„Suljetut vaunut” Martin markkinoilla 23.–24.11. Kaapelitehtaalla

***************

„Suljetuista vaunuista” sanottua:

„Mystisen tuntemattoman J.Tapion alias Jukka Kostiaisen [teos on] mahtava kunnianosoitus Tatu Vaaskivelle – kirjailijalle, joka muun toimeliaisuutensa ohella jätti jälkensä myös suomalais-virolaisiin suhteiisiin.“

„Suljetuilla vaunuilla on sanottavaa muun muassa Aino Kallaksen harrastajille sekä niille, jotka tuntevat Friedebert Tuglaksen luoman olemattoman kirjailijan Arthur Valdesin; mainittakoon, että aikanaan Vaaskivikin edisti Valdesianaa suuresti.”

„Suljetut vaunut menee tämän vuosituhannen virokirjojen ehdottomaan kärkeen.“

(Hannu Oittinen, ELO 3/2013)

********************

Teos on ilmestynyt myös viroksi nimellä „Kinnises tõllas“ (Atlex 2013) Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotispäivien juhlajulkaisuna.

Suljetuttuja vaunuja” on jälleen saatavissa Suomen Viro-yhdistysten liitto ry:n kirjamyyntipisteestä Martin markkinoilla.

Martin markkinat 23.–24.11.2013 Helsingin Kaapelitehtaalla

http://www.martinmarkkinat.fi/

**********************

Kuka tätä oikein lukee?!

Epäilemättä olen leikkinyt tutkijaa mitään koulutusta omaamatta, esittänyt ajattelijaa sangen vaatimattomin valmiuksin ja pyrkinyt olemaan kirjailija perin puutteellisin taidoin.

Toisaalta kenenkäänhän ei ole ollut pakko aikaansa pikku teokseni ääressä kuluttaa, ei edes lukea tätä blogia.

Mutta tämä hakukonemeininki ja tagit, kategoriat sun muut – ne ovat kyllä merkillisiä juttuja.

Naputat Googleen (tai mihin nyt naputatkaan) ”venäläinen vuohenjuusto” – ja parissa sekunnissa huomaat olevasi jonkun hörhön Vaaskivi-blogissa. Kurat! Uskomatonta.

Nyt kun 300 päivää on jo hyvinkin kulunut tämän Suljetut vaunut -blogin aloittamisesta, katselin vähän, millä keinoin tänne kuukausien kuluessa on päädytty. Voi yhren kerran… Toivottavasti olette saaneet jotakin, yllättyneet edes. En tiedä.

Aale Tynnin Satuaapinen - N niin kuin neekeri

”Neekeri koulussa” tai ”uuninluukut virosta” eivät nyt aivan olleet päällimmäisinä ajatuksissani, kun otsa rypyssä postauksiani taoin. Tai edes ”viinaa virosta tarto”.

Tai entäs ”tarvitsen pikaisesti lainaa 2012@inbox.fi”?  Sorry, ei ole mistä lainata. Oikein maksullisessa lehdessä julkaistusta Vaaskivi-artikkelistani ei herunut latiakaan, eikä sinällään ihan miellyttävä korvaus käännösoikeuksista kattanut oikein kirjoituskulujakaan. Pummaa siis muualta, palun. Tämä meni puhtaasti kulttuuritekojen piikkiin, ei bisneksen. Saati että olisi luonut pohjaa pankkiiritoiminnalle.

Joka tapauksessa lähes 500:a erilaista (tunnistettua) haku(sana)a on käytetty kun tälle sivustolle on päädytty.

Pelkästään Aino Kallakseen, hänen tuotantoonsa, perheeseensä ja elämäänsä liittyviä hakusanoja on yli 50 erilaista (”oskar kallas”, ”virve kallas päss”, ”sudenmorsian”…).

Aino Kalda portree Konrad Mägi 1918

Nelisenkymmentä erilaista liittyy puolestaan Suljettuihin vaunuihin tai sen kirjoittajaan (”kuka on j.tapio”, esimerkiksi).

Hienoa sentään, että jälkimmäisestä on tehty hakuja kaikkiaan kolminkertainen määrä runoilijattareen verrattuna. (Ja sekin kyllä, ettei kukaan kirjoittanut ”kuka on aino kallas”.)

Yllätysnimi oli Heidi Köngäksen Dora, Dora. Tai paremminkin ”annemarie kempf” – pelkästään tarkalleen sillä oli hakuja yli 50 kertaa, ja muita selvästi tuohon teokseen viittaavia (kempf, speer, dora dora ja niiden erilaiset väärinkirjoitetut muunnelmat ym…) kolmisenkymmentä erilaista.

Tatu Vaaskivi ja Gustav Mauritz Armfelt olivat loistava parivaljakko seuraavilla sijoilla. Hyvä näin!

Vaatimaton muistomerkki Hietasaaressa

Loikkarikirjailija Taisto Huuskonen, juhlavuottaan viettävä Saima Harmaja ja vastikään edesmennyt professori Kai Laitinen nousivat myös esiin; samoin virolaisikonit Jaan Kross ja Friedebert Tuglas. Helsingin Sanomien 12.1. julkaistu Alma M. Karlin -artikkeli oli tullut luetuksi, senkin huomasi vierailujen määrästä.

Alma M. Karlin: Yksin maailman ääriin

Mutta – totuuden nimissä – vierailujen kokonaismäärä on ollut varsin vaatimaton. Niin että kenenkään ei tarvitse olla huolissaan maineensa tai kunniansa puolesta, jos vaikka olenkin huolimattomilla tai huolettomilla sanakäänteilläni tuntunut niitä joskus tölvivän. (Enpä tosin koskaan ole sellaiseen tietoisesti edes tähdännyt.)

Useammin on blogini lukijaksi päätynyt sellaisilla hauilla kuten ”epäluotettava kertoja” tai ”eino leinon käsiala”, kuin jollain tulevan merkkihenkilömme nimellä.

Jopa ”myydään kirjastoauto” on top 500:ssa korkeammalla.

pegasus

PS. Erityisesti mieltä lämmitti yksittäinen haku ”sanataidekoulutus”. Paitsi että tuo sana kuuluu mielestäni suomen kielen kauneimpiin, jonnekin sanan Lampientaipale (tiedättehän sen savolaisen paikkakunnan?) tuntumaan, se oli tässä myös aivan oikein kirjoitettu. Vertailun vuoksi sitten vaikkapa ”esittely vitriini seinälle” – onko kyse esittelyvitriinistä, vitriiniseinästä vai esittelyvitriiniseinästä, sitä emme tuosta voi päätellä. Mutta aivan sama, tästä osoitteesta ei apua löydy. Kielenhuoltoa noin laajemmin tarjoaa Kotus.

Hindrik Prants: Huvitav mees ja Soome sild

Hindrik Prants

 

Viime keväänä Friedebert Tuglasin Elo-vaimon päiväkirjan (Elon kirja; SKS 1990) sivuilla kohtasin Hindrik Prants -nimisen 1800-luvun lopun virolaisen lehti- ja raittiusmiehen, kulttuurihistorioitsijan, fennofiilin ja yhden Suomen sillan ensimmäisistä rakentajista (hän jopa kirjoitti sennimisen teoksen, Soome sild, 1919).

 

Lossin moision pihasta

 

Kesällä piti sitten käväistä Prantsin synnyinseuduilla Võrumaalla Etelä-Virossa. Polkiessani vesisateessa mahdottomalla pyöränsohlolla pitkin pehmeiksi vettyneitä mutkaisia ja mäkisiä kyläteitä sain ehkä hiukan tuntumaa prantsilaisen vaatimattomaan elämänmuotoon minäkin. Tosin jumalanpelko ja raittiusaate eivät siinä pyöräillessä kyllä käyneet edes mielessä. Siitäkään huolimatta, että muinaisen Loosin kartanosta (jonka mailla aikoinaan pikku Hindrikkin näki päivänvalon) löysin sateelta suojan, viihtyisän kyläkirjaston ja vallan mahdottoman miellyttävän iäkkään kirjastonhoitajan, joka auliisti kertoi kylän suuresta pojasta.

moision puutarhaa

Taivaallinen Isä, minä vaivainen köyhä matkamies saan sinulta ansiotonta hellyyttä, vaikka niin usein olen sinua vastaan rikkonut. Rakkautesi on määrätöntä. Auta minua tulemaan edes vähäisessä määrin sen arvoiseksi.

Näin kirjoitti Prants.

Loosin moisio

Tarkkasilmäisen ja teräväkynäisen Elo Tuglasin päiväkirjamerkinnät Hindrik Prantsista (1858-1932) ovat herkullisia.

Keväällä 1958 Friedebert Tuglas oli saanut tutustuakseen Prantsin alkuperäisiä päiväkirjoja. Hän oli tuntenut Prantsin ja myös Elo oli tämän aikoinaan tavannut. ”Meillä oli siis henkilökohtaisia muistoja tästä mielenkiintoisesta ihmisestä.” Mitä pidemmälle Tuglas noita vanhoja päiväkirjoja lukee, sitä kiinnostuneempi hän Prantsin henkilöstä on. Ja siinä ohessa myös Elo.

moision puisto

Elo kirjoittaa omassa päiväkirjassaan – ja selvästi myöhempiä lukijoita varten –, että ”vähäisestä muodollisesta sivistyksestään ja huonoista työskentelyedellytyksistään huolimatta hän [Prants] on jättänyt pysyvän jäljen kulttuurihistoriaamme”.

Elon mukaan Prants oli äärimmäisyyteen asti säästäväinen: hän täytti kirjoitusarkit lähes ilman rivivälejä, reunasta reunaan; kirjoitti iltaisin katulyhdyn valossa; söi kehnosti; asui ja pukeutui viheliäisesti; matkasi jalan… Ja sai koko elämänsä kestää ympäristön ylenkatsetta ja ivaa nöyryytensä ja työteliäisyytensä vuoksi.

Naistenkin suhteen hän oli saamaton, yli kolmikymppisenä hän etärakasti ja haaveili peräti neljästä kaunottaresta yhtä aikaa. Nämä tosin eivät itse tienneet olevansa ihastuksen kohteina. Surullisen hahmon ritari…

navetan seutua

Elo Tuglasin mukaan kesällä 1892 Hidrik Prants pääsee sitten Suomeen seuraamaan joitakin voimistelukilpailuja. Siitä alkaa koko elämän kestänyt rakkaus Suomeen ja suomalaisiin.

Savo-Karjala -lehden toimittaja bongaa matkamiehen ainakin kesäkuun lopulla Turussa järjestetyistä monipäiväisistä laulu- ja soittojuhlista,

jossa oli sunnuntaina hauska iltama, jossa oli paljo kuulijoita, sekä sittemmin illanvietto, jossa oli raittiusmiehiä maan eri kulmilta, jopa Wirostakin Postimeeslehden aputoimittaja Heinrich Prants.

navetoilta edelleen

Turkuun Hindrik (tai Heinrich) joka tapauksessa ensimmäiseksi saapui, laivamatkan aikana ryöstettynä. Joku ystävällinen ihminen häntä Turussa auttoi ja saman tien Prants rakastui sekä maahan että kansaan…

Myöhemmin Prants vietti useita kesiään Suomessa, ”aputoimittajana” ja raittiusaatteen levittäjänä, mutta myös tutkijana ja heimoaatteen puolestapuhujana. Ja hänen yhteytensä Suomeen jatkuivat aina kuolemaan saakka.

navetta tieltä nähtynä

Kielen opiskelu oli Prantsille helppoa. Se tosin lienee johtunut osin aivan käytännön syistäkin: kielitaidottomana rahaton, pitkin poikin Etelä- ja Itä-Suomea samonnut heimoveli olisi nääntynyt nälkään.

Jo seuraavana kesänä Lappeenrannan Uutiset kertoi:

Wirolainen esiintynyt puhujana Suomessa. ’Eesti Postimees’ -nimisen wirolaisen sanomalehden aputoimittaja Heinrich Prants joka nykyisin matkustelee maassamme, on Keski-Sawon kansanopiston hywäksi wiime sunnuntaina Maaningan Mattilan tilalla pidetyssä kansanjuhlassa pitänyt pitkän ja kauniin puheen suomenkielellä, jota puhetta innokkailla mieltymyksen osotuksilla palkittiin.

Kuvaavaa Prantsin vaatimattomuudelle oli, että hän korjasi suomalaistoimittajien tietoja: Hän ei siis ollut toimittaja, kuten joskus kirjoitettiin – aputoimittaja ainoastaan. Eikä hän edustanut Jannsenin ja Koidulan perustamaa meilläkin hyvin tunnettua Eesti Postimees –lehteä, vaan vaatimattomampaa julkaisua nimeltä Postimees

matkan varrelta

Kun muutama ilta sitten kävelin (sateessa…) kohti Tuglas-seuran tiloja Sörnäisten rantatiellä ja siellä pian alkavaa professori Seppo Zetterbergin uuden Kulttuuria ja kumouspuuhia -teoksen (SKS 2013) esittelytilaisuutta, ajattelin Prantsia ja sitä, oliko Zetterberg mahtanut myös hänestä kirjassaan kirjoittanut.

Ennen tilaisuuden alkua ehdin tuon tarkistaakin:

[–] Heinrich (Hindrik) Prants oli 1800-luvun lopussa enemmän kuin kukaan tutustuttanut virolaisia Suomen oloihin [–]

Ei lopulta kovin paljon, joskin kauniisti. Kun myöhemmin yritin osoittaa tietäväisyyttäni ihmettelemällä kirjailijan ratkaisua, osoitin tietenkin ainoastaan tyhmyyteni: Zetterberg oli rajannut tutkimuksensa vuosiin 1901-1908 Helsingissä. Prantsin aika ja paikka olivat olleet toiset, varhaisemmat ja perifeerisemmät. Mutta minä vain olisin niin mielelläni lukenut jotakin Prantsista Suomessa kirjoitettua. Sellaista vain ei taida juuri olla, noita muinaisten sanomalehtien pikku-uutisia lukuunottamatta.

Tutkija rajaa itse tutkimusalueensa, ja upeaa saada aloittaa kolmesta suuresta, Oskar Kallaksesta, Gustav Suitsista ja Friedebert Tuglasista. Mutta olisi Hindrik eräänlaisena uranuurtajana voinut saada muutaman rivin enemmän. Minun mielestäni. Vaikka lyhyen aasinsillan kautta, oli hän sen verran merkillinen ja eriparinen tyyppi.

PS. Löysi Hidrik-polokin viimein naisensa, 16 vuotta nuoremman Anna Kruusmaan, joka tunnetaan mm. Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -teoksen ensimmäisenä virontajana.

Tuglas 127 vuotta – ja Vaaskivi jälleen Virossa!

Tänään 2. maaliskuuta 127 vuotta sitten syntyi Friedebert Tuglas, tunnettu tarttolainen kirjailija, kirjallisuustieteilijä ja humanisti. Suuri Suomen-ystävä hänkin.

Suljettujen vaunujen sivuilla pohdin, miksei Suomenlahden kummaltakaan rannalta ole löytynyt sitä ”hannumäkelää” tai ”panurajalaa”, joka olisi kirjoittanut Tuglasin elämäkerran.

Mutta toivottavasti joku toimeen vielä tarttuu. Kolmen vuoden päästä vietetään pyöreitä vuosia.

Tuglasia on tässä blogissa muisteltu useamman kerran, esimerkiksi 30.6.2012 Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä.

Tänään on siis oiva päivä huomioida sellainenkin asia, että vaikka T. Vaaskiveä ei viime vuonna, 100-vuotisjuhlavuonnaan, meillä Suomessa juuri muistettu (Oulun seutua nyt lukuun ottamatta), niin Virossa sentään Vaaskiven elämää ja tuotantoa arvostetaan, hänen muistonsa elää. Tai vähintäänkin muiston henkiin herätteleminen nähdään tärkeäksi.

Vastikään julkaistiin Loomingu raamatukogu -sarjassa (LRK 4-5/2013) kokoelma Tatu Vaaskivi Maarjamaa, joka sisältää Tatun Tartto-esseet kesältä 1937, pari vuotta aiemmin ilmestyneen kirja-arvostelun A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen V osasta sekä kokoelman kääntäjän Ants Paikren kirjoittaman laajan esittelyn T. Vaaskivestä. Julkaisu on saatavana myös e-kirjana.

Vaaskivi Maarjamaa

Ants Paikre on aiemmin virontanut mm. sellaisia Suljettujen vaunujenkin sivuilla mainittuja kirjailijoita kuin Mika Waltari, Erno Paasilinna ja Aino Kallas.

Jälkimmäisen Koidula-monografia Tähdenlento, „Tähelend“, tuo alun perin vuonna 1918 Friedebert Tuglasin kääntämä teos, on siis juuri Paikren kynästä saanut modernimman kieliasun, noin 80 vuotta myöhemmin.

Ja Ants Paikren viimeisin, vielä painossa oleva käännös liittyy sekin T. Vaaskiveen: Suljettujen vaunujen vironnos „Kinnises tõllas“ ilmestyy huhtikuussa Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Sangen komiasti, kuuluivathan Tatun ehdottomiin rakkauksiin niin Tartto kuin kirjastotkin.

Vaaskivi on palannut Tarttoon!

Jokainen kirja on ovi johonkin

Kun divarissa rupeaa pohtimaan, ostaako joku kirja eli ei, on syytä pyrkiä pitämään pää kylmänä, ryhdistäytyä, koota itsensä. Ja tehdä sitten ripeästi kaupat.

Sillä kumpiako tapaa useammin, niitä jotka katuvat kirjakauppojaan, vai niitäkö jotka itkevät hassattua tilaisuutta? Just, jälkimmäisiä.

Viime kesänä Tartossa pidin kädessäni sekä vanhaa vironnosta Kiven Seitsemästä veljeksestä että Friedebert Tuglasin Väike Illimar -romaania. Jälkimmäisen suomennos Pikku Illimar (Tammi 1967) sattui vielä olemaan matkalukemisenani. Ostaisinko vai en? Hinta ei hirvittänyt, mutta…

Niin sekosin taas kerran insinööritieteisiin: ynnäilin niin matkalaukkuni kuin kirjahyllyjeni sisämittoja ja vetoisuutta; tein nopeita todennäköisyyslaskelmia siitä, riittäisikö vaatimaton kielitaitoni ja sitä selkeästi vankempi lyhytjännitteisyyteni ikinä noiden teosten lukemiseen. Lehteilin kirjoja aikani, silittelin niiden haaltuneita ja nuhruisia kansia – ja sovitin ne takaisin hyllyyn…

Runoilija Pauli Heikkilän sanoin ”kuin palan olemukseeni” ne sovitin. Pauli tosin runoili lukemistaan kirjoista, mutta yhtä kaikki, minun olemustani tuo idioottimainen ratkaisu kuvasi perin hyvin.

Kirjalla on monta funktiota. Äärimmillään se on hengentuote, joka on luettava kannesta kanteen; sen sisältö on ymmärrettävä ja sisäistettävä; ja sitä on pystyttävä halutessaan siteeraamaan sanasta sanaan. Toisaalta kirja voi olla myös vain pelkkä esine, hyllyn täyte, sisustuselementti.
Jostain noiden ääripäiden välistä löytyy sellainenkin vaihtoehto, että minkä tahansa kirjan voi nähdä hakuteoksena, ovena johonkin, jonne ei tarvitse heti suin päin rynnätä, vaan mihin voi tarpeen vaatiessa vain kurkistaa.

Nuo kaksi hyväilemääni vanhaa, vieraskielistä romaania ovat siitä oivia esimerkkejä.

Kirjoitin juuri kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön blogiin jouluista tarinaa kahdesta harmaasta – vedenharmaasta – romaani-kissasta, niiden joulusta ja merkityksestä teoksessa.
Toisen niistä, Matin nimeltään, tapaamme Kiven Veljeksissä. Tuon Juhanin lemmikin, joka istuu aattoiltana Impivaaran pirtin paloraunioilla ”alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen”.

Toista puolestaan kutsutaan Antsiksi ja se seikkailee Tuglasin Illimarin sivuilla, pilaa perheen joulun, mutta saa viimein anteeksi.

Huomiota kiinnittävä yhtäläisyys noissa tarinoissa on se, että kumpikin kissa on juuri vedenharmaa. Ensimmäisenä tuota sanaa käytti siis Aleksis Kivi. Ja lopuksi Raili Kilpi-Hynynen, Illimar-suomentaja. Mutta mitä sanaa viljelikään Friedebert Tuglas tulkitessaan Jukola-saagan viron kielelle ja sitten hieman myöhemmin kirjoittaessaan omaelämäkerrallisen Väike Illimarin?

Voi kunpa nyt olisi hyllyssäni ollut nuo kaksi kesällä hypistelemääni vironkielistä teosta! Sangen vaivatonta olisi ollut tarkistaa, käyttikö Tuglaskin samaa sanaa kissojen väriä kuvatessaan. Pohtia sitten peräti sitä, lainasiko hän omalle Antsilleen värin Jussin Matilta.

Eihän tämä mikään elämää suurempi mysteeri ja pähkäilyn aihe ole, mutta jäi tuo vähän mieltä kaihertamaan. Tästä lähin olen divareissa viisaampi. Tai pysyttelen niistä pois.

Eräs toinen vedenharmaa Ants

Rauhallista joulua meille kaikille! Rahulikke jõule meile kõigile!

PS. Särön blogissa julkaistu kuva, siis tämä:

Rahulikke Jõule ja Head Uut Aastat

on alunperin taiteilija E. Valterin Tuglas-karikatyyri nimeltään Tööpositsioonil. Tuglashan tunnettiin mm. rakkaudestaan kirjastoihin – seikka joka myös Suljetuissa vaunuissa saa valaistusta.

Terveisiä Tartosta

Viime elokuussa, samoihin aikoihin kun Libraries Camp -pyöräilytapahtuma saavutti Tarton, vietin muutamia lomapäiviä tuon yliopistokaupungin laidalla, idyllisessä Supilinnin kaupunginosassa.

Maratonpyöräilijöille keskustaan, aivan Raekoja platsin tuntumaan järjestettyyn kaupungin tervehdystilaisuuteen oli hurautettu kaupunginjohtajan lisäksi myös Linnaraamatukogun kirjastoauto.

Myöhemmin auton edustalla esitteli tuotantoaan mm. kirjailija Mika Keränen, Supilinnissa asuva ja siitä myös teoksissaan (uusin Minu Supilinn, Petrone Print 2012) kirjoittanut, jo parikymmentä vuotta sitten tarttolaistunut suomalainen.

No, minä siitä askeltamaan kohti Kerästä. Hänen kimpussaan oli juuri kaksi rouvaihmistä, suomalaisia, jotka kuuluivat kertovan kuinka he olivat Tarttoon päätyneet. Kesäisen kirjoituskurssin myötä, kuulemma. Rouvat kysyivät siten samaa Mikalta, joka vastasi naurahtaen, että häntä tänne eivät aikanaan tuoneet mitkään korkeakirjalliset syyt, vaan selitys on paljon proosallisempi: nainen, siis rakkaus. Kirjallisemmat syyt tulivat sitten vasta myöhemmin. Siis toisin kuin useimmilla suomalaisilla, hänen käsittääkseen. (Tässä Keränen asettautui, tarkoituksellisesti eli huomaamattaan, samaan leiriin Aino Kallaksen kanssa. Tosin Mika kuulemma kirjoittaa kotikaupungistaan lämpimämmin kuin Aino konsanaan…)

Tietenkään en voinut pitää suutani kiinni ja olla sekaantumatta keskusteluun: menin kehaisemaan kuuluvani juuri tuohon valtavirtasuomalaisten joukkoon, tulleeni Tarttoon ensimmäisen kerran aivan Tuglasin, Kallaksen – ja Vaaskivenkin – jäljillä. Johon toinen rouvista iloisesti napautti, että ehkä sinulla on vain käänteinen järjestys… Ja Keränen puolestaan vähän että mikä mies sitä sitten ollaan…

No, esittelin itseni ja mainitsin (tietysti!) juuri ilmestyneestä kirjastani, jonka sivuilla mm. nuo kolme aiemmin mainitsemaani henkilöä nyt seikkailevat. Jossa vaiheessa kirjastoautosta astui seuraamme kolmas rouva, edellisten kurssitoveri, ja kysyi että mistäs kirjasta täällä oikein puhutaan.

Vastaukseni kuultuaan hän huokaisi, että voi hyvänen aika, hänen kun piti tulla silloin Ouluun, siihen Vaaskivi-seminaariin, muttei sitten työesteiden vuoksi päässytkään. Ja sen takia jäi Suljetut vaunutkin sieltä ostamatta.

Jälkimmäinen menetys oli nopeasti korjattu. Kipaisin Supilinniin hakemaan matkalaukustani yhden kappaleen.

Siinä, keskellä heinäkuisen helteistä Tarttoa, lehmusten katveessa ja erään tunnetun kahvilan tuntumassa, kohtasivat siis niistä kertova teos ja tuota teosta kaipaillut lukija. Välittäjänä teoksen kirjoittaja. Oikeastaan aika siistiä, eikö?

Sittemmin tämä ensimmäinen asiakkaani Tartossa kirjoitti Suljetuista vaunuista sangen sympaattisen esittelyn kemiläisen Rinki-kirjoittajaryhmän sivuille.

Kahdesta toteutumatta jääneestä suunnitelmasta

Kesällä -37 T. Vaaskivi työskenteli intensiivisesti myös Aino Kallaksen runojen ja balladien parissa. Syntyi se lähes 50-sivuinen esittely ja analyysi Kallaksen tuotannosta – ”runoilijakuva” tuotannosta, vaan ei runoilijattaresta itsestään.

Säilyneistä dokumenteista on tulkittavissa, että jotain suurempaa, laajempaa, oli kyllä suunnitteilla. Tästä kertoo myös Suljetut vaunut. Ne suunnitelmat eivät sitten koskaan toteutuneet. Tehtävän otti myöhemmin hoitaakseen tutkija Kai Laitinen. (esim. väitöskirja  Aino Kallas 1897–1921: Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta. 1973)

Laitinen kirjoitti myös Vaaskivestä. Parnassossa 1962 (no 4) julkaistu artikkeli ”T. Vaaskivi kriitikkona” on paitsi laaja ja perusteellinen (seitsemän sivua) myös eräässä suhteessa poikkeuksellinen: sitä on kirjoitettu peräti kolmella vuosikymmenellä.

Siinä Vaaskivi tulee jälleen kerran verratuksi Balzaciin ja Voltaireen. Sillä Vaaskivenkään nimi ei tuo Laitiselle mieleen yhtä suurteosta. Rohkea rinnastus, tosin Laitinen kyllä tasoittelee hieman:

Ainoakaan Vaaskiven romaaneista tai kulttuurikriitillisistä tutkielmista ei ole kiistaton mestariteos.

Tatua vain reilut kymmenen vuotta nuoremmalla Kai Laitisella on sanojensa mukaan vaikeuksia yrittäessään kuvitella Vaaskiveä sodanjälkeisessä maailmassa, uudessa Euroopassa, vaikkapa 50-vuotiaana.

Ehkä sodanjälkeisille sukupolville tuo kuvittelu on helpompaa. Kenties Tatu olisi pitänyt kiinni tyylistään – ja sen hengissä; mahdollisesti hän olisi uusiutunut – entä millaiseksi sitten? Mutta tuolla innolla, ”kutsumuksella”, hän ei ainakaan olisi vaiennut.

Ja kuvitellaanpa kuusikymppinen kunniatohtori Vaaskivi okana 70-luvun radikaalien lihaan! Tai kenties hänessä sittenkin olisi ollut samaa myhäilevää elämänviisautta kuin vanhassa Tarton-ystävässään Friedebert Tuglasissa tämän sinnitellessä kommunistipyrkyrien ja politrukkien joukossa vuosikymmentä paria aiemmin Virossa.

Mutta palataan niihin Laitisen artikkelin syntyvuosiin, vuosikymmeniin.

Vielä 40-luvun lopulla suunniteltiin Vaaskiven arvostelu- ja esseekokoelman julkaisemista. Kirjekokoelma Kutsumus oli ollut yleisön mieleen, miksei siis näistäkin taideluomista toimitettu kokonaisuus. Kai Laitinen ehti kirjoittaa sitä varten jo johdannonkin, esittelyn ja analyysin Vaaskiven tuotannosta. Mutta sitten hanke hautautui, Vaaskiven juna meni jo…

Esseelle tuli kuitenkin käyttöä 13 vuotta myöhemmin, Tatun syntymän 50-vuotispäivien aikaan 1962. Tällöin luonnollisesti päivitettynä versiona.

Uutta tietoa kirjoittajalle oli tullut esimerkiksi Holger Lybäckin väitöskirjasta (T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950), mutta artikkelia lukiessa ei voi olla leikkimättä ajatuksella, koskevatko päivitykset enemmän faktatietoja Vaaskivestä, vaiko asennetta Vaaskiveen. Olisi mielenkiintoista lukea Laitisen alkuperäinen, 1949 kirjoitettu esipuhe.

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Tietenkin Laitinen näkee myös Vaaskiven teosten viat ja puutteet, hyvinkin tarkkaan, mutta pitää niitä silti voimakkaan ja omaäänisen kirjoittajapersoonaan kirjoittamina:

Vaaskiven ääni erottuu 30-luvun lopun kirjallisuudestamme selvempänä ja yksilöllisempänä kuin kenenkään toisen samanikäisen kirjailijan.

Mutta ei siis koko 30-luvun, vaan ainoastaan sen lopun. Eikä kaikkien kirjailijoiden, vaan ainoastaan samanikäisten

Liekö juuri tällaisissa kohdissa tapahtunut sitä ajan ja perspektiivin mukanaan tuomaa uudelleen arviointia?

Narkkari-Koidula, Teräsmies-Poska, Mikki Hiiri -Ansipp – ja Lurjus-Adson

Tänään sekä ala- että korkeakulttuuria, Tarton mitalla.

Koidula-graffiti sekä muutama muu herkullisuus Tarton katukuvassa pysäyttivät pohtimaan. Myös sitä, hiljaa mielessäni, mitä T. Vaaskivi, eurooppalainen ajattelijamme, lausuisi nykymeiningistä.

On Tartossa myös tällaista perussotkemista ja nuoruuden angsti-ilmaisua, samaa pärsäilyä kuin suomalaislähiöiden seinät ovat täynnään:

Tai:

Mutta sitten on näitä helmiä, joita haltioitunut sielu ihastelee. Tässä kulttuurikaupungissa seinätaidekin on monimuotoista:

Näissä käsialoissa on tyyliä – varmaan sanomaakin:

Joku eurooppalainen yhteiskunta sietää ja kestää tällaiset ”herjaukset”…

…kulttuurikaupunkinsa katukuvassa, toinen ”eurooppalainen” ei jotain parin minuutin performanssia.

Vai kestääkö? Onko tämä nyt sitä länsimaisen kulttuurin rappiota, esimerkki siitä Vaaskivenkin kirjoittamasta ”elämänväsymyksestä”?

Tai tämä?

Siinä tuli räävittyä kuuluisan kirjallisuusryhmä Siurun keskeisimpiä hahmoja, monet heistä Suljettujen vaunujenkin sivuilla esiintyviä. Ja päästään siihen korkeakulttuuriin…

Biisissä nimetyistä Tuglas kuvassa edessä vasemmalla, sitten Adson, Under ja Gailit, jonka takana Semper ja Visnapuu.

Elo Tuglas kirjoittaa päiväkirjassaan 1955, että kun he eräänä iltana selailivat vanhoja artikkeleita ja kuvia, hän kysyi mieheltään, miksi tämä aina istui Marie Underin vieressä.  ”Hän pyysi minua viereensä”, kuului lyhyt vastaus. Se siitä, vastaus ilmeisesti tyydytti kysyjää.

Mutta katsokaapa Artur Adsonin, Marien puolison, katseen suuntaa. Hänet jos kenet näkee vanhoissa kuvissa hyvin liki vaimoaan, ja hyvin omastaan tarkkaana. Ja kuuluisan vaimonsa etuja hän ajoi suorastaan raivokkaasti, jopa lurjusmaisuuteen, naurettavuuteenkin asti. Tämän sai kokea myös Aino Kallas – Underin suurin uhka naiskirjailijoiden joukossa, Adsonin mielestä.

Kallaksen kirjoittaman ”Mare ja hänen poikansa” -näytelmän upotusta (joka myös Suljetuissa vaunuissa mainitaan) junailemassa oli myös Adson. Salanimen takaa tehdyn hyökkäyksen tarkoitus oli mustamaalata hänen vaimonsa kilpailijaa. Toinen, vielä arveluttavampi syy teolle oli se, että Adson itse oli kirjoittanut samasta aiheesta ja samoihin aikoihin. Kallas oli siis myös hänen kilpailijansa!

Mutta jälkipolvet muistavat Marie Underin ja Aino Kallaksen suurina runoilijattarina, Artur Adsonin lähinnä vaimonsa paashi-poikana ja Siurun kahvinkeittäjänä.

Tuglas sõnas ja pildis

Keväällä vieraillessani Tartossa yövyin Vikerkaaren külalistemajassa, pari kilometriä keskustasta, Toomemäen takana. Viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä sateen-tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani (mutta täynnä jännittynyttä odotusta, kuten aina vieraan kirjahyllyn ääressä…) tutkiskelemaan.

Silmiini osui silloin Looming-lehden sidottu vuosikerta vuodelta 1936. Otin niteen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman kirkastuttua läksin kävelemään kohti Toomemäkeä ja keskustaa.

Illemmalla Tarton yllätti oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta ”kesäisen vihmovasta” jollaista maalaillaan lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, parhaasta päästä.

Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja entuudestaankin tuttuun divariin. Aavistaen että sade tulee kestämään vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan. Muuta kyllä näytti mukaan tarttuvan, vaan ei noita lehtiä.

Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja oli sade hiukan laantunutkin. Sitten vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Erään kirjan selkämyksessä nimen F. Tuglas, poimin kirjan – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis (Kirjastus Eesti Raamat, 1966) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä oli tuona vuonna. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta, on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä teosta varten. Ja jokainen eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujen sivuillakin vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

Runoilija-professori Gustav Suits oli mukana itseoikeutettuna: artikkeli ”Tuglase pagulaspäevilt Soomes” on juuri vuodelta 1936. Kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä, salanimiä ja pakoilua, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli (Tuglasin mukaan) Suomessa enemmän opiskelijana kuin pakolaisena. Tuglas myös lainasi Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus johti aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin seuraan sattuessaan oltava sitten joku muu. Tuglas ei käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen nimi. No, vaikka sitten Lind, keksi Suits. Lehmus, mikä mainio salanimi tarttolaiselle…

Tuosta salanimisekoilusta puolestaan mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla ”K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi…

Joku oli vuosikausia myöhemmin Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä oli muuttunut olemukseltaan, että häntä ei kyllä ollut tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan (Muistelmat vuosilta 1895-1910; SKS 1986): Hämärässäkin kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli ”rikottava”, vaikka tekeytymällä raajarikoksi.

Tuglasilla oli myös – Suitsin mukaan – tottumus vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus. Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun laukut nopeaa lähtöä kohti tuntematonta oli jatkuvasti pakattuina; jolloin Elon päiväkirjat olivat mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin pääministeri ja presidentti, Vares – puolestaan runoilee pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. ”Loov inimene”, Luova ihminen, on runon nimi.

Kirjailija ja Varesin nukkehallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 ”Esimesi muljeid” (Ensimmäisiä vaikutelmia) -esseessään Tuglasin (tuolloin vielä nimeltään Mihkelson) novellien vaikutusta koulupoika-Semperiin (joka tosin oli vain kuusi vuotta idoliaan nuorempi). Tuglasin tyyli oli tehnyt syvän – ja pysyvän – vaikutuksen. Vaikka Semper lukiessaan oli tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!

Jaan Kross on hänkin tehnyt Tuglasille kunniaa runomitalla (1965). Runo lainaa nimensä ”Androgüüni päev” Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta.

Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.

Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, ”Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…

Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.

Ja mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, ei voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingissä) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.

Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla on havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin maaliskuulta 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa (Elon kirja, SKS 1990):

Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.

Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uusi Suomi -lehdessä 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin Suljetut vaunutkin tarinaansa voimakkaasti perustaa.

Todettakoon myös, että Suljetuissa vaunuissa on pieni vaatimaton pätkä valdesianaa siinäkin.

Elagu Valdes!

E. Valterin näkemys Tuglasin työasennosta – ja -paikasta. Myös ”Suljetuissa vaunuissa'” Tuglas kertoo intohimostaan kirjastoihin.

(Kaikki Tuglas-kuvat teoksesta Friedebert Tuglas sõnas ja pildis.)

Kadonnutta aikaa etsimässä

Tänään tulee V. A. Koskenniemen syntymästä kuluneeksi, hetkinen – 127 vuotta.

Koskennientä enempää kuin Waltariakaan ei Suljetuissa vaunuissa ole jalustalle nostettu, sillä kuten Fr. Tuglas kyseisen teoksen sivuilla toistaa omia sanojaan:

Suuret ovat olemassa joka tapauksessa, heitä ei voi vaieta hengiltä. Meidän tulee muistaa myös pieniä, heidän olemassaolonsa riippuu ymmärtämyksestämme ja kiinnostuksestamme.

Koskenniemet ja Waltarit ovat laakerinsa saaneet – ja ansainneet –, nyt on Vaaskiven aika. Suljettujen vaunujen näkökulma maisteriin pyrkii tavoittelemaan jotakin Tatun vastaavaa; professoriin se puolestaan on vain hieman viisto. Päinvastoin kuin Tatun, mikä todettakoon.

Päivänsankari tarjoaa joka tapauksessa aasinsillan seuraavaan:

(Tosin onko nyt edetty niin pitkälle, että Suljettujen vaunujen kirjoittaja alkaa selitellä ja puolustella ratkaisujaan? Ei, kerrottakoon vain yksi pieni anekdootti – selittelyt jääkööt siihen.)

Tarkoitamme teoksen alaotsikkoa, jo kliseeksi muodotunutta fraasia

”Kadonnutta aikaa etsimässä”.

Suljettujen vaunujen kirjoittaminen oli jo alkumetreiltään lähtien menneen ja kadonneen ajan etsimistä ja hahmottamista, ensin joidenkin yksittäisten henkilöiden, sitten 30-luvun, viimein yhden kaupungin ja kokonaisen kansan.

Kun muistui mieleen Tatun ihastus Marcel Proustin (syntymäpäivä ylihuomenna…)  tuonnimiseen teokseen (ransk. À la recherche du temps perdu), alkoi tuo alaotsikkoidea houkuttaa yhä vahvemmin.

Vanha unelmani romaanista, jossa ei sanottavasti tapahtuisi mitään, mutta jossa pyrittäisiin valottamaan ”sisäistä tapahtumista”, ajatuksen ja tunteen salattuja liikahteluja, on Proustia lukiessani uudelleen herännyt eloon.

Näin kirjoittaa Tatu Elinalle talvella 1936, teoksen ruotsinkielisen laitoksen hankittuaan.

Mutta silti vielä epäilytti, ”Kadonnutta aikaa etsimässä” oli jotenkin liian helppo ratkaisu…

Suljettuihin vaunuihin syntyi kuitenkin kohtaus Waltarin, Vaaskiven ja kriitikko Lauri Viljasen  ”törmäämisestä”, kohtaus johon solahti sopivasti tuo Proustin teos. Ehkä siinä oli riittävä viittaus.

Sitten, juuri ennen vihoviimeisen käsikirjoitusversion lähettämistä, osui silmiin aiemmin noteeraamatta jäänyt Vaaskiven Koskenniemi-artikkeli (Suomalainen Suomi 6/1935), jossa Tatu esittelee arvostatavasti Koskenniemen omaelämäkerrallisen teoksen Onnen antimet (WSOY 1935).

Hän oli otsikoinut pienen taideluomansa ”Kadonnutta aikaa etsimässä”…

Päätös oli nyt selvä ja vakaa. Tehtäköön tässä kunniaa T. Vaaskivelle ja hänen muistolleen.

Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä

Friedebert Tuglas (1886-1971), yksi Viron suurimmista ja merkittävimmistä kirjailijoista, esseisti ja kirjallisuustieteilijä, oli vuoden 1904 vallankumouksen pakolaisia, Suomen-ystävä ja patriootti. Kirjailija, jolle ehdotettiin jopa Nobel-palkintoa.

Mies josta on kirjoitettu paljon – mutta ei elämäkertaa.  Ja joka itse jo varhain kirjoitti muistelmansa – mutta vain nuoruuden vuosiltaan, lopettaen suunnilleen siihen kohtaan kun näki Italiassa nälkää.

Henkilö, jonka presidentti Urho Kekkonen toivoi nimenomaan saavansa tavata kuuluisalla Viron-matkallaan 1964.

Mies joka sanoi, ettei koskaan ollut tavannut yhtään kaimaansa – eikä edes ollut kuullut sellaisia olevan olemassakaan…

Hän oli myös Aino Kallaksen läheinen ystävä, ja Tartossa Tatun kahviseuraa ja keskustelukumppani, ja saa siksi tärkeän roolin Suljettujen vaunujen näytelmässä.

Tuglas jatkaa valittelemalla Tarton hellettä ja tylsyyttä. Ne olivat kuulemma jokakesäisiä molemmat, heinäkuu oli suorastaan sietämätön, sen hän pyrki viettämään missä tahansa muualla. Heinäkuisessa Tartossa kun ei tapahtunut mitään, eikä täällä pystynyt oikein työskentelemäänkään. Sitten hän alkaa muistella jotain kaukaista kesää, jolloin kuumuus koetteli kaupunkia aivan erityisesti, aivan kuten nyt. Silloinkin oli huolestuneina kuulosteltu kaukaa kantautuvia sotauutisia, Venäjän ja Japanin sotaa Tuglas tarkoitti.

(Suljetut Vaunut, luku XXV)

Eikä näissä Cafe Wernerin loosheissa käydyissä keskusteluissa tietysti voida olla sivuamatta myös Arthur Valdesia, Tuglasin mielikuvitushahmoa, joka oli alkanut elää omaa elämäänsä…

Aino Kallas, yksi ”Suljettujen vaunujen” keskeisiä hahmoja

Juhannusaattona Vaaskivi vastaanottaa Otavalta tiedustelun, olisiko hän halukas kirjoittamaan lyhyen, kansantajuisen esittelyn Aino Kallaksen pian ilmestyvään kokoelmateokseen Valkea Laiva.

Vaaskivi vastaa myöntävästi, tietenkin. Kirjoittaminen on hänen kutsumuksensa ja sitä paitsi kuuluisuuden kynnys aivan askelen päässä. Ja Tartossa mahdollisuudet Kallaksen tuotantoon ja persoonaankin tutustumiseen ovat mainiot: useat Vaaskiven uudet tuttavuudet ovat Kallasten tuttuja ja ystäviä, heidän hyllyistään löytyvät varmasti runoilijattaren teokset – ja Tarton Yliopiston kirjastosta viimeistään, sinne Vaaskivellä on vapaa pääsy.

Käsillä olevien kirjojen avulla Vaaskivi perehtyy myös Kallaksen balladien tapahtuma- ja syntyseutuihin: Hiidenmaan historia ja olot tulevat tutuiksi, samoin piskuinen Kassarin saari Hiidenmaan kupeessa, paikka jossa Aino Kallas paraikaakin kesäänsä vietti.

Esittely, ”runoilijakuva”, valmistuu kesän kuluessa, mutta ”lyhyehkö” siitä ei lopulta tule: kustantajan toive noin kymmenen sivun mitasta häviää kirjoittajan toteutuksen lähes viidellekymmenelle.

Lyhyesti sanomisen hyvettä ei Vaaskivi koskaan tunnustanut.

Ote Suljettujen vaunujen II luvusta:

Mitä enemmän Vaaskivi kuulee Aino Kallaksesta ja lukee tämän tuotantoa, sen voimakkaammin hän tuntee, että Kassariin tulisi keretä. Eikä runoilijattarella itselläänkään tunnu olevan mitään ajatusta vastaan: Tatun korviin kantautuu pian, että häntä Kassarissa jo kovin odotetaan. Mutta työkiireitä riittää, tapaamisia Tartossa, ja hellekin vaatii veronsa. Auringonpalvoja ja rantauimari ei kovin kauas Emajoen ujulasta malta. Lähtö lykkääntyy…

Mistä nämä kaksi kirjailijaa olisivat tavatessaan sitten voineet keskustella? Kirjallisuudesta ja kahvista! Kummatkin olivat yhtälailla kirjallisuusihmisiä kuin kofeinistejakin. Ja jos vielä heidän jo yhteiseksi tullut ystävänsä kirjailija Friedebert Tuglas sattuisi seuraansa, niin olisi siinä jo kolme samanhenkistä…

Näitä keskusteluja käydään Suljettujen vaunujen sivuilla, Kallasten suvemajassa ja sen puutarhassa. Kuinka runoilijattaren nenään tuntuu  Sudenmorsianta lukiessa edelleen niin suon ja sammalen kuin kotoisan kahvinkin tuoksu – ja kuinka vaikea sitä edelleenkin on lukea.

Valitettavasti Aino Kallaksen 30-luvun päiväkirjat ”katosivat sodan melskeissä”, kulunutta sanontaa viljelläksemme. Mutta Kallaksen kirjeenvaihdon perusteella voi päätellä hänen lämpimän suhtautumisensa Vaaskiveen. Olisiko hän jopa suunnitellut, Sillanpään esimerkistä innostuneena, Vaaskiveä elämäkerturikseen…

Tallinnasta Tarttoon

Otteet Suljettujen vaunujen III luvusta ”Tallinnasta Tarttoon – yli 70 vuotta myöhemmin”

Tartto.

Saavumme tänne leppeän lahdenylityksen ja rivakan junamatkan jälkeen aivan kuten Tatukin aikoinaan. Matkaan ei enää sisälly sellaista romantiikkaa kuin joskus, höyry käyttövoimana on kadonnut sekä laivasta että junasta. Kantosiipialus muistuttaa enemmän ylisuurta linja-autoa kuin laivaa, A/L Aegnan kaltaisia virtaviivaisia mertenkyntäjiä ei enää Suomenlahdella reittiliikenteessä tapaa.

A/L Aegna oli ensimmäinen Tallinnan ja Helsingin välillä liikennöinyt virolainen matkustaja-alus.

Mutta jo pian Tallinnan esikaupungit ohitettuamme joudumme lievän hämmennyksen valtaan. Millaisina nämä radanvarret olivat näyttäytyneet Tatulle? Kertoiko hän lukijoilleen silloin (ja meille nyt, matkataanhan tässä hänen matkakertomuksensa ja -kirjeensä kourassa, hänen opastaminaan) siitä mitä hänen silmänsä näkivät? Vaiko enemmän siitä, mitä hän halusi niiden näkevän?

Ehkä ”ruosteenruskeat rämeet” on myöhempien aikojen kuluessa kuivatettu ja otettu maatalouden käyttöön ja siksi meille nyt näkymättömissä; ja poppelien ja lehmusten ”silmän valokalvoissa yltäkylläisesti tanssivat muodot” jäävät nekin herkeämättömästä maiseman tarkkailusta huolimatta lyhyiksi välähdyksiksi kovin suomalaisen maisemavilinän keskellä.

Tai ehkä puut on joskus kaadettu, leikkuupuimureiden armadojenko tieltä… Kilometreittäin tasaisten peltojen, havupuuvoittoisten sekametsien, kuusikoiden, pusikoiden ja kyläpahasten kirjomaa radan-vartta, josta vain järvet ja muut vesistöt puuttuvat: ainakaan junasta käsin ei tämän maan kauneus matkaajalle avaudu.

Mutta ehkei syy olekaan maassa tahi maisemassa vaan junassa, rautatiessä.

Kirjoittihan kirjailija Friedebert Tuglas, Soome sildaa jo yli sata vuotta sitten mutta päinvastaiseen suuntaan matkannut seikkailija, nuoruudenmuistelmiinsa seuraavat rivit: ”Järviä tuskin nimeksi, paljon metsää, siellä täällä jokunen kalliokyhmy, mutta toki myös kyliä, peltoja ja laidunmaita.”

Ja Friedebert jatkaa:

”Etelä-Suomi ei vaunun ikkunoista katseltuna kuitenkaan ollut mikään satumaa”.

Kuva nuoresta Tuglasista teoksesta ”Tuglas sõnas ja pildis” (1966)