Runon ja suven päivänä runoilija-Vaaskivestä

Tänään vietetään runon ja suven päivää; on Eino Leinon syntymäpäivä.

Runoillaan sitten runsaasti. Tosin en ymmärrä runoudesta juuri mitään, joten en ryhdy puhumaan kuin Ruuneperi, enkä Porvoon mitalla. Mitä sillä nykyään sitten tarkoitetaankaan. ”Porvoon mitta” kun on vähän niin kuin ”myrskyn silmä” – mutta palataan siihen toisen kerran.

Mutta siis runouteen:

Tatu Vaaskivi koetteli taitojaan myös runoilijana. Vuosien 1927 – 1934 ajalta runoja kertyi kokoelmallinen, julkaisematta jäivät nekin. Kuten Vaskivi-tutkija Holger Lybäck kirjoittaa:

Rytmi ei ilmeisestikään aiheuta mitään vaikeuksia; se kumpuaa tasaisena ja varmana vaikka suhteellisen yksitoikkoisena. Mutta sisällöltään nämä runot ovat omituinen keitos, pantu kokoon lyyrillisen käsitemaailman vaihtelevista aineksista.

Ja hieman myöhemmin:

Tahdon ja osaamisen ristiriita on huutavan ilmeinen. Mahtipontisuus, ornamentiikka ja kirkuvat värit sulautuvat vain värisyttäväksi kakofoniaksi [–].

Eli kärjistäen juuri ne piirteet, jotka toimivat hyvin ja leimallisina vaaskiveläisessä historiallisessa romaanissa, eivät toimineet lyriikan puolella lainkaan.

Tatu yritti myös runojen suomentamista tarttuen yhden mielirunoilijansa, Charles Baudelairen, kokoelmaan Les fleurs du mal; käänsi kymmenkunta runoa, joista yksi sitten julkaistiinkin Helsingin Sanomissa (11.9.1932). Runo oli nimeltään Illan harmonia (Harmonie du soir), ja vaaskiveläisittäin se menee näin:

NYT HETKI TULLUT ON, KÄY USVAT YLLÄ TEIDEN 
JA KUKKAIN SEPPELEET TAAS TUOKSUU, AUKEAA,
JA TANSSIIN TUOKSUT, SOINNUT HILJAA HULMAHTAA
JA LAAKSOON NYYHKYTYS SOI VALSSIN SÄVELEIDEN.

JA KUKKAIN SEPPELEET TAAS TUOKSUU, AUKEAA,
JA VIULU ITKEE NIINKUIN SIELU ENKELEIDEN,
JA LAAKSOON NYYHKYTYS KÄY VALSSIN SÄVELEIDEN,
JA TAIVAAN PILVET HILJAA LIUKUU MERTA HARMAJAA.

JA VIULU ITKEE NIINKUIN SIELU ENKELEIDEN,
MI HETKEN VALHETANSIIN SAAPUU, KIIRUHTAA,
JA TAIVAAN PILVET HILJAA KULKEE MERTA KALPEAA
KUIN PURPPURAA ON HURME PÄIVÄIN KUULTANEIDEN,

MI HETKEN VALHETANSIIN SAAPUU, KIIRUHTAA
JA VIELÄ HEHKUU HOHDOSS’ AIKAIN SAMMUNEIDEN,
KUIN PURPPURAA ON HURME PÄIVÄIN KUULTANEIDEN,
SUN MUISTOAS VAIN ILLAN KULTA HEIJASTAA.

Yrjö Kaijärven suomennos samasta runosta kolmekymmentä vuotta myöhemmin (Otava 1993, 1.painos 1962) kuulostaa tällaiselta:

Nyt lähenee aika kuin varrella huojuvalla
joka kukka haihtuu kuin suitsutus maljastaan;
saa ilta tuoksut ja sävelet tanssimaan.
– Huimausta ja valssia mielellä haikealla! –

Joka kukka haihtuu kuin suitsutus maljastaan,
väräjöivät viulut kuin sydän murehtivalla;
huimausta ja valssia mielellä haikealla!
Surunkaunis on taivas lepoalttarin-loistossaan.

Väräjöivät viulut kuin sydän murehtivalla,
sydän hellivä tyhjyyttä vihaa tunteissaan!
Surunkaunis on taivas lepoalttarin-loistossaan;
jo aurinko sammui vereensä uppoamalla.

Sydän hellivä tyhjyyttä vihaa tunteissaan.
Käy menneen valoisat jäljet ne poimimalla!
Jo aurinko sammui vereensä uppoamalla…
Luo muistos kuin ehtoollisastia loistettaan!

Aivan uuden suomennoksen runo sai viime vuonna, puoli vuosisataa Kaijärven  jälkeen. Tässä Illan harmonia Antti Nylenin ”suomeksi tulkitsemana” (Sammakko 2011):

Aivan näinä hetkinä varsiensa päissä värisevät
kukat tupruttavat tuoksujansa kuin suitsutusastiat.
Sakenevassa illassa kieppuvat äänet ja tuoksut
murheellista valssia, se huimaa kaihoisaa mieltä!

Kukat tupruttavat tuoksujansa kuin suitsutusastiat.
Viulu voihkii kuin sydän, jota suru viiltää,
murheellista valssia, se huimaa kaihoisaa mieltä!
Taivas kuin korkea alttari, suruisa ja kaunis.

Viulu voihkii kuin sydän, jota suru viiltää,
sydän arka, joka kammoat suurta, pimeää, tyhjää.
Taivas kuin korkea alttari, suruisa ja kaunis,
aurinko solahtaa vereensä, joka jo hyytyy…

Sydän arka, joka kammoat suurta, pimeää, tyhjää,
korjaa talteen menneen loiston jäänteet!
Aurinko solahtaa vereensä, joka jo hyytyy…
muistosi kimmeltää sisälläni kuin monstranssi! 

Ja sitten Baudelairen alkuperäinen Harmonie du soir, tästä lähdettiin:

Voici venir les temps où vibrant sur sa tige
Chaque fleur s’évapore ainsi qu’un encensoir;
Les sons et les parfums tournent dans l’air du soir;
Valse mélancolique et langoureux vertige!

Chaque fleur s’évapore ainsi qu’un encensoir;
Le violon frémit comme un coeur qu’on afflige;
Valse mélancolique et langoureux vertige!
Le ciel est triste et beau comme un grand reposoir.

Le violon frémit comme un coeur qu’on afflige,
Un coeur tendre, qui hait le néant vaste et noir!
Le ciel est triste et beau comme un grand reposoir;
Le soleil s’est noyé dans son sang qui se fige.

Un coeur tendre, qui hait le néant vaste et noir,
Du passé lumineux recueille tout vestige!
Le soleil s’est noyé dans son sang qui se fige…
Ton souvenir en moi luit comme un ostensoir!

En ryhdy analysoimaan, kun en siis ymmärrä, mutta Tatun kohdalla on huomattava se, ettei hän osannut ranskaa lainkaan; käännöstyö on tapahtunut kieltä hieman osanneen äidin ja sanakirjan avulla. Ja tietysti intuition, runoilijan-hengen. Kieliä puutteellisesti taitavalle maallikolle  melkoinen mysteeri, tämä runojen tulkitseminen. Kaijärven ja Nylenin ranskantaitoa ei tosin tarvinne epäillä.

Entä mitä ajan tyyli-ihanteet ovat vaikuttaneet suomentajan valintoihin, sitäkin voi tässä pohtia.

Mutta mystiikkaa runojen kääntäminen on.

Mitenkäs tästä päästään takaisin päivänsankariin? No, vaikka Aino Kallaksen kautta, Suljetuilla vaunuilla.

Kirjassa Kallaksen ja Leinon suhteeseen ei puututa, siitä on kirjoitettu jo aivan riittävästi (esim. Kallaksen päiväkirjat ja Hannu Mäkelän Leino-teokset); mainitaanpahan vain Leinon yritys adoptoitua Viroon. Yhtenä syynä runoruhtinaan Viron-innostukseen on nähty halu päästä vielä vuosien jälkeenkin Aino Kallaksen lähelle.

Mutta toteutumatta tuokin hanke jäi, Aino uudelleen valloittamatta.

Kun suhde aikoinaan oli päättynyt, oli Kallas pian löytänyt uuden rakkauden: Hiiu Ungurin, erään hiidenmaalaisen paronin, synkän tarinan! Ja tästä intohimoisesta ja yhtä toivottomasta suhteestaan runoilijatar kertoo Suljetuissa vaunuissa.

 

Yrjö Kivimies ja T. Vaaskiven ”kirjoitussyyhy”

Esitin 25.6. (linkki) muutamia sitaatteja T. Vaaskivestä hänen kuolemansa jälkeen kirjoitetuista artikkeleista, niitä lainkaan kommentoimatta.

Nyt palaan kuitenkin vielä Yrjö Kivimiehen kirjoitelmaan

”Ihmistä emme tavoita: muistelma Vaaskivestä” (Näköala 3/-50).

Kivimies kirjoittaa siinä – jo aiemmin siteeraamani lisäksi – mm., että

hän [T. Vaaskivi] oli alati valmis käymään käsiksi niihin suuriin suunnitelmiin, joita hänen kustantajansa pursusi – siinä oli jotain robottimaista, epäinhimillistä.

Ja:

Sitä paitsi hänen sanaviidakkonsa, rehevä kuin tropiikin sademetsä, oli omiaan herättämään epäilyksiä; se ei oikein tuntunut kuuluvan meidän leveysasteisiimme.

Ironiseksi tarkoitetussa ja aivan kohtuuttoman laajassa ja löysässä (kolme sivua, joista vasta toisen puolessa välissä päästään itse aiheeseen, Vaaskiveen) muistelossaan Kivimies diagnosoi Tatun vaivan ”kirjoitussyyhyksi” – veikeä termi johon toistuvasti palaa.

Ja kynäharjoitelmansa lopuksi pesee farisealaisesti kätensä Vaaskiven kuolemasta:

”Tätä kirjoitusta ei ole käsitettävä miksikään myöhästyneeksi valitteluksi, sillä miksi valittaa sellaista, mikä on ollut vääjäämätöntä. Olisimme tosin voineet olla vähemmän rajallisia, psykologinen tarkkanäköisyytemme olisi voinut olla suurempi, mutta todennäköisesti Vaaskiven suojautumistarve ja -kyky olisi samalla kasvanut. Taiteilijan tragiikkaa emme kuitenkaan olisi voineet vähentää.”

Ehtotapaa ryöstöviljelevä ilmaus ja taiteilija-sanan korostaminen synnyttävät käsityksen, että kynän varressa purkaa turhautumistaan joku oman taiteilijuutensa kieltänyt (tai siihen pettynyt) virkamieshenkilö.

 Josta puolestaan nousee mieleen Hella Wuolijoen ajatukset (jotka tosin Suljetuissa vaunuissa on asetettu Aino Kallaksen päähän):

 Leino on kuin avonainen haava kansamme ruumiissa. Niitä haavoja pitäisi hoitaa ennen kuin on liian myöhäistä. Eikö Vaaskiveä olisi voitu aikanaan pelastaa? Eräs vastuullinen herra kohotti olkapäitään ja sanoi: ”Kukin on kohtalonsa herra.” Mutta se ei ole totta enää. Kansakunta on kohtalomme herra.

(Lainaus on, muistini mukaan, Hannu Mäkelän Eino Leino -monografiasta Eino Leino. Elämä ja runo, Otava 1997.)

Noin ikävästi  kynäilee siis yksi Tornin pitojen jäsen, saman pöydän ääressä istunut aateveli ja kollega; Pidot Tornissa -teoksen toimittaja. Ja mies, jota mm. Matti Kurjensaari kuvaa ”loistavaksi keskustelijaksi ja resonnööriksi”. Sanoilla, jotka Vaaskiveenkin varsin sopivat, eikö?

Kirjailija jonka tunnetuimmaksi teokseksi ja luovan taiteilijuuden huipistukseksi lopulta jää – Pidot Tornissa.