Haamujen hetki Jannsenin kodissa

Lupasin taannoin (15.5.) lopettaa tämän blogini päivittämisen. Päätin viimeiseksi aikomani postauksen ylevästi F. E. Sillanpään Tatu Vaaskivelle kirjoittamaa hyvästijättöä lainaten:

”Terve, Vaaskivi!”

Olkoon se edelleenkin hyvästini Vaaskivelle.

Nyt sen sijaan vielä jotakin Suljetuista vaunuista, tai sen Kinnises tõllas -vironnoksesta pikemminkin. Ja juuri tänään, onhan nyt tullut kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun tämän blogini aloitin; vietetään taas Tapion-päiviä.

Jo keväällä, kirjan vironkielisen laitoksen tultua markkinoille, mietin kuinka saisin yhden tekijänkappaleen luontevimmin Pärnun Koidula-museoon. Tunsin nimittäin olevani museolle kiitoksen velkaa. Olihan tuo paikka – ja sen ihastuttava vanha virkailijarouva – aikaansaanut yhden parin vuoden takaisen tutkimusmatkani eittämättömistä haltioitumisista.

(Siitä lisää alkuperäisteoksen sivulla 148 ja vironnoksen sivulla 100).

Ja ”luontevimmin” tarkoittaa tässä, että pelkän kirjapaketin lähettäminen olisi vaatinut korrektia saatetta – joka minun kielitaitoni ja toisaalta vaatimustasoni huomioiden oli ylivoimainen yhtälö.

Niin asian hoitaminen sitten jäi. Mutta kuten elämässä joskus, ongelmat löytävät ratkaisunsa omassa rauhassaan, ajan kuluessa.

Toukokuun alussa mikkeliläinen Teatteri Tuikku toi näyttämölle produktionsa Hyvää iltaa, rakkaat vainajat. Tämä virolaisen kirjailijan, esseistin ja teatteriohjaajan Mati Untin (1944-2005) kirjoittama näytelmä kertoo Lydia Koidulan ja Aino Kallaksen kuvitteellisesta tapaamisesta Koidulan lapsuudenkodissa Pärnussa, nykyisessä Koidula-museossa.

Koidula-museo

Näytelmän alkuperäinen nimi, Vaimude tund Jannseni tänaval, ”Aaveiden/haamujen/henkien/sielujen hetki Jannsenin kadulla”, viittaa juuri noihin kahteen ”haamuun” ja tuonnimisen kadun varrella sijaitsevaan kotimuseoon.

Teoksen suomenkielinen nimi – joka on peräisin jo vuodelta 1986, jolloin käsikirjoituksen julkaisi oululainen Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen ja kappaleen toi parrasvaloihin Tampereen Pikkuteatteri – onnistuu viittaamaan suorastaan dramaattisesti Tuikun itsensä historiaan. Teatteriryhmän kaksi jo edesmennyttä voimahahmoa, perustaja Raimo Manninen ja ohjaaja Hillevi Vesterinen olivat aikoinaan kaavailleet tämän näytelmän ottamista ohjelmistoon. Nyt suunnitelma viimein toteutui.

Mutta kunnianosoitus noille sieluille ei suinkaan jäänyt vain mikkeliläisyleisön ihastuttamiseen: Tuikku pakkasi tarpeistonsa ja henkilökuntansa linja-autoon, ajoi Pärnuun ja esitti Untin mainion näytelmän sen ainoassa oikeassa ympäristössä, Lydia Koidulan kodissa – kuten Mati Unt itse lähes 30 vuotta sitten.

Ja tuohon linja-autoon sain ilokseni järjestymään vaatimattoman kirjapakettini. Enää ei puhuttu koulukirjaeestillä kyhätystä saatekirjeestä – nyt esittelyn hoiti teokseen perehtynyt ja suvereenisti vironkielentaitoinen näytelmän tämänkertainen ohjaaja Ilona Kolberg.

Pieni kiitokseni aikoinaan saamastani hienosta vastaanotosta ja avusta meni siis viimein perille.

Se vain jäi harmittamaan, ettei tuo vanha virkailijarouva itse ollut paikalla. Toivottavasti hän kuitenkin on terveisteni tavoitettavissa.

Suur-suur aitäh Teile veel kord.

 Lydia Koidula

Lisää pohdintaa Mati Untin tuotannosta ja sen mahdollisista tulkinnoista löytyy 24.6. alkaen kulttuurilehti Särön blogista.

Tai toivon mukaan löytyy. Voihan olla että Särön moderaattori on jo kyllästynyt näihin omalla kirjoitusvuorollani rustaamiini virolaiskirjailijoiden esittelyihin: Tuglas, Annist, Ristikivi… – ja nyt vielä joku Unt. Mutta nykypäivää kohti tullaan! Ehkä jonakin päivänä kirjoitan jonkun Andrus Kivirähkin muistosanat. Tai jotain.

P.S.Oma käsikirjoitukseni alkoi olla jo valmis, kun Mati Untin näytelmä aikoinaan osui käsiini. Leikkaa ja liimaa -tekniikalla näkyi toimineen myös Unt, ja Aino Kallaksen erästä kuvitteellista tapaamistahan hänkin tässä kuvasi. Sangen mielenkiintoinen yhteensattuma.

Ja noista huomioistani riemastuneena lainasin Untilta Kallaksen kissalle värin. Niin sitten omankin kirjani kissasta tuli valkoinen.

Eräs tähdenlento

 

Aino Kallaksen Koidula-monografia Tähdenlento on vähän kuin Vaaskiven Sillanpää-elämäkerta, ainoita lajissaan kummankin kirjailijan tuotannossa.

Kesän kuluessa Kallaksen runoilijakuvaa hahmotellessaan Tatu tietysti tutustuu myös Tähdenlentoon – ehkä jopa sen kumpaankin painokseen, myöhemmistä kynänjäljistään ja Suljetuissa vaunuissa esiintyvistä mietteistään päätellen.

Teos ilmestyi nimittäin jo vuonna 1915, ja lähes vastikään (1935) oli julkaistu toinen, täydennetty painos: uusia lähteitä, kirjeitä ja kuvia, oli tullut Kallaksen saataville. Ja joitain ikävimpiä luonnehdintoja, rohkeimpia ”psykoloogillisia” tulkintojaan kohteestaan oli kirjailijatar myös vaivihkaa poistanut – seikkoja jotka Tatun silmään epäilemättä nekin ovat tarttuneet. 

Mutta eräitä noista Kallaksen säilyttämistä kuvauksista Tatu värittää tyylilleen uskollisesti yhdessä matkaesseessään, saa muinaiset henkilöt elämään ja hengittämään.

Suljettujen vaunujen sivuilla poiketaan tuo matkakertomus kourassa niissä kortteleissa, joissa Jannsenien, siis Lydia Koidulankin, koti Tartossa aikoinaan sijaitsi.

Samoilla nurkilla asui myöhemmin myös Aino Kallas, mutta hänen muinaisesta kodistaan ei ole jäljellä edes tunnettua pihapuuta, ei mitään sellaista kuin Koidulan puutarhan muhkea tammi, jonka runkoon Lydian kaheli veli oli päätään hakannut, ja joka yhä ylväänä hallitsee betonisten kerrostalojen välistä sisäpihaa.

Samoin käydään Pärnussa Lydian lapsuudenkodissa, joka nykyään toimii kotimuseona. Ja jossa vallan hurmaava vanha rouva esittelee Jannsenien tarvekaluja ja tilpehöörejä.