Haamujen hetki Jannsenin kodissa

Lupasin taannoin (15.5.) lopettaa tämän blogini päivittämisen. Päätin viimeiseksi aikomani postauksen ylevästi F. E. Sillanpään Tatu Vaaskivelle kirjoittamaa hyvästijättöä lainaten:

”Terve, Vaaskivi!”

Olkoon se edelleenkin hyvästini Vaaskivelle.

Nyt sen sijaan vielä jotakin Suljetuista vaunuista, tai sen Kinnises tõllas -vironnoksesta pikemminkin. Ja juuri tänään, onhan nyt tullut kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun tämän blogini aloitin; vietetään taas Tapion-päiviä.

Jo keväällä, kirjan vironkielisen laitoksen tultua markkinoille, mietin kuinka saisin yhden tekijänkappaleen luontevimmin Pärnun Koidula-museoon. Tunsin nimittäin olevani museolle kiitoksen velkaa. Olihan tuo paikka – ja sen ihastuttava vanha virkailijarouva – aikaansaanut yhden parin vuoden takaisen tutkimusmatkani eittämättömistä haltioitumisista.

(Siitä lisää alkuperäisteoksen sivulla 148 ja vironnoksen sivulla 100).

Ja ”luontevimmin” tarkoittaa tässä, että pelkän kirjapaketin lähettäminen olisi vaatinut korrektia saatetta – joka minun kielitaitoni ja toisaalta vaatimustasoni huomioiden oli ylivoimainen yhtälö.

Niin asian hoitaminen sitten jäi. Mutta kuten elämässä joskus, ongelmat löytävät ratkaisunsa omassa rauhassaan, ajan kuluessa.

Toukokuun alussa mikkeliläinen Teatteri Tuikku toi näyttämölle produktionsa Hyvää iltaa, rakkaat vainajat. Tämä virolaisen kirjailijan, esseistin ja teatteriohjaajan Mati Untin (1944-2005) kirjoittama näytelmä kertoo Lydia Koidulan ja Aino Kallaksen kuvitteellisesta tapaamisesta Koidulan lapsuudenkodissa Pärnussa, nykyisessä Koidula-museossa.

Koidula-museo

Näytelmän alkuperäinen nimi, Vaimude tund Jannseni tänaval, ”Aaveiden/haamujen/henkien/sielujen hetki Jannsenin kadulla”, viittaa juuri noihin kahteen ”haamuun” ja tuonnimisen kadun varrella sijaitsevaan kotimuseoon.

Teoksen suomenkielinen nimi – joka on peräisin jo vuodelta 1986, jolloin käsikirjoituksen julkaisi oululainen Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen ja kappaleen toi parrasvaloihin Tampereen Pikkuteatteri – onnistuu viittaamaan suorastaan dramaattisesti Tuikun itsensä historiaan. Teatteriryhmän kaksi jo edesmennyttä voimahahmoa, perustaja Raimo Manninen ja ohjaaja Hillevi Vesterinen olivat aikoinaan kaavailleet tämän näytelmän ottamista ohjelmistoon. Nyt suunnitelma viimein toteutui.

Mutta kunnianosoitus noille sieluille ei suinkaan jäänyt vain mikkeliläisyleisön ihastuttamiseen: Tuikku pakkasi tarpeistonsa ja henkilökuntansa linja-autoon, ajoi Pärnuun ja esitti Untin mainion näytelmän sen ainoassa oikeassa ympäristössä, Lydia Koidulan kodissa – kuten Mati Unt itse lähes 30 vuotta sitten.

Ja tuohon linja-autoon sain ilokseni järjestymään vaatimattoman kirjapakettini. Enää ei puhuttu koulukirjaeestillä kyhätystä saatekirjeestä – nyt esittelyn hoiti teokseen perehtynyt ja suvereenisti vironkielentaitoinen näytelmän tämänkertainen ohjaaja Ilona Kolberg.

Pieni kiitokseni aikoinaan saamastani hienosta vastaanotosta ja avusta meni siis viimein perille.

Se vain jäi harmittamaan, ettei tuo vanha virkailijarouva itse ollut paikalla. Toivottavasti hän kuitenkin on terveisteni tavoitettavissa.

Suur-suur aitäh Teile veel kord.

 Lydia Koidula

Lisää pohdintaa Mati Untin tuotannosta ja sen mahdollisista tulkinnoista löytyy 24.6. alkaen kulttuurilehti Särön blogista.

Tai toivon mukaan löytyy. Voihan olla että Särön moderaattori on jo kyllästynyt näihin omalla kirjoitusvuorollani rustaamiini virolaiskirjailijoiden esittelyihin: Tuglas, Annist, Ristikivi… – ja nyt vielä joku Unt. Mutta nykypäivää kohti tullaan! Ehkä jonakin päivänä kirjoitan jonkun Andrus Kivirähkin muistosanat. Tai jotain.

P.S.Oma käsikirjoitukseni alkoi olla jo valmis, kun Mati Untin näytelmä aikoinaan osui käsiini. Leikkaa ja liimaa -tekniikalla näkyi toimineen myös Unt, ja Aino Kallaksen erästä kuvitteellista tapaamistahan hänkin tässä kuvasi. Sangen mielenkiintoinen yhteensattuma.

Ja noista huomioistani riemastuneena lainasin Untilta Kallaksen kissalle värin. Niin sitten omankin kirjani kissasta tuli valkoinen.

Mainokset

Tuglas 127 vuotta – ja Vaaskivi jälleen Virossa!

Tänään 2. maaliskuuta 127 vuotta sitten syntyi Friedebert Tuglas, tunnettu tarttolainen kirjailija, kirjallisuustieteilijä ja humanisti. Suuri Suomen-ystävä hänkin.

Suljettujen vaunujen sivuilla pohdin, miksei Suomenlahden kummaltakaan rannalta ole löytynyt sitä ”hannumäkelää” tai ”panurajalaa”, joka olisi kirjoittanut Tuglasin elämäkerran.

Mutta toivottavasti joku toimeen vielä tarttuu. Kolmen vuoden päästä vietetään pyöreitä vuosia.

Tuglasia on tässä blogissa muisteltu useamman kerran, esimerkiksi 30.6.2012 Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä.

Tänään on siis oiva päivä huomioida sellainenkin asia, että vaikka T. Vaaskiveä ei viime vuonna, 100-vuotisjuhlavuonnaan, meillä Suomessa juuri muistettu (Oulun seutua nyt lukuun ottamatta), niin Virossa sentään Vaaskiven elämää ja tuotantoa arvostetaan, hänen muistonsa elää. Tai vähintäänkin muiston henkiin herätteleminen nähdään tärkeäksi.

Vastikään julkaistiin Loomingu raamatukogu -sarjassa (LRK 4-5/2013) kokoelma Tatu Vaaskivi Maarjamaa, joka sisältää Tatun Tartto-esseet kesältä 1937, pari vuotta aiemmin ilmestyneen kirja-arvostelun A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen V osasta sekä kokoelman kääntäjän Ants Paikren kirjoittaman laajan esittelyn T. Vaaskivestä. Julkaisu on saatavana myös e-kirjana.

Vaaskivi Maarjamaa

Ants Paikre on aiemmin virontanut mm. sellaisia Suljettujen vaunujenkin sivuilla mainittuja kirjailijoita kuin Mika Waltari, Erno Paasilinna ja Aino Kallas.

Jälkimmäisen Koidula-monografia Tähdenlento, „Tähelend“, tuo alun perin vuonna 1918 Friedebert Tuglasin kääntämä teos, on siis juuri Paikren kynästä saanut modernimman kieliasun, noin 80 vuotta myöhemmin.

Ja Ants Paikren viimeisin, vielä painossa oleva käännös liittyy sekin T. Vaaskiveen: Suljettujen vaunujen vironnos „Kinnises tõllas“ ilmestyy huhtikuussa Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Sangen komiasti, kuuluivathan Tatun ehdottomiin rakkauksiin niin Tartto kuin kirjastotkin.

Vaaskivi on palannut Tarttoon!

Narkkari-Koidula, Teräsmies-Poska, Mikki Hiiri -Ansipp – ja Lurjus-Adson

Tänään sekä ala- että korkeakulttuuria, Tarton mitalla.

Koidula-graffiti sekä muutama muu herkullisuus Tarton katukuvassa pysäyttivät pohtimaan. Myös sitä, hiljaa mielessäni, mitä T. Vaaskivi, eurooppalainen ajattelijamme, lausuisi nykymeiningistä.

On Tartossa myös tällaista perussotkemista ja nuoruuden angsti-ilmaisua, samaa pärsäilyä kuin suomalaislähiöiden seinät ovat täynnään:

Tai:

Mutta sitten on näitä helmiä, joita haltioitunut sielu ihastelee. Tässä kulttuurikaupungissa seinätaidekin on monimuotoista:

Näissä käsialoissa on tyyliä – varmaan sanomaakin:

Joku eurooppalainen yhteiskunta sietää ja kestää tällaiset ”herjaukset”…

…kulttuurikaupunkinsa katukuvassa, toinen ”eurooppalainen” ei jotain parin minuutin performanssia.

Vai kestääkö? Onko tämä nyt sitä länsimaisen kulttuurin rappiota, esimerkki siitä Vaaskivenkin kirjoittamasta ”elämänväsymyksestä”?

Tai tämä?

Siinä tuli räävittyä kuuluisan kirjallisuusryhmä Siurun keskeisimpiä hahmoja, monet heistä Suljettujen vaunujenkin sivuilla esiintyviä. Ja päästään siihen korkeakulttuuriin…

Biisissä nimetyistä Tuglas kuvassa edessä vasemmalla, sitten Adson, Under ja Gailit, jonka takana Semper ja Visnapuu.

Elo Tuglas kirjoittaa päiväkirjassaan 1955, että kun he eräänä iltana selailivat vanhoja artikkeleita ja kuvia, hän kysyi mieheltään, miksi tämä aina istui Marie Underin vieressä.  ”Hän pyysi minua viereensä”, kuului lyhyt vastaus. Se siitä, vastaus ilmeisesti tyydytti kysyjää.

Mutta katsokaapa Artur Adsonin, Marien puolison, katseen suuntaa. Hänet jos kenet näkee vanhoissa kuvissa hyvin liki vaimoaan, ja hyvin omastaan tarkkaana. Ja kuuluisan vaimonsa etuja hän ajoi suorastaan raivokkaasti, jopa lurjusmaisuuteen, naurettavuuteenkin asti. Tämän sai kokea myös Aino Kallas – Underin suurin uhka naiskirjailijoiden joukossa, Adsonin mielestä.

Kallaksen kirjoittaman ”Mare ja hänen poikansa” -näytelmän upotusta (joka myös Suljetuissa vaunuissa mainitaan) junailemassa oli myös Adson. Salanimen takaa tehdyn hyökkäyksen tarkoitus oli mustamaalata hänen vaimonsa kilpailijaa. Toinen, vielä arveluttavampi syy teolle oli se, että Adson itse oli kirjoittanut samasta aiheesta ja samoihin aikoihin. Kallas oli siis myös hänen kilpailijansa!

Mutta jälkipolvet muistavat Marie Underin ja Aino Kallaksen suurina runoilijattarina, Artur Adsonin lähinnä vaimonsa paashi-poikana ja Siurun kahvinkeittäjänä.

Eräs tähdenlento

 

Aino Kallaksen Koidula-monografia Tähdenlento on vähän kuin Vaaskiven Sillanpää-elämäkerta, ainoita lajissaan kummankin kirjailijan tuotannossa.

Kesän kuluessa Kallaksen runoilijakuvaa hahmotellessaan Tatu tietysti tutustuu myös Tähdenlentoon – ehkä jopa sen kumpaankin painokseen, myöhemmistä kynänjäljistään ja Suljetuissa vaunuissa esiintyvistä mietteistään päätellen.

Teos ilmestyi nimittäin jo vuonna 1915, ja lähes vastikään (1935) oli julkaistu toinen, täydennetty painos: uusia lähteitä, kirjeitä ja kuvia, oli tullut Kallaksen saataville. Ja joitain ikävimpiä luonnehdintoja, rohkeimpia ”psykoloogillisia” tulkintojaan kohteestaan oli kirjailijatar myös vaivihkaa poistanut – seikkoja jotka Tatun silmään epäilemättä nekin ovat tarttuneet. 

Mutta eräitä noista Kallaksen säilyttämistä kuvauksista Tatu värittää tyylilleen uskollisesti yhdessä matkaesseessään, saa muinaiset henkilöt elämään ja hengittämään.

Suljettujen vaunujen sivuilla poiketaan tuo matkakertomus kourassa niissä kortteleissa, joissa Jannsenien, siis Lydia Koidulankin, koti Tartossa aikoinaan sijaitsi.

Samoilla nurkilla asui myöhemmin myös Aino Kallas, mutta hänen muinaisesta kodistaan ei ole jäljellä edes tunnettua pihapuuta, ei mitään sellaista kuin Koidulan puutarhan muhkea tammi, jonka runkoon Lydian kaheli veli oli päätään hakannut, ja joka yhä ylväänä hallitsee betonisten kerrostalojen välistä sisäpihaa.

Samoin käydään Pärnussa Lydian lapsuudenkodissa, joka nykyään toimii kotimuseona. Ja jossa vallan hurmaava vanha rouva esittelee Jannsenien tarvekaluja ja tilpehöörejä.