Kuka tätä oikein lukee?!

Epäilemättä olen leikkinyt tutkijaa mitään koulutusta omaamatta, esittänyt ajattelijaa sangen vaatimattomin valmiuksin ja pyrkinyt olemaan kirjailija perin puutteellisin taidoin.

Toisaalta kenenkäänhän ei ole ollut pakko aikaansa pikku teokseni ääressä kuluttaa, ei edes lukea tätä blogia.

Mutta tämä hakukonemeininki ja tagit, kategoriat sun muut – ne ovat kyllä merkillisiä juttuja.

Naputat Googleen (tai mihin nyt naputatkaan) ”venäläinen vuohenjuusto” – ja parissa sekunnissa huomaat olevasi jonkun hörhön Vaaskivi-blogissa. Kurat! Uskomatonta.

Nyt kun 300 päivää on jo hyvinkin kulunut tämän Suljetut vaunut -blogin aloittamisesta, katselin vähän, millä keinoin tänne kuukausien kuluessa on päädytty. Voi yhren kerran… Toivottavasti olette saaneet jotakin, yllättyneet edes. En tiedä.

Aale Tynnin Satuaapinen - N niin kuin neekeri

”Neekeri koulussa” tai ”uuninluukut virosta” eivät nyt aivan olleet päällimmäisinä ajatuksissani, kun otsa rypyssä postauksiani taoin. Tai edes ”viinaa virosta tarto”.

Tai entäs ”tarvitsen pikaisesti lainaa 2012@inbox.fi”?  Sorry, ei ole mistä lainata. Oikein maksullisessa lehdessä julkaistusta Vaaskivi-artikkelistani ei herunut latiakaan, eikä sinällään ihan miellyttävä korvaus käännösoikeuksista kattanut oikein kirjoituskulujakaan. Pummaa siis muualta, palun. Tämä meni puhtaasti kulttuuritekojen piikkiin, ei bisneksen. Saati että olisi luonut pohjaa pankkiiritoiminnalle.

Joka tapauksessa lähes 500:a erilaista (tunnistettua) haku(sana)a on käytetty kun tälle sivustolle on päädytty.

Pelkästään Aino Kallakseen, hänen tuotantoonsa, perheeseensä ja elämäänsä liittyviä hakusanoja on yli 50 erilaista (”oskar kallas”, ”virve kallas päss”, ”sudenmorsian”…).

Aino Kalda portree Konrad Mägi 1918

Nelisenkymmentä erilaista liittyy puolestaan Suljettuihin vaunuihin tai sen kirjoittajaan (”kuka on j.tapio”, esimerkiksi).

Hienoa sentään, että jälkimmäisestä on tehty hakuja kaikkiaan kolminkertainen määrä runoilijattareen verrattuna. (Ja sekin kyllä, ettei kukaan kirjoittanut ”kuka on aino kallas”.)

Yllätysnimi oli Heidi Köngäksen Dora, Dora. Tai paremminkin ”annemarie kempf” – pelkästään tarkalleen sillä oli hakuja yli 50 kertaa, ja muita selvästi tuohon teokseen viittaavia (kempf, speer, dora dora ja niiden erilaiset väärinkirjoitetut muunnelmat ym…) kolmisenkymmentä erilaista.

Tatu Vaaskivi ja Gustav Mauritz Armfelt olivat loistava parivaljakko seuraavilla sijoilla. Hyvä näin!

Vaatimaton muistomerkki Hietasaaressa

Loikkarikirjailija Taisto Huuskonen, juhlavuottaan viettävä Saima Harmaja ja vastikään edesmennyt professori Kai Laitinen nousivat myös esiin; samoin virolaisikonit Jaan Kross ja Friedebert Tuglas. Helsingin Sanomien 12.1. julkaistu Alma M. Karlin -artikkeli oli tullut luetuksi, senkin huomasi vierailujen määrästä.

Alma M. Karlin: Yksin maailman ääriin

Mutta – totuuden nimissä – vierailujen kokonaismäärä on ollut varsin vaatimaton. Niin että kenenkään ei tarvitse olla huolissaan maineensa tai kunniansa puolesta, jos vaikka olenkin huolimattomilla tai huolettomilla sanakäänteilläni tuntunut niitä joskus tölvivän. (Enpä tosin koskaan ole sellaiseen tietoisesti edes tähdännyt.)

Useammin on blogini lukijaksi päätynyt sellaisilla hauilla kuten ”epäluotettava kertoja” tai ”eino leinon käsiala”, kuin jollain tulevan merkkihenkilömme nimellä.

Jopa ”myydään kirjastoauto” on top 500:ssa korkeammalla.

pegasus

PS. Erityisesti mieltä lämmitti yksittäinen haku ”sanataidekoulutus”. Paitsi että tuo sana kuuluu mielestäni suomen kielen kauneimpiin, jonnekin sanan Lampientaipale (tiedättehän sen savolaisen paikkakunnan?) tuntumaan, se oli tässä myös aivan oikein kirjoitettu. Vertailun vuoksi sitten vaikkapa ”esittely vitriini seinälle” – onko kyse esittelyvitriinistä, vitriiniseinästä vai esittelyvitriiniseinästä, sitä emme tuosta voi päätellä. Mutta aivan sama, tästä osoitteesta ei apua löydy. Kielenhuoltoa noin laajemmin tarjoaa Kotus.

Epäluotettava kertoja ja kaikentietävä lukija – mietteitä Albert Speerin kyydissä

Luikahdin ministeri Speerin autoon Haus der Kameradschaftin  pihassa. Tai ehkä jo Pohjanhovissa. Joka tapauksessa täällä nyt olen, tyhjällä takapenkillä, näkymättömissä ja itsekään mitään näkemättä, pystymättä ylipäätään aistimaan ympäristöstäni mitään muuta kuin sen mitä Speer minulle äänettömästi kertoo.

Äänettömästi? Minulle? Niin, keskenään kaksi muuta autossa olijaa, rattia puristava natsiministeri ja sihteeri Annemarie – siis Frau Kempf  – hänen vierellään, vaikenevat tottuneesti. Muita ei Speer autoon halunnut. Ja kuitenkin hän siis kertoo, tässä ja nyt. Joten kenelle sitten, ellei minulle, mietin. Näkymättömälle minullepa hyvinkin, lukijalle.

Pääosin preesensissä mennään, lumi pöllyää, auton vauhti on kova, tarinan verkkaisempi. Petsamoon oli lähtiessä, sivulla 6, matkaa 531 kilometriä, iltaan mennessä pitäisi olla perillä…

Jo kouluvuosinaan pikku Albert oli kuulemma oppinut, mitä tarkoittaa ”kaamos” ja missä sitä esiintyy. Lentokoneessa saapuessaan Speer oli päntännyt raportteja Suomesta ja Lapista, paljon oli tullut tietoa aivan kuulopuheinakin. Ja tätä kaikkea Speer nyt kertoilee, hieman kuivakkaasti ja opettajamaisesti. Tai väliin kuin omaa tietämystään esitellen, detaljeihin ihastuneena. Kaikentietävänä itseään pitävälle lukijalle.

Sillä tarkka on havainnoissaan tämä Speer.

Melkein liikuttavaa on huomata hänen painaneen mieleensä hotellinsa nimenkin, kuka tahansa muu olisi puhunut enää vain ”hotellista”, Speerille se oli ”Pohjanhovi”, ei ”hotelli Pohjanhovi” vaan ”Pohjanhovi”. Joku tavallinen saksalaisupseeri olisi ylittänyt jäätyneen Ounasjoen sitä edes huomaamatta – ei Speer: hän pitää takapenkkiläisensä ajan tasalla, nyt ajetaan Ounasjoen yli, ja sitten Jäämerentietä kohti Pelkosenniemeä. Ja Ounasvaarankin eteläsaksalainen noteeraa, kumpareen. Ihmettelee myös outoja paikannimiä. Ja niiden vaikeaa lausumista. Perin merkillistä. Miehittäjät tuhoavat ja nimeävät uudestaan, eivät ihmettele ja opettele lausumaan…

Ei tämä Speer nyt kyllä muutoinkaan miltään arjalaisurholta vaikuta, 25 asteen pikku pakkanen tekee hänelle ”melkein kipeää” ja pelkkä verenhajun kuvitteleminenkin kuvottaa. Tienlaitaa raahustavien vankien kiiluvat eläimen silmät hermostuttavat. Vaan outo se on, Jäämerenrannan epäinhimillisiin oloihin matkaa, omasta vapaasta tahdostaan, kiihkoissaan peräti. Ja joulunviettoon. Mutta kaipa minulla sitten on ollut perin yksipuolinen kuva natsijohtajista.

Speer toteaa useimpien tienviittojen olevan myös saksaksi. Tekisi mieli kysäistä, että mitä niissä sitten lukee? ”Sinettä 5 km, Sinettä 5 Km”? ”Kittilä 36 km, Kittilä 36 Km”? ”Stalag 309 ZL, 2 Km”?

Ihastus yksityiskohtiin vie besserwisserin välillä harhaan. Jos Speer olisi tyytynyt puhumaan vain Rovaniemen seudun vankileireistä, olisi hän välttynyt kompastumasta ilmeisesti jonkun tietolähteensä huonosti tehtyihin kotiläksyihin. Ei, pedanttina miehenä Speer nimeää Rovaniemen kaupungin ja maalaiskunnan. Joku lienee kutsunut Rovaniemeä kaupungiksi, ja Speer oli uskonut. Enemmän kuin kaamoksen hämärissä omia silmiään: vaatimaton kauppalahan se siinä Ounastöppyrän kupeessa kyyhötti. Ei ”Stadt” tai ”Städtchen”, vaan ehkä ”Marktflecken”.

Sillä luonnollisesti Speer puhuu oikeasti saksaa, minä vain kuulen kaiken nykysuomeksi. (Jopa jonkun ”uudenkarhean” korvani hänen jutustelustaan nappaa, mistä lie tuommoisen sanan Speer keksinytkään. Saa moinen vähän epäilemään koko miehen luotettavuutta kertojana.)

Mietin, mitä saksan kielen termejä hän käyttää kertoessaan kaamoksesta, olisiko se hänen suussaan ”Polarnacht” vai ”Winterdunkelheit”; entä kuura – Reif ehkä; tai vaara sitten? Näkeekö Alppien alarinteiden tuntumassa syntynyt ja elänyt ministeri ne ”Hügeleinä” vai peräti ”Bergeinä”? Tuskin jälkimmäisinä sentään. Tai kuvaako hän iljanteisen jään peittämää tietä sanoen, että ”jawohl, auf dem Weg herrscht  Glatteis”? Kaamoksia, vaaroja ja iljanteita kun ei taideta sen osuvammilla sanoilla saksassa nimetä.

Tai entäpä ohivilahtelevat näreiköt, niihin kiintyy natsin silmä, vaan miten Mannheimin teollisuuskaupungissa  keskenkasvuisia kuusikoita nimitetään? Tuskin sen kummemmin. ”Fichtenwäldchen”? ”Lumen huputtamat puut”, joiden Speer epäilee olevan vaivaiskoivuja, lienevät kuitenkin tunturikoivuja. Pensaasta ei puuta saa lumellakaan kuorruttamalla. Hm… Vaikka mistäpä hän vaivaiskoivun tuntisi, ensikertalainen täällä ja kaukaa isosta etelän kaupungista. Sitä paitsi ”Zwergbirke” on vaikuttava sana.

Ne yllättäen tielle ilmestyneet ja Annemarien säikähdyttäneet porot kuitenkin muodostavat vain lauman, tokkaa Speer ei sentään tapaile.

Missähän nyt mennään? Pelkkää valkoista tyhjyyttä kuulemma ympärillä, sanoi Speer juuri. Vilkaisen vaivihkaa sivunnumeroa: 10. Yli kolmesataa vielä edessä!

Seuraavalla taukopaikalla taidan livahtaa tieheni, tämä retki Jäämerelle ei maksa vaivaa. Viimeksi oppaanani oli lappilainen, siinä kyydissä kelpasi, karuun loppuun saakka.

Vaikka toisaalta… Ei, pysytään matkassa, antaa Speerin puhua omiaan, katsotaan. Ja ehkä rouva Kempfkin saa sanoa sanansa. Vielä en tiedä hänestä muuta kuin hänen säikähdyksensä porotokkaan satuttua.

Ja kauniin niskan.