Kissatappelua eli hyveellisen neidon kovat kokemukset

Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936

Eduardo Mendoza: Riña de gatos. Madrid 1936

Eduardo Mendozan kotimaassaan palkittu ja ylistetty Kissatappelu. Madrid 1936 (Tammi 2012) pyrkii olemaan yhtä aikaa (tai vuorotellen) historiallinen romaani, jännityskertomus ja burleski veijaritarina. Ja epäonnistuu jotenkin kaikissa, yhdistelmä ei toimi, keitos jää herkullisen kuuloisista raaka-aineistaan huolimatta vaisuksi.

Tuon ajan Madridin räjähdysherkkä, väkivaltainen ja lähes sekasortoinen ilmapiiri ei välity tehokkaasti, koska tapahtumiin, kunnon rähinöihin ei mennä, niistä pikemminkin vain kerrotaan jälkikäteen. Jännityskertomukseksi tapahtumat puolestaan etenevät liian verkkaisesti. Ja veijaritarinan rima on asetettu liian matalalle, jos päähenkilö on niin typerä että annettuaan houkutella itsensä rähjäiseen bordelliin luovuttaa ventovieraalle oppaalleen niin lompakkonsa kuin passinsakin ”turvaan”, koska tuollaisessa paikassahan saattaa kadota mitä vain…

Romaanin päähenkilön, pitkänhuiskean taiteentutkijan ja värittömän antisankarin Anthony Whitelandsin opastamana lukija kokee mielenkiintoisen matkan Diego Velazquezin taiteen maailmaan, lukuisia teoksia tulee esiteltyä, niiden syntyhistoriaa ja malleja, taiteilijan itsensä elämänvaiheitakaan unohtamatta. Lopulta se onkin ehkä romaanin parasta antia, ainakin Espanjan 1600-luvun taiteeseen aiemmin täysin perehtymättömälle.

Kovin varovasti Mendoza tätä materiaalia lopulta kuitenkin itse tarinassa hyödyntää. Tai ehkei valistumaton lukija vain näe Mendozan tekstin alle, havaitse nyansseja. Kuten harjaantumaton katsojakaan ei näe Velazquezin mallien olevan sairaita ja mielenvikaisia, ennen kuin opas sen hänelle kertoo.

Tuhti ruiske burleskia olisi tehnyt hyvää niin Whitelandsiin kuin muutamaan muuhunkin hieman aneemiseen romaanihahmoon, piirtänyt niistä terävämpiä, koomisempia, traagisempia. Ei välttämättä sen uskottavampia mutta mielenkiintoisempia. Velazquezin taidehan suorastaan tyrkytti estradille omia banaaleja suosikkityyppejään, kääpiöitään, idioottejaan. Jos kohta Venuksiaankin.

Tizian: Aktaionin kuolema

Tizian: Aktaionin kuolema

Velazquezin sijaan Mendoza lainaa Tizianilta: tämän maalauksessa ”Aktaionin kuolema” Artemis (Diana) rankaisee neitsyyttään loukannutta (hänet alastomana nähnyttä) sankari Aktaionia muuttamalla tämän hirveksi. Jolloin Aktaionin omat metsästyskoirat repivät sankarin kuoliaaksi. Omat koirat purivat…

Artemis on luonnollisesti romaanin ihana ja ylhäinen Paquita-neito, josta taulua tarkasteleva Whitelands jo näkee päiväunia. Mutta itse Whitelandsista tulee pikemminkin mieleen Velazquezin maalauksen Don Juan de Austria, hovin osa-aikainen narri…

Velazquez: Don Juan de Austria

Velazquez: Don Juan de Austria

Romaanin loppupuolella Mendoza yllättää toisentyyppisellä lainauksella, arkaaisella pastissilla – vai pitäisikö nyt puhua pikemminkin parodiasta.

Eräässä melodramaattisessa kohtauksessa sisarukset, kaksi ylhäisönaista – tuo pian kolmikymppinen Paquita ja hänen vielä kouluikäinen sisarensa Lilí – keskustelevat puutarhassa. Vanhempi siskoksista on suuren tunnekuohun vallassa: hän on antanut neitsyytensä (josta hän koki tulleen itselleen rasite) viileän laskelmoivasti ulkomaalaiselle, jonka tiesi poistuvan elämästään pian ja lopullisesti. Ja tietenkin pikkusisko on syvästi rakastunut tuohon samaan mieheen, Whitelandsiin.

”Voi Lilí, minulla on kauhea ongelma”, Paquita sanoi. Ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän puki ahdistuksensa sanoiksi sukulaissielun edessä.

Ja pian tuon jälkeen:

”Tule”, Lilí sanoi, ”istutaan tuolle penkille, ja kerro mikä sydäntäsi painaa. Minulla ei ole paljon kokemuksia aikuisten maailmasta, mutta olen sisaresi, tunnen sinut ja rakastan sinua enemmän kuin ketään, ja se korvaa tietämättömyyteni.”

Sitten:

[–] he istuutuivat ja Paquita avasi sydämensä ja kertoi Lilílle kaiken sen, minkä lukija jo pääosin tietää [–]

¡Basta! (Madre mia…)

Mutta jotenkin tuo tyyli siis tuntuu kovin tutulta. Missä teoksessa nuori viaton (tai pikemminkin juuri turmeltu) neito avautuu lähes samoin sanoin?

Ainakin muudan markiisi de Sade maalaili kuuluisassa ”filosofisessa” teoksessaan Justine (suomalainen alaotsikko ”eli hyveellisen neidon kovat kokemukset”; Gummerus 1970) varsin samaan tapaan 1700-luvun lopulla…

Tosin Mendozan romaanin pappi on kyllä mahdollisimman kaukana de Saden munkeista ja muista kirkonmiehistä, noista läpimoraalittomista nautiskelijoista, eivätkä velazquezmaiset kretiinit ja muut kummajaiset ilmestyneet uhkaamaan neitojen siveyttä – tehtävä jäi yhden hoopon protestantin harteille.

Valitettavasti kohtaus jää jotenkin irralliseksi. Tällainen hempeily vaatisi sekin burleskin vastapainonsa, mutta sellaiseen ei Whitelandsista ole. Eikä romaanin muistakaan miehistä: kaikki leikkivät mieluummin rosvoa ja poliisia.

Mutta myös toinen hauska yhteys Mendozan ja de Saden välillä paljastuu. Tai pikemminkin Kissatappelun ja Justinen välillä.

Velazquez: Rokeby Venus

Velazquez: Rokeby Venus

Kissatappelussa merkittävä osa on Velazquezin ”Rokebyn Venus” -maalauksella, jopa niin merkittävä, että suomalaisen laitoksen kanteen on lisätty yksityiskohta teoksesta.

Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936

Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936

Kuinka ollakaan, eräässä muinaisessa Justinen englanninkielisessä laitoksessa on selvästikin lainattu samaa aihetta.

Markiisi de Sade: Justine

Markiisi de Sade: Justine

Teokset ovat kuin toistensa peilikuvia…

Romaanin lopussa asiat ratkeavat siinä määrin kuin ratkeavat, Whitelandsista riippumatta ja hänestä mitään piittaamatta, ja tämä surullisen hahmon haahuilija pistetään junaan ja lähetetään lopultakin kotiin.

Kaikki muu, Madrid ja sen asukkaat, sähköinen ilmapiiri, jää ennalleen, odottamaan räjähdystä, väistämättömän sisällissodan puhkeamista. Vain Whitelands on pois – ja se hänen mittaamattoman arvokkaaksi arvioimansa, ennen tuntematon ja nyt oudossa tulipalossa tuhoutunut Velazquezin toinen Venus-maalaus.

Sen pituinen se. – Vai senkö sittenkään?

Lähes kaikki nappulat ovat edelleen laudalla, kuningatar hyvissä asemissa. Peli saattaisi vielä jatkua. Vai kuinka, Eduardo Mendoza?

Unohtamisesta vielä kerran

Olen päivitellyt jo aiemminkin sitä hiljaisuutta, joka T. Vaaskiven muiston ympärillä tänä juhlavuonna vallitsee. Enää vain oululaisille Vaaskivi tuntuu olevan olemassa, ja muutamalle harvalle friikille ehkä.

Ja näihin friikkeihin ei, kuten todettua, kuulu enempää kustantamoja kuin lehdistöäkään.

Pari äärimmäistä esimerkkiä.

Kun ”Suljettujen vaunujen” ensimmäinen käsikirjoitusversio alkoi olla valmis, lähetin postia Tatun aikoinaan kuuluisuuteen nostaneelle Gummerukselle. Kerroin projektistani; palauttelin mieliin lähestyvän juhlavuoden, Gummeruksen merkityksen Vaaskivelle ja Vaaskiven Gummerukselle; ja tarjosin käsikirjoitustani ikään kuin ensioikeudella.

Ja tuon kaiken tein ensisijaisesti kulttuurihistoriallisista syistä; ajattelin että miten hienoa, jos Gummerus olisi jälleen, vielä kerran, Tatun puolella.

Ei sitten ollut. Edes sen vertaa, että kukaan olisi vaivautunut vastaamaan viestiini. No, minä en kerjää enkä anele. Mutta niin on Tatu Vaaskivien kuin Esko Aaltostenkin aika ohi, jossakin historian kaukaisessa eilispäivässä.

Maan suurin ja kaunein – valtakunnallinen – päivälehti Helsingin Sanomat ei maininnut Vaaskivestä sanaakaan hänen syntymänsä 100-vuotispäivien aikaan.

Kuvaavaa unohtamisen totaalisuudelle on, että viimeisen vuoden aikana Hesarissa on mainittu Vaaskiven nimi ainoastaan kerran.  Keväällä (26.3.) ”50 vuotta sitten” -palstalla.

Ja silloinkin sen vuoksi, että lehden oma kulttuurikriitikko oli puoli vuosisataa aiemmin palkittu ensimmäisellä Vaaskivi-plaketilla.

Historian kätköistä löytyi siis palkittu kollega, vaan ei juhlavuottaan viettävää neroa. Vaikka sattuma suorastaan tyrkytti siihen oivalluksen mahdollisuutta.

Venäläisistä ja italialaisista keittiöistä

Itse Pushkin on sanonut, että valistuneen ihmisen vatsalla on lempeän sydämen parhaat ominaisuudet: herkkyys ja kiitollisuus.

Suljetuissa vaunuissa keskitytään kahviin ja kahvilaelämään, ruokapuolielämää ei juuri sivuta. Mutta Tatu Vaaskiven kokemukset virolaisesta ruokataidosta ja myöhemmin Italian keittotaiteesta ansaitsevat tässä lyhyen silmäyksen nekin.

30-luvun yksi suosituimmista taiteilijakahviloista ”Kolme koopa Kohvik”, KoKoKo, on saanut Nigul Espen suunnitteleman sisustuksensa takaisin ja toimii nyt ”Entri”-nimisenä ravintolana.

Varhaisimpien (ja myös viimeisten aikojen) kirjeidensä perusteella Tatu oli ollut vähäruokainen ja herkkävatsainen lapsuudestaan saakka. Eikä yleensä mikään kulinaristi: hän ei juuri ollut kiinnostunut syömisistään, saati syömään mitään vähääkään eksoottisempaa. Kalaakin hän suorastaan inhosi, sen kaikissa muodoissa. Tatu oli enemmän nakki- ja voileipäihmisiä, niin jo tätiensä hemmottelemana pikkupoikana kuin omaa yksinäistä talouttaan hoitavana aikuisenakin.

Keväällä -37 aivoriihi T. Vaaskivi – Esko Aaltonen (Gummeruksen kirjallinen johtaja) ideoi Tatun lähettämistä Palestiinaan (Kristus-romaani elää mielessä kaiken aikaa), jolloin Tatu kerran toteaa ravintonsa siellä muodostuvan luultavasti ”obligatorisesta kiniinistä ja jaffalaisista appelsiineista” – mitään ”aasialaista törkyä” hän ei uskaltaisi syödä.

Mutta alkaisiko pikku hiljaa yhä intensiivisemmäksi muodostuva yhteinen ruokatalous Elina Vaaran kanssa vaikuttaa ja Tatun epäluulot karista, ruokalista laajeta? Vai johtuuko pian tapahtuva muutos vain ilmanalasta?

Joka tapauksessa kesällä tarttolaisten isäntien kodeissaan tarjoilemat ateriat enempää kuin paikallisissa ravintoloissa nautitutkaan eivät enää olekaan Tatulle pelkkää obligatorista vatsantäytettä.

Tartosta hän kirjoittaa tädilleen – selvästi myös tätä rauhoitellakseen, kuten niin usein syömisistään raportoidessaan:

Täällä vallitsee venäläinen keittiötaito, ja pihvit ja kotletit ovat mitä loisteliaimman kastikkeen peittämät, majoneesin, sulan voin ja omituisesti hyydytetyn kermavaahdon [hapukoor?]…

Vanhan ja maineikkaan ”Werner Cafen” ovi tänään.

Ja ”merkillisellä tavalla uunissa paahdettuja perunoita” Tatu kertoo voivansa popsia vaikka parikin kertaa päivässä. Ja mihin hintaan niitä tarjoiltiinkaan!

Välillä lähdetään eväsretkelle (Tatu puhuu yksikön ensimmäisessä; vihkimättömän morsiamen kanssa matkailua ei katsottu suopeasti, joten Elinan mukanaolosta oli turha kotimaahan viestiä…):

Vietän päiväni Toomemäen lehvistöissä, ellen osta kuin mikäkin vaeltava apostoli repullista voita, leipää ja leikkeleitä, ja lähde kulkemaan helteistä maantietä myöten Emajoen uimakelpoisille rannoille.

Mutta kahvi on kuitenkin ruokaa tärkeämpää, kahvi ja kahvilat, kuten saamme Suljetuista vaunuista lukea. Huomiota Tatu kiinnittää myös kahvileipään, Aino Suitsin kotona leipomiin piparkakkuihin, ja kahviloiden valikoimiin:

Koska konditoriataide on Eestissä [Tatu käyttää ”Eestiä” ja ”Viroa” sopuisasti sekaisin, käytäntö joka myös Suljetuissa Vaunuissa on omaksuttu] erittäin korkea, syön tavallisesti uskomattoman halpoja leivoksia tämän kahvikupilliseni kanssa ja näin ollen pidän kyllä hyvän huolen vatsani vaatimuksista. On vallan merkillistä, että minun tässä ilmastossa alinomaa on nälkä.

Pari vuotta myöhemmin Tatu matkaa, ei tosin Palestiinaan, vaan Italiaan, ja tällä matkalla ruoka saa vielä suuremman huomion. Antipastojen monimuotoisuus jää häneltä tosin havaitsematta eikä hän kirjeissään edes mainitse kaloja (äyriäisistä puhumattakaan!), mutta muuten paikalliset ruoat saavat hänet kyllä innostumaan, melkeinpä runolliseksi.

Alkumatkalla, helmikuun lopun Venetsiasta, Tatu raportoi kotimaahan kuten niin monet turistit häntä ennen ja hänen jälkeensä:

Ruoka sivumennen sanoen on hotelleissa kehno, mutta jos syö kaupungilla halpaa ja paksua makaronia ja oivallisia pohjoisitalialaisia liharuokalajeja, pääsee tosiaan lihomaan jo parilla kympillä päivää kohti, Suomen rahana laskettuna!

Firenzeläisen, entiseen nunnaluostariin rakennetun pensionaatin kosmopoliitti korttiseurue ”maistelee chiantia” ja ”hyvää juustoa ja valkoista leipää”. Kaikki herkkuja, joista kotoisessa pöydässä ei osaa kuin haaveilla, jos sitäkään.  – Keväisen takatalven taas yllätettyä Toscanan ihmiset ”istuvat trattorioissa ja lämmittävät itseään punaviinillä ja makaronilla”.

Tatu alkaa tosiaan päästä viinin makuun…

Toscanan-terveisiä kevään taas voitettua:

Ilma on ihmeen kevyttä vuori-ilmaa – tulee nälkä joka kävelyllä, ja opin nopeasti pitämään täkäläisistä herkuista, jotka ovat halpoja, Roomassa kuuluu olevan kalliimpaa, Sisiliassa kaikkein kalleinta ja epämääräisintä.

Pientä epäluuloa etelässä odottavaa kohtaan on vielä menomatkalla, mutta pelko osoittautuu nopeasti turhaksi, sillä Taorminasta Tatu kirjoittaa huhtikuussa äidilleen:

Asumme pienessä, ihastuttavassa täysihoitolassa, jossa syömme vallan suunnattomia määriä voita, munia, kinkkua, valkoista leipää, vuohenjuustoa, makaronia ja hedelmiä. En ole koskaan syönyt niin hyvin ja kävellyt niin paljon kuin täällä.

(Äidille ei puhuta viinistä mitään…)

Paitsi huonovatsainen oli Tatu myös huonojalkainen, jonkun lapsuudessa sattuneen tapaturman ikuisena seurauksena – mutta niin kuin jo pari vuotta aiemmin Tarton Toomemäellä runsas kävely ja ruoka eivät suinkaan rasittaneet, eivät myös nyt paljon etelämpänä ja paljon jylhemmissä maisemissa nautitut vaellukset ja ateriat tuota mitään ongelmia. Päinvastoin.

Se kuuluisa Mediterranean diet! Ja pohjalle runsaasti liikuntaa lämpimän-merellisessä mutta vielä keväällä raikkaassa ilmanalassa.

Aaltoselle, mesenaatilleen, Tatu kuvailee vaeltelujaan Sisilian laaksoissa ja vuorilla:

Syön vuohenjuustoa, juon punaviiniä, joka kypsyy laavaan istutetuissa viinitarhoissa, seurustelen saksalaisten turistien ja maalaisvaimojen kanssa.

Valkoviinistä Tatu ei kirjoita sanaakaan. Ei valkoviinien Roomassa, jossa tarjolla olisi ollut piispallinen anekdootti Est! Est!! Est!!! -viinistä, ei myöskään Sisiliassa. Paikallinen valkoviini olisi sekin sopinut vuohenjuuston kumppaniksi. Retkieväänä lämmin valkkari ei tosin ketään houkuta, ehkä siinä oli syy. Tai Tatun vatsassa: keveiden punaviinien lempeät hapot vain sopivat hänelle paremmin.

Vaikka edullista onkin, niin rahat tahtovat vain loppua kaiken aikaa, lisää on yritettävä kustantajalta nyhtää… Aaltonen lähettää, mutta ilmeisesti paluupostissa tulee muutakin kuin maksumääräys, koska Tatu ryhtyy puolustuskannalle:

Vannon, etten suinkaan tuhlaa. Elän säästeliäästi, mutta normaalisti, asun halvoissa albergoissa ja pensioneissa, syön terveellistä ruokaa, juon palan painimeksi punaviiniä, [–].

”Säästeliäästi, mutta normaalisti” – ja viiniä sopivasti, ”palan painimeksi”…

Elokuussa Livornossa, juuri ennen paluumatkan alkua, junamatkaa halki Euroopan, Tatu lähettää tädilleen kirjeen, jossa valittelee haikeuttaan joutuessaan jättämään ”tämän ihanan etelän, jota olemme puolen vuoden aikana oppineet rakastamaan ja joka on tullut toiseksi kodiksemme.”

Viikunat ja viini kypsyvät kuten meidän ikävämme.

Tatu on rakastunut Italiaan, sen historiaan, nähtävyyksiin, luontoon ja kansaan, keittiöihinkin. Mutta yllättäen italialaisesta kahvista löytyy hänen kirjeissään vain yksi maininta:

Yleensä elintaso [siis ”hintataso”] on täällä sama kuin Suomessa – vain kahvi ja tupakka, jota täytyy viljellä yksistään jo henkisenä stimulanssina, ovat hieman kalliimpia.

Ei kahvi varmaan huonoa ollut, siihen Tatu olisi kyllä reagoinut kirjeissäänkin, hän vain ei enää kaivannut kahvia ”stimulanssikseen”. Ja sekin käy selväksi, että hänellä oli selvästi taipumusta viinin ja juustojen ystäväksi. Pane e vino e formaggi!

PS. En tiedä, millaista eestiläistä ruokaa Italiassa on tarjolla, mutta jos Tarton suunnalla ajelette ja mielenne alkaa tehdä italialaisen keittiön antimia – niin ajakaa vain ohi. Jos ei muuta asiaa Tarttoon ole, niin eipä kannata ”paksun makaronin” takia tähän kaupunkiin ohjata.

Yrjö Kivimies ja T. Vaaskiven ”kirjoitussyyhy”

Esitin 25.6. (linkki) muutamia sitaatteja T. Vaaskivestä hänen kuolemansa jälkeen kirjoitetuista artikkeleista, niitä lainkaan kommentoimatta.

Nyt palaan kuitenkin vielä Yrjö Kivimiehen kirjoitelmaan

”Ihmistä emme tavoita: muistelma Vaaskivestä” (Näköala 3/-50).

Kivimies kirjoittaa siinä – jo aiemmin siteeraamani lisäksi – mm., että

hän [T. Vaaskivi] oli alati valmis käymään käsiksi niihin suuriin suunnitelmiin, joita hänen kustantajansa pursusi – siinä oli jotain robottimaista, epäinhimillistä.

Ja:

Sitä paitsi hänen sanaviidakkonsa, rehevä kuin tropiikin sademetsä, oli omiaan herättämään epäilyksiä; se ei oikein tuntunut kuuluvan meidän leveysasteisiimme.

Ironiseksi tarkoitetussa ja aivan kohtuuttoman laajassa ja löysässä (kolme sivua, joista vasta toisen puolessa välissä päästään itse aiheeseen, Vaaskiveen) muistelossaan Kivimies diagnosoi Tatun vaivan ”kirjoitussyyhyksi” – veikeä termi johon toistuvasti palaa.

Ja kynäharjoitelmansa lopuksi pesee farisealaisesti kätensä Vaaskiven kuolemasta:

”Tätä kirjoitusta ei ole käsitettävä miksikään myöhästyneeksi valitteluksi, sillä miksi valittaa sellaista, mikä on ollut vääjäämätöntä. Olisimme tosin voineet olla vähemmän rajallisia, psykologinen tarkkanäköisyytemme olisi voinut olla suurempi, mutta todennäköisesti Vaaskiven suojautumistarve ja -kyky olisi samalla kasvanut. Taiteilijan tragiikkaa emme kuitenkaan olisi voineet vähentää.”

Ehtotapaa ryöstöviljelevä ilmaus ja taiteilija-sanan korostaminen synnyttävät käsityksen, että kynän varressa purkaa turhautumistaan joku oman taiteilijuutensa kieltänyt (tai siihen pettynyt) virkamieshenkilö.

 Josta puolestaan nousee mieleen Hella Wuolijoen ajatukset (jotka tosin Suljetuissa vaunuissa on asetettu Aino Kallaksen päähän):

 Leino on kuin avonainen haava kansamme ruumiissa. Niitä haavoja pitäisi hoitaa ennen kuin on liian myöhäistä. Eikö Vaaskiveä olisi voitu aikanaan pelastaa? Eräs vastuullinen herra kohotti olkapäitään ja sanoi: ”Kukin on kohtalonsa herra.” Mutta se ei ole totta enää. Kansakunta on kohtalomme herra.

(Lainaus on, muistini mukaan, Hannu Mäkelän Eino Leino -monografiasta Eino Leino. Elämä ja runo, Otava 1997.)

Noin ikävästi  kynäilee siis yksi Tornin pitojen jäsen, saman pöydän ääressä istunut aateveli ja kollega; Pidot Tornissa -teoksen toimittaja. Ja mies, jota mm. Matti Kurjensaari kuvaa ”loistavaksi keskustelijaksi ja resonnööriksi”. Sanoilla, jotka Vaaskiveenkin varsin sopivat, eikö?

Kirjailija jonka tunnetuimmaksi teokseksi ja luovan taiteilijuuden huipistukseksi lopulta jää – Pidot Tornissa.

Kustaa Mauri Armfelt – hurmuriparoni hukkuu pitseihin

Kun Sillanpää-elämäkerta syntyi kirjaimellisesti kuin tilauksesta, niin Tatun ensimmäinen romaani puolestaan sai alkunsa painavasta ehdotuksesta.

Dosentti Martti Haavio, Gummeruksen kirjallinen johtaja Esko Aaltonen ja Tatu pohtivat keväällä -37, kuuluisiksi tulleiden ”Tornin pitojen” aikoihin ja ohessa, Tatun tulevaisuutta, hänen ominta kirjallisuuden alaansa.

Tultiin käsitykseen, että historiallinen romaani olisi luontevin valinta. Siinä Tatun kertojanlahjat ja eläytymiskyky, viehtymys yksityiskohtiin ja polyhistorin laaja-alaisuus pääsisivät oikeuksiinsa. Sitä paitsi historiallisen romaanin tila Suomessa oli sangen vaatimaton – seikka jonka Tatu jos kuka kriitikkona tiesi. Hänen omat esikuvansa, kuten Stefan Zweig, edustivat aivan jotakin muuta kuin mihin meillä oli saatu tottua.

Eräänä myöhäiskevään päivänä jompikumpi kahdesta ensin mainitusta sitten sanoo, että kuulehan Vaaskivi, miksipä et kirjoittaisi seuraavaksi Gustav Mauritz Armfeltista. Että Suomen historiassa ei juuri ole toista semmoista henkilöä, jonka eurooppalainen kosketuspinta olisi niin laaja ja vaikuttava. No, mitä sanot?

(Suljetut vaunut, II luku)

Tatu lupaa harkita asiaa, ja romaani ja tarina – parooni Armfelt – alkaa itää hänen mielessään, mielikuvituksessaan, unissaan, näyissään…

Niinpä Kustaa Mauri Armfelt ilmestyy useamman kerran tämänkin teoksen sivuille, erilaisissa tilanteissa, Tarton helteisessä kesässä. Ja myöhemminkin.

Syksyllä Tatu allekirjoittaa kustannussopimuksen, Loistava Armfelt ilmestyy seuraavana vuonna, ja siitä tulee menestys.

Ei se täydellinen ole, mutta jotakin aivan uutta kuitenkin. Tatu tuli hukuttaneeksi hurmuriparoninsa pitseihin, pääkohteeksi nousivat kulissit – mutta millaiset kulissit, mon Dieu!

T. Vaaskivi: elämä ja teokset

T. Vaaskiven julkaistut teokset:

F. E. Sillanpää: elämä ja teokset, Otava 1937

Vaistojen kapina: modernin ihmisen kriisi, Gummerus 1937

Huomispäivän varjo: länsimaiden tragedia, Gummerus 1938

Loistava Armfelt: elämäkertaromaani, Gummerus 1938

Rooman tie: matkakuvia, Gummerus 1940

Yksinvaltias I ja II: romaani, WSOY 1942

Pyhä kevät, WSOY 1943

Kutsumus: kirjeitä vuosilta 1927 – 1942, WSOY 1945

Kurjet etelään: matkakuvia, WSOY 1946

Arkaadiset jumalat: kreikkalaisen ja vähä-aasialaisen uskonnon tulkintaa, Martti Lindholm 1990

Lisäksi lähes 300 esseetä, kirjallisuuskritiikkiä ja muuta sanomalehtikirjoitusta 1930 – 1942.

Painamaton tuotanto käsittää kymmenkunta romaanikäsikirjoitusta, yhden runokokoelman ja mm. joitakin monografia-hahmotelmia.

* * *

Vaaskiven esikoisteos, Sillanpää-elämäkerta, on tilaustyö: Sillanpään itsensä toivomuksesta Otava palkkaa Vaaskiven töihin, ja ennen kuin riviäkään käsikirjoituksesta on kirjoitettu. Nyt viimein aukenee Otavan ovi kuin myös kirjailijan ura – Vaaskiven aiemmat yritykset, romaanikäsikirjoitukset, eivät olleet onnistuneet kumpaakaan tekemään.

Otavan markkinointipolitiikkaa Vaaskivi vain ei ymmärrä: Jo keväällä painosta tullut teos saa odottaa syyssesonkia. Omituista vitkuttelua, Vaaskivi nurisee.

Gummeruksesta tulee Vaaskivelle läheisin kustantamo. Gummerus on onnistunut keräämään suojiinsa koko joukon aikansa kirjailijoita, taiteilijoita ja tiedemiehiä; ideoita ja energiaa – myös rahaa – riittää. Hetken aikaa Gummerus on maan johtava kustantamo, joka tarttuu rohkeasti niin koti- kuin ulkomaisiinkin radikaaleihin käsikirjoituksiin ja teoksiin:

Paavolaista, Haanpäätä, Kajavaa, Sinervoa, Zweigia, Aleksei Tolstoita

Sitten syntyy myös ”Tornin pidot”, talven ja kevään 1937 Hotelli Tornin ravintolassa kokoontunut akateeminen keskusteluseura, jonka väittelyt toimitetaan tuota pikaa kirjaksi (Yrjö Kivimies: Pidot Tornissa, 1937). Ja tuossa akateemisessa seurassa on myös autodidakti Vaaskivi.

Esko Aaltonen, Gummeruksen silloinen kirjallinen johtaja, ottaa Vaaskiven muutenkin huomaansa: Idea Armfelt-romaanista saattoi olla häneltä, rahat Tarton-matkaan ainakin olivat. Tai hänen työnantajansa kassasta nyt joka tapauksessa. Myös Vaaskiven kaksi vuotta myöhemmin tekemän pitkän Italian-matkan rahoitus tulee Gummerukselta. Ja kaiken aikaa maksetaan etumaksuja ja ennakoita, Vaaskivi kun on jatkuvasti rahapulassa.

Rahat ”haššaantuvat mööbeleihin”, kuluvat kauniisiin koriste-esineisiin tai katoavat divareihin. Vaaskivi on kirjallisuusihminen ja esteetikko, talousihminen ei lainkaan.

Ja kustantajalle on tärkeintä, että sen lupaava kirjailija saa työrauhan, mahdollisuuden perehtyä aiheisiinsa ja keskittyä sitten kirjoittamiseen ilman taloudellisia huolia, tarvitsematta haalia elantoaan erilaisilla sivutoimilla jotka häiritsivät kirjojen syntymistä.

Vaaskivi palaa Italiasta junalla halki sotaan valmistautuvan Euroopan: ensimmäiset enteet sodan kauhuista. Sitten alkaa talvisota, Helsingin pommitukset järkyttävät Vaaskiven mieltä voimakkaasti, oikeastaan peruuttamattomasti.

Sodan aiheuttamaa on myös kustantajan ahdinko: Gummeruksen luotonsaanti vaikeutuu, on pakko supistaa, karsia ja keskittää.

Viimeisenä palveluksenaan Vaaskivelle Aaltonen ohjaa suojattinsa vakavaraisemman ja konservatiivisemman WSOY:n ovelle…

Vaaskiven suhde uuteen kustantamoonsa ei pääse muodostumaan niin lämpimäksi ja henkilökohtaiseksi kuin edelliseen, mutta se toimii: Vaaskivi kirjoittaa lähes maanisesti, WSOY kustantaa ripeästi, markkinoi näyttävästi, myy hyvin. Ja tämä suureksi osaksi sodan keskellä.

WSOY:n viimeinen palvelus jo nimekkääksi nousseelle kirjailijalleen on Vaaskiven hautamuistomerkin rahoittaminen: Essi Renvallin muovailema veistos paljastetaan Vaaskiven 33. syntymäpäivänä.

Mutta nämäkään kustantamot eivät enää tunnu muistavan Tatu Vaaskiven olemassaoloa – saati hänen merkitystään.