Iloinen perhetapahtuma Tarvasjoella 31.3.1757 – Kustaa Mauri Armfelt

Tänään 31.3. on kreivi Gustav Mauritz (Kustaa Mauri) Armfeltin syntymäpäivä.

Armfelt oli hovimies, diplomaatti, kenraali, kulttuurihenkilö ja seikkailija – myös, kuten T. Vaaskivi toteaa, oman aikakautensa viimeinen edustaja. Toisaalta myös ensimmäinen suomalainen, jota saattoi kutsua eurooppalaiseksi, kosmopoliitiksi.

Ja juuri näistä syistä myös Vaaskiven kiinnostuksen kohde ja hänen esikoisromaaninsa keskushenkilö.

Vaaskivi tahtoi uudistaa suomalaista historiallista romaania, jonka näki ajautuneen 30-luvulla suoranaiseen alennustilaan. Ajan romaanien sankarit olivat hänen mielestään yksiulotteisia, epäuskottavia, persoonallisuudeltaan ohuiksi jääviä. Pelkkiä kulisseja, vailla mitään psykologista syvyyttä. Kriitikko ja kirjailija Vaaskivi halusi enemmän. Hänen oppi-isänään tässä oli itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig, joka omilla teoksillaan oli osoittanut historiallisen romaanin mahdollisuudet, Maria Stuartista ja Marie Antoinettesta kertovilla eritoten.

Vaaskivi tunsi myös itsensä eurooppalaiseksi – myöhemmin hänet on nähty jopa aikansa eurooppalaisimpana suomalaisena intellektuellina –, joten siinä suhteessa samanhenkinen kohdehenkilö oli hänelle varmasti houkuttava.

Useat 20- ja 30-luvun suomalaiset historialliset romaanit kertoivat sankarillisista taisteluista heimon ja kansan puolesta idän vainolaista vastaan, hurmahenkisesti ja paatoksella.

Sellaisia oli Suomen kansa saanut luettavakseen tarpeekseen asti, Vaaskivi saattoi myös pohtia. Nyt oli aika nostaa parrasvaloihin jotain vallan muuta, vaikkapa tällainen puuteroitu keikari, naistenmies ja seikkailija – jonka silmien alla ja sormien kautta syntyi pohjoisen Euroopan historiaa. Valita sankariksi upseeri ja kuninkaan uskottu, joka lopulta vaihtaa puolta ja ryhtyy ”vainolaisen” kätyriksi.

Tietysti Armfeltin arvo ja merkitys oli tunnettu ja tunnustettu sillä hetkellä kun ymmärrettiin Suomen aseman vahvistuneen maan statuksen muututtua Ruotsin syrjäisimmästä maakunnasta Venäjän keisarin suuriruhtinaskunnaksi. Ei Armfelt ollut kuka tahansa petturi tai takinkääntäjä.

Jotkut tietenkin saattoivat vielä kantaa kaunaa Armfeltia kohtaan, esimerkiksi turkulaiset.

Toimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 1/2012 Armfeltin ponnistelleen enemmän kuin kukaan toinen, että Helsingistä (joka tuolloin oli vielä rähjäinen pikkukaupunki vanhaan yliopistokaupunkiin Turkuun verrattuna) tehtäisiin uuden suuriruhtinaskunnan pääkaupunki.

Kun pääkaupungin johdolla on vappuisin tapana kukittaa tsaari Aleksanteri I:n patsas kiitollisuuden osoituksena tästä teosta, niin Hämäläinen toteaa, että ”Helsingin kaupungin kannattaisi viedä kukkaset myös Kustaa Mauri Armfeltin haudalle, sillä yhtä hyvää lobbaria kaupungilla ei ole ollut”. Ehkäpä pitäisi.

Kreivi on haudattu Halikkoon, lähelle Armfeltien sukukartanoa Åminnea.

Armfelt oli hengeltään täysiverinen rokokoo-ihminen, 1700-lukulainen. Kuollessaan 1814 vain 57-vuotiaana hän oli jäänne, aikakautensa viimeinen edustaja, kuten sanottu.

T. Vaaskivi lausuu Loistavan Armfeltinsa viimeisillä sivuilla kuolevan kreivin suulla:

Sietämätöntä luhistua näin, elää viimeiset aikansa sen tiedon vallassa, että ystävien pitkästä kirjavasta saatosta ei ole jäänyt jäljelle ainoatakaan, joka murehtisi hänen lähtöään tämän maailman teatterilavalta! Mitä hän oikeastaan oli merkinnyt noille naisille ja miehille, rakastajattarille ja uskotuille, kuninkaille ja ruhtinaille, jotka hän oli hurmannut hymyllään? No niin, olihan hän ohjannut heidän tekojaan, hän oli salaa ja huomaamatta antanut heille omat suunnitelmansa ja unelmansa, tehnyt heistä tahtonsa marionetteja. Mutta he olivat vetäytyneet pois – ja hän seisoi yksin. Kenties kaikki johtui vain siitä, että hän oli vieras tälle ajalle, jonka myrskyt olivat heittäneet hänet rannalle, tukehtumaan ja lahoamaan paikalleen. Millaisen koristeellisen kultakalan Jumala olikaan hänessä onkinut kuiville!

Tietäisipä kreivi vain mitä on eurooppalaisuus tarkoittaa tänä päivänä, tai mitä on suomalaisuus. Ja senkin että valta ja omaisuus, kartanot ja kaikki, ovat jo ammoin siirtyneet aatelistolta, ja päätyneet viimein pankinjohtajille.

Hiukan lisää hurmuriparonista blogissa 27.6.2012.

Ja enemmän tietenkin Suljetuissa Vaunuissa (tilaukset joko SVYL:in verkkopuodista tai tekijältä j.tapio.fi(at)gmail.com).

Loistavaa Armfeltia kannattaa metsästää divareista, esimerkiksi Antikvaarista.

Virpomisia blogiin eli ”Suljetut vaunut” ei koskaan ole ollut erite

Palmusunnuntai illassa, mutta:

Sattuipa taannoin silmiini Kymen Sanomien artikkeli (18.2.2013) Moni kirja on aluksi erite*.

Artikkelissa kysellään parilta kustannustoimittajalta ja kirjailijalta romaanien nimistä: millainen on hyvä nimi ja miten sellainen syntyy?

Hyvä nimi on artikkelin mukaan tarttuva ja iskevä, se kertoo jotain sisällöstä, on yleensä lyhyt, sisältää eri merkityksiä, ja herättää kiinnostusta ja tunteita.

Huono puolestaan on mm. liian arkinen, jo aiemmin käytetty, se ei jää mieleen, tai on itsetarkoituksellista kikkailua.

Mistä ja miten hyviä nimiä sitten syntyy? Toinen kustannustoimittajista kertoo joskus hysteerisiksi yltyneistä ideapalavereista, toinen kirjailijoista puolestaan muistelee yli yön kestäneitä mattobileitä viskipullon seurassa.

Suljettujen vaunujen (vaikkei se varsin mikään romaani olekaan) kohdalla ei mitään hysteerisiä joukkokokouksia tarvittu, ei edes yksinäistä viskihumalaa lattiatasossa.

Se ainoa oikea Nimi oli olemassa jo yli 70 vuotta sitten, keksittynä mutta lopulta käyttämättä jääneenä, unohtuneena. Kuin odottamassa että joku sen löytäisi uudelleen. Suljetut vaunut oli T. Vaaskiven esikoisromaanin työnimi, romaanin, jonka kustantaja (jonkin lapasesta lähteneen ideapalaverin jälkeenkö?) väänsi sitten Loistavaksi Armfeltiksi.

Ja mikä olisikaan ollut hienompi hetki tuon nimen uudelleen löytämiselle kuin Vaaskiven syntymän 100-vuotisjuhlavuosi ja hänestä (ja Loistavasta Armfeltista) kertova teos, olipa se sitten kaunokirjallisuutta tai mitä tahansa.

Näin siis omakustanteeni Suljetut vaunut vuonna 2012.

Olen ollut etuoikeutettu saadessani tehdä näin kunniaa Tatu Vaaskiven, tuon omaperäisen kirjallisuusneron, muistolle. Kirjoitin hänelle omistetun teoksen, hänen juhlavuonnaan, nimeten sen hänen itsensä keksimällä nimellä.

Sen olisi halutessaan (ja tajutessaan) voinut tehdä kuka tahansa toinenkin.

Niin tai näin, eivät päässeet siis päihteet eivätkä suomalaiset kustannustoimittajat vaikuttamaan tähän nimivalintaan.

Mutta noiden edellä esitettyjen kriteerien mukaan Suljetut vaunut -nimellä voi nähdä myös muita hyviksi katsottavia ominaisuuksia. Paitsi että se on ainoa laatuaan, se myös kertoo olennaisen sisällöstä, se on lisäksi lyhyt ja napakka – ja on kuin onkin monimerkityksinen.

Suomen kieli antaa jälkimmäiseen loistavan mahdollisuuden: sanalla ”vaunu” voi olla lukuisia eri merkityksiä. Se käy nimeksi yhtä hyvin ”paroonin” 1700-luvun lopulla käyttämille hevospeleille kuin niille sadoille, karjan kuljetukseen tarkoitetuille ja höyryveturien kiskomille, jotka kesällä 1941 lastattiin täyteen virolaisia ja ajettiin jonnekin itään.

Tämä monimerkityksisyys tosin valitettavasti osin hävittiin teoksen vironnoksen yhteydessä. Kinnises tõllas on käännöksen nimi ja tõld tarkoittaa nimenomaan sellaisia nelipyöräisiä, umpinaisia hevosvaunuja. Tosin joskus myös esim. “linjavaunua“, bussia, kuten suomessakin. Ja myös sellaisessa merkityksessähän vaunut teoksessani esiintyvät. Mutta nuo junanvaunut ovat aivan eri juttu, joten tämä sanaleikki ei virolaiselle lukijalle välttämättä avaudu.

Kirjani alkuperäinen, vaaskiveläinen, nimi säilyi kuitenkin siis vironnoksessakin lähes alkuperäisenä, vain sijamuoto muuttui.

Ja erittäin sympaattista oli sekin, että – toisin kuin yleensä meillä Suomessa – kirjoittaja pääsi myös vaikuttamaan teoksensa ulkoasuun, kannen kuvien valintaan ja sen värimaailmaan. Mielipidettäni ei ainoastaan kysytty, sitä myös kuunneltiin ja viimein noudatettiin.

En tosin tiedä, kuinka yleinen tällainen käytäntö on Maarjamaallakaan. Ehkä sielläkin yleensä toimitaan puhtaasti kaupallisin perustein, askelkuviot määrää se jonka kustannuksella mennään. Ja tämän teoksen kohdalla vain on ollut kysymys jostain veljeskansojen välisestä kulttuuriyhteistyöstä.

Jos näin, niin sopii minulle. Omalta vähäiseltä osaltani olen ollut uutta kiveä Suomen siltaan sovittamassa, ammoista heimoaatetta 2000-luvun moodiin päivittämässä.

Kun yksi suomalainen kustantaja perustelee hylkäävän vastauksensa sillä, että käsikirjoitukseni kohdehenkilö on suurelle yleisölle liian vieras – ja teoksen julkaiseminen näin muodoin taloudellinen riski – ja toinen puolestaan, että käsikirjoituksen kirjoittaja on suurelle yleisölle liian tuntematon – ja riski yhtä lailla kestämätön – niin olen samaa mieltä. Hullu ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Bisnesmaailmassa.

Mutta onnekseni jossakin joku tekee ei-kaupallista kulttuurityötä samoista aiheista kuin minäkin.

Niin että nyt kun on enää viikko kirjani vironkielisen laitoksen ilmestymiseen painosta, voin hyvin sanoa, että kyllä, minä tein kirjan. Toden totta, sen minä tein. Eestis.

PS. Jos olisin hakenut ”itsetarkoituksellista kikkailua”, olisi kirjani nimeksi tullut Ignoramus et ignorabimus – nyt se jäi vain erään luvun nimeksi…

* Artikkelin nimi tulee siitä, että monilla käsikirjoituksilla on (artikkelin mukaan) syntyvaiheissaan nimenä ”joku ruumiin erite tai kirosanojen luova yhdistelmä”.

Kustaa Mauri Armfelt – hurmuriparoni hukkuu pitseihin

Kun Sillanpää-elämäkerta syntyi kirjaimellisesti kuin tilauksesta, niin Tatun ensimmäinen romaani puolestaan sai alkunsa painavasta ehdotuksesta.

Dosentti Martti Haavio, Gummeruksen kirjallinen johtaja Esko Aaltonen ja Tatu pohtivat keväällä -37, kuuluisiksi tulleiden ”Tornin pitojen” aikoihin ja ohessa, Tatun tulevaisuutta, hänen ominta kirjallisuuden alaansa.

Tultiin käsitykseen, että historiallinen romaani olisi luontevin valinta. Siinä Tatun kertojanlahjat ja eläytymiskyky, viehtymys yksityiskohtiin ja polyhistorin laaja-alaisuus pääsisivät oikeuksiinsa. Sitä paitsi historiallisen romaanin tila Suomessa oli sangen vaatimaton – seikka jonka Tatu jos kuka kriitikkona tiesi. Hänen omat esikuvansa, kuten Stefan Zweig, edustivat aivan jotakin muuta kuin mihin meillä oli saatu tottua.

Eräänä myöhäiskevään päivänä jompikumpi kahdesta ensin mainitusta sitten sanoo, että kuulehan Vaaskivi, miksipä et kirjoittaisi seuraavaksi Gustav Mauritz Armfeltista. Että Suomen historiassa ei juuri ole toista semmoista henkilöä, jonka eurooppalainen kosketuspinta olisi niin laaja ja vaikuttava. No, mitä sanot?

(Suljetut vaunut, II luku)

Tatu lupaa harkita asiaa, ja romaani ja tarina – parooni Armfelt – alkaa itää hänen mielessään, mielikuvituksessaan, unissaan, näyissään…

Niinpä Kustaa Mauri Armfelt ilmestyy useamman kerran tämänkin teoksen sivuille, erilaisissa tilanteissa, Tarton helteisessä kesässä. Ja myöhemminkin.

Syksyllä Tatu allekirjoittaa kustannussopimuksen, Loistava Armfelt ilmestyy seuraavana vuonna, ja siitä tulee menestys.

Ei se täydellinen ole, mutta jotakin aivan uutta kuitenkin. Tatu tuli hukuttaneeksi hurmuriparoninsa pitseihin, pääkohteeksi nousivat kulissit – mutta millaiset kulissit, mon Dieu!

”Suljetut vaunut” tulee taas…

T. Vaaskivi (1912 – 1942) oli ajattelija, kuvittelija, aikansa merkittävimpiä kriitikoita ja nouseva kirjailija, jonka elämä katkesi liian varhain. Suljetut vaunut on pienoiskuva Vaaskivestä ja hänen Viron-kesästään 1937, eräänlainen mosaiikki nuoren kirjailijan – ja nuoren valtion – innostuksesta, optimismista ja tuhosta.

”Suljetut vaunut” oli myös Loistavan Armfeltin (1938), Vaaskiven ensimmäisen historiallisen romaanin, työnimi.

Kuva

Vaatimaton muistomerkki Oulun Hietasaaressa