”Kaksi kynäilijätärtä” – eli vasara ja Vaaskivi, Osa I

Kuten hyvin tiedämme (käyttääkseni Tatu Vaaskiven usein viljelemää fraasia – yhtä niistä, joilla hän halusi vain osoittaa tietävänsä asiasta enemmän kuin lukija…), Vaaskiven (vuoteen 1935 Vahlstenin) kriitikon ura alkoi oululaisessa Kalevassa. Tämä tapahtui kesällä 1930, Tatun juuri ehdittyä kunnioitettavaan 18 vuoden ikään. Ensimmäiset julkaistut kirja-arvostelut eivät vielä kummempaa huomiota hertättäneet,  mutta jo pian alkoivat Tatun kriitikon-ajatus ja -kynä hioutua lähes murhaavan teräviksi.

Joulukuun 1931 kuluessa nuori Vahlsten, ”T. V-n.” esittelee Kalevan lukijakunnalle mm. Ivan Turgenjevia, Antti J. Ahon teoksen Gautama Buddhasta sekä Uuno Kailaan uusimman kokoelman Uni ja kuolema. Tatun skaala on laaja alusta alkaen.

Kailaan, ystävänsä ja jopa eräänlaisen isovelihahmonsa, Tatu oli tavannut edellisen kerran kuun puolimaissa ja saanut silloin tämän uutuuskokoelman tekijänkappaleen. Teoksesta kirjoitettu arvostava esittely ilmestyy 29. joulukuuta. Seuraavana päivänä saa Tatu kuulla Kailaan joutuneen jouluna sairaalaan, ja myös diagnoosin: kyseessä on pitkälle edennyt tuberkuloosi. Uutinen vaikuttaa Tatuun syvästi: ystävän epävakaaksi käynyt henkinen kunto yhdistettynä tuohon fyysiseen tautiin…

Hän kirjoittaa tädilleen Lyyli Niskaselle Ouluun lahjakiitosten ja joulunviettokuvausten perään myös Kailaan kohtalosta – ja sitten omastaankin:

On hiukan omituinen tunnelma näin vuosien vaihtuessa. [–] Mitenkähän mahtanee käydä? Tulisi aina sentään pysyä uteliaana tulevan suhteen, niin välttyisi masennuksesta. Vaikka sekin on niin sanomattoman vaikeaa. Ja vaikeammaksi se käy sitä mukaa kuin viikot ja kuukaudet ja vuodet edistyvät. Näkee itsessään yhä enemmän ja enemmän vanhoja arpia ja umpeen meneviä haavoja, itkuja, joita ei koskaan tullut itketyksi ja nauruja, jotka olivat tyhjää täynnä. Kuta enemmän ajattelee sellaista, sitä enemmän väsyttää.

Näin synkkänä nuori Tatu Vaaskivi ottaa vastaan uuden vuoden 1932.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                    

Tarttuuko hän tuolloin, mielialaansa kohottaakseen ja murheensa unohtaakseen, johonkin hieman kepeämpään luettavaan; poimiiko pöytänsä reunalla horjuvasta arvostelukappalepinosta ehkäpä edellissyksyn pari keveähköä ja toistaiseksi vielä sivuun työnnettyä uutuusromaania?

Kun Tatun omat kirjailijan-haaveet antavat odottaa täyttymystään, on hänen näitä kirja-arvosteluja ja alakertoja hengissä pysyäkseen kirjoitettava. Ja Kalevahan niitä onneksi mielellään julkaisee.

Kohta Loppiaisen jälkeen ilmestyy Tatun artikkeli ”Kaksi kynäilijätärtä”, joka esittelee 22-vuotiaan Helvi Erikssonin Perhetytön (Otava) ja 27-vuotiaan Alli Vallin Näin on hyvä -romaanin (WSOY).

Aluksi Tatu toteaa, että kirjallisuudessamme näytetään nyt päästyn aiemmin niin suositusta maaseudun kuvaamisesta, ”ja varsinainen kaupunki on astunut etualalle”. Waltari, Uurto, Sarkola, Karri…Tatu listaa tuon uuden aallon airueita.

Tällaisia modernin kaupunkielämän kuvauksia ovat myös nuo kaksi nyt käsittelyn alle joutunutta teosta.

Koska vapaa lainaaminen, lyhyet sanatarkat sitaatitkin, tekisivät vääryyttä nuoren Vaaskiven lennokkaalle armottomuudelle, on parasta kopioida artikkeli tähän sanasta sanaan:

Helvi Erikssonin Perhetyttö kuuluu niihin jo banaaliksi tulleisiin tuotteisiin, jotka sivumäärittäin maalailevat Nachtspiel-elämän iloja ja kärsimyksiä. Se on täynnä jazzia, polkkatukkia, viinaa ja kurtiisia, mitättömien henkilöiden jotakuinkin mitättömiä edesottamuksia, vailla oikeastaan mitään syvempää tehoa. Tämäntapaiset romaanit saisi huoletta karsia pois meikäläisestä kirjallisuudesta, jonka harvat todella kestävät tuotteet saattaa lukea kymmenellä sormella. Kun kerran kirjailijalla ei ole muuta sanottavaa kuin toistaa sovinnaisella tyylillä sovinnaisia ajatuksia, keksiä pseudofilosoofisia lauseita ja panna henkilönsä erittelemään elämäänsä melkoisen pintapuolisesti – silloin ei teos ole mikään ilahduttava tuttavuus.

Näin julistaa kriitikko tylyn tuomionsa: Kaikenlaista roskaa! Mutta erästä seikkaa Tatu ei lainkaan huomioi arviossaan: kyse on tekijänsä esikoisteoksesta. Sangen harva, jos niinkään moni, esikoinen yltää top teniin.

Miten tuo murskakritiikki sitten vaikuttikin nuoreen kirjailijattareen, niin ainakaan tämän kirjoitus- ja yrittämishaluja se ei onneksi vie, sillä jo seuraavana vuonna ilmestyy toinen romaani (johon siihenkään Tatu ei aikanaan malta olla kajoamatta) ja kaiken kaikkiaan neljäkymmentä vuotta kestäneen kirjailijanuransa aikana Helvi Eriksson (vuodesta 1934 Erjakka) kirjoittaa yli 20 teosta ja päälle sen puolentusinaa näytelmää. Sanoopa joku maakuntalehden älypääkriitikko mitä tahansa, ”tämäntapaisilla” romaaneilla oli selkeästi lukijakuntansa. Ja on edelleenkin, kuten olemme myöhemmin saaneet havaita.

Entäpä tämä toinen kynäilijätär?

Toisen teoksensa – esikoisromaaninsa – julkaiseva Alli Valli saa Tatulta hieman enemmän hyväksyntää:

Alli Valli sen sijaan ei todennäköisesti pyrikään varsinaisen taideromaanin ohdakkeisille poluille. hänen romaaninsa on täynnä eräänlaista vissiä eloisuutta ja pirteyttä, jota hyvältä tai kohtalaisen hyvältä ajanvieteromaanilta sopii vaatia. Räiskähtelevää sanontaa, hauskoja huomioita [ja] verrattain luontaista huumoria pulppuilee sivu sivulta. Tosin siellä täällä pilkistelee mauttomuus, mutta sellaiset erehdykset korjaa kirjan kauttaaltaan valoisan-veikeä sävy. Omassa luokassaan miellyttävä teos. Tosin sen juoni on verrattain tavallinen ja muoto, päiväkirjan tapaan laadittu, on jo tuttu isoäidin äidin ajoilta, mutta jos tällaisen aiheen ja tällaisen muodon takana on niin pirteä kynä kuin Alli Vallin, niin kirjaa voi mielihyvin suositella.

Siis hyvä ajanvieteromaani, pirteä ja reipas – eikä yritä mitään enempää ollakaan. Rehellinen. Ja varmaan sopiva Tatun senhetkisiin mielialoihin, piristävä.

Liekö Tatuun myös vedonnut teoksen kertojaminän lukemisen-harrastus, hänen mainitsemansa Dumas, Poe, Wallace, toisaalta myös Nietzschen Zarahustra ja Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset – kaikki kirjailijoita ja teoksia, joita myös Tatun hyllystä ja arvosteluista löytyi.

Samoin maininnat yksinäisyyden, yksinolon rauhan, välttämättömyydestä; kuolemanpelosta ja Jumala-suhteesta saattoivat hyvin kiinnittää Vaaskiven huomion, läheisiä asioita kun ovat ne hänellekin.

Ja teosta todellakin luonnehtii ”valoisan-veikeä sävy” – jos nyt jätetään sivuun tuo jo mainittu kuolemanpelkotuumailu, ja kertojan matkustaminen Imatralle ainoana tarkoituksenaan hukuttautua kosken kuohuihin. Niissä kun ei juuri ”verrattain luontaista huumoria” esiinny.

Mutta nyt, 80 vuoden jälkeen, on romaanin sivuilta enää sangen vaikeaa löytää tuota vakavamielisen nuoren kriitikon esiin nostamaa ”siellä täällä pilkistelevää mauttomuutta” (ellei nyt tuossa Imatran-visiitissä). Erotiikan äärimmäinen huipistus on suudelma, kertojaminä ei – vatsahermojensa vuoksi kuulemma – kahvia väkevämpää juo, ruumiineritteitä ei sivuta edes vertauskuvien kautta ja joku ”hilkutti” on vahvin voimasana… Pikemminkin sievistelevää kuin mautonta

Tatun esittämä puritaanisuus on siinäkin mielessä perin huvittavaa, että kirjoittihan hän itse juuri noina vuosina näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia (kaikki julkaisematta jääneitä), joiden puutteina kustantajat usein näkivät viehtymyksen patologisiin ihmistyyppeihin, saastaan ja kurjuuteen. Se mistä Vallin teoksessa on aavistelevinaan ehkä jotain omakohtaista, itse elettyä, on perin erilaista kuin se, mitä Tatu itse – ja itsestään – kirjoittaa.

Ja jätettyään koulunsa kesken Helsingissä ja saastutettuaan jo toistamiseen itsensä tippurilla Tatu pakenee tätiensä hoiviin Oulun Hietasaareen. Kahlatakseen sitten mereen hukuttautuminen mielessään. Nuoren Vaaskiven kärsimykset… Mutta Hietasaaren ranta on matala, vesi kylmää: Tatu tulee viimein tolkkuihinsa.

Vallin sankarittaren, parikymppisen Bene-neitosen sen sijaan pelastaa oivallus oman tekonsa raukkamaisuudesta. Hän palaa heti seuraavalla junalla kotiin Helsinkiin ja menee auttamaan äitiään pyykkitupaan…

Sen pituinen se.

Ihanaa ihmissuttuutta

Reidar Palmgrenin uutuusromaanin takakansiteksti päättyy lauseeseen:

Sudenmarja on romaani vaiston ja järjen yhteentörmäyksestä.

 Sangen hyvin sanottu.

 En rupea yrittämään tästäkään mitään kirja-arvostelua, kunpahan ilmaisen kiitokseni lukuelämyksestä, etenkin siitä että se kesti romaanin loppuun asti, pidemmällekin.

Sillä kirjan edetessä Palmgren kerää taitavasti tarinoiden juonteita ja saattaa niitä yhä lähemmäksi toisiaan, saa tunnelman tiivistymään, niin että romaanin lopun häämöttäessä aloin jo pelätä pahinta, sitä ratkaisuista ilmeisintä. Mutta semmoiseen ei kirjoittaja sorru, hän pystyy yllättämään. Tarina yltyy melkeinpä ylikierroksille – mutta saa arvoisensa lopun.

 Palmgren on Kallaksensa lukenut, Sudenmorsiamet ja Pyhän joen kostot, joiden kuvastoa hän nautittavasti siirtää tässä nykyaikaan.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi.

                                                                               (Kallas: Sudenmorsian)

Perhonen ja Diabolus Sylvarum: Kallaksen ”Sudenmorsiamen” erään vanhan virolaisen laitoksen kuvitusta

PS. Liekö kaupunkiluonnosta, sen eläimistä ja kasveista montakaan kertaa kirjoitettu näin pelkistetyn koskettavasti kuin Reidar Palmgren Sudenmarjassaan. Aistit (ja sydänkin) ovat kohdallaan sillä, joka havainnoi vaikkapa jonkun talitiaisen ja kirjosiepon taistelua pesäpöntöstä kuten Palmgren.

Mu saatuse maa…

Võru 1.8.

 

Silmäilin eilen võrulaisen raamatupoodin hyllyjä, enkä pettynytkään. Kohdalle osui nimittäin uuden-uudeksi pian paljastunut kirja Mu saatuse maa (”Kohtaloni maa”; Tammerraamat 2012), tekijä Aino Kallas, kokoaja Mall Jõgi.

Jõgi on kerännyt Kallaksen Viron-muistojen pääkohdat yksiin kansiin – ja ensi kertaa tässä laajuudessa. Pohjana on samanniminen, jo vuonna 1947 Johannes Aavikin virontama (mutta Suomessa ja suomeksi ilmestymätön) muistelmateos, johon Jõgi on poiminut ja kääntänyt otteita Kallaksen teoksista Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1945), Uusia kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1946) ja Kolmas saattue kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1947).

Lisäksi Jõgi on lisännyt joitakin Aavikin aikoinaan (lue ”neuvostoaikana”) alkuperäisestä käsikirjoituksesta pois jättämiä kohtia. Näin uusi Mu saatuse maa on edeltäjäänsä satakunta sivua laajempi. Toki laajuutta lisää myös teoksen tyyliä hyvin myötäilevä mustavalkokuvitus.

Kuinka ollakaan, saman päivän Postimees-lehdessä kirjasta oli lähes koko sivun kaikkiaan oikein positiivinen artikkeli. Teoksella on siis jo näkyvyyttäkin.

Meillä edellinen Kallas-teos lienee kolmen vuoden takaa, kolmikon Leskelä-KärkiMelkasHapuli Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta (BTJ-kustannus 2009).

SKS on tänä vuonna julkaissut myös englanninkielisen artikkelikokoelman Kallaksesta (Aino Kallas.Negotiations with Modernity, toim. Leena Kurvet-Käosaar ja Lea Rojola), ja siis edelleen hänen elämästään ja tuotannostaan, eri näkökulmista kuten tuossa aiemmassakin.

Tälle nyt Virossa ja viroksi ilmestyneelle kirjalle saattaisi olla markkinoita myös suomennettuna. Siksi paljon mielenkiintoista henkilö- ja kulttuurihistoriaa, Euroopan historiaakin, näkyy kansien väliin mahtuvan. Eikä mitenkään akateemisessa äänilajissa. Tulee muistelluksi vaikkapa kahvilakulttuuri – ei tosin 1930-luvun Tarton, kuten Suljetuissa vaunuissa, vaan hieman myöhemmän ajan Tallinnan. Kuten Kallas toteaa, Virossa voi puhua kahvilakulttuurista, mutta Suomessa kahvikulttuurista

Mitä Mu saatuse maa -teoksesta jää kaipaamaan, on henkilöluettelo. Sellaisesta olisi hyötyä nykypäivän virolaislukijallekin, mutta aivan erityisesti lukijoille Suomenlahden pohjoisrannalla.

Huomenna on, sivumennen sanoen, Aino Kallaksen syntymän 134-vuotispäivä. Hän on kestänyt aikaa hyvin.

Runon ja suven päivänä runoilija-Vaaskivestä

Tänään vietetään runon ja suven päivää; on Eino Leinon syntymäpäivä.

Runoillaan sitten runsaasti. Tosin en ymmärrä runoudesta juuri mitään, joten en ryhdy puhumaan kuin Ruuneperi, enkä Porvoon mitalla. Mitä sillä nykyään sitten tarkoitetaankaan. ”Porvoon mitta” kun on vähän niin kuin ”myrskyn silmä” – mutta palataan siihen toisen kerran.

Mutta siis runouteen:

Tatu Vaaskivi koetteli taitojaan myös runoilijana. Vuosien 1927 – 1934 ajalta runoja kertyi kokoelmallinen, julkaisematta jäivät nekin. Kuten Vaskivi-tutkija Holger Lybäck kirjoittaa:

Rytmi ei ilmeisestikään aiheuta mitään vaikeuksia; se kumpuaa tasaisena ja varmana vaikka suhteellisen yksitoikkoisena. Mutta sisällöltään nämä runot ovat omituinen keitos, pantu kokoon lyyrillisen käsitemaailman vaihtelevista aineksista.

Ja hieman myöhemmin:

Tahdon ja osaamisen ristiriita on huutavan ilmeinen. Mahtipontisuus, ornamentiikka ja kirkuvat värit sulautuvat vain värisyttäväksi kakofoniaksi [–].

Eli kärjistäen juuri ne piirteet, jotka toimivat hyvin ja leimallisina vaaskiveläisessä historiallisessa romaanissa, eivät toimineet lyriikan puolella lainkaan.

Tatu yritti myös runojen suomentamista tarttuen yhden mielirunoilijansa, Charles Baudelairen, kokoelmaan Les fleurs du mal; käänsi kymmenkunta runoa, joista yksi sitten julkaistiinkin Helsingin Sanomissa (11.9.1932). Runo oli nimeltään Illan harmonia (Harmonie du soir), ja vaaskiveläisittäin se menee näin:

NYT HETKI TULLUT ON, KÄY USVAT YLLÄ TEIDEN 
JA KUKKAIN SEPPELEET TAAS TUOKSUU, AUKEAA,
JA TANSSIIN TUOKSUT, SOINNUT HILJAA HULMAHTAA
JA LAAKSOON NYYHKYTYS SOI VALSSIN SÄVELEIDEN.

JA KUKKAIN SEPPELEET TAAS TUOKSUU, AUKEAA,
JA VIULU ITKEE NIINKUIN SIELU ENKELEIDEN,
JA LAAKSOON NYYHKYTYS KÄY VALSSIN SÄVELEIDEN,
JA TAIVAAN PILVET HILJAA LIUKUU MERTA HARMAJAA.

JA VIULU ITKEE NIINKUIN SIELU ENKELEIDEN,
MI HETKEN VALHETANSIIN SAAPUU, KIIRUHTAA,
JA TAIVAAN PILVET HILJAA KULKEE MERTA KALPEAA
KUIN PURPPURAA ON HURME PÄIVÄIN KUULTANEIDEN,

MI HETKEN VALHETANSIIN SAAPUU, KIIRUHTAA
JA VIELÄ HEHKUU HOHDOSS’ AIKAIN SAMMUNEIDEN,
KUIN PURPPURAA ON HURME PÄIVÄIN KUULTANEIDEN,
SUN MUISTOAS VAIN ILLAN KULTA HEIJASTAA.

Yrjö Kaijärven suomennos samasta runosta kolmekymmentä vuotta myöhemmin (Otava 1993, 1.painos 1962) kuulostaa tällaiselta:

Nyt lähenee aika kuin varrella huojuvalla
joka kukka haihtuu kuin suitsutus maljastaan;
saa ilta tuoksut ja sävelet tanssimaan.
– Huimausta ja valssia mielellä haikealla! –

Joka kukka haihtuu kuin suitsutus maljastaan,
väräjöivät viulut kuin sydän murehtivalla;
huimausta ja valssia mielellä haikealla!
Surunkaunis on taivas lepoalttarin-loistossaan.

Väräjöivät viulut kuin sydän murehtivalla,
sydän hellivä tyhjyyttä vihaa tunteissaan!
Surunkaunis on taivas lepoalttarin-loistossaan;
jo aurinko sammui vereensä uppoamalla.

Sydän hellivä tyhjyyttä vihaa tunteissaan.
Käy menneen valoisat jäljet ne poimimalla!
Jo aurinko sammui vereensä uppoamalla…
Luo muistos kuin ehtoollisastia loistettaan!

Aivan uuden suomennoksen runo sai viime vuonna, puoli vuosisataa Kaijärven  jälkeen. Tässä Illan harmonia Antti Nylenin ”suomeksi tulkitsemana” (Sammakko 2011):

Aivan näinä hetkinä varsiensa päissä värisevät
kukat tupruttavat tuoksujansa kuin suitsutusastiat.
Sakenevassa illassa kieppuvat äänet ja tuoksut
murheellista valssia, se huimaa kaihoisaa mieltä!

Kukat tupruttavat tuoksujansa kuin suitsutusastiat.
Viulu voihkii kuin sydän, jota suru viiltää,
murheellista valssia, se huimaa kaihoisaa mieltä!
Taivas kuin korkea alttari, suruisa ja kaunis.

Viulu voihkii kuin sydän, jota suru viiltää,
sydän arka, joka kammoat suurta, pimeää, tyhjää.
Taivas kuin korkea alttari, suruisa ja kaunis,
aurinko solahtaa vereensä, joka jo hyytyy…

Sydän arka, joka kammoat suurta, pimeää, tyhjää,
korjaa talteen menneen loiston jäänteet!
Aurinko solahtaa vereensä, joka jo hyytyy…
muistosi kimmeltää sisälläni kuin monstranssi! 

Ja sitten Baudelairen alkuperäinen Harmonie du soir, tästä lähdettiin:

Voici venir les temps où vibrant sur sa tige
Chaque fleur s’évapore ainsi qu’un encensoir;
Les sons et les parfums tournent dans l’air du soir;
Valse mélancolique et langoureux vertige!

Chaque fleur s’évapore ainsi qu’un encensoir;
Le violon frémit comme un coeur qu’on afflige;
Valse mélancolique et langoureux vertige!
Le ciel est triste et beau comme un grand reposoir.

Le violon frémit comme un coeur qu’on afflige,
Un coeur tendre, qui hait le néant vaste et noir!
Le ciel est triste et beau comme un grand reposoir;
Le soleil s’est noyé dans son sang qui se fige.

Un coeur tendre, qui hait le néant vaste et noir,
Du passé lumineux recueille tout vestige!
Le soleil s’est noyé dans son sang qui se fige…
Ton souvenir en moi luit comme un ostensoir!

En ryhdy analysoimaan, kun en siis ymmärrä, mutta Tatun kohdalla on huomattava se, ettei hän osannut ranskaa lainkaan; käännöstyö on tapahtunut kieltä hieman osanneen äidin ja sanakirjan avulla. Ja tietysti intuition, runoilijan-hengen. Kieliä puutteellisesti taitavalle maallikolle  melkoinen mysteeri, tämä runojen tulkitseminen. Kaijärven ja Nylenin ranskantaitoa ei tosin tarvinne epäillä.

Entä mitä ajan tyyli-ihanteet ovat vaikuttaneet suomentajan valintoihin, sitäkin voi tässä pohtia.

Mutta mystiikkaa runojen kääntäminen on.

Mitenkäs tästä päästään takaisin päivänsankariin? No, vaikka Aino Kallaksen kautta, Suljetuilla vaunuilla.

Kirjassa Kallaksen ja Leinon suhteeseen ei puututa, siitä on kirjoitettu jo aivan riittävästi (esim. Kallaksen päiväkirjat ja Hannu Mäkelän Leino-teokset); mainitaanpahan vain Leinon yritys adoptoitua Viroon. Yhtenä syynä runoruhtinaan Viron-innostukseen on nähty halu päästä vielä vuosien jälkeenkin Aino Kallaksen lähelle.

Mutta toteutumatta tuokin hanke jäi, Aino uudelleen valloittamatta.

Kun suhde aikoinaan oli päättynyt, oli Kallas pian löytänyt uuden rakkauden: Hiiu Ungurin, erään hiidenmaalaisen paronin, synkän tarinan! Ja tästä intohimoisesta ja yhtä toivottomasta suhteestaan runoilijatar kertoo Suljetuissa vaunuissa.

 

Yrjö Kivimies ja T. Vaaskiven ”kirjoitussyyhy”

Esitin 25.6. (linkki) muutamia sitaatteja T. Vaaskivestä hänen kuolemansa jälkeen kirjoitetuista artikkeleista, niitä lainkaan kommentoimatta.

Nyt palaan kuitenkin vielä Yrjö Kivimiehen kirjoitelmaan

”Ihmistä emme tavoita: muistelma Vaaskivestä” (Näköala 3/-50).

Kivimies kirjoittaa siinä – jo aiemmin siteeraamani lisäksi – mm., että

hän [T. Vaaskivi] oli alati valmis käymään käsiksi niihin suuriin suunnitelmiin, joita hänen kustantajansa pursusi – siinä oli jotain robottimaista, epäinhimillistä.

Ja:

Sitä paitsi hänen sanaviidakkonsa, rehevä kuin tropiikin sademetsä, oli omiaan herättämään epäilyksiä; se ei oikein tuntunut kuuluvan meidän leveysasteisiimme.

Ironiseksi tarkoitetussa ja aivan kohtuuttoman laajassa ja löysässä (kolme sivua, joista vasta toisen puolessa välissä päästään itse aiheeseen, Vaaskiveen) muistelossaan Kivimies diagnosoi Tatun vaivan ”kirjoitussyyhyksi” – veikeä termi johon toistuvasti palaa.

Ja kynäharjoitelmansa lopuksi pesee farisealaisesti kätensä Vaaskiven kuolemasta:

”Tätä kirjoitusta ei ole käsitettävä miksikään myöhästyneeksi valitteluksi, sillä miksi valittaa sellaista, mikä on ollut vääjäämätöntä. Olisimme tosin voineet olla vähemmän rajallisia, psykologinen tarkkanäköisyytemme olisi voinut olla suurempi, mutta todennäköisesti Vaaskiven suojautumistarve ja -kyky olisi samalla kasvanut. Taiteilijan tragiikkaa emme kuitenkaan olisi voineet vähentää.”

Ehtotapaa ryöstöviljelevä ilmaus ja taiteilija-sanan korostaminen synnyttävät käsityksen, että kynän varressa purkaa turhautumistaan joku oman taiteilijuutensa kieltänyt (tai siihen pettynyt) virkamieshenkilö.

 Josta puolestaan nousee mieleen Hella Wuolijoen ajatukset (jotka tosin Suljetuissa vaunuissa on asetettu Aino Kallaksen päähän):

 Leino on kuin avonainen haava kansamme ruumiissa. Niitä haavoja pitäisi hoitaa ennen kuin on liian myöhäistä. Eikö Vaaskiveä olisi voitu aikanaan pelastaa? Eräs vastuullinen herra kohotti olkapäitään ja sanoi: ”Kukin on kohtalonsa herra.” Mutta se ei ole totta enää. Kansakunta on kohtalomme herra.

(Lainaus on, muistini mukaan, Hannu Mäkelän Eino Leino -monografiasta Eino Leino. Elämä ja runo, Otava 1997.)

Noin ikävästi  kynäilee siis yksi Tornin pitojen jäsen, saman pöydän ääressä istunut aateveli ja kollega; Pidot Tornissa -teoksen toimittaja. Ja mies, jota mm. Matti Kurjensaari kuvaa ”loistavaksi keskustelijaksi ja resonnööriksi”. Sanoilla, jotka Vaaskiveenkin varsin sopivat, eikö?

Kirjailija jonka tunnetuimmaksi teokseksi ja luovan taiteilijuuden huipistukseksi lopulta jää – Pidot Tornissa.

Aino Kallas, yksi ”Suljettujen vaunujen” keskeisiä hahmoja

Juhannusaattona Vaaskivi vastaanottaa Otavalta tiedustelun, olisiko hän halukas kirjoittamaan lyhyen, kansantajuisen esittelyn Aino Kallaksen pian ilmestyvään kokoelmateokseen Valkea Laiva.

Vaaskivi vastaa myöntävästi, tietenkin. Kirjoittaminen on hänen kutsumuksensa ja sitä paitsi kuuluisuuden kynnys aivan askelen päässä. Ja Tartossa mahdollisuudet Kallaksen tuotantoon ja persoonaankin tutustumiseen ovat mainiot: useat Vaaskiven uudet tuttavuudet ovat Kallasten tuttuja ja ystäviä, heidän hyllyistään löytyvät varmasti runoilijattaren teokset – ja Tarton Yliopiston kirjastosta viimeistään, sinne Vaaskivellä on vapaa pääsy.

Käsillä olevien kirjojen avulla Vaaskivi perehtyy myös Kallaksen balladien tapahtuma- ja syntyseutuihin: Hiidenmaan historia ja olot tulevat tutuiksi, samoin piskuinen Kassarin saari Hiidenmaan kupeessa, paikka jossa Aino Kallas paraikaakin kesäänsä vietti.

Esittely, ”runoilijakuva”, valmistuu kesän kuluessa, mutta ”lyhyehkö” siitä ei lopulta tule: kustantajan toive noin kymmenen sivun mitasta häviää kirjoittajan toteutuksen lähes viidellekymmenelle.

Lyhyesti sanomisen hyvettä ei Vaaskivi koskaan tunnustanut.

Ote Suljettujen vaunujen II luvusta:

Mitä enemmän Vaaskivi kuulee Aino Kallaksesta ja lukee tämän tuotantoa, sen voimakkaammin hän tuntee, että Kassariin tulisi keretä. Eikä runoilijattarella itselläänkään tunnu olevan mitään ajatusta vastaan: Tatun korviin kantautuu pian, että häntä Kassarissa jo kovin odotetaan. Mutta työkiireitä riittää, tapaamisia Tartossa, ja hellekin vaatii veronsa. Auringonpalvoja ja rantauimari ei kovin kauas Emajoen ujulasta malta. Lähtö lykkääntyy…

Mistä nämä kaksi kirjailijaa olisivat tavatessaan sitten voineet keskustella? Kirjallisuudesta ja kahvista! Kummatkin olivat yhtälailla kirjallisuusihmisiä kuin kofeinistejakin. Ja jos vielä heidän jo yhteiseksi tullut ystävänsä kirjailija Friedebert Tuglas sattuisi seuraansa, niin olisi siinä jo kolme samanhenkistä…

Näitä keskusteluja käydään Suljettujen vaunujen sivuilla, Kallasten suvemajassa ja sen puutarhassa. Kuinka runoilijattaren nenään tuntuu  Sudenmorsianta lukiessa edelleen niin suon ja sammalen kuin kotoisan kahvinkin tuoksu – ja kuinka vaikea sitä edelleenkin on lukea.

Valitettavasti Aino Kallaksen 30-luvun päiväkirjat ”katosivat sodan melskeissä”, kulunutta sanontaa viljelläksemme. Mutta Kallaksen kirjeenvaihdon perusteella voi päätellä hänen lämpimän suhtautumisensa Vaaskiveen. Olisiko hän jopa suunnitellut, Sillanpään esimerkistä innostuneena, Vaaskiveä elämäkerturikseen…

T. Vaaskivi: elämä ja teokset

T. Vaaskiven julkaistut teokset:

F. E. Sillanpää: elämä ja teokset, Otava 1937

Vaistojen kapina: modernin ihmisen kriisi, Gummerus 1937

Huomispäivän varjo: länsimaiden tragedia, Gummerus 1938

Loistava Armfelt: elämäkertaromaani, Gummerus 1938

Rooman tie: matkakuvia, Gummerus 1940

Yksinvaltias I ja II: romaani, WSOY 1942

Pyhä kevät, WSOY 1943

Kutsumus: kirjeitä vuosilta 1927 – 1942, WSOY 1945

Kurjet etelään: matkakuvia, WSOY 1946

Arkaadiset jumalat: kreikkalaisen ja vähä-aasialaisen uskonnon tulkintaa, Martti Lindholm 1990

Lisäksi lähes 300 esseetä, kirjallisuuskritiikkiä ja muuta sanomalehtikirjoitusta 1930 – 1942.

Painamaton tuotanto käsittää kymmenkunta romaanikäsikirjoitusta, yhden runokokoelman ja mm. joitakin monografia-hahmotelmia.

* * *

Vaaskiven esikoisteos, Sillanpää-elämäkerta, on tilaustyö: Sillanpään itsensä toivomuksesta Otava palkkaa Vaaskiven töihin, ja ennen kuin riviäkään käsikirjoituksesta on kirjoitettu. Nyt viimein aukenee Otavan ovi kuin myös kirjailijan ura – Vaaskiven aiemmat yritykset, romaanikäsikirjoitukset, eivät olleet onnistuneet kumpaakaan tekemään.

Otavan markkinointipolitiikkaa Vaaskivi vain ei ymmärrä: Jo keväällä painosta tullut teos saa odottaa syyssesonkia. Omituista vitkuttelua, Vaaskivi nurisee.

Gummeruksesta tulee Vaaskivelle läheisin kustantamo. Gummerus on onnistunut keräämään suojiinsa koko joukon aikansa kirjailijoita, taiteilijoita ja tiedemiehiä; ideoita ja energiaa – myös rahaa – riittää. Hetken aikaa Gummerus on maan johtava kustantamo, joka tarttuu rohkeasti niin koti- kuin ulkomaisiinkin radikaaleihin käsikirjoituksiin ja teoksiin:

Paavolaista, Haanpäätä, Kajavaa, Sinervoa, Zweigia, Aleksei Tolstoita

Sitten syntyy myös ”Tornin pidot”, talven ja kevään 1937 Hotelli Tornin ravintolassa kokoontunut akateeminen keskusteluseura, jonka väittelyt toimitetaan tuota pikaa kirjaksi (Yrjö Kivimies: Pidot Tornissa, 1937). Ja tuossa akateemisessa seurassa on myös autodidakti Vaaskivi.

Esko Aaltonen, Gummeruksen silloinen kirjallinen johtaja, ottaa Vaaskiven muutenkin huomaansa: Idea Armfelt-romaanista saattoi olla häneltä, rahat Tarton-matkaan ainakin olivat. Tai hänen työnantajansa kassasta nyt joka tapauksessa. Myös Vaaskiven kaksi vuotta myöhemmin tekemän pitkän Italian-matkan rahoitus tulee Gummerukselta. Ja kaiken aikaa maksetaan etumaksuja ja ennakoita, Vaaskivi kun on jatkuvasti rahapulassa.

Rahat ”haššaantuvat mööbeleihin”, kuluvat kauniisiin koriste-esineisiin tai katoavat divareihin. Vaaskivi on kirjallisuusihminen ja esteetikko, talousihminen ei lainkaan.

Ja kustantajalle on tärkeintä, että sen lupaava kirjailija saa työrauhan, mahdollisuuden perehtyä aiheisiinsa ja keskittyä sitten kirjoittamiseen ilman taloudellisia huolia, tarvitsematta haalia elantoaan erilaisilla sivutoimilla jotka häiritsivät kirjojen syntymistä.

Vaaskivi palaa Italiasta junalla halki sotaan valmistautuvan Euroopan: ensimmäiset enteet sodan kauhuista. Sitten alkaa talvisota, Helsingin pommitukset järkyttävät Vaaskiven mieltä voimakkaasti, oikeastaan peruuttamattomasti.

Sodan aiheuttamaa on myös kustantajan ahdinko: Gummeruksen luotonsaanti vaikeutuu, on pakko supistaa, karsia ja keskittää.

Viimeisenä palveluksenaan Vaaskivelle Aaltonen ohjaa suojattinsa vakavaraisemman ja konservatiivisemman WSOY:n ovelle…

Vaaskiven suhde uuteen kustantamoonsa ei pääse muodostumaan niin lämpimäksi ja henkilökohtaiseksi kuin edelliseen, mutta se toimii: Vaaskivi kirjoittaa lähes maanisesti, WSOY kustantaa ripeästi, markkinoi näyttävästi, myy hyvin. Ja tämä suureksi osaksi sodan keskellä.

WSOY:n viimeinen palvelus jo nimekkääksi nousseelle kirjailijalleen on Vaaskiven hautamuistomerkin rahoittaminen: Essi Renvallin muovailema veistos paljastetaan Vaaskiven 33. syntymäpäivänä.

Mutta nämäkään kustantamot eivät enää tunnu muistavan Tatu Vaaskiven olemassaoloa – saati hänen merkitystään.