Samaan aikaan toisaalla Jukka Kostiainen… – ehk üks üpris kummaline jutt I

20130410 UM Jukka Kostiainen hiihti halki Suomen 1

Viime keskiviikkona Tartossa, juuri keskittyessäni omaan suoritukseeni, minut tavoitti porvoolaistuttavien huvittuneet viestit. Että olin Uusimaan mukaan kuulemma käynyt hiihtämässä Suomen päästä päähän…

Just. En niin.

Täyskaima jostain lähitienoolta siinä oli ylittänyt itsensä ja uutiskynnyksen. Olen minä hänestä joskus kuullutkin, on tullut puhelinsoittoja, että ”oletteko nyt se oikea Jukka Kostiainen”.

No aivan varmasti, kaiken aikaa, ja ollut jo sangen pitkään, ihan kirkonkirjojen mukaan ja aitoustodistuksen kanssa…

Viisikymmentäluvun puolimaissa Jukka oli Suomen toiseksi yleisin pojannimi, niin että kyllähän meitä riittää. Kansakoulussa luokallani oli poikia tusinan verran – joista kolme Jukkaa. Opettaja ratkaisi ongelmansa näppärästi, nimesi meidät uudestaan: kaikki rutiineja häiritsevät Jukat lakkasivat olemasta, syntyivät J. Kalevi, J. Tapani ja J. Tapio.

Sieltä luokan seinälle ripustettujen ensimmäisten piirustusteni alakulmasta poimin taiteilijanimeni J.Tapio (siis välilyönnittä, väärinkirjoitettuna). Terveisiä vaan Saavalaisen Ritvalle. Ja suuri kiitos.

Jukkia on siis paljon, sukunimi on jo vähemmän tavallinen. Postia, puheluja ja puhutteluja on tullut milloin Koistiselle, milloin Koistiaiselle, Kostianderillekin. Joku kysyi kerran, että ollaanko sitä Raili Kostialle sukua…

Joka tapauksessa täysnimikaimoja on varmasti harvassa, tämänkokoisessa kylässä ei uskoisi olevan yhtäkään.

20130410 UM Jukka Kostiainen hiihti halki Suomen 2

Mutta palataan takaisin nykypäivään.

Vaikka kuntosalin isäntä on pitkin talvea yrittänyt saada minua suksille, niin en ole taipunut: hiihto ei enää ole minun lajini, vaikka aikoinaan olikin talviharrastuksistani ylivoimainen.

Sen sijaan kaimani siis hiihti 33 hiihtopäivässä Suomenlahdelta Jäämerelle.

Se on mahtava suoritus. Voi vain kuvitella mitä tuollainen vaatii.

Tuo kuvitteleminen, ympäri vuoden ja joka säällä, onkin kai enemmän minun lajini.

Muutama vuosi sitten ainakin kirjoitin sellaisen novelliyritelmän, jossa suunnilleen ikäiseni ja oloiseni mies päättää ruveta merkitsemään päivittäiset juoksulenkkinsä kilometrit Suomen kartalle, lähtöpisteenä Helsingin Vallila, maalina lopulta Gamvik – Jäämeren rannalla!

Talven, kevään ja kesän hän siinä juoksee. Päivämatkat ovat lyhyempiä kuin kaimallani maastossa, aikaa kuluu huomattavasti kauemmin. Eikä kaveri oikein hyvässä hapessa ole 19.8. maaliin päästyään:

Gamvik. Meri on kylmänsininen, lokit huutavat, haisee kala. Viimeiset kilometrit ovat yhtä helvettiä. Asvaltti syö askelta, sydän hakkaa, ajatus käy hämäräksi. Usva peittää maiseman, välillä uskon näkeväni ravunpunaisen majakan, joka sitten taas häviää ja edessä on vain kivikkoa, loputonta kivikkoa, jota asvaltti halkoo. Ja oikealla puolen meri, jäänsininen meri, tyynenä ja uhkaavana. Kuin valmistautumassa hyökyyn, peittämään lopultakin kaiken. Olen perillä: tämän pidemmälle ei pääse; ei voi kääntyä takaisin, ei piilotella vuonojen varsilla, ei kadota tunturiin – paluuta ei ole. Koko elämäni juoksin pakoon aaveitani. Turhaan. Ne ovat nyt täällä. Tulkaa ja ottakaa, viekää pois, tappakaa. Qui sono, qui rimango. Maailmanlaita, Gamvik.[–]

Perillä

Sangen merkillinen juttu. Ja niin kuin ei siinä vielä tarpeeksi, niin jostakin syystä, enää en muista mistä, juuri tänään viettäisi novellini minäkertoja yksinäistä syntymäpäiväänsä:

13.4. Hiljaiset syntymäpäivät. Enpä ollut juuri kutsujakaan lähetellyt.[–]

Loppulaulua paitsi

Kinnises tõllas ehk kadunud aega otsimas

Tatu Vaaskiveä on nyt viety takaisin Tarttoon ja koettu muutenkin vankistaa kulttuurisiltaa yli Suomenlahden.

Lämpimät kiitokset Asko Tammelle, Katrin Raidille ja Annika Aasille, suurenmoisille yhteistyökumppaneilleni Tarton Kaupunginkirjastossa! Samoin kiitos Viron Kirjallisuusmuseon Sirje Oleskille, jonka apu ja tuki olivat suorastaan korvaamattomia kirjan esittelytilaisuudessa.

Tämä blogi alkaa nyt vedellä viimeisiään. Viitisen vuotta kestäneet vaatimattomat yritykseni T. Vaaskiven muiston henkiinherättämiseksi ovat viimein kulminoituneet Vaaskivi- (ja Tartto- !) teokseni julkaisemiseen Virossa. Tätä pidemmälle tuskin pääsen.

Lähipäivinä kirjoitan ehkä vielä joitakin postauksia Tarton-vierailuni tiimoilta, sen jälkeen siirryn toiselle kanavalle.

Mutta Vaaskiven muisto elää. Ja pieni, vaatimaton tuiju lepattaa myös Suomenlahden etelärannalla, siitä osoituksena kiinnostunut kuulijakunta eilen Tarton Kaupunginkirjastossa.

F. E. Sillanpään sanoin: ”Terve, Vaaskivi!”

Tuglas 127 vuotta – ja Vaaskivi jälleen Virossa!

Tänään 2. maaliskuuta 127 vuotta sitten syntyi Friedebert Tuglas, tunnettu tarttolainen kirjailija, kirjallisuustieteilijä ja humanisti. Suuri Suomen-ystävä hänkin.

Suljettujen vaunujen sivuilla pohdin, miksei Suomenlahden kummaltakaan rannalta ole löytynyt sitä ”hannumäkelää” tai ”panurajalaa”, joka olisi kirjoittanut Tuglasin elämäkerran.

Mutta toivottavasti joku toimeen vielä tarttuu. Kolmen vuoden päästä vietetään pyöreitä vuosia.

Tuglasia on tässä blogissa muisteltu useamman kerran, esimerkiksi 30.6.2012 Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä.

Tänään on siis oiva päivä huomioida sellainenkin asia, että vaikka T. Vaaskiveä ei viime vuonna, 100-vuotisjuhlavuonnaan, meillä Suomessa juuri muistettu (Oulun seutua nyt lukuun ottamatta), niin Virossa sentään Vaaskiven elämää ja tuotantoa arvostetaan, hänen muistonsa elää. Tai vähintäänkin muiston henkiin herätteleminen nähdään tärkeäksi.

Vastikään julkaistiin Loomingu raamatukogu -sarjassa (LRK 4-5/2013) kokoelma Tatu Vaaskivi Maarjamaa, joka sisältää Tatun Tartto-esseet kesältä 1937, pari vuotta aiemmin ilmestyneen kirja-arvostelun A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen V osasta sekä kokoelman kääntäjän Ants Paikren kirjoittaman laajan esittelyn T. Vaaskivestä. Julkaisu on saatavana myös e-kirjana.

Vaaskivi Maarjamaa

Ants Paikre on aiemmin virontanut mm. sellaisia Suljettujen vaunujenkin sivuilla mainittuja kirjailijoita kuin Mika Waltari, Erno Paasilinna ja Aino Kallas.

Jälkimmäisen Koidula-monografia Tähdenlento, „Tähelend“, tuo alun perin vuonna 1918 Friedebert Tuglasin kääntämä teos, on siis juuri Paikren kynästä saanut modernimman kieliasun, noin 80 vuotta myöhemmin.

Ja Ants Paikren viimeisin, vielä painossa oleva käännös liittyy sekin T. Vaaskiveen: Suljettujen vaunujen vironnos „Kinnises tõllas“ ilmestyy huhtikuussa Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Sangen komiasti, kuuluivathan Tatun ehdottomiin rakkauksiin niin Tartto kuin kirjastotkin.

Vaaskivi on palannut Tarttoon!

Juhlahumun hiljennyttyä

No niin, Tatua on muisteltu, hänen elämänvaiheitaan kerrattu, tuotantoaan esitelty. Suljettujen vaunujen kautta ja muutenkin.

Ja vastattu muutamaankin terävään yleisökysymykseen, raapaistu jokunen omistuskirjoitus.

Kaiken kaikkiaan teoksen julkkareita ja T. Vaaskiven syntymän 100-vuotisjuhlaa täällä Porvoossa voisi luonnehtia pienimuotoiseksi ja lämminhenkiseksi tilaisuudeksi.

Ilahduttava oli myös teoksen Oulussa saama julkisuus: Kaleva nosti eilen kulttuuriosionsa etusivulle ja peräti neljälle palstalle taitettuna artikkelin

Vaaskiven kanssa Eurooppaan – Porvoolainen J.Tapio on löytänyt satavuotiaan kirjailijan tuotannosta tien historiaan

Julkisuutta saavat siinä niin Suljetut vaunut, T. Vaaskivi kuin etelän piskuinen Porvookin.

Artikkelissa mainitaan myös, että teosta myytiin eilisestä Oulun Vaaskivi-tilaisuudessa ja jatkossa helsinkiläisessä kirjakauppa Kirjassa.

Ehkäpä myyntiverkosto tuosta vielä laajenee, tietoa päivitetään tässä blogissa tarpeen mukaan.

Tietysti teosta saa myös tekijältä itseltään, sähköpostitse tilaamalla osoitteesta j.tapio.fi@gmail.com (hinta 23e + toimituskulut 2e).

Ensimmäinen tilaus onkin jo paketissa, se lähtee – tietysti Ouluun.

Siellä on kiinnostusta, kiitos Vaaskiven ja Kalevan.

Täällä etelässä on nihkeämpää.

Tämänaamuinen Helsingin Sanomat ei huomioinut (saamastaan pikku vinkistä huolimatta) Vaaskiveä ja eilistä Oulun-juhlaa sanallakaan.

Sen sijaan lehti esitteli englantilaisen kirjailijan ja druidin, ”joka käärii hihansa, kun tarina vaatii ihmislihaan naamioituvan salamurhaaja-ravun”.

Mitä Matti Kurjensaari sanoikaan aikoinaan Vaaskiven Musta messu -käsikirjoituksesta:

Tekijällä on harvinaisia lahjoja, vaikkakin ne ovat sairaalloiseen ajatuselämään suuntautuvia.

Paikallislehti Uusimaa puolestaan ei välittänyt edes vastata kutsuun saapua Porvoon kirjanjulkistukseen, saati että kukaan sieltä olisi tullut paikalle.

Tosin Oulu onkin suurten kirjailijoiden kaupunki, Porvoo vain vähäisten kirjureiden.

Vastaamme kaikille vuoden kuluessa – jos silloinkaan

Tänään tässä julkkareita odotellessa ja muhkean kirjapinon päällä istuskellessa voisi päiväänsä piristää vaikka panettelemalla kustannusmaailmaa.

Suljetut vaunut -käsikirjoitus lähti pian kahdeksan kuukautta sitten ja peräti tusinalle kustantajalle; isoille, pienille, erikoisille, ihan tavallisillekin. Runoon ja raamattuun keskittyneille ei, eikä sarjakuvaan. Kaikki kisaan valikoituneet lupaavat verkkosivuillaan vastata kaikille käsikirjoituksen lähettäneille noin puolen vuoden kuluessa.

Hyvä. Laskin, että jos puolessa vuodessa ei sopimusta synny, niin ehtii vielä omakustanteeseen. Omakustantajana kirjan ainoat tavoitettavat markkinat ja kysynnän huippu olisivat Vaaskiven vuosipäivän tiimoilla ja tuntumassa.

Talven kuluessa tuli kolme lyhyttä ei-vastausta, joista kaksi sangen kohteliasta; yksi pahoitteleva aikalisäpyyntö (oli niin paljon luettavaa tänä vuonna, toivottavasti kesään mennessä…); ja yksi toimija ilmoitti lopettaneensa. Toivottavasti ei minun käsikirjoitukseni vuoksi.

Kun puoli vuotta alkoi olla umpeen kulunut, lähetin ystävällisen muistutuksen vastaustaan vielä panttaaville, ja kerroin tilanteeni. Sanoin toki ymmärtäväni, että vaikka nyt julkaisusopimus syntyisikin, kirja ilmestyisi vasta joskus hamassa tulevaisuudessa. Mutta omakustanteen on pakko ehtiä Vaaskiven syntymäpäiviksi, heinäkuuksi, myöhemmin on myöhäistä. Siksi tässä siis hätäilin.

Seuraus: kaksi kohteliasta eitä lisää. Mutta siinä vaiheessa olin jo lähettänyt käsikirjoitukseni painoon.

Eli tähän mennessä viisi enempi vähempi kohteliasta kieltäytymistä ja yksi viivästymisilmoitus (viestissä pyydetty lisäaika on nyt kulunut jo sekin…).

Yhden kustantajan mielestä kirjoittaja oli liian tuntematon lukevalle yleisölle, ja siis teos kaupallinen riski; toisen mielestä kohdehenkilö oli liian tuntematon – ja teoksen kustantaminen niin muodoin riskaabelia hommaa. No, ei tällaisella politiikalla kumpikaan, J.Tapio enempää kuin T. Vaaskivikään, pääse ihmisten tietoisuuteen.

Ja sitten ne kuusi täydellistä hiljaisuutta. Ehkä niistäkin kuuluu jotakin vuoden loppuun mennessä.

Vaikka en aivan kyllä usko. Tunnetaan nimittäin semmoinenkin tapaus, jossa kirjoittaja on odottanut jo yli kaksi vuotta vastausta lähettämäänsä käsikirjoitukseen – ja odottaa yhä. Tosin rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että viimeaikoina ei enää niin malttamattomana. Ja sekin pitää myöntää, että vastaavasti yksi kustantamo kuulemma kieltäytyi pariinkin kertaan, muutaman kuukauden välein…

Kirjojen – huonojen tai muuten huonosti myyvien – kustantaminen ei kannata, selvä se. Kustantajan on tehtävä rahaa, sillä on monta suuta ruokittavana. Tällaisen marginaalikynäilijän taas ei tarvitse edes ajatella rahaa, hän voi vain olla tekevinään kulttuuriteon, ja tyhjän pöydän ääreen istuu sitten itsekseen.

Mutta silti pieni pyyntö kustantajille, tai noin puolelle niistä: 

Laittakaa sinne verkkosivuillenne, että

Vastaamme kaikille vuoden kuluessa – jos silloinkaan

Tai (vanhaa kapakan narikkakylttiä vapaasti mukaellen):

Emme vastaa huostaamme jätettyihin huonoihin käsikirjoituksiin

Se olisi reilua meininkiä. Saisivat kustannustoimittajat itsekin sitä arvokasta lukurauhaa, kun eivät kaiken maailman toopet puheluillaan häiriköisi. Sillä uskon niitäkin sinnikkäitä löytyvän, jotka tukkivat keskuksen kun eivät sähköposteihinsa vastausta saa.

Viikko julkkareihin

Viikko julkkareihin

Kirjakin tuli painosta, joten siinä suhteessa tilanne hallinnassa.

 

Kirjan julkistaminen tapahtuu siis T. Vaaskiven syntymän 100-vuotispäiväna torstaina 19.7. klo 16.00 – 18.00 Bar & Bistro Wanhan Apoteekin Kirjasto-kabinetissa Porvoossa.

 

»Suljetut vaunut» on porvoolaisen Vaaskivi-harrastajan ja Viron-ystävän J.Tapion puolidokumentaarinen pienoiskuva ja mosaiikki T. Vaaskivestä ja hänen Tarton-kesästään 1937, tuosta – kuten Vaaskivi itse aikaa kuvasi – eurooppalaisesta kesästä, jota leimasivat poliittiset neuvottelut, kiihkeät sotavalmistelut ja Espanjan sota. Ja jota sitten pian seurasi ”uusi maailmansota”, joka tuhosi niin erään nuoren valtion itsenäisyyden kuin tämän nuoren kirjailijan elämänkin. 

»Suljetut vaunut» on myös matkakirja nykypäivän Tarttoon; retki haltioituneen Vaaskiven jalanjäljissä, yli 70 vuotta myöhemmin.

Ja mistä tuommoista teosta sitten aikanaan  saa?

Ainakin Helsingin Lasipalatsista, kirjakauppa Kirjasta

Ja tietysti kirjoittajalta itseltään hintaan 23 euroa (+toim.kulut): 

tilaukset sähköpostitse  j.tapio.fi(at)gmail.com

Mikäli myyntipisteitä tulee lisää, niin tässä blogissa listaa päivitetään.