”Kaksi kynäilijätärtä” – eli vasara ja Vaaskivi, Osa I

Kuten hyvin tiedämme (käyttääkseni Tatu Vaaskiven usein viljelemää fraasia – yhtä niistä, joilla hän halusi vain osoittaa tietävänsä asiasta enemmän kuin lukija…), Vaaskiven (vuoteen 1935 Vahlstenin) kriitikon ura alkoi oululaisessa Kalevassa. Tämä tapahtui kesällä 1930, Tatun juuri ehdittyä kunnioitettavaan 18 vuoden ikään. Ensimmäiset julkaistut kirja-arvostelut eivät vielä kummempaa huomiota hertättäneet,  mutta jo pian alkoivat Tatun kriitikon-ajatus ja -kynä hioutua lähes murhaavan teräviksi.

Joulukuun 1931 kuluessa nuori Vahlsten, ”T. V-n.” esittelee Kalevan lukijakunnalle mm. Ivan Turgenjevia, Antti J. Ahon teoksen Gautama Buddhasta sekä Uuno Kailaan uusimman kokoelman Uni ja kuolema. Tatun skaala on laaja alusta alkaen.

Kailaan, ystävänsä ja jopa eräänlaisen isovelihahmonsa, Tatu oli tavannut edellisen kerran kuun puolimaissa ja saanut silloin tämän uutuuskokoelman tekijänkappaleen. Teoksesta kirjoitettu arvostava esittely ilmestyy 29. joulukuuta. Seuraavana päivänä saa Tatu kuulla Kailaan joutuneen jouluna sairaalaan, ja myös diagnoosin: kyseessä on pitkälle edennyt tuberkuloosi. Uutinen vaikuttaa Tatuun syvästi: ystävän epävakaaksi käynyt henkinen kunto yhdistettynä tuohon fyysiseen tautiin…

Hän kirjoittaa tädilleen Lyyli Niskaselle Ouluun lahjakiitosten ja joulunviettokuvausten perään myös Kailaan kohtalosta – ja sitten omastaankin:

On hiukan omituinen tunnelma näin vuosien vaihtuessa. [–] Mitenkähän mahtanee käydä? Tulisi aina sentään pysyä uteliaana tulevan suhteen, niin välttyisi masennuksesta. Vaikka sekin on niin sanomattoman vaikeaa. Ja vaikeammaksi se käy sitä mukaa kuin viikot ja kuukaudet ja vuodet edistyvät. Näkee itsessään yhä enemmän ja enemmän vanhoja arpia ja umpeen meneviä haavoja, itkuja, joita ei koskaan tullut itketyksi ja nauruja, jotka olivat tyhjää täynnä. Kuta enemmän ajattelee sellaista, sitä enemmän väsyttää.

Näin synkkänä nuori Tatu Vaaskivi ottaa vastaan uuden vuoden 1932.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                    

Tarttuuko hän tuolloin, mielialaansa kohottaakseen ja murheensa unohtaakseen, johonkin hieman kepeämpään luettavaan; poimiiko pöytänsä reunalla horjuvasta arvostelukappalepinosta ehkäpä edellissyksyn pari keveähköä ja toistaiseksi vielä sivuun työnnettyä uutuusromaania?

Kun Tatun omat kirjailijan-haaveet antavat odottaa täyttymystään, on hänen näitä kirja-arvosteluja ja alakertoja hengissä pysyäkseen kirjoitettava. Ja Kalevahan niitä onneksi mielellään julkaisee.

Kohta Loppiaisen jälkeen ilmestyy Tatun artikkeli ”Kaksi kynäilijätärtä”, joka esittelee 22-vuotiaan Helvi Erikssonin Perhetytön (Otava) ja 27-vuotiaan Alli Vallin Näin on hyvä -romaanin (WSOY).

Aluksi Tatu toteaa, että kirjallisuudessamme näytetään nyt päästyn aiemmin niin suositusta maaseudun kuvaamisesta, ”ja varsinainen kaupunki on astunut etualalle”. Waltari, Uurto, Sarkola, Karri…Tatu listaa tuon uuden aallon airueita.

Tällaisia modernin kaupunkielämän kuvauksia ovat myös nuo kaksi nyt käsittelyn alle joutunutta teosta.

Koska vapaa lainaaminen, lyhyet sanatarkat sitaatitkin, tekisivät vääryyttä nuoren Vaaskiven lennokkaalle armottomuudelle, on parasta kopioida artikkeli tähän sanasta sanaan:

Helvi Erikssonin Perhetyttö kuuluu niihin jo banaaliksi tulleisiin tuotteisiin, jotka sivumäärittäin maalailevat Nachtspiel-elämän iloja ja kärsimyksiä. Se on täynnä jazzia, polkkatukkia, viinaa ja kurtiisia, mitättömien henkilöiden jotakuinkin mitättömiä edesottamuksia, vailla oikeastaan mitään syvempää tehoa. Tämäntapaiset romaanit saisi huoletta karsia pois meikäläisestä kirjallisuudesta, jonka harvat todella kestävät tuotteet saattaa lukea kymmenellä sormella. Kun kerran kirjailijalla ei ole muuta sanottavaa kuin toistaa sovinnaisella tyylillä sovinnaisia ajatuksia, keksiä pseudofilosoofisia lauseita ja panna henkilönsä erittelemään elämäänsä melkoisen pintapuolisesti – silloin ei teos ole mikään ilahduttava tuttavuus.

Näin julistaa kriitikko tylyn tuomionsa: Kaikenlaista roskaa! Mutta erästä seikkaa Tatu ei lainkaan huomioi arviossaan: kyse on tekijänsä esikoisteoksesta. Sangen harva, jos niinkään moni, esikoinen yltää top teniin.

Miten tuo murskakritiikki sitten vaikuttikin nuoreen kirjailijattareen, niin ainakaan tämän kirjoitus- ja yrittämishaluja se ei onneksi vie, sillä jo seuraavana vuonna ilmestyy toinen romaani (johon siihenkään Tatu ei aikanaan malta olla kajoamatta) ja kaiken kaikkiaan neljäkymmentä vuotta kestäneen kirjailijanuransa aikana Helvi Eriksson (vuodesta 1934 Erjakka) kirjoittaa yli 20 teosta ja päälle sen puolentusinaa näytelmää. Sanoopa joku maakuntalehden älypääkriitikko mitä tahansa, ”tämäntapaisilla” romaaneilla oli selkeästi lukijakuntansa. Ja on edelleenkin, kuten olemme myöhemmin saaneet havaita.

Entäpä tämä toinen kynäilijätär?

Toisen teoksensa – esikoisromaaninsa – julkaiseva Alli Valli saa Tatulta hieman enemmän hyväksyntää:

Alli Valli sen sijaan ei todennäköisesti pyrikään varsinaisen taideromaanin ohdakkeisille poluille. hänen romaaninsa on täynnä eräänlaista vissiä eloisuutta ja pirteyttä, jota hyvältä tai kohtalaisen hyvältä ajanvieteromaanilta sopii vaatia. Räiskähtelevää sanontaa, hauskoja huomioita [ja] verrattain luontaista huumoria pulppuilee sivu sivulta. Tosin siellä täällä pilkistelee mauttomuus, mutta sellaiset erehdykset korjaa kirjan kauttaaltaan valoisan-veikeä sävy. Omassa luokassaan miellyttävä teos. Tosin sen juoni on verrattain tavallinen ja muoto, päiväkirjan tapaan laadittu, on jo tuttu isoäidin äidin ajoilta, mutta jos tällaisen aiheen ja tällaisen muodon takana on niin pirteä kynä kuin Alli Vallin, niin kirjaa voi mielihyvin suositella.

Siis hyvä ajanvieteromaani, pirteä ja reipas – eikä yritä mitään enempää ollakaan. Rehellinen. Ja varmaan sopiva Tatun senhetkisiin mielialoihin, piristävä.

Liekö Tatuun myös vedonnut teoksen kertojaminän lukemisen-harrastus, hänen mainitsemansa Dumas, Poe, Wallace, toisaalta myös Nietzschen Zarahustra ja Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset – kaikki kirjailijoita ja teoksia, joita myös Tatun hyllystä ja arvosteluista löytyi.

Samoin maininnat yksinäisyyden, yksinolon rauhan, välttämättömyydestä; kuolemanpelosta ja Jumala-suhteesta saattoivat hyvin kiinnittää Vaaskiven huomion, läheisiä asioita kun ovat ne hänellekin.

Ja teosta todellakin luonnehtii ”valoisan-veikeä sävy” – jos nyt jätetään sivuun tuo jo mainittu kuolemanpelkotuumailu, ja kertojan matkustaminen Imatralle ainoana tarkoituksenaan hukuttautua kosken kuohuihin. Niissä kun ei juuri ”verrattain luontaista huumoria” esiinny.

Mutta nyt, 80 vuoden jälkeen, on romaanin sivuilta enää sangen vaikeaa löytää tuota vakavamielisen nuoren kriitikon esiin nostamaa ”siellä täällä pilkistelevää mauttomuutta” (ellei nyt tuossa Imatran-visiitissä). Erotiikan äärimmäinen huipistus on suudelma, kertojaminä ei – vatsahermojensa vuoksi kuulemma – kahvia väkevämpää juo, ruumiineritteitä ei sivuta edes vertauskuvien kautta ja joku ”hilkutti” on vahvin voimasana… Pikemminkin sievistelevää kuin mautonta

Tatun esittämä puritaanisuus on siinäkin mielessä perin huvittavaa, että kirjoittihan hän itse juuri noina vuosina näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia (kaikki julkaisematta jääneitä), joiden puutteina kustantajat usein näkivät viehtymyksen patologisiin ihmistyyppeihin, saastaan ja kurjuuteen. Se mistä Vallin teoksessa on aavistelevinaan ehkä jotain omakohtaista, itse elettyä, on perin erilaista kuin se, mitä Tatu itse – ja itsestään – kirjoittaa.

Ja jätettyään koulunsa kesken Helsingissä ja saastutettuaan jo toistamiseen itsensä tippurilla Tatu pakenee tätiensä hoiviin Oulun Hietasaareen. Kahlatakseen sitten mereen hukuttautuminen mielessään. Nuoren Vaaskiven kärsimykset… Mutta Hietasaaren ranta on matala, vesi kylmää: Tatu tulee viimein tolkkuihinsa.

Vallin sankarittaren, parikymppisen Bene-neitosen sen sijaan pelastaa oivallus oman tekonsa raukkamaisuudesta. Hän palaa heti seuraavalla junalla kotiin Helsinkiin ja menee auttamaan äitiään pyykkitupaan…

Sen pituinen se.

Mainokset

Pikakirjoittajan mietteitä, ja omiakin

Kesäkuussa -45, juuri Tatun muistomerkin paljastuksen alla, julkaisi Uusi Suomi kokosivun artikkelin ”Pikakirjoittajan mietteitä T. Vaaskiven Kutsumuksen johdosta”.

Lähestymissuunta Vaaskiveen on muista poikkeava, siksi jollain tapaa myös mielenkiintoinen, mutta joku artikkelissa ei ole kohdallaan, tulokulma tuntuu väärältä, jokin sakkaa pahasti.

Nimimerkki V-i R-i, joku vannoutunut pikakirjoituksen kannattaja, poimii kirjoituksessaan Kutsumuksen sivuilta sitaatteja, jotka hänen mielestään todistavat eittämättömästi pikakirjoitustaidon ylivoimaisuuden puolesta.

Kun Tatu yhtäällä kirjeissään tuskailee, ettei hän ehdi kirjoittaa niin nopeasti kuin ajatukset tulevat – ja katoavat taas – ja toisaalla sitten riemuitsee kirjoitettuaan 200 sivua kymmenessä päivässä, niin V-i R-i päättelee, että pikakirjoitustaitoisena Tatu olisi ehtinyt kirjoittaa sekä tarkemmin että enemmän. Eikä hänen olisi tarvinnut sortua työnsä alle, kuolla ennenaikaisesti.

Uskokoon ken uskoo. Tatu olisi kuollut tuona syksynä -42 joka tapauksessa, olisipa hän onnistunut kirjoittamaan vaikka nuo 200 painosivua peräti alle viikossa tai Kristus-romaaninsa valmiiksi. Mutta yleisö, lukijat, olisi tietysti saanut Tatusta enemmän. Hän ei kuollut ”mekaanisen työn painon alaisena” vaan sotaan ja Pervitiiniin, ja siihen ettei saanut oikeaa apua. Jos hänet olisi järjestetty (vastustuksestaan huolimatta) johonkin laitokseen, lääkitty kontrolloidusti, ruokittu kunnolla, annettu käsiin kirjoituskone, niin ehkä sitten, sodasta huolimatta… Mutta ei hän noissa vallinneissa oloissa olisi pikakirjoitustaidolla itseään lääkinnyt, sairauttaan parantanut.

Mutta nämä ovat tietysti vain mielipiteitä, toisistaan poikkeavia tulkintoja tapahtuneen syistä, joutavaa spekulointia ainakin täältä vuosikymmenien päästä.

Epämiellyttävää (ja epäilyttävämpää) on artikkelin rakenne. Sen sijaan, että kirjoittaja olisi lähtenyt liikkeelle pikakirjoituksen eduista (joista hän ilmeisen asiantuntijana on hyvin selvillä), ja nostanut sitten Vaaskiven työpaineen kuin esimerkkinä, ja lopettanut muutamaan arvioon Tatun työstä ja merkityksestä, hän ottaa nyt Kutsumuksen kouraansa ja lyö sillä kaikkia pikakirjoitustaitoon epäilevästi suhtautuvia, myös Tatua. Hän nimittäin lainaa Tatun 12.12.1941 vaimolleen Elina Vaaralle lähettämää kirjettä vielä seuraavasti:

[–] pikakirjoitus taas on jollakin tavoin luonnottoman typistettyä, ei oikean kirjailijan työväline.

Syntyy vaikutelma, että siitäs sait, Vaaskivi, kun et uskonut ainoaan oikeaan… Että tässä tuli rangaistus! Artikkelista erittyy jonkinlainen hurmahenkisyyden, uskonnollisen fanatismin ellottava löyhä. Ja Tatun kohtalosta tehdään propagandan väline.

Mutta ehkä palaamme tähän toisen kerran, repostelemalla erään oikean kristinuskovaisen artikkelia siitä miten Jumala näki hyväksi lopettaa Tatun maallisen vaelluksen ennen hänen suurteoksensa valmistumista. Kuin rangaistuksena…

V-i R-i:n sitaatti siis loppui tähän, aivan sopivaan kohtaan, artikkelin otsikon ja valitun näkökulman huomioon ottaen.

Mutta siinä, mitä Tatu tuossa kirjeessä vain muutamaa riviä myöhemmin kirjoittaa, vasta siinä alkaa nykylukijalle (jolla on ollut mahdollisuus tutustua Lybäckin vuonna 1950 julkaistuun Vaaskivi-tutkimukseen) paljastua vielä syvempi tragiikka:

[–] ehkä myös voi kiitävän rajuina inspiraation hetkinä koko käsialakin muuttua lentävän kepeäksi niinkuin hypähtelee esim. suurenmoisen runsaalla Balzacilla ja Hugolla ja monella muulla.

Näin Tatu Elinalle samaan aikaan kun kirjoittaa kuumeisesti Tiberius-romaaninsa toista osaa – jonka tyylin Vaaskivi-tutkija Holger Lybäck on nähnyt lähenevän juuri Balzacia ja Hugota, Flaubertiakin.

Kun Tatu sitten nimeää juuri nuo kaksi ensin mainittua kirjailjaneroa ja kohta samassa kirjeessä jo tuon kolmannenkin, on pakko tarkistaa, mitä hän tällä kertaa tarkoittaa ”käsialoilla” – Tatu kun käyttää tuota sanaa sekä puhuessaan ulkoasusta että sisällöstä. Kumpiko tässä oikein lensi, sulkakynä vai ajatus?

Myöhemmin kirjeessä oleva lause antaa vastauksen:

Goethella ainakin oli hypähtelevän katkonainen sananlento paperilla aina kun hän sepitti, tulee mieleen jokin Urfaustin tekstin jäljennös.

Eli käsikirjoituksesta tässä on kyse.

Näin kirjoittaa siis ihminen, jonka oma käsiala heikkenee koko ajan; kirjaimet, sanat, rivit eivät enää tottele kirjailijan kättä; kirjoitusvirheet lisääntyvät, teksti on epätasaista, sanat kaatuvat milloin eteen, milloin taakse, milloin karkaavat omille teilleen… ”Lentävää kepeyttä” hän ei enää tavoita, ei ”suuren inspiraation hetkiäkään”, vaikka yrittää niin vakuutella sekä rakkaimmalleen että itselleen.

Kuvat Lybäck: T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950; ss. 333, 334