Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi II: Kahdesta 30-luvun runoilijakohtalosta

Syksyllä 1929 17-vuotias Tatu Vahlsten (vuodesta 1935 Vaaskivi) aloittaa opiskelunsa Kansalaiskorkeakoulussa Helsingissä. Alku näyttää lupaavalta, Tatu on innostunut, lehtimiehen ura siintelee silmissä. Vaikka kirjailijaksi hän kyllä on päättänyt ryhtyä, mutta kai se on syytä hankkia joku porvarillinen ammatti, kuten isäpuoli kehotti. Ja miksikään virkaihmiseksi hän ei rupea!

Olen ollut kolme viikkoa koulussa. Elokuun viimeisellä viikolla tulin Helsinkiin. Kahdeksassa päivässä minulla oli 6 tenttiä. Se oli kireää, rasittavaa, äärettömän jännittynyttä aikaa. Mutta siihen sisältyi samalla riemua, hurjan pinnistämisen, työnteon riemua. Voitollista tentistä paluuta, omalla tahdonvoimalla aikaansaatujen tulosten suomaa ylpeää tyydytystä.

Näin kirjoittaa 17-vuotias SYK:in VIII-luokkalainen Saima Harmaja tasan vuotta myöhemmin.

Noihin aikoihin Tatu Vahlsten jo huomaa, että hänen aikansa koulussa menee aivan hukkaan: Kirjastoja, divareja ja kirjakauppoja koluamalla pystyi valitsemaan paljon kehittävämpää luettavaa. Ja siinä sivussa tapaamaan kahviloissa paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kirjailijoita, runoilijoita… Toinen lukuvuosi sujuu kuitenkin vielä jotenkuten, vaikkei mitään ”hurjan pinnistämisen ja työnteon riemua” ole opiskelussa ollutkaan.

Koulunkäynnin ohessa kumpikin kirjoittaa runoja ja haaveilee runoilijan-tulevaisuudesta.
Toukokuussa Saima Harmajalla todetaan tuberkuloosi.

Seuraava lukuvuosi (1931-32) menee Vahlstenilta tyystin boheemielämän pyörteissä: ryppyisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut, pitkätukkainen ja kaikin puolin epäsiisti, kahvia ja tupakkaa suurkuluttava vihreänkalpea Vaaskivi hengailee mm. Tulenkantajien liepeillä, huvittaa ja hauskuttaa; on sanavalmis ja aina keskustelua piristävä, mutta hiukan tragikoominen hahmo.

Perhetyttö-Saima lukee koulupäivän jälkeen Nuoresta Voimasta siistittyjä versioita Tulenkantajien toilailuista, ihastelee ja kauhistelee. Vahlstenista hän tuskin on kuullutkaan, sen enempää kuin Tatu hänestä. Heidän polkunsa tuskin kohtaavat.

Keväällä Tatuun iskee vielä tippuri: kauhistunut opiskelija-Vahlsten lopettaa koulun ja pakenee tätinsä tykö Oulun Hietasaareen. Pian ilmestyy Harmajan Huhtikuu, kriitikko-Vahlsten kirjoittaa esikoisesta paikalliseen Kalevaan kauniit kritiikit, tippuri uusiutuu ja nuori kriitikko harkitsee jo itsemurhaa. Mutta Hietasaaren rannat ovat matalat, kylmä tulee jo kahlatessa: Tatu kääntyy takaisin. Ja kirjoittaa lisää kritiikkejä.

Ja runoja. 30-luvun alkuvuosina niitä syntyy lähes 300 (sen verran Harmajalla oli kyllä koossa jo 14-vuotiaana…), joista viitisenkymmentä Vahlsten kelpuuttaa WSOY:lle lähettämäänsä kokoelmaan. Mutta WSOY ei niitä kelpuuta.

Kustantajan mielestä runoilijan eksoottisuutta tavoittelevat runot ovat ulkonaisesta loistostaan huolimatta vailla syvempää taiteellisuutta, niiden loppusoinnut teennäisiä, tekijän maku liian horjuva. Vaaskivi-tutkija Holger Lybäckin mukaan runot kertoivat ”melkein lohduttomasta yksinäisyydentunteesta, kaipuusta jonnekin pois, painajaisunista ja toivekuvitelmista”.

Samaan aikaan Vahlsten kirjoittaa myös proosaa, lähinnä kauhuromanttisia romaanikäsikirjoituksia, muttei niiden menestys ole yhtään parempi.

Hänen kritiikkinsä sitä vastoin uppoavat Kalevaan ja sen lukijoihin.

Vahlsten palaa Helsinkiin vasta syksyllä 1934, muuttuneena miehenä, aikuistuneena. Tuttavapiiri supistuu ja valikoituu, boheemielämä jää. Niin jää myös opiskelu, sillä kirja-arvostelut alkavat kelvata valtakunnallisiinkin lehtiin, niitä suorastaan tilataan häneltä ja kustantamojen kirjapaketteja ilmestyy pyytämättä.

Harmaja jatkaa runoja ja päiväkirjaa, ikävöi koleaa Jaakko-sulhastaan, sairastaa.

Harmajan lähes ainoa yhteys kirjailijapiireihin on Nuoren Voiman Liiton Kerho 33, jonka kokouksissa tapaa sellaisiakin kuuluisuuksia kuin Olavi Paavolainen ja Lauri Viljanen, kerhon perustajasta Mika Waltarista puhumattakaan. Sittemmin tilaisuuksissa näkyy myös Oulun-pakolaisuudestaan palannut T. Vaaskivi – mutta siinä vaiheessa Harmaja on jo etenevän sairautensa vuoksi jäänyt sivuun. Polut eivät kohtaa.

Vahlstenin kesä 1935 kuluu taas Hietasaaressa ja Harmaja matkustaa Italiaan, ja tunnetust epäterveessä Venetsian ilmastossa hänen tuberkuloosinsa uusiutuu. Tatu takoo kritiikkejä ja kirjallisuusesseitä, Harmaja loihtii hempeän herkkiä matkarunoja.

Syksyllä Tatu Vahlsten muuttaa nimensä Vaaskiveksi, Suomalainen Suomi (nyk. Kanava, perustettu 1933) kun edellyttää kirjoittajakuntansakin olevan ”suomalaisia”. Harmajalta ilmestyy toinen kokoelma Sateen jälkeen, ja hän joutuu loppuvuodeksi keuhkotautisairaalaan. Vaaskivi lausuu kokoelmasta muutaman kauniin sanan, nyt valloittamansa Suomalaisen Suomen sivuilla.

Maaliskuussa Vaaskivi riemuitsee tädilleen olleensa koko talven täysin terve – vain joitakin ”pieniä sisäisiä kriisejä ja väsähtämisen tiloja, joita joskus sattuu ja jotka täytynee kestää urheasti”.
Urheasti koettaa Harmajakin kestää omat väsähtämisen tilansa. Kesän hän kirjoittaa ja kamppailee kuluttavaa tautiaan vastaan perheen huvilalla Lohjalla, viimeisen kesänsä. Kirjoittaa ja kamppailee kuten Vaaskivi viisi vuotta myöhemmin Hietasaaressa omana viimeisenä kesänään.

Syksyllä 1936 ilmestyy Harmajan kolmas kokoelma Hunnutettu; Vaaskiven ja Tulenkantajien Elina Vaaran suhde syvenee; Vaaskivi kirjoittaa nyt Sillanpää-elämäkertaa, tulevaa esikoistaan. Sulhanen hylkää Saiman kolmannen – ja nyt viimeisen – kerran.

28. huhtikuuta 1937 T. Vaaskivi valittelee tädilleen lähettämässään kirjeessä työkiireitään ja väsymystään, kertoo että oli edellisellä viikolla kyllä lepäillyt, ”mutta sitten tuli se Saima Harmajan kuolema ja minun päälleni sen mukana velvollisuudet suureen suruartikkeliin Uudessa Suomessa”.
Ja kaunis tuo ”Saima Harmajan lyyrikontaival” olikin.

Seuraavaksi Tatu siirtyy kirjeessään kuvailemaan kuinka jo illalla on vedettävä smokki päälle ja lähdettävä balettiin…

* * *

Kuukautta myöhemmin T. Vaaskivi matkustaa morsiamineen Tarttoon – mutta se tarina löytyy Suljetuista vaunuista

”Kaksi kynäilijätärtä” – eli vasara ja Vaaskivi, Osa I

Kuten hyvin tiedämme (käyttääkseni Tatu Vaaskiven usein viljelemää fraasia – yhtä niistä, joilla hän halusi vain osoittaa tietävänsä asiasta enemmän kuin lukija…), Vaaskiven (vuoteen 1935 Vahlstenin) kriitikon ura alkoi oululaisessa Kalevassa. Tämä tapahtui kesällä 1930, Tatun juuri ehdittyä kunnioitettavaan 18 vuoden ikään. Ensimmäiset julkaistut kirja-arvostelut eivät vielä kummempaa huomiota hertättäneet,  mutta jo pian alkoivat Tatun kriitikon-ajatus ja -kynä hioutua lähes murhaavan teräviksi.

Joulukuun 1931 kuluessa nuori Vahlsten, ”T. V-n.” esittelee Kalevan lukijakunnalle mm. Ivan Turgenjevia, Antti J. Ahon teoksen Gautama Buddhasta sekä Uuno Kailaan uusimman kokoelman Uni ja kuolema. Tatun skaala on laaja alusta alkaen.

Kailaan, ystävänsä ja jopa eräänlaisen isovelihahmonsa, Tatu oli tavannut edellisen kerran kuun puolimaissa ja saanut silloin tämän uutuuskokoelman tekijänkappaleen. Teoksesta kirjoitettu arvostava esittely ilmestyy 29. joulukuuta. Seuraavana päivänä saa Tatu kuulla Kailaan joutuneen jouluna sairaalaan, ja myös diagnoosin: kyseessä on pitkälle edennyt tuberkuloosi. Uutinen vaikuttaa Tatuun syvästi: ystävän epävakaaksi käynyt henkinen kunto yhdistettynä tuohon fyysiseen tautiin…

Hän kirjoittaa tädilleen Lyyli Niskaselle Ouluun lahjakiitosten ja joulunviettokuvausten perään myös Kailaan kohtalosta – ja sitten omastaankin:

On hiukan omituinen tunnelma näin vuosien vaihtuessa. [–] Mitenkähän mahtanee käydä? Tulisi aina sentään pysyä uteliaana tulevan suhteen, niin välttyisi masennuksesta. Vaikka sekin on niin sanomattoman vaikeaa. Ja vaikeammaksi se käy sitä mukaa kuin viikot ja kuukaudet ja vuodet edistyvät. Näkee itsessään yhä enemmän ja enemmän vanhoja arpia ja umpeen meneviä haavoja, itkuja, joita ei koskaan tullut itketyksi ja nauruja, jotka olivat tyhjää täynnä. Kuta enemmän ajattelee sellaista, sitä enemmän väsyttää.

Näin synkkänä nuori Tatu Vaaskivi ottaa vastaan uuden vuoden 1932.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                    

Tarttuuko hän tuolloin, mielialaansa kohottaakseen ja murheensa unohtaakseen, johonkin hieman kepeämpään luettavaan; poimiiko pöytänsä reunalla horjuvasta arvostelukappalepinosta ehkäpä edellissyksyn pari keveähköä ja toistaiseksi vielä sivuun työnnettyä uutuusromaania?

Kun Tatun omat kirjailijan-haaveet antavat odottaa täyttymystään, on hänen näitä kirja-arvosteluja ja alakertoja hengissä pysyäkseen kirjoitettava. Ja Kalevahan niitä onneksi mielellään julkaisee.

Kohta Loppiaisen jälkeen ilmestyy Tatun artikkeli ”Kaksi kynäilijätärtä”, joka esittelee 22-vuotiaan Helvi Erikssonin Perhetytön (Otava) ja 27-vuotiaan Alli Vallin Näin on hyvä -romaanin (WSOY).

Aluksi Tatu toteaa, että kirjallisuudessamme näytetään nyt päästyn aiemmin niin suositusta maaseudun kuvaamisesta, ”ja varsinainen kaupunki on astunut etualalle”. Waltari, Uurto, Sarkola, Karri…Tatu listaa tuon uuden aallon airueita.

Tällaisia modernin kaupunkielämän kuvauksia ovat myös nuo kaksi nyt käsittelyn alle joutunutta teosta.

Koska vapaa lainaaminen, lyhyet sanatarkat sitaatitkin, tekisivät vääryyttä nuoren Vaaskiven lennokkaalle armottomuudelle, on parasta kopioida artikkeli tähän sanasta sanaan:

Helvi Erikssonin Perhetyttö kuuluu niihin jo banaaliksi tulleisiin tuotteisiin, jotka sivumäärittäin maalailevat Nachtspiel-elämän iloja ja kärsimyksiä. Se on täynnä jazzia, polkkatukkia, viinaa ja kurtiisia, mitättömien henkilöiden jotakuinkin mitättömiä edesottamuksia, vailla oikeastaan mitään syvempää tehoa. Tämäntapaiset romaanit saisi huoletta karsia pois meikäläisestä kirjallisuudesta, jonka harvat todella kestävät tuotteet saattaa lukea kymmenellä sormella. Kun kerran kirjailijalla ei ole muuta sanottavaa kuin toistaa sovinnaisella tyylillä sovinnaisia ajatuksia, keksiä pseudofilosoofisia lauseita ja panna henkilönsä erittelemään elämäänsä melkoisen pintapuolisesti – silloin ei teos ole mikään ilahduttava tuttavuus.

Näin julistaa kriitikko tylyn tuomionsa: Kaikenlaista roskaa! Mutta erästä seikkaa Tatu ei lainkaan huomioi arviossaan: kyse on tekijänsä esikoisteoksesta. Sangen harva, jos niinkään moni, esikoinen yltää top teniin.

Miten tuo murskakritiikki sitten vaikuttikin nuoreen kirjailijattareen, niin ainakaan tämän kirjoitus- ja yrittämishaluja se ei onneksi vie, sillä jo seuraavana vuonna ilmestyy toinen romaani (johon siihenkään Tatu ei aikanaan malta olla kajoamatta) ja kaiken kaikkiaan neljäkymmentä vuotta kestäneen kirjailijanuransa aikana Helvi Eriksson (vuodesta 1934 Erjakka) kirjoittaa yli 20 teosta ja päälle sen puolentusinaa näytelmää. Sanoopa joku maakuntalehden älypääkriitikko mitä tahansa, ”tämäntapaisilla” romaaneilla oli selkeästi lukijakuntansa. Ja on edelleenkin, kuten olemme myöhemmin saaneet havaita.

Entäpä tämä toinen kynäilijätär?

Toisen teoksensa – esikoisromaaninsa – julkaiseva Alli Valli saa Tatulta hieman enemmän hyväksyntää:

Alli Valli sen sijaan ei todennäköisesti pyrikään varsinaisen taideromaanin ohdakkeisille poluille. hänen romaaninsa on täynnä eräänlaista vissiä eloisuutta ja pirteyttä, jota hyvältä tai kohtalaisen hyvältä ajanvieteromaanilta sopii vaatia. Räiskähtelevää sanontaa, hauskoja huomioita [ja] verrattain luontaista huumoria pulppuilee sivu sivulta. Tosin siellä täällä pilkistelee mauttomuus, mutta sellaiset erehdykset korjaa kirjan kauttaaltaan valoisan-veikeä sävy. Omassa luokassaan miellyttävä teos. Tosin sen juoni on verrattain tavallinen ja muoto, päiväkirjan tapaan laadittu, on jo tuttu isoäidin äidin ajoilta, mutta jos tällaisen aiheen ja tällaisen muodon takana on niin pirteä kynä kuin Alli Vallin, niin kirjaa voi mielihyvin suositella.

Siis hyvä ajanvieteromaani, pirteä ja reipas – eikä yritä mitään enempää ollakaan. Rehellinen. Ja varmaan sopiva Tatun senhetkisiin mielialoihin, piristävä.

Liekö Tatuun myös vedonnut teoksen kertojaminän lukemisen-harrastus, hänen mainitsemansa Dumas, Poe, Wallace, toisaalta myös Nietzschen Zarahustra ja Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset – kaikki kirjailijoita ja teoksia, joita myös Tatun hyllystä ja arvosteluista löytyi.

Samoin maininnat yksinäisyyden, yksinolon rauhan, välttämättömyydestä; kuolemanpelosta ja Jumala-suhteesta saattoivat hyvin kiinnittää Vaaskiven huomion, läheisiä asioita kun ovat ne hänellekin.

Ja teosta todellakin luonnehtii ”valoisan-veikeä sävy” – jos nyt jätetään sivuun tuo jo mainittu kuolemanpelkotuumailu, ja kertojan matkustaminen Imatralle ainoana tarkoituksenaan hukuttautua kosken kuohuihin. Niissä kun ei juuri ”verrattain luontaista huumoria” esiinny.

Mutta nyt, 80 vuoden jälkeen, on romaanin sivuilta enää sangen vaikeaa löytää tuota vakavamielisen nuoren kriitikon esiin nostamaa ”siellä täällä pilkistelevää mauttomuutta” (ellei nyt tuossa Imatran-visiitissä). Erotiikan äärimmäinen huipistus on suudelma, kertojaminä ei – vatsahermojensa vuoksi kuulemma – kahvia väkevämpää juo, ruumiineritteitä ei sivuta edes vertauskuvien kautta ja joku ”hilkutti” on vahvin voimasana… Pikemminkin sievistelevää kuin mautonta

Tatun esittämä puritaanisuus on siinäkin mielessä perin huvittavaa, että kirjoittihan hän itse juuri noina vuosina näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia (kaikki julkaisematta jääneitä), joiden puutteina kustantajat usein näkivät viehtymyksen patologisiin ihmistyyppeihin, saastaan ja kurjuuteen. Se mistä Vallin teoksessa on aavistelevinaan ehkä jotain omakohtaista, itse elettyä, on perin erilaista kuin se, mitä Tatu itse – ja itsestään – kirjoittaa.

Ja jätettyään koulunsa kesken Helsingissä ja saastutettuaan jo toistamiseen itsensä tippurilla Tatu pakenee tätiensä hoiviin Oulun Hietasaareen. Kahlatakseen sitten mereen hukuttautuminen mielessään. Nuoren Vaaskiven kärsimykset… Mutta Hietasaaren ranta on matala, vesi kylmää: Tatu tulee viimein tolkkuihinsa.

Vallin sankarittaren, parikymppisen Bene-neitosen sen sijaan pelastaa oivallus oman tekonsa raukkamaisuudesta. Hän palaa heti seuraavalla junalla kotiin Helsinkiin ja menee auttamaan äitiään pyykkitupaan…

Sen pituinen se.

”Hän ei saanut kuvata Kristuksen katsetta”

Aiemmin tässä blogissa on esitetty mm. vakaumuksellisen pikakirjoittajan (4.7.) ja haltioituneen kuplettitaiteilijan (29.6.) Vaaskivestä innoituksensa ammentanutta hengentuotetta. Nyt nostamme pöydälle yhden hurmahenkisen näkökulman lisää, erään aitokristityn pohdinnan.

Tatun kuoleman jälkeen Kaisa Nikinmaa, Hietasaaren-kodin vanha palvelija, Tatun lapsuuden uskonnollinen auktoriteetti ja harras lestadiolainen, sanoi että Jumala ei sallinut Tatun kirjoittaa Pyhä kevät -romaaniaan loppuun, kuvata Jeesusta, ”koska se oli liian pyhää”.

Samoissa käsityksissä on Tatun tuttavaksi yli vuosikymmenen ajalta esittäytyvä William Jokinen, Vapaakirkon saarnaaja, sisälähetysmies ja tuottelias kirjailija (Julkaistu tuotanto vuosina 1912-1960 lähes 40 uskonnollista teosta, monet niistä WSOY:n kustantamina). Hänen panoksensa Vaaskivi-muisteluun ilmestyi Suomen Viikkolehdessä (Suomen Vapaakirkon julkaisu) toukokuussa 1943, vajaa vuosi Tatun kuoleman jälkeen.

Ihailtuaan artikkelissaan ”Tatu Vaaskiven lähdettyä” ensin Vaaskiven tuotantoa – ja paheksuttuaan luonnollisesti hänen ”aiempaa freudilaisuuden harrastustaan” – Jokinen kertoo Tatun myöntäneen muuttuneensa, löytäneen Italian-matkallaan ”aitokristillisyyden”.

Sitten – kesken jääneestä Pyhä kevät -teoksesta kirjoittaessaan – Jokinen toteaa, että Tatu

ei saanut kuvata Kristuksen katsetta ja miksi? Ehkäpä sentähden, ettei hän ollut sittenkään syntynyt uudeksi ihmiseksi eikä siis tuntenut sisäisesti Kristusta, niin kuin ihminen, jonka synninhätä on murtanut Jeesuksen silmien eteen tuomittavaksi ja armahdettavaksi.

Jokisen Jumalan kärsivällisyys loppui. Ei syntynyt Vaaskivi uudeksi ihmiseksi, ei ymmärtänyt lopettaa jumalatonta hankettaan, vaikka Hän suuressa viisaudessaan oli jo pitkään yrittänyt välillä kauttarantain, väliin suoremminkin julki tuoda, että annahan nyt, Tatu, olla sen… Tämä siitä sitten tuli.

Mutta palataan Wm Jokiseen.

Tatua muistellessaan tämä hurskas mies ei pysty välttämään kiusausta tehdä hiukan reklaamia omasta tuotannostaan; hän kertoo Vaaskiven antamista ylistävistä lausunnoista, mm. hänen Jumalan puutarhassa -teoksestaan (WSOY 1936), josta Tatu ”ihastuen kirjoitti kauniin arvostelun, joka lienee kustantajani säilössä vieläkin”.

Harmillista kyllä, emme voi nyt siteerata tuota kirjoitusta, koska sitä ei löydy. Tusinan verran, useita sangen arvostaviakin, ”kustantajan säilössä” on, mutta ei juuri tuota Vaaskiven kirjoittamaksi mainittua. Sellaista ei myöskään Lybäckin bibliografia tunne, mutta sehän ei ole aivan täydellinen. (Onhan esim. 25.6. lainattu Kansan Lehden artikkeli Lybäckille tuntematon sekin.)

Sen sijaan löytyy dokumentti, jossa Jokinen lainaa Tatun hänelle osoittamaa (ja siis juuri kyseistä teosta koskevaa) kirjettä mm. seuraavasti:

On hiukan vaikea mennä sormella osoittamaan, mikä on hyvää ja mikä vähemmän kestävää. Sellaisissakin säkeissä, jotka taiteellisessa mielessä vaatisivat hiukan tiivistämistä [–], puhuu sama välitön haltiokkuus, joka kannattaa koko teosta.

Tatun mielestä Jumalan puutarhassa -teoksen runot elävät lähinnä kokonaisuutena; kokoelman voima on jatkuva ”hengen läsnäolo”.

Ja miksi tuon anekdootin nyt kerromme? Koska havaitsimme tekevämme tässä juuri samaa, kirjoittavamme Vaaskivestä, Jokisesta ja Jeesuksesta – omaa kirjaamme myydäksemme… Erona lähinnä vain se, että kun Jokinen verhoutuu uskoonsa, tämän kirjoittaja paljastaa epäuskonsa.

Artikkelin lopussa Jokinen tekee vielä selkoa ensimatkallaan Italiaan ihastuneen Tatun ja hänen matkasuunnitelmista ”Italiaan ja edemmäksikin”, suunnitelmista jotka olivat valmiina ”yksityiskohtia myöten”. ” – Mutta tuli sota.”

Sekin matka jäi tekemättä.

Artikkeli päättyy:

T. Vaaskivi on matkustanut yksin maahan, johon en voi häntä nyt seurata. Mitä hän nyt näkeekin, sen vain Herra tietää.

William Jokisen maallinen saarnajan-vaellus päättyi 15 vuotta myöhemmin. Ehkä nämä tuttavukset ovat jälleen kohdanneet, matkustelleetkin. Ainakin Suljetuissa vaunuissa leikitellään ajatuksella, että ansioituneilla sananlevittäjillä olisi tulevassa elämässä sellaiseen mahdollisuus.

Lausui toimittaja Vaaskivestä ja jatkoi…

Suljetuissa vaunuissa ei juuri yritetä analysoida Vaaskiven kirjallista lahjakkuutta tai hänen merkitystään kirjailijana tai kriitikkona – se tehtävä jääköön pätevämmille. Teos lähestyy kohdettaan ja tämän tuotantoa tavallisen lukijan näkökulmasta pohtien samalla kaiken aikaa, millainen oli ihminen Tatu Vaaskivi.

Itse hän kuitenkin oli sitä mieltä, ettei häntä tuntenut kukaan, eivät edes hänen lähimmät sukulaisensa…

Mutta toimittajien, kriitikoiden, kirjailija-kollegojen ja ystäviksikin esittäytyvien on ollut myöhemmin arvioitaan ja luonnehdintojaan esitettävä.

Seuraavassa muutamia sellaisia vuosien varrelta, Tatun (no niin, lienee aika jo myöntää, että olemme tehneet sinunkaupat…) kuoleman jälkeen. Ja sitaatteja millään lailla kommentoimatta.

 

Leo Meller (Nuori Voima 3-4/-42) ”Tatu Vaaskivi”:

Hän oli mielenkiintoinen kirjailija, jonka teokset herättivät ajatuksia, väitteitä ja vastaväitteitä. Hänen sanansa olivat rohkeita ja ne sinkoilivat älyä. Vaaskivi ei ollut ”muotikirjailija”, vaan hänen teoksiaan luettiin sen vuoksi, että kenenkään toisen kirjoista ei saanut lukea samaa.

[–] Olkoon Tatu Vaaskivi esimerkkinä nuorille, tuleville kirjailijoillemme! Me tarvitsemme rohkeita ja älykkäitä ajattelijoita. Hänen yksinäinen paikkansa muuten niin kankeassa ja kaavoittuneessa kirjallisuudessamme ei saa jäädä tyhjäksi.

* * *

Martti Kurjensaari (40-luku 6/-45) ”T. Vaaskiven unelma-elämä”:

Vaaskivi oli heiveröinen, kalpea poika, joka ei olemuksellaan sen enempää huomiota herättänyt. Vasta kun hän rupesi puhumaan, kävi kuulija tarkkaavaiseksi. Hänestä huokui tiedotonta itsevarmuutta, ja hän esitti mielipiteensä selkeään tapaan ja avarasti muotoilluin lausein. Sanojen ääntämisessä saattoi aina erottaa pohjoispohjalaisen perussävyn.

[–] Kukaan ei olisi osannut pitää tätä puheliasta ja tyrmistyttävän oppineelta vaikuttavaa nuorta miestä 23- tai 24-vuotiaana. Hänestä uhosi jonkinlainen ajaton kirjastotunnelma, jonka yhteydessä ei juolahtanut mieleenkään esim. urheilu tai ulkoilma.

* * *

Nimimerkki HAAVI [runoilija ja kirjallisuudentutkija Unto Kupiainen]  (Taiteen Maailma 5/-45) ”Kirjeistä ja Vaaskivestä”:

Suomalainen kirjetaide saanee kauan hakea sen veroista, suoraan luomispajasta säkenöivää hengen intensiteettiä ja väkevän suvereenista painiskelua valtavan aineen kimpussa kuin Vaaskiven kirjeet Tiberius-kaudeltaan.

Suuri joukko Kutsumukseen sisältyviä kirjeitä kuuluu noiden kukkien joukkoon, joiden tuoksu on oleva lakastumaton. Niille on antanut hehkunsa ikuisin ihmishengessä: luovan nerouden alati dynaaminen intohimo.

* * *

Raoul Palmgren (Vapaa Sana 12.6. -45) ”Individualismin itsetuho”:

Hän ei tunne elämää, historiallisen ja yhteiskunnallisen tapahtumisen lakeja, ja huolimatta hänen lukeneisuudestaan se kostautuu irvokkaina kompastuksina hänen arvosteluissaan ja suurissa psykoanalyyttisissä teoksissaan. Hän on hämmästyttävän vieras sille, mitä todella tapahtui 30-luvulla.

* * *

Yrjö Tönkyrä (Kaiku 19.7 .-45) ”Antiikin elävöittäjä”:

Jo Loistava Armfelt osoitti, että Tatu Vaaskivi oli vaativimmankin kansainvälisen mittapuun täyttävä kirjallinen kyky, mutta Yksinvaltias paljasti maailmalle hänen sisäisen suuruutensa: äärettömät tietomäärät, yliluonnollisen selkeän näkemyskyvyn sekä mestarillisen elävöittämisen taidon.

Mutta vasta Pyhän kevään valmistuneet sivut [teos jäi kirjailijan kuoleman vuoksi keskeneräiseksi ja julkaistiin lähes sellaisenaan, alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisena] antavat aavistuksen niistä rajoittamattomista henkisistä voimavaroista, jotka Tatu Vaaskivi iästään huolimatta omasi.

* * *

Yrjö Kivimies (Näköala 3/-50) ”Ihmistä emme tavoita: muistelma Vaaskivestä”:

Jotakin tästä koomillisesta kimmelteestä jäi iäksi hänen vaiheilleen. Sanoja, sanoja, sanoja! Suunnattomasti sanoja peittämässä ajatuksen puutetta. Autodidaktin tilkkumattoa, sieltä täältä siepatuista tiedonriekaleista kudottua. Hän oli kirjallisuuden sirkustemppuilija.

* * *

Erno Paasilinna (Nuori Voima 11-12/-56) ”T. Vaaskiven suuri hurmio”:

Traagillisuudessaan se on lähes identtinen hänen ystävänsä ja kirjailijatoverinsa Uuno Kailaan kuolemalle. Molemmat he olivat vieraita arktisen maan realiteeteille, heidän psyykensä katsoivat alati etelään kaikkeen siihen, mikä oli vastaamassa heidän fysiologisia ja ideologisia perusteitaan. Uuno Kailas luopui elämästä Unen ja kuoleman järkyttävissä tunnelmissa, T. Vaaskivi Pyhän kevään Kristus-hurmiossaan. Vaaskiven elämä oli kuin Siljon jännitetty jousi, joka kuitenkin katkesi väkivaltaisesti, suurten kuvien, kutsumuksen ja tulevaisuuden ääreen taittuen.

 * * *

Jukka Tyrkkö (Kansan Lehti 28.10. -62) Kirjallisen ihmelapsen unelmaelämä: 50 vuotta Vaaskiven syntymästä, 20 kuolemasta:

Vaaskiven tuotannon tieteellisen ja esteettisen arvon ohi jää jotakin miltei tarunomaisen romanttista ja eksoottisen hehkuvaa pitkään viipymään tämän ihmelapsemme lyhyen unelma-elämän ylle.

 * * *

Arvo Kippola (Itä-Häme 5.8. -67) ”Unohdettu Vaaskivi”:

On turha kysyä, mitä hänestä olisi tullut. Tuntuu vielä turhemmalta spekuloinnilta yrittää vastata tuohon kysymykseen. Tarpeetonta ei sen sijaan ole ihmettely, miksi olemme unohtaneet hänet, onhan lähes täydellinen vaiteliaisuus laskeutunut T. Vaaskiven nimen ylle.

 * * *

Niilo Kujanen (Kansan Lehti 22.2. -70) ”Tatu Vaaskivi ja Dostojevski-essee”:

Vaaskiven palkinnon [ns. ”Vaaskivi-plaketti”; kriitikoille jaettu tunnustus] jakopaikaksi tuli Tampere. Ensi kuulemalta tieto johti mieleen ajatuksen, eikö molemmat Pohjolan valkeat kaupungit, Oulu kirjailijan lapsuuden kotiseutuna ja Helsinki opiskeluympäristönä, olisi olleet siihen oikeutetumpia.

Täydet perusteet antoi tietenkin Yhteiskunnallisen Korkeakoulun siirto tänne. Olihan kysymyksessä korkeakoulu, jossa Vaaskivi oli opiskellut. lähempi tarkastelu lisäksi osoittaa, että Vaaskivellä oli tänne niin paljon kosketuskohtia, että Tamperetta voi pitää hänen kolmantena kaupunkinaan.

Nuoruuden ystävät Maija Pajari ja Oiva Paloheimo olivat jo helsinkiläistyneet, mutta heidän ajatuksensa palasivat tänne vielä niin usein, että Vaaskivi sai aiheen hienokseltaan ivalliseen kysymykseensä: ”Kasvaako maine Tampereella vaan?”

Ensimmäisen suuren teoksensa, F. E. Sillanpää-elämäkerran valmistusvaiheessa Vaaskivi joutui tutustumaan Tampereeseen kuvattavansa elämään monin tavoin vaikuttaneena kaupunkina.

Avioliitto täällä syntyneen Elina Vaaran kanssa täydensi kohtalonyhteyden.

Mielekkäästi liittyy kaikkeen tähän muuan unohduksiin jäänyt tapahtuma: eräs kirjailijan varhaisimmista kirjoituksista, Dostojevski-essee, julkaistiin Tampereella Kansan Lehdessä.

Tatun kotinurkilta tänään

Otanta artikkeleista on todellista lehtisalaattia ja ehkä provosoivakin. Siinä määrin, että ellen lopeta nyt, en pysty pitämään alussa antamaani lupausta…

”Suljetut vaunut” tulee taas…

T. Vaaskivi (1912 – 1942) oli ajattelija, kuvittelija, aikansa merkittävimpiä kriitikoita ja nouseva kirjailija, jonka elämä katkesi liian varhain. Suljetut vaunut on pienoiskuva Vaaskivestä ja hänen Viron-kesästään 1937, eräänlainen mosaiikki nuoren kirjailijan – ja nuoren valtion – innostuksesta, optimismista ja tuhosta.

”Suljetut vaunut” oli myös Loistavan Armfeltin (1938), Vaaskiven ensimmäisen historiallisen romaanin, työnimi.

Kuva

Vaatimaton muistomerkki Oulun Hietasaaressa