Kuka tätä oikein lukee?!

Epäilemättä olen leikkinyt tutkijaa mitään koulutusta omaamatta, esittänyt ajattelijaa sangen vaatimattomin valmiuksin ja pyrkinyt olemaan kirjailija perin puutteellisin taidoin.

Toisaalta kenenkäänhän ei ole ollut pakko aikaansa pikku teokseni ääressä kuluttaa, ei edes lukea tätä blogia.

Mutta tämä hakukonemeininki ja tagit, kategoriat sun muut – ne ovat kyllä merkillisiä juttuja.

Naputat Googleen (tai mihin nyt naputatkaan) ”venäläinen vuohenjuusto” – ja parissa sekunnissa huomaat olevasi jonkun hörhön Vaaskivi-blogissa. Kurat! Uskomatonta.

Nyt kun 300 päivää on jo hyvinkin kulunut tämän Suljetut vaunut -blogin aloittamisesta, katselin vähän, millä keinoin tänne kuukausien kuluessa on päädytty. Voi yhren kerran… Toivottavasti olette saaneet jotakin, yllättyneet edes. En tiedä.

Aale Tynnin Satuaapinen - N niin kuin neekeri

”Neekeri koulussa” tai ”uuninluukut virosta” eivät nyt aivan olleet päällimmäisinä ajatuksissani, kun otsa rypyssä postauksiani taoin. Tai edes ”viinaa virosta tarto”.

Tai entäs ”tarvitsen pikaisesti lainaa 2012@inbox.fi”?  Sorry, ei ole mistä lainata. Oikein maksullisessa lehdessä julkaistusta Vaaskivi-artikkelistani ei herunut latiakaan, eikä sinällään ihan miellyttävä korvaus käännösoikeuksista kattanut oikein kirjoituskulujakaan. Pummaa siis muualta, palun. Tämä meni puhtaasti kulttuuritekojen piikkiin, ei bisneksen. Saati että olisi luonut pohjaa pankkiiritoiminnalle.

Joka tapauksessa lähes 500:a erilaista (tunnistettua) haku(sana)a on käytetty kun tälle sivustolle on päädytty.

Pelkästään Aino Kallakseen, hänen tuotantoonsa, perheeseensä ja elämäänsä liittyviä hakusanoja on yli 50 erilaista (”oskar kallas”, ”virve kallas päss”, ”sudenmorsian”…).

Aino Kalda portree Konrad Mägi 1918

Nelisenkymmentä erilaista liittyy puolestaan Suljettuihin vaunuihin tai sen kirjoittajaan (”kuka on j.tapio”, esimerkiksi).

Hienoa sentään, että jälkimmäisestä on tehty hakuja kaikkiaan kolminkertainen määrä runoilijattareen verrattuna. (Ja sekin kyllä, ettei kukaan kirjoittanut ”kuka on aino kallas”.)

Yllätysnimi oli Heidi Köngäksen Dora, Dora. Tai paremminkin ”annemarie kempf” – pelkästään tarkalleen sillä oli hakuja yli 50 kertaa, ja muita selvästi tuohon teokseen viittaavia (kempf, speer, dora dora ja niiden erilaiset väärinkirjoitetut muunnelmat ym…) kolmisenkymmentä erilaista.

Tatu Vaaskivi ja Gustav Mauritz Armfelt olivat loistava parivaljakko seuraavilla sijoilla. Hyvä näin!

Vaatimaton muistomerkki Hietasaaressa

Loikkarikirjailija Taisto Huuskonen, juhlavuottaan viettävä Saima Harmaja ja vastikään edesmennyt professori Kai Laitinen nousivat myös esiin; samoin virolaisikonit Jaan Kross ja Friedebert Tuglas. Helsingin Sanomien 12.1. julkaistu Alma M. Karlin -artikkeli oli tullut luetuksi, senkin huomasi vierailujen määrästä.

Alma M. Karlin: Yksin maailman ääriin

Mutta – totuuden nimissä – vierailujen kokonaismäärä on ollut varsin vaatimaton. Niin että kenenkään ei tarvitse olla huolissaan maineensa tai kunniansa puolesta, jos vaikka olenkin huolimattomilla tai huolettomilla sanakäänteilläni tuntunut niitä joskus tölvivän. (Enpä tosin koskaan ole sellaiseen tietoisesti edes tähdännyt.)

Useammin on blogini lukijaksi päätynyt sellaisilla hauilla kuten ”epäluotettava kertoja” tai ”eino leinon käsiala”, kuin jollain tulevan merkkihenkilömme nimellä.

Jopa ”myydään kirjastoauto” on top 500:ssa korkeammalla.

pegasus

PS. Erityisesti mieltä lämmitti yksittäinen haku ”sanataidekoulutus”. Paitsi että tuo sana kuuluu mielestäni suomen kielen kauneimpiin, jonnekin sanan Lampientaipale (tiedättehän sen savolaisen paikkakunnan?) tuntumaan, se oli tässä myös aivan oikein kirjoitettu. Vertailun vuoksi sitten vaikkapa ”esittely vitriini seinälle” – onko kyse esittelyvitriinistä, vitriiniseinästä vai esittelyvitriiniseinästä, sitä emme tuosta voi päätellä. Mutta aivan sama, tästä osoitteesta ei apua löydy. Kielenhuoltoa noin laajemmin tarjoaa Kotus.

Viro vaalii epäkaupallisia kulttuurilehtiä – ja kansan yleissivistystä

Kaja Kunnas kirjoitti aamun Helsingin Sanomissa tänään 90-vuotispäiviään viettävästä Looming-lehdestä, yhdestä niistä noin puolesta tusinasta epäkaupallisesta kulttuurilehdestä, joita Virossa valtion voimakkaalla tuella julkaistaan.

Yksi tällaisista lehdistä, tai pitäisikö tässä paremminkin puhua julkaisusta, on vuonna 1957 Loomingin oheen perustettu Loomingu Raamatukogu, ”Loomingin kirjasto”.

Jos jostakin julkaisusta voi sanoa, että siinä mennään asia edellä, niin LR:stä. ”Teokset” ovat ulkoasultaan vain värittömiä ja vaatimattomia vihkosia, pehmeäkantisia, halvalle paperille painettuja – mutta niiden sisältö!

Historiansa ensimmäinen LR oli Pentti Haanpään Elu suurelt maanteelt, sangen mairittelevaa suomalaiselle kirjallisuudelle. Kun katsoo julkaisuluetteloa, ovat alkuvuosikymmeninä slaavilaiset nimet tietenkin voimakkaasti edustettuina, mutta kun LR:a julkaistiin parhaimmillaan 52 numeroa vuodessa (joukossa tosin kaksois- ja kolmoisnumeroita), mukaan mahtui myös paljon länsimaisia kirjailijoita, nimiä sellaisia kuten:

Zweig, Moravia, Green, Galsworthy, de Saint-Exupéry, Maugham, Lo-Johansson, Bradbury, Hemingway, Lessing

 

Aleksander Solženitsõn: Üks päev Ivan Denissovitši elus (LR 11-12/1963

Aleksander Solženitsõn: Üks päev Ivan Denissovitši elus (LR 11-12/1963

Ja nämä kaikki vielä 50-luvun puolella. Suomalaiskirjailijoista julkaistiin 50-luvulla mm. Katri Valan Maa rinnal sekä Veikko Huovisen Havukka-Aho mõtleja. Ja virolaisista neuvostovallan perinteisesti hyväksymiä Vildeä ja Tammsaarta sekä hiljalleen rehabilitoituvaa Tuglasta.

 

Timo K. Mukka: Laul Sipirja lastest (LR 47-48/1982)

Timo K. Mukka: Laul Sipirja lastest (LR 47-48/1982)

Viime vuonna ilmestyi kaikkiaan 18 teosta (vuoden viimeinen oli numero 40), joissa virolaisille nykynimille Kivirähkille ja Krullille tekevät seuraa mm. taannoin (22. huhtikuuta) esittelemäni pakolaiskirjailija Ristikivi sekä Strindberg, Havel – ja Lessing.

 

Hindrik Prants: Soome sild (LR 5/2008) - ks. blogi 21. huhtikuuta.

Hindrik Prants: Soome sild (LR 5/2008) – ks. blogi 21. huhtikuuta*.

Tänä vuonna ovat ehtineet markkinoille mm. surrealisti André Bretonin Nadja (ilmestynyt meillä 2007; Sammakko) sekä T. Vaaskiven Tarton-esseitä ja -kirjeitä sisältävä kokoelma Maarjamaa. josta siitäkin olen ehtinyt jo aiemmin (2. maaliskuuta) mainita.

 

Tatu Vaaskivi: Maarjamaa (LR 4-5/2013)

Tatu Vaaskivi: Maarjamaa (LR 4-5/2013)

Viro, ”läpeensä kaupallinen maa, joka noudattaa yltiöliberaalia talouspolitiikka”, kuten Kunnas artikkelissaan kirjoittaa, vaalii epäkaupallisia kulttuurilehtiä, koska ”symbolit ovat tärkeitä pienelle kulttuurille” ja ”kansallinen kulttuuri perustuu yhä kieleen”.

Mutta Viro vaalii samalla jotakin muutakin kuin omaa kieltään: pienen kansan kirjallista yleissivistystä, sitä eurooppalaista sivistystä, josta Suljetuissa vaunuissa Vaaskiven suulla kirjoitin. 

Viron kulttuuripolitiikkaan kuuluu tahto nostaa esiin menneiden aikojen nimiä, suuria ja pienempiä; muistuttaa entisaikojen kirjailijoiden teoksista ja elämästä (LR:n julkaisemiin teoksiin sisältyy myös milloin suppeampi, milloin laajempi kirjailijaesittely; Vaaskiven kohdalla se oli suorastaan muhkea: kääntäjä Ants Paikre on laatinut peräti 20-sivuisen pienoiselämäkerran hänestä).

Ja mihin hintaan! Alle kolmella eurolla pääsee tuollaisen kirjan omistajaksi. Myös kirjastot pääsevät, jolloin niillä on mahdollisuus kartuttaa kokoelmiaan edullisesti, mistä puolestaan kirjastojen käyttäjät hyötyvät.

 valik

 

Meillä pokkarituotanto – täysin kaupalliselta pohjalta ja ilman valtion tukea – voi joskus yltää tuollaisiin kulttuuritekoihin. Esimerkiksi Juhani Ahon pienoisromaani Yksin (WSOY 2011; Ahon syntymän 150-vuotisjuhlavuonna siis) ja Victor Hugon Kurjat (WSOY 2013) ovat sellaisia. (Joskin jälkimmäinen tiheään ladottuna ja pienellä kirjasimella ja silti lähes tuhat sivua käsittävänä on jo lähes haaste…) Hinnatkaan eivät hirvitä – mutta volyymissä ja yllättävyydessä häviämme kyllä ”eteläiselle veljeskansallemme” – ilmaus, jota ministeri Krista Kiuru toisaalla tämänpäiväisessä Hesarissa viljeli…

 

*Soome sild -juttu löytyy tästä.

„Kinnises tõllas“ muutamassa kirjastossa

En tiedä, kuinka Kinnises tõllas nyt Virossa myy, mutta ainakin voin seurailla kirjan lainaustilannetta Tarton Kaupunginkirjastossa.

Ja ihan mukavalta se näyttääkin: kaikki kirjaston viisi nidettä ovat lainassa!

Mukavaltahan se tuntuisi, jos painos myytäisiin loppuun.

Tiedustelin Oulun Kaupunginkirjastosta, ollaanko siellä kiinnostuneita ottamaan kokoelmiin yksi ilmainen tekijänkappale, Vaaskiven kaupungista kun on kysymys. Vastaus oli ilahtunut:

Hei!

Otamme mielellämme vastaan vironkielisenä laitoksena ”Suljetut vaunut”.

Kirjastollamme ei ole sitä ennestään.

Kiitos jo ennakkoon.

Ystävällisin terveisin…

Tarton kirjastoa kiinnosti kirjani tarttolaisuus, eli paikka johon tapahtumat sijoittuvat; Oulun puolestaan sen oululaisuus, siis kohdehenkilö T. Vaaskivi. Oulun suunnallahan on ollut kiinnostusta myös Suljettuja vaunuja kohtaan enemmän kuin muualla.

Tarjosin tekijänkappaletta myös kotikylällä, eli Porvoon Kaupunginkirjastoon. Vastaus oli ehkä hiukan hämmentävä:

Hankimme viime vuoden puolella aika ison satsin vironkielistä kirjallisuutta kirjastoon, joten olemme tällä hetkellä tyytyväiset valikoimaamme. Jos haluat, voit toki laittaa yhden lahjoituskappaleen tulemaan kirjastoomme.

Kiittäen,

Porvoon kaupunginkirjasto…

Nyt piti kyllä jäädä hetkeksi miettimään, että halusinko, oikeasti. Tokihan minä voisin ihan samaan hintaan (edullisemminkin, itse asiassa) olla laittamattakin.

Kauhean hienoa tietysti, että voi olla tyytyväinen työhönsä. Ja kun joku laitos on noin tyytyväinen tarjoamaansa palveluun, niin eittämättä ovat sitten asiakkaansakin. Vai?

Ei, ajattelin sitten, kai sinne Viro-hyllyyn yksi kapoinen pikku kirja kuitenkin mahtuu, saattaapa joku tarttolaislähtöinen porvoolainen siitä kiinnostuakin.

En minä kirjaani itsetyytyväiselle kirjastolle lahjoitakaan, vaan sen vironkielisille asiakkaille. Kirjoitin sisäkanteen:

Selle raamatu on kinkinud Porvoo Linnaraamatukogu eesti keelt lugevatele kasutajatele autor.

  

Karl Ristikivi – meillä tuntemattomaksi jäänyt suuri virolaiskirjailija

Karl Ristikivi (Eduard Ole 1969, Eesti Kirjanõusmuuseumin kokoelmat)

Karl Ristikivi (Eduard Ole 1969; Eesti Kirjanõusmuuseum; Tartu Linnamuuseumin kokoelmat)

Kirjailija, kriitikko ja kulttuuripersoona Karl Ristikivi (1912-1977) oli syntynyt samana vuonna kuin Tatu Vaaskivi (1912-1942). Hänen esikoisteoksensa Tuli ja raud ilmestyi 1938 kuten Vaaskiven ensimmäinen romaani Loistava Armfelt. Vaaskiven kuollessa 1942 Ristikivi oli julkaissut vasta kolme romaania (Vaaskivi kaksi, kolmas ilmestyi postuumisti). Mutta lopulta Ristikiven tuotanto käsitti kaikkiaan 17 romaania: Karl Ristikivi kohosi johtavaksi virolaiseksi prosaistiksi 1950 ja -60 luvulla.

Ja 100-vuotisjuhlavuonnaan 2012 hän oli yhtä muistettu ja juhlittu Virossa kuin Vaaskivi meillä unohdettu ja vaiettu.

Lue koko artikkeli Särön blogista.

Hindrik Prants: Huvitav mees ja Soome sild

Hindrik Prants

 

Viime keväänä Friedebert Tuglasin Elo-vaimon päiväkirjan (Elon kirja; SKS 1990) sivuilla kohtasin Hindrik Prants -nimisen 1800-luvun lopun virolaisen lehti- ja raittiusmiehen, kulttuurihistorioitsijan, fennofiilin ja yhden Suomen sillan ensimmäisistä rakentajista (hän jopa kirjoitti sennimisen teoksen, Soome sild, 1919).

 

Lossin moision pihasta

 

Kesällä piti sitten käväistä Prantsin synnyinseuduilla Võrumaalla Etelä-Virossa. Polkiessani vesisateessa mahdottomalla pyöränsohlolla pitkin pehmeiksi vettyneitä mutkaisia ja mäkisiä kyläteitä sain ehkä hiukan tuntumaa prantsilaisen vaatimattomaan elämänmuotoon minäkin. Tosin jumalanpelko ja raittiusaate eivät siinä pyöräillessä kyllä käyneet edes mielessä. Siitäkään huolimatta, että muinaisen Loosin kartanosta (jonka mailla aikoinaan pikku Hindrikkin näki päivänvalon) löysin sateelta suojan, viihtyisän kyläkirjaston ja vallan mahdottoman miellyttävän iäkkään kirjastonhoitajan, joka auliisti kertoi kylän suuresta pojasta.

moision puutarhaa

Taivaallinen Isä, minä vaivainen köyhä matkamies saan sinulta ansiotonta hellyyttä, vaikka niin usein olen sinua vastaan rikkonut. Rakkautesi on määrätöntä. Auta minua tulemaan edes vähäisessä määrin sen arvoiseksi.

Näin kirjoitti Prants.

Loosin moisio

Tarkkasilmäisen ja teräväkynäisen Elo Tuglasin päiväkirjamerkinnät Hindrik Prantsista (1858-1932) ovat herkullisia.

Keväällä 1958 Friedebert Tuglas oli saanut tutustuakseen Prantsin alkuperäisiä päiväkirjoja. Hän oli tuntenut Prantsin ja myös Elo oli tämän aikoinaan tavannut. ”Meillä oli siis henkilökohtaisia muistoja tästä mielenkiintoisesta ihmisestä.” Mitä pidemmälle Tuglas noita vanhoja päiväkirjoja lukee, sitä kiinnostuneempi hän Prantsin henkilöstä on. Ja siinä ohessa myös Elo.

moision puisto

Elo kirjoittaa omassa päiväkirjassaan – ja selvästi myöhempiä lukijoita varten –, että ”vähäisestä muodollisesta sivistyksestään ja huonoista työskentelyedellytyksistään huolimatta hän [Prants] on jättänyt pysyvän jäljen kulttuurihistoriaamme”.

Elon mukaan Prants oli äärimmäisyyteen asti säästäväinen: hän täytti kirjoitusarkit lähes ilman rivivälejä, reunasta reunaan; kirjoitti iltaisin katulyhdyn valossa; söi kehnosti; asui ja pukeutui viheliäisesti; matkasi jalan… Ja sai koko elämänsä kestää ympäristön ylenkatsetta ja ivaa nöyryytensä ja työteliäisyytensä vuoksi.

Naistenkin suhteen hän oli saamaton, yli kolmikymppisenä hän etärakasti ja haaveili peräti neljästä kaunottaresta yhtä aikaa. Nämä tosin eivät itse tienneet olevansa ihastuksen kohteina. Surullisen hahmon ritari…

navetan seutua

Elo Tuglasin mukaan kesällä 1892 Hidrik Prants pääsee sitten Suomeen seuraamaan joitakin voimistelukilpailuja. Siitä alkaa koko elämän kestänyt rakkaus Suomeen ja suomalaisiin.

Savo-Karjala -lehden toimittaja bongaa matkamiehen ainakin kesäkuun lopulla Turussa järjestetyistä monipäiväisistä laulu- ja soittojuhlista,

jossa oli sunnuntaina hauska iltama, jossa oli paljo kuulijoita, sekä sittemmin illanvietto, jossa oli raittiusmiehiä maan eri kulmilta, jopa Wirostakin Postimeeslehden aputoimittaja Heinrich Prants.

navetoilta edelleen

Turkuun Hindrik (tai Heinrich) joka tapauksessa ensimmäiseksi saapui, laivamatkan aikana ryöstettynä. Joku ystävällinen ihminen häntä Turussa auttoi ja saman tien Prants rakastui sekä maahan että kansaan…

Myöhemmin Prants vietti useita kesiään Suomessa, ”aputoimittajana” ja raittiusaatteen levittäjänä, mutta myös tutkijana ja heimoaatteen puolestapuhujana. Ja hänen yhteytensä Suomeen jatkuivat aina kuolemaan saakka.

navetta tieltä nähtynä

Kielen opiskelu oli Prantsille helppoa. Se tosin lienee johtunut osin aivan käytännön syistäkin: kielitaidottomana rahaton, pitkin poikin Etelä- ja Itä-Suomea samonnut heimoveli olisi nääntynyt nälkään.

Jo seuraavana kesänä Lappeenrannan Uutiset kertoi:

Wirolainen esiintynyt puhujana Suomessa. ’Eesti Postimees’ -nimisen wirolaisen sanomalehden aputoimittaja Heinrich Prants joka nykyisin matkustelee maassamme, on Keski-Sawon kansanopiston hywäksi wiime sunnuntaina Maaningan Mattilan tilalla pidetyssä kansanjuhlassa pitänyt pitkän ja kauniin puheen suomenkielellä, jota puhetta innokkailla mieltymyksen osotuksilla palkittiin.

Kuvaavaa Prantsin vaatimattomuudelle oli, että hän korjasi suomalaistoimittajien tietoja: Hän ei siis ollut toimittaja, kuten joskus kirjoitettiin – aputoimittaja ainoastaan. Eikä hän edustanut Jannsenin ja Koidulan perustamaa meilläkin hyvin tunnettua Eesti Postimees –lehteä, vaan vaatimattomampaa julkaisua nimeltä Postimees

matkan varrelta

Kun muutama ilta sitten kävelin (sateessa…) kohti Tuglas-seuran tiloja Sörnäisten rantatiellä ja siellä pian alkavaa professori Seppo Zetterbergin uuden Kulttuuria ja kumouspuuhia -teoksen (SKS 2013) esittelytilaisuutta, ajattelin Prantsia ja sitä, oliko Zetterberg mahtanut myös hänestä kirjassaan kirjoittanut.

Ennen tilaisuuden alkua ehdin tuon tarkistaakin:

[–] Heinrich (Hindrik) Prants oli 1800-luvun lopussa enemmän kuin kukaan tutustuttanut virolaisia Suomen oloihin [–]

Ei lopulta kovin paljon, joskin kauniisti. Kun myöhemmin yritin osoittaa tietäväisyyttäni ihmettelemällä kirjailijan ratkaisua, osoitin tietenkin ainoastaan tyhmyyteni: Zetterberg oli rajannut tutkimuksensa vuosiin 1901-1908 Helsingissä. Prantsin aika ja paikka olivat olleet toiset, varhaisemmat ja perifeerisemmät. Mutta minä vain olisin niin mielelläni lukenut jotakin Prantsista Suomessa kirjoitettua. Sellaista vain ei taida juuri olla, noita muinaisten sanomalehtien pikku-uutisia lukuunottamatta.

Tutkija rajaa itse tutkimusalueensa, ja upeaa saada aloittaa kolmesta suuresta, Oskar Kallaksesta, Gustav Suitsista ja Friedebert Tuglasista. Mutta olisi Hindrik eräänlaisena uranuurtajana voinut saada muutaman rivin enemmän. Minun mielestäni. Vaikka lyhyen aasinsillan kautta, oli hän sen verran merkillinen ja eriparinen tyyppi.

PS. Löysi Hidrik-polokin viimein naisensa, 16 vuotta nuoremman Anna Kruusmaan, joka tunnetaan mm. Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -teoksen ensimmäisenä virontajana.

Haikarat valkosulat – ehk üks üpris kummaline jutt II

Tatu Vaaskivi ehti saada valmiiksi vain vajaat 300 sivua pääteoksekseen suunnittelemastaan Kristus-romaanista Pyhä kevät.

Teoksen – tai käsikirjoituksen – tarina alkaa pääsiäisen kynnykseltä, ”Pontius Pilatuksen aikana”, ja viimeisessä valmistuneessa luvussa Jeshua on ehtinyt vasta Jerikoon.

Laajan kahdeksannen luvun Vaaskivi on otsikoinut nimellä Haikarat valkosulat.

Siinä on mm. seuraavanlainen kohta:

Niiden lepattavien siipien äänetön soitto muistutti itsensä aamuruskon säveletöntä juhlahymniä. Matkallaan tuolla hyvin korkealla jokaisen linnun ruusunpunaiset jalat olivat käpertyneet kurttuisiksi nyrkeiksi. Ja jos siipien havina olikin niin kuulumatonta, nuo hiilenkirkkaat laahaavat jalat tuntuivat rapisuttavan taivaan ääretöntä vaatetta, niin että Jairus miltei kuuli repeävän siniteltan kaiun, joka kiiri lintujen mukana ja häipyi pois. Kauas pohjoista kohti!

Suljetuissa vaunuissa kiinnitän huomioni useamman kerran Viron kattohaikaroihin – tai ajoittain niiden puuttumiseen – ja myös erääseen Vaaskiven haikara-kuvaukseen:

Edes komeita kattohaikaroita ei katseemme täällä tavoita, niitä sentään Tallinnan lounaisissa taajamissa esiintyy vielä runsaastikin. Ja meille, ikämme vaatimattomampien ja värittömämpien harmaahaikaroiden parissa eläneille, Eurooppa alkaa juuri kattohaikaroista, noista valkosulkaisista, joista Tatu myöhemmin kirjoitti kauniisti, että ”ne symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Kattohaikara oli selvästi tehnyt vaikutuksen Vaaskiveen hänen Tarton-matkallaan. Jopa siinä määrin, että hän valmisti sille tärkeää symbolista osaa suuressa romaanissaan. Valitettavasti Tatu uupui kesken työnsä: vain yhden lyhyen luvun hän jaksoi tuon jälkeen enää kirjoittaa lisää.

Kun talvella suunnittelin tätä viimeviikkoista Tarton-vierailuani, mielessä kävivät alkukevään lauhkeat säät, luonnon herääminen – ja palanneet haikarat (maaliskuun puolimaissa ne näille seuduille yleensä saapuvat).

Mutta kevät oli pahasti myöhässä myös Viron sydämessä, hanget kattoivat peltoja samalla tavoin kuin Porvoon seudullakin. Lund, ei lind.

Siksipä olikin sangen hämmentävää nähdä Vaaskivi-henkisen kirjaesittelyni jälkeisenä aamuna Postimees -lehden uutinen:

20130412 Tartu Postimees valge-toonekured

Linnut, jotka siis yleensä saapuvat paljon varhemmin keväällä (mutta eivät kuitenkaan lumelle, kuten myöhemmin annoin itselleni kertoa) ja yksittäisinä pieninä ryhminä, päättivät rynnistää juuri eilen satapäisenä parvena Tarttoon. Vastustamaton kutsu lentää… Haikarat valkosulat…

Tuo kuva ei tosin kovin kaksinen ole. Kyllä siitä haikaroita löytää, mutta olisi luullut kuvaajan saavan paremmankin. Ja ympäristö, sehän on kaatopaikka. Mutta haikarat eivät ole vegetaristeja ja kaatopaikalta löytyy varmasti jotain elävää ja kuollutta ravintoa niillekin. Hangilta vähemmän.

Kauniimpi otos on sen sijaan tämä, edelliseltä viikonlopulta Kongutasta, kolmisenkymmentä kilometriä Tartosta lounaaseen:

kured lumes

Jotain suorastaan japanilaisen herkkää siinä on.

Tarton kirjakauppoja katsastamassa

Tietenkin täytyi  lähteä myös katsastamaan, kuinka kirja on esille pantu.

Tietenkin täytyi lähteä myös katsastamaan, kuinka kirja on esille pantu.

Kaubamajan Apollon (Riia 1) uutuushyllyt ovat saavuttaessa heti oikealla.

Kaubamajan Apollon (Riia 1) uutuushyllyt ovat saavuttaessa heti oikealla.

Valikoima on runsas eikä Kinnises tõllas aivan lukukorkeudelle ole yltänyt.

Valikoima on runsas eikä Kinnises tõllas aivan lukukorkeudelle ole yltänyt.

Sangen sekalaiseen seurakuntaan oli kirja päätynyt, toki houkuttavien nimikkeitten keskelle: Barnesin uusin, Thatcher-sitaattikirja, Los Angelese dieet...

Sangen sekalaiseen seurakuntaan oli kirja päätynyt, toki houkuttavien nimikkeitten keskelle: Barnesin uusin, Thatcher-sitaattikirja, Los Angelese dieet…

Myös Tasku-kauppakeskuksen(Turu 2) Rahva Raamat on pannut uutuuskirjat ovensuuhun.

Myös Tasku-kauppakeskuksen(Turu 2) Rahva Raamat on pannut uutuuskirjat ovensuuhun.

Presidentin myhäilevän katseen alla on kirja poikineen.

Presidentin myhäilevän katseen alla on kirja poikineen.

Bestsellerit ovat  pääpöydillä, mutta täällä Kinnises tõllas on joka tapauksessa seinähyllylläkin ihan luettavissa.

Bestsellerit ovat pääpöydillä, mutta täällä Kinnises tõllas on joka tapauksessa seinähyllylläkin ihan luettavissa.

Ja sangen hyvässä seurassa vieläpä: Viron lipun historiaa, Leningradin piiritystä II maailmansodassa ja taistelua Peipsin jäällä 700 vuotta aiemmin...

Ja sangen hyvässä seurassa vieläpä: Viron lipun historiaa, Leningradin piiritystä II maailmansodassa ja taistelua Peipsin jäällä 700 vuotta aiemmin…

Hintaan 15.70 kirjaa täällä myytiin. Nettikaupassa hinta on tietysti hiukan edullisempi.

Hintaan 15.70 kirjaa täällä myytiin. Nettikaupassa hinta on tietysti hiukan edullisempi.

Kustaa II Adolf, Tarton yliopiston perustaja.

Kustaa II Adolf, Tarton yliopiston perustaja.

Samaan aikaan toisaalla Jukka Kostiainen… – ehk üks üpris kummaline jutt I

20130410 UM Jukka Kostiainen hiihti halki Suomen 1

Viime keskiviikkona Tartossa, juuri keskittyessäni omaan suoritukseeni, minut tavoitti porvoolaistuttavien huvittuneet viestit. Että olin Uusimaan mukaan kuulemma käynyt hiihtämässä Suomen päästä päähän…

Just. En niin.

Täyskaima jostain lähitienoolta siinä oli ylittänyt itsensä ja uutiskynnyksen. Olen minä hänestä joskus kuullutkin, on tullut puhelinsoittoja, että ”oletteko nyt se oikea Jukka Kostiainen”.

No aivan varmasti, kaiken aikaa, ja ollut jo sangen pitkään, ihan kirkonkirjojen mukaan ja aitoustodistuksen kanssa…

Viisikymmentäluvun puolimaissa Jukka oli Suomen toiseksi yleisin pojannimi, niin että kyllähän meitä riittää. Kansakoulussa luokallani oli poikia tusinan verran – joista kolme Jukkaa. Opettaja ratkaisi ongelmansa näppärästi, nimesi meidät uudestaan: kaikki rutiineja häiritsevät Jukat lakkasivat olemasta, syntyivät J. Kalevi, J. Tapani ja J. Tapio.

Sieltä luokan seinälle ripustettujen ensimmäisten piirustusteni alakulmasta poimin taiteilijanimeni J.Tapio (siis välilyönnittä, väärinkirjoitettuna). Terveisiä vaan Saavalaisen Ritvalle. Ja suuri kiitos.

Jukkia on siis paljon, sukunimi on jo vähemmän tavallinen. Postia, puheluja ja puhutteluja on tullut milloin Koistiselle, milloin Koistiaiselle, Kostianderillekin. Joku kysyi kerran, että ollaanko sitä Raili Kostialle sukua…

Joka tapauksessa täysnimikaimoja on varmasti harvassa, tämänkokoisessa kylässä ei uskoisi olevan yhtäkään.

20130410 UM Jukka Kostiainen hiihti halki Suomen 2

Mutta palataan takaisin nykypäivään.

Vaikka kuntosalin isäntä on pitkin talvea yrittänyt saada minua suksille, niin en ole taipunut: hiihto ei enää ole minun lajini, vaikka aikoinaan olikin talviharrastuksistani ylivoimainen.

Sen sijaan kaimani siis hiihti 33 hiihtopäivässä Suomenlahdelta Jäämerelle.

Se on mahtava suoritus. Voi vain kuvitella mitä tuollainen vaatii.

Tuo kuvitteleminen, ympäri vuoden ja joka säällä, onkin kai enemmän minun lajini.

Muutama vuosi sitten ainakin kirjoitin sellaisen novelliyritelmän, jossa suunnilleen ikäiseni ja oloiseni mies päättää ruveta merkitsemään päivittäiset juoksulenkkinsä kilometrit Suomen kartalle, lähtöpisteenä Helsingin Vallila, maalina lopulta Gamvik – Jäämeren rannalla!

Talven, kevään ja kesän hän siinä juoksee. Päivämatkat ovat lyhyempiä kuin kaimallani maastossa, aikaa kuluu huomattavasti kauemmin. Eikä kaveri oikein hyvässä hapessa ole 19.8. maaliin päästyään:

Gamvik. Meri on kylmänsininen, lokit huutavat, haisee kala. Viimeiset kilometrit ovat yhtä helvettiä. Asvaltti syö askelta, sydän hakkaa, ajatus käy hämäräksi. Usva peittää maiseman, välillä uskon näkeväni ravunpunaisen majakan, joka sitten taas häviää ja edessä on vain kivikkoa, loputonta kivikkoa, jota asvaltti halkoo. Ja oikealla puolen meri, jäänsininen meri, tyynenä ja uhkaavana. Kuin valmistautumassa hyökyyn, peittämään lopultakin kaiken. Olen perillä: tämän pidemmälle ei pääse; ei voi kääntyä takaisin, ei piilotella vuonojen varsilla, ei kadota tunturiin – paluuta ei ole. Koko elämäni juoksin pakoon aaveitani. Turhaan. Ne ovat nyt täällä. Tulkaa ja ottakaa, viekää pois, tappakaa. Qui sono, qui rimango. Maailmanlaita, Gamvik.[–]

Perillä

Sangen merkillinen juttu. Ja niin kuin ei siinä vielä tarpeeksi, niin jostakin syystä, enää en muista mistä, juuri tänään viettäisi novellini minäkertoja yksinäistä syntymäpäiväänsä:

13.4. Hiljaiset syntymäpäivät. Enpä ollut juuri kutsujakaan lähetellyt.[–]

Mies joka vei…

Kun noin kuukausi sitten (2.3.) kirjoitin Tatu Vaaskiven viemisestä takaisin Viroon ja Tarttoon, tunsin lievää suurempaa houkutusta rinnastaa tapaus erääseen anekdoottiin 70-luvun lopulta.

Mutta hiukan kaukaa haetulta (niin viimein totesin) tuntui punktohtori Esa Saarisen nimen mainitseminen tässä yhteydessä. Jotain rajaa näihin aasinsiltoihinkin…

Kuinka ollakaan, Esa Saarinen osoittautuu sangen aktuelliksi persoonaksi juuri nyt, Himas-jupakoinnin velloessa, kuten Helsingin Sanomien tänään ilmestyneestä Kuukausiliitteestä voimme todeta. Joten ehkä sitten palaan häneen.

Ilman muuta Hurriganes-musiikki. Eritoten pidän heidän Get on [Get on] -piisistään.

Näin tuore tohtori Saarinen Ilta-Sanomissa vuonna 1977 mielimusiikkia kysyttäessä, HS:n Saska Saarikosken mukaan.

Myöhemmin Kuukausiliitteen artikkelissa Esa paljastaa Hurriganesin olleen (suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen) pikkuveli-Vesan intohimo. Esa oli ymmärtänyt, ettei hänen omalla Beach Boys -diggailullaan suurta yleisöä lämmitetä ja päätti heittää toimittajalle jotain rankempaa, mediaseksikkäämpää, katu-uskottavuutta kartuttavampaa.

Ja paremmin suurta yleisöä puhuttelikin Remun englanti kuin BB:n – tai Saarisen itsensä.

Mutta miksi punktohtorin persoona vilahti mielessäni kun lähestyvästä kirjanjulkaisustani kirjoitin?

Esa intoili aikoinaan jossain kotibileissä (hilpeän itseironisesti), että ”hänet tullaan muistamaan miehenä, joka vei Hurriganesit Amerikkaan”.

No, ehkemme kuitenkaan muista. Iltapäivä- ja naistenlehtiä ahmiva rahvas muistaa Esan pantteribleiseristä, intelligentsia ja yritysmaailma varmaan paljosta merkityksekkäämmästäkin.

Mutta onnistunko minä nyt yhtään paremmin omissa kulttuuripyrinnöissäni yrittäessäni viedä T. Vaaskiveä Tarttoon?

Jääkö ensi torstain esiintymiseni Tarton Kaupunginkirjastossa samanlaiseksi hetkelliseksi kuriositeetiksi kuin Esan Berkleyn-kämpässään soittelema Roadrunner-älppäri: muutama vaivautunut kuulija; joku sanoo, että ihan jees; sitten siirrytään kiinnostavampiin juttuihin…

Saa senkin sitten nähdä, Tatu Vaaskiven sanoja lainatakseni.

Joka tapauksessa: Ketoon, ketoon!, Eski, näin kuusikymppisten kynnyksellä.

Ja terveiset samalla myös Liisalle, Kitulle, Taaville, Vepille, Vusille ja Artulle. Ja Tuupolle, tietenkin. Ja Littuselle.

Kalbo

Iloinen perhetapahtuma Iisveden kaupunginosassa 27.9.1924

Hetkeksi vielä professori Kai Laitiseen.

Toissapäivänä 14.3. oli Hesarissa hänen nekrologinsa, ihan asiallinen ja sympaattinen.

Yksi seikka vain sattui savolaisen silmään, viänsi syntymäviärät leuvat hymmyyn. Ja olisipa saattanut naarattaa pikku-Kaitsun onnellisia opettajavanhempiakin: Voe tokkiisa! Että oikeinko tässä kaupunginosassa eletään, Iisvejllä!

Eipä silti, ihan vireä kylähän se Iisvesi tuohon aikaan oli, juna kulki kaupunkiin ja julmettu määrä puutavaraa sahoille.

Mutta jos Kai Laitinen syntyi ”Iisveden kaupunginosassa”, niin sitten kai joku Sota ja rauhakin on syntynyt Neuvostoliitossa.

Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi I: Nisunjyvät

Kun viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Tatu Vaaskiven syntymästä, nyt vietämme runoilija Saima Harmajan vastaavaa juhlavuotta. Tuon myöskin jo nuorena menehtyneen taiteilijasielun.

                                                                            * * *
Saima Harmajaa (1913-1937) ei ole unohdettu.

1970-luvulla hänen muistoaan ja tuotantoaan kunnioitettiin elämäkerralla (Kaarina Helakisa: Saima Harmaja – legenda jo eläessään; WSOY 1977) ja 30 vuotta myöhemmin muisteluteoksella (Päivi Istala (toim.): Saima Harmaja – runoilijoista runoilijoin; WSOY 2007).

Kymmenen vuotta sitten, runoilijattaren syntymän 90-vuotisjuhlavuonna, perustettiin Saima Harmajan nimikkoseura: seurasi runoiltoja kirjastoissa; ”runollisia [ja suosittuja] hautuumaakävelyjä Helsingin Hietaniemessä Saiman syntymäpäivän aattona”; syntyi myös Sanataidekoulu Saima…

Mitä kaikkea juuri alkanut juhlavuosi sitten tuokaan tullessaan!

Tamperelainen Tulenkantajat-kirjakauppa ehti ilmeisesti ensimmäisenä satavuotisjuhlimaan: Saima Harmaja 100v. -iltaa vietettiin jo tammikuussa.

Harmajan kustantaja (WSOY) muistaa runoilijatarta julkaisemalla vielä talven kuluessa Kirjeitä Saima Harmajalle ja toukokuisen syntymäpäivän aikoihin uusintapainoksena Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa (painos saanee järjestysnumerokseen jo 15…).

Voimme uskoa että tämä juhlavuosi nousee suuren yleisön tietoisuuteen paremmin kuin T. Vaaskiven viimevuotinen, joka huomioitiin oikeastaan vain Vaaskiven kotikaupungissa Oulussa ja suppeassa akateemisessa piirissä Helsingissä (tässä). Yksi väitöskirja tosin julkaistiin (Veli-Matti Pynttäri: Vain tämä menettelytapa tuntuu tulokselliselta…”: psykoanalyysi modernin aikakauden myyttinä T. Vaaskiven kulttuurikritiikissä) ja sitten tuo Suljetut vaunut -omakustanne.

                                                                       Huhtikuu 1932

Vasta 19-vuotiaan Saima Harmajan esikoiskokoelma Huhtikuu (WSOY 1932) sai osakseen sekä kriitikoiden että yleisön varauksettoman ihastuksen. Mm. kevään kuulas hurmio ja perhosmaisen herkkä luonnontaju, toisaalta hiljainen hartaus ja tuskan tumma ääni olivat määritteitä joita kriitikot viljelivät.

Liisa Enwald kirjoittaa Istalan teoksessa, että Harmajan seuraavat kokoelmat Sateen jälkeen (WSOY 1935) ja Hunnutettu (WSOY 1936) saivat vaisumman vastaanoton:

[–] kritiikit alkoivat käyttää sellaisiakin sanoja kuin liian artistinen, vähäverinen ja kalvakas. ”Jääneekö ikuiseksi lupaukseksi”, kyseli Viljo Kojo.

Mutta ainakin yksi tuon ajan merkittävimmistä kirjallisuuskriitikoista – T. Vaaskivi – ei Harmajan taitoja kyseenalaistanut sanallakaan, koskaan. Ja Vaasikivi sentään varoi visusti lyömästä mestarin leimaa kehenkään liian kevein perustein. Seikka, jonka sai omalla kohdallaan mm. Mika Waltari kokea.

Vaaskivikin joutuu Huhtikuun lumoihin: hän näkee siinä

[–] aivan harvinaista lahjakkuutta, eräänlaista tummaa, kärsivää kauneutta, persoonallisia äänenpainoja, jotka kokoelman alkupuolella kyllä tahtovat hukkua sovinnaisiin ja haettuihin muotoihin, mutta loppupuolella puhkeavat tuolloin tällöin aivan hämmästyttäviin säkeisiin.

Tuon Kalevassa julkaistun, lyhyen ytimekkäästi nimetyn artikkelinsa ”Uusi runoilija” Vaaskivi päättää sanoihin:

Ja kun tähän luontaiseen lahjakkuuteen vielä yhtyy varma, vilpitön pyrkimys seesteisyyteen, ymmärtämykseen ja eräänlaiseen kärsivään, vakaaseen nöyryyteen elämän ja kuoleman edessä, niin lienee myös Saima Harmajan tulevaisuuden varalle antama lupaus vakavimpia mitä nuoret esikoiskokoelman kirjoittajat ovat antaneet viime aikoina.

Näin kirjoittaa siis tuolloin vasta 20-vuotias T. Vaaskivi vuotta nuoremman Harmajan teoksesta, vain viisi vuotta ennen runoilijan kuolemaa. Ja kymmenen vuotta ennen omaansa.

Sateen jälkeen 1935

Seuraavan kokoelman (Sateen jälkeen 1935) ilmestyttyä Vaaskivi ei tosiaan tunne sanoja sellaisia kuin ”vähäverinen” tai ”kalvakas”:

Eräs niistä perusvaikutelmista, jotka heräävät jo kirjan ensimmäisiltä lehdiltä, on muodollisen ilmaisun virheettömyys ja kirkkaus. Saima Harmajalla on hallussaan sama runokielen täyteläisyys, sama värien metallinen säteily, joka leimaa Kaarlo Sarkian sensualistisia säkeitä.

Sarkiaan (1902-1945), tuohon toiseen (tai yhteen monista, pikemminkin) tuberkuloosiin menehtyneeseen ajan runoilijaan Harmajaa usein verrataankin. Tai sitten heidät pannaan ikään kuin kilpailemaan keskenään.

Vaaskivi päättää artikkelinsa:

[–] runokokoelman perusteella tekee mieli tervehtiä Saima Harmajaa eräänä tulevien vuosikymmenten kantavimmista lyyrikonnimistämme.

Vaikka Harmajan lyyrikonura jäi sitten kovin lyhyeksi, on Vaaskivi jälleen harvinaisen oikeassa: kokoelmien lukuisat uusintapainokset ja jo vilkaisukin Istalan teokseen koottuihin lukuisiin lukijakokemuksiin vuosikymmenten varrelta ovat siitä eittämätöntä todistetta. Ehkeivät nuo ”tulevat vuosikymmenet” sentään enää jatku, hiukan se vaatisi liioittelua ja Lapin lisää, mutta vain hiukan.

Hunnutettu 1936

Kolmas kokoelma (Hunnutettu 1936) on Vaaskiven mielestä paluuta esikoisen mielenmaisemiin. Kun Sateen jälkeen oli ”eheästi valoisa teos”, ovat Huhtikuu ja Hunnutettu kokoelmia, ”joissa surun ja kuoleman tunnot pimentävät runon näköaloja”.

Mutta

[–] se mikä tässä kokoelmassa on lyyrillisessä sulossa menetetty, se on merkinnyt voittoa sisäisen rehellisyyden tilille.

Tuo sisäinen rehellisyys oli Vaaskiven niin itselleen kuin lukijana ja kriitikkona muillekin kirjailijoille asettamia korkeita päämääriä.

Yhdessä tunnetuimmista artikkeleistaan, ”Vapaan arvostelun puolustus” (Suomalainen Suomi 1936), Vaaskivi kirjoittaa:

Lähteköönpä romaani tai runokokoelma miltä elämänkatsomukselliselta pohjalta tahansa, jos sen äänenpainoissa puhuu totinen ja korkea runoilijahenki, jos kirjailija on siinä todella voitollisesti seurannut omaa geniustaan ja antanut ideaaleilleen syvältä kouraisevan, illusoorisen tulkinnan, teos on kohotettava jka epäilemättä kohotetaan sille kuuluvaan valta-asemaan.

Siinä se on lyhyesti ja ytimekkäästi luonnehdittuna…

Vaaskivi poimi jo esikoiskokoelmasta yhdeksi suosikikseen runon ”Siemenet”. Nyt, Hunnutetun kohdalla, hänen silmänsä pysähtyy runoon ”Auran alla” joka saa hänet kirjoittamaan:

Vielä himmeä, mutta persoonallinen käsitys elämän ja kuoleman vaativista mysteereistä väikkyy näiden uusien runojen taustalla, samalla kun runoilijattaren vertauskuva mullassa nukkuvasta siemenestä saa uuden, vavahduttavan kaiun.

Jyvän mysteeri kiehtoi Vaaskiveä itseään kovin, tuo mystinen kohtalonusko nisunjyvään, joka voittaa elämän menettämällä sen – seikka joka yhdisti hänet mm. Uuno Kailaaseen (1901-1933; Kailas, yksi keuhkotautiin kesken elämänsä uupunut runoilija hänkin).

Myös Kailaan ja Harmajan runouden välillä nähtiin yhtymäkohtia. Erään sellaisen pukee sanoiksi Sinikka Nopola vuosikymmeniä myöhemmin. Kummankin riimiruno on ”puhetta”, luontevaa, soljuvaa. ”Hän [Harmaja] on pudottanut runot hihastaan, eikä kieli ole ehtinyt matkalla kangistua.”

Vaaskivi tosin huomauttaa myös eräästä olennaisesta erosta: kun Kailaalla sama sairaus ja sama sisäinen yksinäistyminen johtivat eettiseen hätään, kuolinrippiin, minän ja maailman ristiriitaan, Harmajalla puolestaan säilyi loppuun asti ilo ilmiöiden kauneudesta, heleä lähikuva maailmasta vailla eettistä painiskelua.

                                                                           Kaukainen maa 1937 (postuumi)

Kohtaus Suljetuista vaunuista: kriitikot Lauri Viljanen ja Tatu Vaaskivi ovat poistuneet Akateemisen kirja-alennusmyynnistä ulkona riehuvaan lumisateeseen ja…

[–] Jo heti ensimmäisessä kulmassa törmäsimme lumen kuorruttamaan hahmoon. Tuo törmäys oli myös perin fyysillinen, sen voimasta kirjapakettini nimittäin luiskahti hankeen josta lähdin sitä pikimmin pelastamaan. Viljanen lumimiehen ensinnä sitten tunnistikin, ”Kas, terve, kirjailija Waltari, hän huikkasi tuuleen – sillä maisterihan se siinä totta vieköön oli.Waltarin ja Viljasen välit olivat jo siihen aikaan varsin kireät, muutamasta Laurin kritiikistä johtuen, ja vähän muustakin vielä. Maisteri pyyhkäisi märkää hyyhmää kasvoiltaan ja minulle osoitettujen anteeksipyyntöjen ja pahoittelujen päälle totesi Lasselle vain ykskantaan, että Viljasenkin on hyvä muistaa sellainen seikka, että kun teistä kriitikoista kirjoitetaan kirjallisuuden historiaa, niin muutaman sivun verran riittää mainiosti, mutta hänen kaltaisestaan kirjailijasta kirjoitettaessa tarvitaan kymmenen. Teosta, hän vielä täsmensi. Silloin Waltari kyllä oli tosissaan – ja aivan oikeassa. Sitten hän oikaisi ryhtiään, kohotti kohteliaasti lumista hattuaan ja katosi pyryyn. Me jatkoimme omaan suuntaamme, jalat upposivat yhä syvempään lumeen eikä kalosseista ollut mitään apua. [–]

Niin on kirjoitettu paljon myös runoilija Saima Harmajasta, kriitikko T. Vaaskivestä huomattavasti vähemmän. Sodan jälkeinen tyyli-ihanteiden muuttuminen kosketti lopulta pahemmin esseistiä ja prosaistia kuin runoilijaa.

Harmaja on paikkansa varmasti ansainnut – mutta mistäpä tiedämme, Vaaskivenkin jyvän hetki saattaa vielä kerran koittaa.

Kootut runot 1942

Kissatappelua eli hyveellisen neidon kovat kokemukset

Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936

Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936

Eduardo Mendozan kotimaassaan palkittu ja ylistetty Kissatappelu. Madrid 1936 (Tammi 2012) pyrkii olemaan yhtä aikaa (tai vuorotellen) historiallinen romaani, jännityskertomus ja burleski veijaritarina. Ja epäonnistuu jotenkin kaikissa, yhdistelmä ei toimi, keitos jää herkullisen kuuloisista raaka-aineistaan huolimatta vaisuksi.

Tuon ajan Madridin räjähdysherkkä, väkivaltainen ja lähes sekasortoinen ilmapiiri ei välity tehokkaasti, koska tapahtumiin, kunnon rähinöihin ei mennä, niistä pikemminkin vain kerrotaan jälkikäteen. Jännityskertomukseksi tapahtumat puolestaan etenevät liian verkkaisesti. Ja veijaritarinan rima on asetettu liian matalalle, jos päähenkilö on niin typerä että annettuaan houkutella itsensä rähjäiseen bordelliin luovuttaa ventovieraalle oppaalleen niin lompakkonsa kuin passinsakin ”turvaan”, koska tuollaisessa paikassahan saattaa kadota mitä vain…

Romaanin päähenkilön, pitkänhuiskean taiteentutkijan ja värittömän antisankarin Anthony Whitelandsin opastamana lukija kokee mielenkiintoisen matkan Diego Velazquezin taiteen maailmaan, lukuisia teoksia tulee esiteltyä, niiden syntyhistoriaa ja malleja, taiteilijan itsensä elämänvaiheitakaan unohtamatta. Lopulta se onkin ehkä romaanin parasta antia, ainakin Espanjan 1600-luvun taiteeseen aiemmin täysin perehtymättömälle.

Kovin varovasti Mendoza tätä materiaalia lopulta kuitenkin itse tarinassa hyödyntää. Tai ehkei valistumaton lukija vain näe Mendozan tekstin alle, havaitse nyansseja. Kuten harjaantumaton katsojakaan ei näe Velazquezin mallien olevan sairaita ja mielenvikaisia, ennen kuin opas sen hänelle kertoo.

Tuhti ruiske burleskia olisi tehnyt hyvää niin Whitelandsiin kuin muutamaan muuhunkin hieman aneemiseen romaanihahmoon, piirtänyt niistä terävämpiä, koomisempia, traagisempia. Ei välttämättä sen uskottavampia mutta mielenkiintoisempia. Velazquezin taidehan suorastaan tyrkytti estradille omia banaaleja suosikkityyppejään, kääpiöitään, idioottejaan. Jos kohta Venuksiaankin.

Tizian: Aktaionin kuolema

Tizian: Aktaionin kuolema

Velazquezin sijaan Mendoza lainaa Tizianilta: tämän maalauksessa ”Aktaionin kuolema” Artemis (Diana) rankaisee neitsyyttään loukannutta (hänet alastomana nähnyttä) sankari Aktaionia muuttamalla tämän hirveksi. Jolloin Aktaionin omat metsästyskoirat repivät sankarin kuoliaaksi. Omat koirat purivat…

Artemis on luonnollisesti romaanin ihana ja ylhäinen Paquita-neito, josta taulua tarkasteleva Whitelands jo näkee päiväunia. Mutta itse Whitelandsista tulee pikemminkin mieleen Velazquezin maalauksen Don Juan de Austria, hovin osa-aikainen narri…

Velazquez: Don Juan de Austria

Velazquez: Don Juan de Austria

Romaanin loppupuolella Mendoza yllättää toisentyyppisellä lainauksella, arkaaisella pastissilla – vai pitäisikö nyt puhua pikemminkin parodiasta.

Eräässä melodramaattisessa kohtauksessa sisarukset, kaksi ylhäisönaista – tuo pian kolmikymppinen Paquita ja hänen vielä kouluikäinen sisarensa Lilí – keskustelevat puutarhassa. Vanhempi siskoksista on suuren tunnekuohun vallassa: hän on antanut neitsyytensä (josta hän koki tulleen itselleen rasite) viileän laskelmoivasti ulkomaalaiselle, jonka tiesi poistuvan elämästään pian ja lopullisesti. Ja tietenkin pikkusisko on syvästi rakastunut tuohon samaan mieheen, Whitelandsiin.

”Voi Lilí, minulla on kauhea ongelma”, Paquita sanoi. Ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän puki ahdistuksensa sanoiksi sukulaissielun edessä.

Ja pian tuon jälkeen:

”Tule”, Lilí sanoi, ”istutaan tuolle penkille, ja kerro mikä sydäntäsi painaa. Minulla ei ole paljon kokemuksia aikuisten maailmasta, mutta olen sisaresi, tunnen sinut ja rakastan sinua enemmän kuin ketään, ja se korvaa tietämättömyyteni.”

Sitten:

[–] he istuutuivat ja Paquita avasi sydämensä ja kertoi Lilílle kaiken sen, minkä lukija jo pääosin tietää [–]

¡Basta! (Madre mia…)

Mutta jotenkin tuo tyyli siis tuntuu kovin tutulta. Missä teoksessa nuori viaton (tai pikemminkin juuri turmeltu) neito avautuu lähes samoin sanoin?

Ainakin muudan markiisi de Sade maalaili kuuluisassa ”filosofisessa” teoksessaan Justine (suomalainen alaotsikko ”eli hyveellisen neidon kovat kokemukset”; Gummerus 1970) varsin samaan tapaan 1700-luvun lopulla…

Tosin Mendozan romaanin pappi on kyllä mahdollisimman kaukana de Saden munkeista ja muista kirkonmiehistä, noista läpimoraalittomista nautiskelijoista, eivätkä velazquezmaiset kretiinit ja muut kummajaiset ilmestyneet uhkaamaan neitojen siveyttä – tehtävä jäi yhden hoopon protestantin harteille.

Valitettavasti kohtaus jää jotenkin irralliseksi. Tällainen hempeily vaatisi sekin burleskin vastapainonsa, mutta sellaiseen ei Whitelandsista ole. Eikä romaanin muistakaan miehistä: kaikki leikkivät mieluummin rosvoa ja poliisia.

Mutta myös toinen hauska yhteys Mendozan ja de Saden välillä paljastuu. Tai pikemminkin Kissatappelun ja Justinen välillä.

Velazquez: Rokeby Venus

Velazquez: Rokeby Venus

Kissatappelussa merkittävä osa on Velazquezin ”Rokebyn Venus” -maalauksella, jopa niin merkittävä, että suomalaisen laitoksen kanteen on lisätty yksityiskohta teoksesta.

Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936

Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936

Kuinka ollakaan, eräässä muinaisessa Justinen englanninkielisessä laitoksessa on selvästikin lainattu samaa aihetta.

Markiisi de Sade: Justine

Markiisi de Sade: Justine

Teokset ovat kuin toistensa peilikuvia…

Romaanin lopussa asiat ratkeavat siinä määrin kuin ratkeavat, Whitelandsista riippumatta ja hänestä mitään piittaamatta, ja tämä surullisen hahmon haahuilija pistetään junaan ja lähetetään lopultakin kotiin.

Kaikki muu, Madrid ja sen asukkaat, sähköinen ilmapiiri, jää ennalleen, odottamaan räjähdystä, väistämättömän sisällissodan puhkeamista. Vain Whitelands on pois – ja se hänen mittaamattoman arvokkaaksi arvioimansa, ennen tuntematon ja nyt oudossa tulipalossa tuhoutunut Velazquezin toinen Venus-maalaus.

Sen pituinen se. – Vai senkö sittenkään?

Lähes kaikki nappulat ovat edelleen laudalla, kuningatar hyvissä asemissa. Peli saattaisi vielä jatkua. Vai kuinka, Eduardo Mendoza?

Mad manners eli Seikkailijan etiketti vm. 1919

Yksin maailman ääriin
Viime lauantaina (12.1.) pysäytti Hesarin kulttuurisivuilla harhailevan katseeni kuva merkillisestä vanhasta kirjankannesta.

Artikkeli ”Rohkea Alma koki maailman myrskyt” olisi ilman sitä jäänyt ehkä lukematta, mutta tuo kuva, se oli kuin jostakin aikansa lastenkirjasta, korean-sievistelevä – ja, kuten nykyään sanotaan, rasistinen. Ja sitten kirjan nimi Yksin maailman ääriin (WSOY 1934)…

Siis esiteltiinkö tässä joku ”Gulliveran retket kääpiöiden maihin lapsille lyhennettynä”? Vai mistä nyt oli kysymys?

Teoksen kirjoittanut Alma M. Karlin vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta tyypiltä, umpihullunrohkealta suorastaan, ja kirja ehdottomasti tutustumisen arvoiselta.

Eletään vuotta 1919. Ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Eurooppa on raunioina, sodan arvet syvät. Kuten niin moniin muihinkin myös Alma Karliniin, nuoreen itävaltalaisnaiseen, iskee kaukokaipuu. Tai vielä enemmän: Alma tuntee itsensä uudeksi Kolumbukseksi, hän haluaa kokea jotakin sellaista kuin Kolumbus. Yksin. Ja nyt!

Rahaa hänellä ei ole, mutta suuri luottamus kirjailijanlahjoihinsa ja kielitaitoonsa. Niiden avulla hän hankkisi elantonsa ja rahoittaisi matkansa sen edetessä. Pian lukijalle tulee myös selväksi, että peräänantamattomuutta ja sitkeyttä, huumoria ja nokkeluutta tällä itävallattarella on enemmän kuin monella miehellä. Niitä ilman hän ei kaikista vaaroista ja vastoinkäymisistä olisi tuosta peräti kahdeksan vuoden mittaiseksi venähtäneestä odysseiastaan selvinnyt edes hengissä.

Kun olin lukenut muutaman ensimmäisen luvun, alkoi myös kiinnostaa kuinka kirja aikoinaan otettiin meillä vastaan.

Teos oli herättänyt ilmestyessään ilmeisen suurta huomiota: tästä aivan uudenlaisesta matkakirjasta kirjoitettiin runsaasti esittelyjä ja artikkelit olivat voittopuolisesti sangen laajoja – ja paitsi sitä, innostuneita.

Jo otsikot kertovat paljon: ”Viehättävä matkakirja”, ”Rohkea maailmankiertäjä”, ”Terävä tyttö maailmalla”, ”Erinomainen matkakuvaus”, ”Neitonen tarttui matkasauvaan”…

Tietyssä mielessä Alma Karlin onkin suurempi sankari kuin vaikkapa herrat Milonoff ja Rantala, näin jos verrataan reissuajien lähtökohtia: heiveröinen, lähes varaton nainen yksin 1900-luvun alun eksoottisissa maissa vs. kaksi raavasta miestä teknistyneellä ja ”sivistyneellä” 2000-luvulla, miestä joilla minä hetkenä tahansa on mahdollisuus vaikka lentää kotiin ”villien” ja ”sekarotuisten” parista.

Useimmat kriitikot näkyvät tarttuneenkin juuri teoksen tuohon puoleen: uljaan nuoren naisen selviytymistarinaan ja toisaalta teoksesta huokuvaan kirjoittajan persoonalliseen voimaan. Yleensä Karlin pystytään näkemään (amatööri)tutkimusmatkailijana ja taiteilijana, ei seikkailijattarena. Ja, kuten eräässä artikkelissa selväsanaisesti asia ilmaistaan, ”sekarotuiset kansat saavat kuulla kunniansa häneltä ja kaikesta päättäen oikeutetusti”. Ja että rahattomuuttaan täytyi kirjailijan matkustaa Atlantin yli kolmannessa luokassa, ”joten hän joutui välittömään kosketukseen yhteiskunnan pohjakerrosten kanssa ja sai juuri sen vuoksi kokea yhtä jos toistakin epämiellyttävää”.

Toki useammin asia esitetään positiivisen kautta:

Olemme tottuneet lukemaan matkakertomuksia, jotka opettavaisessa äänilajissa ovat tutustuttaneet meidät unohtamaamme maantieteen koulukurssiin loistolaivojen salonkien tai upeitten autojen ja junien perspektiivistä. meidän on annettu ymmärtää, että eksoottiset maat ovat maanpäällisiä paratiiseja, joissa onnelliset alkuasukkaat tanssivat palmujen varjossa kuutamossa tai nauttivat banaaneja ja leipäpuun hedelmiä aurinkoisen, sinisen taivaan alla. Alma Karlin sensijaan näyttää meille mitalin toisen, todellisemman puolen.

”Hän ei kulje silmät ummessa eikä piileksi elämää ylhäisön seurassa ensiluokan paikoissa”, kirjoittaa toinen.

Ja kolmas säestää, että Karlinin suorasukaisessa asiain ja tapahtumain esittelyssä ”ei tunnu jälkeäkään tekopyhästä sievistelystä yhtävähän kuin kuuluisi soinnahdustakaan masentavasta ja vaikertavasta sävelestä”.

”Kaikkea sitä naisihminen uskaltaakin julkisesti arvostella!” huokaisee (hieman ihailevasti) neljäs kertoessaan Karlinin eteläamerikkalaisiin miehiin, noihin ”kaksijalkaisiin eläimiin” kohdistamasta murskakritiikistä.

Mutta muutamat poikkeavat äänenpainot ovat yleensä ne mielenkiintoisimmat, niin nytkin.

Valitettavasti T. Vaaskivi (kun nyt Vaaskivelle omistetussa blogissa ollaan, ei pidä sivuuttaa yhtään mahdollisuutta palauttaa tämä mielenkiintoinen hahmo hetkeksi näköpiiriimme) ei ryhtynyt teoksesta arviotaan kirjoittamaan, mutta hänen myös Suljetuissa vaunuissa esitelty kollegansa ja ystävänsä Lauri Viljanen Helsingin Sanomista sitä vastoin tarttui tunnetusti terävään kynäänsä:

Aiheena kirjassa [–] onkin oikeastaan se, kuinka rohkeasti sivistynyt valkoinen nainen uskaltaa sukeltaa ihmiskunnan värilliseen pohjasakkaan menettämättä tuimasti uhattua siveyttään.

Ja myöhemmin:

On aivan persoonallinen makuasia, kuinka paljon pitää tuttavuudesta Alma Karlinin kanssa. Omasta puolestani minun täytyy sanoa, että tämän nuoren itävallattaren mielenkiintopiiri on niin omituisella tavalla rajoitettu ja hänen kieltämättömän naisellisen sankaruutensa laatu niin merkillisellä tavalla valittu, etten ole voinut häneen oikein ihastua.

Toisaalla Viljanen varovaisesti tunnustaa Karlinin sankaruuden, vaikka sitten näkeekin itse teoksen ”rosollina”, sekoituksena enimmäkseen vastenmielisistä ”arkiseikoista”, tarkoista luontohavainnoista ja joukosta tietoja ”ikivanhoista kulttuurijäännöksistä” – juuri tuollaisesta olisi Tatu saattanut olla hyvinkin kiinnostunut!

Viljanen ei siis pitänyt teoksen rakenteesta eikä – niin mistä? Hän ei pue tuntemuksiaan aivan selviksi sanoiksi.

Onko häntä ärsyttänyt joku sellainen, jota eräs ammattiveli kuvailee seuraavasti:

Tämä puolittain miehevä huumorin väike hänen pikakuvissaan [toimii] soveliaana suolana ja mausteena, joka samalla – sanoisimmeko desinfisioi – rohkeimpienkin paikkojen sisällön täysin terveeksi ja viattomaksi.

Vai onko Viljanen samalla tavoin hiukan skeptinen kuin se kriitikko, joka kirjoittaa:

En ole pätevä arvostelemaan, missä määrin tekijän huomiot ja suomentajan suomennokset pitävät jokaisessa yksityiskohdassa paikkansa. [–] Teoksen tyyli on naisellisen pistelevää, joskus jonkin verran banaalia ja lapsellista.

Mahdollisesti Viljanen olisi halunnut kirjoittaa (muttei tohtinut) kuten Toveritar-lehden nimettömäksi jäävä kirjoittaja:

Miespuolisista olioista lienee hänen tielleen siellä sattunut kaikista kelvottomimmat, sillä on vaikeata uskoa että kaikki sekarotuisetkaan miehet olisivat sellaisia ’kaksijalkaisia eläimiä’, jollaisiksi kirjailijatar heidät kuvaa. – Yleensäkin hän katselee ihmisiä ja elämää jonkinlaiselta korokkeelta, jonne hänet on nostanut hänen sivistystasonsa ja valkoinen rotunsa. Matkustaessaan laivassa rahan puutteessa kolmannessa luokassa hänen arvostelunsa matkatovereistaan ovat tyypillisiä ’sivistyneelle’ pikkuporvarille, joka aina asettaa arvostelunsa mittapuuksi toisen henkilön virallisen sivistysmäärän.

Ja myöhemmin:

Siellä [Japanissa] on maallinen paratiisi. Ihmiset puhtaita, sivistyneitä ja kohteliaita. Sieltä hän tapaa satuprinssinkin, mutta hän onkin keltainen… ja ”me valkoiset naiset emme saa kavaltaa rotuamme… se on rikos meitä itseämme ja muita kohtaan”.

Tietenkin on mahdollista myös se, että Viljanen liikkui samoissa mietteissä kuin Suomalaisen Suomen Matti Salonen (myöh. Kurjensaari), joka jakaa artikkelissaan (pikkunokkelalla otsikolla ”Yksinäisen naisen juna”) ensin kaunista kiitosta ja sitten tykittää:

Täytyy tunnustaa, että hän on oikein hyvässä mielessä uhrautuva tietojen hankkija, eikä kätke niitä suinkaan vakan alle, vaan viehättävällä tyylillään katsoo aina muutaman millin sen pinnan alle, jonka hän näkee. Mutta sen ohella hän ei koskaan jätä mainitsematta, missä häntä ahdisteltiin tai tehtiin sopimattomia tarjouksia, missä tietyt paikat olivat yhteisiä miehille ja naisille, missä niitten ovia ei saanut sisältäpäin lukkoon ja missä kylpyammeessa mies pyrki pesijäksi. Tässä kaikessa on niin kumman vanhapiikamainen ja abnormi sävy, että se tuo mieleen puberteetti-iän kaikkein vaikeimmat kompleksit. Kireä otsa rypyssä ja tukahdutetut vietit pienessä vartalossa tämä maailmanmatkustaja kiroaa naisellisen sukupuolensa ja on merellä kommunisti, kun varattomuuden takia on kuljettava alimmassa luokassa, haukkuu saksalaista epäsympaattisuutta ja ylistää japanilaisia miehiä, jotka pysyvät stoalaisen rauhallisina, vaikka makuuhuoneitten välillä on vain työntöovi. Ja kummallisinta tässä kaikessa on, ettei hän vähimmässäkään määrin herätä lukijan ihailua, huolimatta siitä että hän vaeltaa puhtaana neitseenä lukemattomien rotujen, kolmen maanosan ja kirjan kolmensadankolmenkymmenenkuuden sivun läpi. Minusta tuntuu, että tällainen on Natsi-Saksassa haluttua tekstiä, koska sen luettuaan on valmis vaistomaisesti huokaisemaan, että suutari pysyköön lestissään, t.s. parasta maailmassa on naiselle sittenkin vain ’Kirche, Küche und Kinder’. Muu kaikki on niin kovin, kovin vaarallista.

No just. Mutta ainakaan tasapaksuudesta ja yksiäänisyydestä ei tuon ajan kirjallisuuskriitikoita voida soimata.

* * *

Kannen kuvaan vielä palataksemme:

On suorastaan outoa, että kustantaja tällaiselle teokselle on antanut n.s. tyttökirjojen kiiltokuvamaisen korean ja typerän ulkoasun. Eikö olisi syytä vaatia, että kansilehden piirtäjä tutustuu teokseen ennen kuin ryhtyy työhönsä.

Tai:

Yksin maailman ääriin suomenkielinen painos on kirjatehtaassa joutunut saamaan harhauttavan ulkoasun. Teoksen kansilehteä silmäillessä luulee joutuneensa tekemisiin lasten satukirjan kanssa.

Kannesta lienee myös Opettajain lehden kriitikko saanut idean aloittaa muutaman rivin alakertansa seuraavin sanoin:

”Kielletty lapsilta”, olisi ollut painettava kirjan kansilehteen, siksi paljon sukupuolielämän harhautumia varsinkin eräissä Etelä-Amerikan seuduissa kerrotaan kirjassa [–].

Näin kansankynttiläin pää-äänenkannattaja vuonna 1935. Todeten kuitenkin vielä, että ”maantiedettä opettava” löytää teoksesta lukuisia kohtia, joita lukemalla (siis opettaja lukee – oppilaiden käsiinhän ei moista kirjaa tullut antaa) voi elävöittää opetusta.

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

&

* * *

PS. Suomennosta kehutaan lähes kautta linjan (vain joku näkee siinä ”paikoitellen tilapäisyyden leimaa”). Käännös on eittämättä ”taattua Waltaria”, kieli kaunista ja notkeaa, kestävää – kelpaisi hyvin myös nykylukijalle.

Mika Waltarille itselleen tämän teoksen suomentaminen lienee tuonut sekä sopivaa jatkoa että toisaalta myös piristävää vaihtelua hänen edellisvuotista käännösurakkaansa ajatellen.

Hanns Heinz Ewersin Horst Wesselin (WSOY 1933) homoeroottinen kuvasto piukoissa nahkapöksyissä kirmailevista liinatukkaisista arjalaissankareista sai nyt peräänsä samoin rotuhygienian ja valkoisen rodun ylemmyyden merkityksen oikein oivaltaneen uljaan nuoren naisen seikkailuista.

Mutta Horst Wessel -teoksesta ehkä joskus myöhemmin enemmän…

Raitiovaunu on uni…

Jukka Pakkanen kirjoitti joitakin vuosia sitten pienen novellikokoelman Fellinin raitiotie (Like 2004). Se ei ollut hänen ensimmäinen spårajuttunsa, mutta sitä minä en silloin tiennyt. Muistan vain, miten juuri tämä kokoelma kolahti: novelletit, Fellini – ja raitiovaunut!

Jotain samaa tunsin parisen vuotta sitten uppoutuessani Peter von Baghin taskukirjaseen Junassa (WSOY 2011): elokuva ja juna!

Teokset eivät toki ole täydellisiä nautintoja – Pakkasen tekstiin on jäänyt turhaa löysyyttä jota novelletti muotona ei kestä; Bagh ampuu, tyylilleen uskollisena, monesti yli, eikä kirjan viimeistelyssäkään ole kustantaja nähnyt tarvittavaa vaivaa – mutta jotain perin lumoavaa kummassakin eittämättä on.

Raiteet, unenomaisuus, elokuvallisuus. Ja kirjoittajansa syvä vihkiytyminen ja usko asiaansa, jotka eivät voi olla välittymättä lukijalle.

Muistan, miten kumpaakin kirjaa lukiessani, ensinmainittua uudessa kodissani Porvoossa, jälkimmäistä junassa Tallinnasta Tarttoon, näin silmieni edessä, Kasin ratikan huuruisen ikkunan läpi, sumuisen Bulevardin, ja tunsin nenässäni Koffin vanhan panimon mäskin vuosia sitten…

Tänä iltana ajattelin taas tuota kuvaa, tuoksua. Raitiovaunuja ja panimoa, Bulevardiakin. Enää koskaan emme saa tuntea sitä mäskintuoksua, joka matalapaineisina, kosteina aamuina ylsi aina Erottajalle saakka, muistutti meitä siitä että Stadi oli myös panimokaupunki. Se aikakausi on jäänyt taa.

Bulevardi ja helsinkiläiset ovat menettäneet jotakin.

Nyt ollaan menettämässä lisää: HSL (”Helsingin seudun liikenne”, siis se entivanhanen HooKooÄl) aikoo aivan täysissä tosin lopettaa linjat 3B ja 3T – tai vaihtaa niiden nimet 3:ksi ja 2:ksi, koska ”kahdella eri reittiä kulkevalla linjalla ei pitäisi olla samaa linjanumeroa”.

Suunnitelmaluonnosta voi kuulemma kommentoida tammikuun 20. päivään asti HSL:n verkkosivuilla osoitteessa www.hsl.fi.

Kommentoikaa! Minä ehdin jo:

Miksi me oikeastaan puhumme ”linjanumeroista”, kun yhtä hyvin voisimme käyttää termiä ”linjatunnus”? Eivät ”3B” ja ”3T” ole juuri sen sekavampia ja vaikeampia lukutaitoiselle erottaa kuin vaikkapa ”32” ja ”39” – melkeinpä päinvastoin.

Ja jos vaikka olisivatkin, niin:

Älkää, kiltit, muuttako noita ikiaikaisia tunnuksia, ne kuuluvat tähän kaupunkiin siinä kun vaikkapa Kurvi tai Kolera-allas. Toki ilmankin pärjätään, ja muutaman vuosikymmenen kuluttua niitä ei kukaan osaa edes kaivata. Sitten kun kaikki on yhdenmukaistettua ja steriiliä. Mutta sitäkö me tosiaan haluamme?

Tuollaiset pienet merkit kertovat kaupungin historiasta – ja sen kunnioittamisesta. Ei ihan kaiken tarvitse olla yksinkertaistettua, selkeää, loogista, ykkösillä ja nollilla merkittävää insinöörikieltä. Ei katujen nimien, ei rakennusten muotojen – eikä Suomen ainoan raitiovaunukaupungin perinteikkäiden linjatunnusten.

Säilytetään tämä yksi, viimeinen ja omaperäinen, poikkeus: se kertoo siitä että Stadissa on elänyt epäloogisia (tai ehkä 3B:n ja 3T:n logiikka joskus paljastuukin – eikä toivottavasti liian myöhään – mistäpä me sen tiedämme…) ja suorastaan vähän outoja, ja siis aitoja, oikeita, ihmisiä ja virkamiehiä. Ja että sellaisille on sijaa täällä edelleenkin. Stadilaisille.

Jukka Pakkanen kirjoitti Fellinin raitiotiessä rakkaudentunnustuksensa raitiovaunuille. Minä puolestani Suljetuissa vaunuissa Tartolle. Mutta toinen rakkauteni on spåra: miksi muuten kulkisin T-paidassa, jonka rintamuksessa lukee ”Tartu tramm”?

Tartu on unenägu…

Joulukortit on syvältä

Viime vuosina olen pyrkinyt välttämään joulukorttien lähettämistä. Jos ei vuoden mittaan ole pitänyt yhteyttä, niin miksi pitäisi jouluna tuntea velvollisuudekseen lähestyä kortein ja toivotuksin?

Paremman kajauksen kortti kuitenkin antaa vaikka joskus maaliskuussa, tai lokakuussa. Yllättäen, selittämättömästi saapunut. Lähetetty vain siksi, että kortin saaja tuli jostain syystä oikeasti mieleen.

Ei, korttejahan pitää syytää postinkantajien riesaksi aivan järkyttäviä määriä juuri joulun alla ja oikein alehintaan, paljousalennuksella. Se on ”traditio”, ”velvollisuus” ja mitä kaikkea…

Kuten sanottu, olen rajoittanut turhaa kortittelua, ja onnistunutkin siinä mukavasti. Tulokset nimittäin alkavat näkyä myös vastaanotettujen korttien määrässä: Tänä vuonna sain peräti kaksi joulukorttia. Joista toinen tuli väärään osoitteeseen.

Tai oikeastaan osoite oli oikea, kyseistä vastaanottajaa vain ei enää tämän katon alta löydy. Ole löytynyt vuosiin.

Kaksi vuotta sitten, 23. ja 27. joulukuuta, bloggasin seuraavanlaisia pohdintoja:

(23.12.)

[–] Työyhteisön joulumuistamiset on vastaanotettu, omat lahjukset toimitettu oikeisiin osoitteisiinsa. Modernia joulunäytelmää; teatteriesitystä, jossa kaunis ajatus usein katoaa välinpitämättömyyteen ja jossa velvollisuus ohittaa vilpittömyyden. Aitoa lahjojen antamisen ja saamisen iloa, joulumieltä?

“Häntä täytyy muistaa…” ja “Hänelle täytyy lähettää…” Sangen osuvasti valikoitunut teonsana. Kyseessä kun on kuitenkin usein eri asia kuin “Kiva muistaa…” Keitä nämä mainoskorttivuoret lämmittävät? Kirjapainoja. Mutta mukaan pitää heittäytyä, mahdollisimman monta korttia täytyy lähettää, jotta firman logo (ja oma nimi) siinä korttikaaoksessa näkyisi.

Vaikka eipä se paljon kummemmin ole kotonakaan. “Häntä täytyy muistaa”, ja sitten kun on kortti hätäisesti riipaistu, niin sitten voi taas unohtaa… Vuodeksi.

Kaikki ne, joille kortti täytyy lähettää, pitäisi unohtaa.
Pakkolahjat pitäisi kieltää, luokitella ne lahjomiksi tai lahjuksiksi.
Lahjoja ei pitäisi antaa kuin sydämestä, silloin kaikki olisi paljon yksinkertaisempaa. Vilpittömästi annettu lahja on kuin hymy: siihen on helppo vastata. [–]

(ja 27.12.)

[–] Kun palasin Tapanin iltana kotiin, odotti eteisen lattialla myöhemmin aatonaattona jaettu posti, joku lasku, lehdykkä – ja joulukortti Jounilta & Pirjolta & pojilta + Maxilta.

Olin jo ehtinyt elätellä toiveita, ettei sitä enää tänä vuonna tulisikaan, mutta jouduin pettymään, juuri joulun korvalla ehti kortti perille. Ajoitus oli tarkka, mutta sihti surkea, valitettavasti.

Hxxxxsen Pirjo, jota tässä oli pyritty joulumuistamaan, kun ei asu enää täällä. Minulle tämä on kolmas joulu tässä osoitteessa, tätä Hxxxxstä en tunne, eikä edellinenkään asukas tietääkseni ollut sen enempää Pirjo kuin Hxxxxnenkään. Liekö Pirre kuunaan tässä huoneistossa majaillutkaan.

Kuinkahan monta vuotta noita kortteja on tuosta luukusta jo tipahdellut? Ensin ehkä vain Jounilta tai Pirjolta, sitten Jounilta ja Pirjolta, ja eräänä vuonna toivottelijoihin on ylpeänä lisätty poikakin, esikoinen (tai kaksoset? kolmoset?). Montako veljeksiä tänä jouluna jo on, ehkä koko vitja, tahi peräti jukolalainen veljessarja? Max, tassunjälkeä kuvaavasta puumerkistä päätellen koira eli kissa, on joka tapauksessa uusi tulokas, viime jouluna Maxchen ei vielä Hxxxxskää pyrkinyt tervehtämään.

Mutta hukkaan vain menevät muistamiset vuodesta toiseen. Ehkä Hxxxxsen Pirjo odottelee jossakin turhaan yhteydenottoa vanhalta ystävältään, jotain vastausta omiin kortteihinsa. Joita hän itsekin mahdollisesti lähettää väärään osoitteeseen: On jäänyt kaimaltakin kertomatta, että ovat vaihtaneet isompaan asuntoon, kun perhe on paisunut ja elintaso kohentunut; ehkä on muutettu peräti toiselle paikkakunnalle, kadottu postinjakajalta. Vaikka mistäpä minä moisia tiedän. Kortit vain kulkevat. Jos on niissä jotain joulumielen tapaista lähtiessä ollutkin, niin määräpaikkaansa ne eivät sitä tuo.

Aatonaattona kirjoitin myös, että kaikki ne, joille kortti täytyy lähettää, pitäisi unohtaa. Ehkä Jounin ja Pirjon kortissa ollaan jo ajautumassa siihen: käyttämällä valmiita osoitetarroja jää osoitteiden etsimisen (ja tarkistamisen) ja kirjoittamisen vaiva, muistamisesta on tullut nopeampaa ja helpompaa. Sitten kun kortti on hätäisesti riipaistu, niin voi taas unohtaa… Jonakin vuonna tarra viimein jää liimaamatta, menee taustapaperin kanssa roskiin. Kortti säästyy tuoreemmille tuttavuuksille. Jää hyvästi, Pirjo Hxxxxnen… [–]

Aatonaattoa tässä taas eletään. Ja jälleen on tuore Pirren kortti kourassani, sama osoitetarra (niitä riittää siis edelleen…) ja Helsingin postileima. Mutta allekirjoituksena nyt ”Jouni perh.”!

Onko katras kasvanut siis tyttärellä? Vai combosta kehkeytynyt uusperhe? Entä Maxchen?

Tässä voisi olla vaikka romaanin aihio…

Mutta hei: viestit eivät sitten menneet perille, enempää se toissavuotinen omani Jounille kuin Jounin toistuvat Pirjollekaan.

Soisin niiden kyllä jo menevän.

Jokainen kirja on ovi johonkin

Kun divarissa rupeaa pohtimaan, ostaako joku kirja eli ei, on syytä pyrkiä pitämään pää kylmänä, ryhdistäytyä, koota itsensä. Ja tehdä sitten ripeästi kaupat.

Sillä kumpiako tapaa useammin, niitä jotka katuvat kirjakauppojaan, vai niitäkö jotka itkevät hassattua tilaisuutta? Just, jälkimmäisiä.

Viime kesänä Tartossa pidin kädessäni sekä vanhaa vironnosta Kiven Seitsemästä veljeksestä että Friedebert Tuglasin Väike Illimar -romaania. Jälkimmäisen suomennos Pikku Illimar (Tammi 1967) sattui vielä olemaan matkalukemisenani. Ostaisinko vai en? Hinta ei hirvittänyt, mutta…

Niin sekosin taas kerran insinööritieteisiin: ynnäilin niin matkalaukkuni kuin kirjahyllyjeni sisämittoja ja vetoisuutta; tein nopeita todennäköisyyslaskelmia siitä, riittäisikö vaatimaton kielitaitoni ja sitä selkeästi vankempi lyhytjännitteisyyteni ikinä noiden teosten lukemiseen. Lehteilin kirjoja aikani, silittelin niiden haaltuneita ja nuhruisia kansia – ja sovitin ne takaisin hyllyyn…

Runoilija Pauli Heikkilän sanoin ”kuin palan olemukseeni” ne sovitin. Pauli tosin runoili lukemistaan kirjoista, mutta yhtä kaikki, minun olemustani tuo idioottimainen ratkaisu kuvasi perin hyvin.

Kirjalla on monta funktiota. Äärimmillään se on hengentuote, joka on luettava kannesta kanteen; sen sisältö on ymmärrettävä ja sisäistettävä; ja sitä on pystyttävä halutessaan siteeraamaan sanasta sanaan. Toisaalta kirja voi olla myös vain pelkkä esine, hyllyn täyte, sisustuselementti.
Jostain noiden ääripäiden välistä löytyy sellainenkin vaihtoehto, että minkä tahansa kirjan voi nähdä hakuteoksena, ovena johonkin, jonne ei tarvitse heti suin päin rynnätä, vaan mihin voi tarpeen vaatiessa vain kurkistaa.

Nuo kaksi hyväilemääni vanhaa, vieraskielistä romaania ovat siitä oivia esimerkkejä.

Kirjoitin juuri kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön blogiin jouluista tarinaa kahdesta harmaasta – vedenharmaasta – romaani-kissasta, niiden joulusta ja merkityksestä teoksessa.
Toisen niistä, Matin nimeltään, tapaamme Kiven Veljeksissä. Tuon Juhanin lemmikin, joka istuu aattoiltana Impivaaran pirtin paloraunioilla ”alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen”.

Toista puolestaan kutsutaan Antsiksi ja se seikkailee Tuglasin Illimarin sivuilla, pilaa perheen joulun, mutta saa viimein anteeksi.

Huomiota kiinnittävä yhtäläisyys noissa tarinoissa on se, että kumpikin kissa on juuri vedenharmaa. Ensimmäisenä tuota sanaa käytti siis Aleksis Kivi. Ja lopuksi Raili Kilpi-Hynynen, Illimar-suomentaja. Mutta mitä sanaa viljelikään Friedebert Tuglas tulkitessaan Jukola-saagan viron kielelle ja sitten hieman myöhemmin kirjoittaessaan omaelämäkerrallisen Väike Illimarin?

Voi kunpa nyt olisi hyllyssäni ollut nuo kaksi kesällä hypistelemääni vironkielistä teosta! Sangen vaivatonta olisi ollut tarkistaa, käyttikö Tuglaskin samaa sanaa kissojen väriä kuvatessaan. Pohtia sitten peräti sitä, lainasiko hän omalle Antsilleen värin Jussin Matilta.

Eihän tämä mikään elämää suurempi mysteeri ja pähkäilyn aihe ole, mutta jäi tuo vähän mieltä kaihertamaan. Tästä lähin olen divareissa viisaampi. Tai pysyttelen niistä pois.

Eräs toinen vedenharmaa Ants

Rauhallista joulua meille kaikille! Rahulikke jõule meile kõigile!

PS. Särön blogissa julkaistu kuva, siis tämä:

Rahulikke Jõule ja Head Uut Aastat

on alunperin taiteilija E. Valterin Tuglas-karikatyyri nimeltään Tööpositsioonil. Tuglashan tunnettiin mm. rakkaudestaan kirjastoihin – seikka joka myös Suljetuissa vaunuissa saa valaistusta.

Ilkka Remes, runopoika…

Viimeksi ajatusleikin, millaisen sotaromaanin Väinö Linna olisi kirjoittanut Ilkka Remeksen esikoisteoksessaan Pääkallokehrääjä kuvittelemassa sosialistisessa Suomessa. Jatketaan nyt spekulointia Remeksen itsensä kohdalla…

Tuntematon sotilas -elokuvan esittäminen televisiossa 6.12. on kuulunut Itsenäisyyspäivän traditioon 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Isänpäivätraditioon puolestaan on kuulunut jo 90-luvun lopulta pistää pakettiin Ilkka Remeksen kunkin vuoden uutukainen.

Kyllä, trillerien sarja on katkeamaton, vuodesta 1997, jolloin  Pääkallokehrääjä ilmestyi. (Ja paitsi sitä voitti myös Kalevi Jäntin palkinnon – sen, jonka ensimmäinen vastaanottaja oli ollut muudan Tatu Vaaskivi, vuonna 1942…)

Tuolloin, uransa alussa (kun vielä antoi haastatteluja), Remes kertoi kirjoittaneensa sellaisen kirjan kuin hän itse haluaisi mieluiten lukea. Mieluiten hän kuulemma luki ulkolaisia trillereitä, kosketuksensa kotimaiseen kirjallisuuteen Remes kuvasi ohueksi.

Ja jokaisen kunnon esikoiskirjailijan tapaan myös hän toivoi joskus pystyvänsä elättämään itsensä kirjailijana.

Nyt miljoonaan myydyn Remes-romaanin  raja on jo kaukana takana, eikä näinä päivinä viisikymppisiään viettävää pseudonyymiä väsymys vaivaa. Haaveesta on tullut totta.

Kiitos siitä hänen kirjoittajan-taitonsa – ja eittämättä myös kirjallisen makunsa.

Sillä entäpä jos Remes ei olisikaan lukenut Ken Follettia, Frederick Forsythiä, Robert Harrisia ja kumppaneita, vaan olisi tuntenut vetoa brittiläiseen runouteen? Ahminut Geoffrey Hilliä, Ted Hughesia ja Herbert Lomasia, ja kirjoittanut sitten sellaisen kirjan jonkalaisia tykkäsi lukea!

Edes punkrunoilija John Cooper Clarken tyylin imitointi – joka jo sinällään olisi ollut julkisuutta karttelevalle Remekselle tuiki vierasta – ei perheelliselle miehelle olisi tukevaa leipäpuuta kasvattanut.

Mutta kaikkien onneksi Ilkka Remes ei runopoikiin kuulunut.

Väinö, Taisto ja Ilkka – aika velikultia

20121206

Itsenäisyyspäivä. Suomi viettää itsenäisyytensä 95. vuosipäivää, Linnassa valmistaudutaan juhliin, uusi isäntäpari tietysti eniten täpinöissään.

Muuten juhlat lienevät samat kuin aina. Ja kuitenkin rahvasta kismittää, että samaan aikaan toisella kanavalla näytetään Tuntematon sotilas -elokuva. Linnan juhlat ovat instituutio, Tuntematon ikoni: molemmat on nähty lukuisia kertoja, mutta juuri tänään, joulukuun kuudes,  ne on nähtävä televisiosta uudestaan. Jokaisen, kuin omaa isänmaallisuuttaan itselleen todistellakseen.

Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas ilmestyi 57 vuotta sitten. Se on yltänyt jo yli 70 painokseen ja sitä on käännetty vuosikymmenien kuluessa lukuisille kielille. Ja yhä vain teos elää, kuluu lukijoiden käsissä. Muuhun tulokseen ei voi tulla lukiessaan juuri Itsenäisyyspäivän alla julkistetun tiedon, että romaani aiotaan kääntää uudelleen englanniksi, modernille kielelle, ja että se julkaistaan Penguin Classics -sarjassa, siinä jossa muutkin maailmankirjallisuuden valiot ovat ilmestyneet…

Ilkka Remes rakensi 1997 ilmestyneen esikoisromaaninsa Pääkallokehrääjä (WSOY) ajatusleikille, että Tali ja Ihantala olisivat murtuneet kesällä -44, puna-armeija miehittänyt Suomen.

Millaisen sotaromaanin Linna olisi noissa oloissa, sosialistisessa Suomessa, kirjoittanut? Stalinin aika oli tosin jo takana, ne pahimpien vainojen vuodet,  mutta sittenkin. Sen lauluja laulat jonka leipää syöt…

Entinen rajavartija ja kommunisti, kirjailija Taisto Huuskonen antaa omalla tuotannollaan yhden mahdollisen vastauksen.

Jatkosodan päätyttyä itsenäisen Suomen voittoon loikkasi Huuskonen monen aatetoverinsa tavoin Neuvostoliittoon. Sosialistinen realismi alkoi valjeta Taistolle jo rajalla: hänet vaimoineen iskettiin rautoihin ja toimitettiin asianmukaisesti vankilaan. Vankeutta seuranneen vuosikausia kestäneen karkotuksen aikana hän sitten löysi itsestään kirjailijan. Siperia opettaa…

Siperia opetti myös sen, että oli syytä kirjoittaa, runoilla sotaa, kieli keskellä suuta. Huuskonen tunsi järjestelmän mutta elettävä oli. Vuonna 1970 ilmestynyt teos Teräsmyrsky Kannaksella (Karjala-kustannus, Petroskoi) antaa Suomesta, sen kansasta ja armeijasta – ja etenkin armeijan upseereista – karmean kuvan. Hyviä miehiä ei juuri montaa enempää ole kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa (WSOY 2008). Jossa ei ole yhtään.

Mutta Huuskonen onnistui viimein saamaan maastamuuttoluvan ja palasi Suomeen. 1981 häneltä ilmestyi sotaromaani Teräsmyrsky (WSOY), ja nyt näkökulma ja painotukset olivat melkoisesti erilaiset kuin tuossa edellisessä, samaa aihetta käsitelleessä teoksessa. Huuskonen oli myös Tuntemattomansa lukenut, samansukuisuus on siksi ilmeinen.

Varmasti Linnakin olisi joutunut kirjoittamaan kuten Huuskonen 70-luvulla, ehkä vieläkin tiukemmin suitsittuna ja ohjeistettuna. Ei olisi syntynyt Tuntematon sotilas vaan Tunteeton sotilas, kertomus hirveän fasistiarmeijan raakuuksista ja mielettömyydestä niin kotirintamalla kuin rauhaa rakastavien neuvostokansojen keskuudessa Karjalassa, internointi- ja tuhoamisleireineen, ryyppäämisineen, ryöstelyineen, raiskauksineen. Ja aivan taatusti romaani olisi päättynyt eri sanoin…

Siitä teoksesta tuskin olisi tehty brittien kanssa käännössopimusta 50-luvun lopulla. Eikä niin muodoin olisi tarvetta nyt uusintakäännökseenkään. Eikä kirja olisi meillä 90-luvun alkuvuosiin mennessä yltänyt miljoonan niteen myyntiin, kuten Tuntematon ylsi.

Ja jos sen pohjalta olisi tehty propagandistinen elokuva, sen esitysajan oikean kellonajan pohtiminen olisi nyt täysin tarpeetonta – vapautuksen viimein koitettua Suomelle (viimeistään 1989, kuten muillekin Itä-Euroopan valtioille) sitä ei Itsenäisyyspäivänä esitettäisi, mihinkään aikaan. (Mutta mahdollisesti olisi kyllä aiemmin Suomen demokraattisessa tasavallassa – tai Suomen kansantasavallassa – esitetty, juuri 6. joulukuuta, päivänä joka olisi ollut vain tavallinen ankea työpäivä, ehkä tavallistakin ankeampi.)

Niinpä koko kansa saattaisi tänä iltana keskittyä rauhassa Linnan juhlien seuraamiseen. Eikä olisi mahdotonta, että isäntäparikin (tai isäntä ja emäntä, tasapuolisuuden nimissä) olisi sama.

Kolme ottelua Kaapelitehtaalla

Eilen Tuglas-seuran Martin markkinoilla Kaapelitehtaalla esiteltiin muitakin mielenkiintoisia romaaneja kuin Sofi Oksasen uutukainen.

Ensin oli vuorossa Jaan Krossin viimeiseksi jäänyt romaani Tahtamaa (2001), joka tänä syksynä on viimein ilmestynyt Jouko Vanhasen suomennoksena (Moreeni, 2012). Ohjelman mukaan teoksesta olivat keskustelemassa kirjallisuuskriitikko Hannu Marttila ja suomentaja.

Tämän mittelön jälkeen yleisölle tarjottiin oikeaa miekkailua suoraan Haapsalusta, ja sitten nousivat estradille professorit Heikki Ylikangas ja Seppo Zetterberg, jälkimmäisellä kourassaan ensin mainitun uunituore romaani Aseveljen petos (Amanita, 2012). Tämän kohtaamisen markkinaohjelma esitteli haastatteluna.

Vanhasen ja Marttilan osuudessa kriitikko otti heti alussa tiukan otteen aiheesta ja kumppanistaan, ryhtyi käymään läpi teoksen juonta lähes kiusallisen yksityiskohtaisesti, juonipaljastuksia myöten. Ja sellaisella innolla että unohti esitellä itsensä ja keskustelukumppaninsa. (Mistä Vanhanen pääsikin jossain välissä kuittaamaan nasevasti. Touché!)

Kyse oli oikeastaan monologista, johon Vanhanen vain – ehkä parempimuistisena tai koska oli teoksen viimemmäksi ja tarkemmin lukenut – heitti välillä lyhyitä täsmennyksiä ja korjauksia. Tosin pari kertaa Marttila kyllä laski suojaustaan hieman, tarjosi jonkin kysymyksen esittämällä kumppanilleen mahdollisuutta kontrata, mutta noihin tilaisuuksiin ei Vanhanen tarttunut.

Yleisölle tuli kyllä selväksi, että käsittelyn alla oli hyvin epäkrossilainen ja jo aikoinaan kiivastakin polemiikkia aiheuttanut teos, mutta kovin syvälle tuohon puoleen ei tässä keskustelussa päästy. Marttila tahtoi jumittua romaanin kolmiodraamaan.

Emeritusprofessori Ylikangas ja hänen hieman nuorempi kollegansa professori Zetterberg sitä vastoin olivat paitsi hyvin toisensa tuntevia ammattiveljiä, myös selkeäsanaisia ja innostuneita, suorastaan hauskoja esiintyjiä, joiden kohdalla voi jo melkein puhua lavasäteilystä. Haastattelu läheni väliin keskustelua mutta jätti kuitenkin tekijälle riittävästi tilaa esitellä vapaasti ajatuksiaan, teostaan ja sen saamaa vastaanottoa. Juonesta ei nyt puhuttu sanaakaan, vain sen pääkohdista ja aihealueista joita romaani kosketteli.

Ensimmäinen koitos ei siis ollut sanan varsinaisessa mielessä keskustelu – eikä viimeinen puolestaan haastattelu. Ensimmäisessä valitettavasti, jälkimmäisessä onneksi. Miekkailu sen sijaan oli sitä itseään, sangen nautittavaa katseltavaa.

Mutta niin tai näin, molemmat esitellyt teokset oli Kaapelitehtaalta monen muun herkun lailla mukaan ostettava.

Ihanaa ihmissuttuutta

Reidar Palmgrenin uutuusromaanin takakansiteksti päättyy lauseeseen:

Sudenmarja on romaani vaiston ja järjen yhteentörmäyksestä.

 Sangen hyvin sanottu.

 En rupea yrittämään tästäkään mitään kirja-arvostelua, kunpahan ilmaisen kiitokseni lukuelämyksestä, etenkin siitä että se kesti romaanin loppuun asti, pidemmällekin.

Sillä kirjan edetessä Palmgren kerää taitavasti tarinoiden juonteita ja saattaa niitä yhä lähemmäksi toisiaan, saa tunnelman tiivistymään, niin että romaanin lopun häämöttäessä aloin jo pelätä pahinta, sitä ratkaisuista ilmeisintä. Mutta semmoiseen ei kirjoittaja sorru, hän pystyy yllättämään. Tarina yltyy melkeinpä ylikierroksille – mutta saa arvoisensa lopun.

 Palmgren on Kallaksensa lukenut, Sudenmorsiamet ja Pyhän joen kostot, joiden kuvastoa hän nautittavasti siirtää tässä nykyaikaan.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi.

                                                                               (Kallas: Sudenmorsian)

Perhonen ja Diabolus Sylvarum: Kallaksen ”Sudenmorsiamen” erään vanhan virolaisen laitoksen kuvitusta

PS. Liekö kaupunkiluonnosta, sen eläimistä ja kasveista montakaan kertaa kirjoitettu näin pelkistetyn koskettavasti kuin Reidar Palmgren Sudenmarjassaan. Aistit (ja sydänkin) ovat kohdallaan sillä, joka havainnoi vaikkapa jonkun talitiaisen ja kirjosiepon taistelua pesäpöntöstä kuten Palmgren.

Epäluotettava kertoja ja kaikentietävä lukija – mietteitä Albert Speerin kyydissä

Luikahdin ministeri Speerin autoon Haus der Kameradschaftin  pihassa. Tai ehkä jo Pohjanhovissa. Joka tapauksessa täällä nyt olen, tyhjällä takapenkillä, näkymättömissä ja itsekään mitään näkemättä, pystymättä ylipäätään aistimaan ympäristöstäni mitään muuta kuin sen mitä Speer minulle äänettömästi kertoo.

Äänettömästi? Minulle? Niin, keskenään kaksi muuta autossa olijaa, rattia puristava natsiministeri ja sihteeri Annemarie – siis Frau Kempf  – hänen vierellään, vaikenevat tottuneesti. Muita ei Speer autoon halunnut. Ja kuitenkin hän siis kertoo, tässä ja nyt. Joten kenelle sitten, ellei minulle, mietin. Näkymättömälle minullepa hyvinkin, lukijalle.

Pääosin preesensissä mennään, lumi pöllyää, auton vauhti on kova, tarinan verkkaisempi. Petsamoon oli lähtiessä, sivulla 6, matkaa 531 kilometriä, iltaan mennessä pitäisi olla perillä…

Jo kouluvuosinaan pikku Albert oli kuulemma oppinut, mitä tarkoittaa ”kaamos” ja missä sitä esiintyy. Lentokoneessa saapuessaan Speer oli päntännyt raportteja Suomesta ja Lapista, paljon oli tullut tietoa aivan kuulopuheinakin. Ja tätä kaikkea Speer nyt kertoilee, hieman kuivakkaasti ja opettajamaisesti. Tai väliin kuin omaa tietämystään esitellen, detaljeihin ihastuneena. Kaikentietävänä itseään pitävälle lukijalle.

Sillä tarkka on havainnoissaan tämä Speer.

Melkein liikuttavaa on huomata hänen painaneen mieleensä hotellinsa nimenkin, kuka tahansa muu olisi puhunut enää vain ”hotellista”, Speerille se oli ”Pohjanhovi”, ei ”hotelli Pohjanhovi” vaan ”Pohjanhovi”. Joku tavallinen saksalaisupseeri olisi ylittänyt jäätyneen Ounasjoen sitä edes huomaamatta – ei Speer: hän pitää takapenkkiläisensä ajan tasalla, nyt ajetaan Ounasjoen yli, ja sitten Jäämerentietä kohti Pelkosenniemeä. Ja Ounasvaarankin eteläsaksalainen noteeraa, kumpareen. Ihmettelee myös outoja paikannimiä. Ja niiden vaikeaa lausumista. Perin merkillistä. Miehittäjät tuhoavat ja nimeävät uudestaan, eivät ihmettele ja opettele lausumaan…

Ei tämä Speer nyt kyllä muutoinkaan miltään arjalaisurholta vaikuta, 25 asteen pikku pakkanen tekee hänelle ”melkein kipeää” ja pelkkä verenhajun kuvitteleminenkin kuvottaa. Tienlaitaa raahustavien vankien kiiluvat eläimen silmät hermostuttavat. Vaan outo se on, Jäämerenrannan epäinhimillisiin oloihin matkaa, omasta vapaasta tahdostaan, kiihkoissaan peräti. Ja joulunviettoon. Mutta kaipa minulla sitten on ollut perin yksipuolinen kuva natsijohtajista.

Speer toteaa useimpien tienviittojen olevan myös saksaksi. Tekisi mieli kysäistä, että mitä niissä sitten lukee? ”Sinettä 5 km, Sinettä 5 Km”? ”Kittilä 36 km, Kittilä 36 Km”? ”Stalag 309 ZL, 2 Km”?

Ihastus yksityiskohtiin vie besserwisserin välillä harhaan. Jos Speer olisi tyytynyt puhumaan vain Rovaniemen seudun vankileireistä, olisi hän välttynyt kompastumasta ilmeisesti jonkun tietolähteensä huonosti tehtyihin kotiläksyihin. Ei, pedanttina miehenä Speer nimeää Rovaniemen kaupungin ja maalaiskunnan. Joku lienee kutsunut Rovaniemeä kaupungiksi, ja Speer oli uskonut. Enemmän kuin kaamoksen hämärissä omia silmiään: vaatimaton kauppalahan se siinä Ounastöppyrän kupeessa kyyhötti. Ei ”Stadt” tai ”Städtchen”, vaan ehkä ”Marktflecken”.

Sillä luonnollisesti Speer puhuu oikeasti saksaa, minä vain kuulen kaiken nykysuomeksi. (Jopa jonkun ”uudenkarhean” korvani hänen jutustelustaan nappaa, mistä lie tuommoisen sanan Speer keksinytkään. Saa moinen vähän epäilemään koko miehen luotettavuutta kertojana.)

Mietin, mitä saksan kielen termejä hän käyttää kertoessaan kaamoksesta, olisiko se hänen suussaan ”Polarnacht” vai ”Winterdunkelheit”; entä kuura – Reif ehkä; tai vaara sitten? Näkeekö Alppien alarinteiden tuntumassa syntynyt ja elänyt ministeri ne ”Hügeleinä” vai peräti ”Bergeinä”? Tuskin jälkimmäisinä sentään. Tai kuvaako hän iljanteisen jään peittämää tietä sanoen, että ”jawohl, auf dem Weg herrscht  Glatteis”? Kaamoksia, vaaroja ja iljanteita kun ei taideta sen osuvammilla sanoilla saksassa nimetä.

Tai entäpä ohivilahtelevat näreiköt, niihin kiintyy natsin silmä, vaan miten Mannheimin teollisuuskaupungissa  keskenkasvuisia kuusikoita nimitetään? Tuskin sen kummemmin. ”Fichtenwäldchen”? ”Lumen huputtamat puut”, joiden Speer epäilee olevan vaivaiskoivuja, lienevät kuitenkin tunturikoivuja. Pensaasta ei puuta saa lumellakaan kuorruttamalla. Hm… Vaikka mistäpä hän vaivaiskoivun tuntisi, ensikertalainen täällä ja kaukaa isosta etelän kaupungista. Sitä paitsi ”Zwergbirke” on vaikuttava sana.

Ne yllättäen tielle ilmestyneet ja Annemarien säikähdyttäneet porot kuitenkin muodostavat vain lauman, tokkaa Speer ei sentään tapaile.

Missähän nyt mennään? Pelkkää valkoista tyhjyyttä kuulemma ympärillä, sanoi Speer juuri. Vilkaisen vaivihkaa sivunnumeroa: 10. Yli kolmesataa vielä edessä!

Seuraavalla taukopaikalla taidan livahtaa tieheni, tämä retki Jäämerelle ei maksa vaivaa. Viimeksi oppaanani oli lappilainen, siinä kyydissä kelpasi, karuun loppuun saakka.

Vaikka toisaalta… Ei, pysytään matkassa, antaa Speerin puhua omiaan, katsotaan. Ja ehkä rouva Kempfkin saa sanoa sanansa. Vielä en tiedä hänestä muuta kuin hänen säikähdyksensä porotokkaan satuttua.

Ja kauniin niskan.

Tuoretta Parnassoa, laimeita päiväperhoja

Nautin tuoretta Parnassoa heti ilmestyttyään, jo muutama päivä sitten. Nyt siihen oli tartuttava uudestaan. Tai no, yhteen siinä julkaistuun artikkeliin. Karri Kokon ”Päiväperhoja” oli jäänyt sen verran vaivaamaan, että siihen piti palata.

En ollut tajunnut Kokon pointtia ensilukemalla, vaan eipä se selvinnyt minulle vieläkään.

Lyhyesti: Karri Kokon kotirouva-äiti oli aikoinaan säilyttänyt laatikollisen elokuva- ja teatterilippuja ja kutsu- ja menukortteja ynnä muuta sellaista sälää jota itse kunkin matkassa mukana kulkee (ja hyvä että kulkee). Niitä lukemalla ja aikajärjestykseen laittelemalla Kokko mielii luoda kuvaa vanhemmistaan, pariskunnasta, jonka ”vauraus ei ollut perittyä”, ja joka matkaa ”keskiluokan halki sen ylimmille portaille”, suoritus ”jonka mahdollistavat lahjakkuus ja kova työ, mutta myös monet sattumat ja ihmissuhteet”.

”Vanhempieni tarina on kertomus menestyksestä ja porvarillisesta hyvinvoinnista”, Karri Kokko toteaa.

Ja artikkelissa vilahtelevat Jane Erkot ja Kalevi Keihäset, Eemelit ja Iloniemet, Ratiat ja Rautavaarat, Tasavallan Presidentit, Urho Kekkoset, ”Urkit”… Hienoa väkeä, hyviä veljiä ja hulppeita aterioita.

Mutta jotenkin yksityisestä ei nyt synny Kokon käsissä yleistä, tarina jää yhden pojan oman äitinsä efemeran äärellä pohdiskeluksi, se ei kosketa, kiinnosta. Syy: laatikko on liian suuri, liian täynnä.

[–] mikä elokuva esitettiin Bio Kentissä Helsingin Munkkiniemessä runoilijan [Ezra Pound] kuolemaa seuraavana päivänä. Äitini ansiosta sekin tieto on tallessa.

Kyseessä on Kokon mukaan Sinuhe. Mutta tokihan tuommoinen tieto on säilynyt tallessa virallisemmissakin arkistoissa, Hesarin vanhoissa numeroissa vaikkapa.

Tuosta laatikollisesta ja tuosta ideasta olisi kenties voinut työstää parin sivun kolumnin tai yhden napakan bloggauksen – Parnasson paperiversio hukkasi siihen nyt kahdeksan (8) kallista sivua.

Lehdessä seuraavaksi on taitettu Elina Kilkun novelli ”Merkityksetön esitys”. Sangen sattuvasti.