„Suljettujen vaunujen” 2. painos on viimein ilmestynyt!

Suljetut vaunut  - e-kirja

***

Aikansa se otti (tuotantoaika ehti venähtää luvatusta noin neljästä viikosta lähes 11:ksi), mutta siinä se nyt on: Vankkureitten toinen suomenkielinen painos, päivitettynä ja täydennettynä, e-kirjaksi väännettynä. Palun!

Tekninen toteutus Elisa Kirja, hinta (perille toimitettuna!) 7,90, ja teos on myynnissä täällä.

***

Suljetut vaunut

***

Tuossa ensipainoksen kansi – se, jota Hannu Oittinen aikoinaan moitiskeli ELO-lehdessä rumaksi, ei kanneksi oikeastaan lainkaan. Eihän tuo uusikaan varmaan kaunis ole, mutta parempaan suuntaan, eikö?

***

Valge toone-kurg

***

Kyseessä on „kalliomaalaus” Tarton Toomemäeltä, tunnistettavasti kattohaikara. Niistäkinhän kirjassa kerrotaan.

***

Ja – jos suunnitelmat menevät putkeen – parasta aikaa viimeistelyn alla olevassa uudessa kirjassani haikarat saavat osansa siinäkin.

„Suljetut vaunut” Martin markkinoilla 23.–24.11. Kaapelitehtaalla

***************

„Suljetuista vaunuista” sanottua:

„Mystisen tuntemattoman J.Tapion alias Jukka Kostiaisen [teos on] mahtava kunnianosoitus Tatu Vaaskivelle – kirjailijalle, joka muun toimeliaisuutensa ohella jätti jälkensä myös suomalais-virolaisiin suhteiisiin.“

„Suljetuilla vaunuilla on sanottavaa muun muassa Aino Kallaksen harrastajille sekä niille, jotka tuntevat Friedebert Tuglaksen luoman olemattoman kirjailijan Arthur Valdesin; mainittakoon, että aikanaan Vaaskivikin edisti Valdesianaa suuresti.”

„Suljetut vaunut menee tämän vuosituhannen virokirjojen ehdottomaan kärkeen.“

(Hannu Oittinen, ELO 3/2013)

********************

Teos on ilmestynyt myös viroksi nimellä „Kinnises tõllas“ (Atlex 2013) Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotispäivien juhlajulkaisuna.

Suljetuttuja vaunuja” on jälleen saatavissa Suomen Viro-yhdistysten liitto ry:n kirjamyyntipisteestä Martin markkinoilla.

Martin markkinat 23.–24.11.2013 Helsingin Kaapelitehtaalla

http://www.martinmarkkinat.fi/

**********************

Viro vaalii epäkaupallisia kulttuurilehtiä – ja kansan yleissivistystä

Kaja Kunnas kirjoitti aamun Helsingin Sanomissa tänään 90-vuotispäiviään viettävästä Looming-lehdestä, yhdestä niistä noin puolesta tusinasta epäkaupallisesta kulttuurilehdestä, joita Virossa valtion voimakkaalla tuella julkaistaan.

Yksi tällaisista lehdistä, tai pitäisikö tässä paremminkin puhua julkaisusta, on vuonna 1957 Loomingin oheen perustettu Loomingu Raamatukogu, ”Loomingin kirjasto”.

Jos jostakin julkaisusta voi sanoa, että siinä mennään asia edellä, niin LR:stä. ”Teokset” ovat ulkoasultaan vain värittömiä ja vaatimattomia vihkosia, pehmeäkantisia, halvalle paperille painettuja – mutta niiden sisältö!

Historiansa ensimmäinen LR oli Pentti Haanpään Elu suurelt maanteelt, sangen mairittelevaa suomalaiselle kirjallisuudelle. Kun katsoo julkaisuluetteloa, ovat alkuvuosikymmeninä slaavilaiset nimet tietenkin voimakkaasti edustettuina, mutta kun LR:a julkaistiin parhaimmillaan 52 numeroa vuodessa (joukossa tosin kaksois- ja kolmoisnumeroita), mukaan mahtui myös paljon länsimaisia kirjailijoita, nimiä sellaisia kuten:

Zweig, Moravia, Green, Galsworthy, de Saint-Exupéry, Maugham, Lo-Johansson, Bradbury, Hemingway, Lessing

 

Aleksander Solženitsõn: Üks päev Ivan Denissovitši elus (LR 11-12/1963

Aleksander Solženitsõn: Üks päev Ivan Denissovitši elus (LR 11-12/1963

Ja nämä kaikki vielä 50-luvun puolella. Suomalaiskirjailijoista julkaistiin 50-luvulla mm. Katri Valan Maa rinnal sekä Veikko Huovisen Havukka-Aho mõtleja. Ja virolaisista neuvostovallan perinteisesti hyväksymiä Vildeä ja Tammsaarta sekä hiljalleen rehabilitoituvaa Tuglasta.

 

Timo K. Mukka: Laul Sipirja lastest (LR 47-48/1982)

Timo K. Mukka: Laul Sipirja lastest (LR 47-48/1982)

Viime vuonna ilmestyi kaikkiaan 18 teosta (vuoden viimeinen oli numero 40), joissa virolaisille nykynimille Kivirähkille ja Krullille tekevät seuraa mm. taannoin (22. huhtikuuta) esittelemäni pakolaiskirjailija Ristikivi sekä Strindberg, Havel – ja Lessing.

 

Hindrik Prants: Soome sild (LR 5/2008) - ks. blogi 21. huhtikuuta.

Hindrik Prants: Soome sild (LR 5/2008) – ks. blogi 21. huhtikuuta*.

Tänä vuonna ovat ehtineet markkinoille mm. surrealisti André Bretonin Nadja (ilmestynyt meillä 2007; Sammakko) sekä T. Vaaskiven Tarton-esseitä ja -kirjeitä sisältävä kokoelma Maarjamaa. josta siitäkin olen ehtinyt jo aiemmin (2. maaliskuuta) mainita.

 

Tatu Vaaskivi: Maarjamaa (LR 4-5/2013)

Tatu Vaaskivi: Maarjamaa (LR 4-5/2013)

Viro, ”läpeensä kaupallinen maa, joka noudattaa yltiöliberaalia talouspolitiikka”, kuten Kunnas artikkelissaan kirjoittaa, vaalii epäkaupallisia kulttuurilehtiä, koska ”symbolit ovat tärkeitä pienelle kulttuurille” ja ”kansallinen kulttuuri perustuu yhä kieleen”.

Mutta Viro vaalii samalla jotakin muutakin kuin omaa kieltään: pienen kansan kirjallista yleissivistystä, sitä eurooppalaista sivistystä, josta Suljetuissa vaunuissa Vaaskiven suulla kirjoitin. 

Viron kulttuuripolitiikkaan kuuluu tahto nostaa esiin menneiden aikojen nimiä, suuria ja pienempiä; muistuttaa entisaikojen kirjailijoiden teoksista ja elämästä (LR:n julkaisemiin teoksiin sisältyy myös milloin suppeampi, milloin laajempi kirjailijaesittely; Vaaskiven kohdalla se oli suorastaan muhkea: kääntäjä Ants Paikre on laatinut peräti 20-sivuisen pienoiselämäkerran hänestä).

Ja mihin hintaan! Alle kolmella eurolla pääsee tuollaisen kirjan omistajaksi. Myös kirjastot pääsevät, jolloin niillä on mahdollisuus kartuttaa kokoelmiaan edullisesti, mistä puolestaan kirjastojen käyttäjät hyötyvät.

 valik

 

Meillä pokkarituotanto – täysin kaupalliselta pohjalta ja ilman valtion tukea – voi joskus yltää tuollaisiin kulttuuritekoihin. Esimerkiksi Juhani Ahon pienoisromaani Yksin (WSOY 2011; Ahon syntymän 150-vuotisjuhlavuonna siis) ja Victor Hugon Kurjat (WSOY 2013) ovat sellaisia. (Joskin jälkimmäinen tiheään ladottuna ja pienellä kirjasimella ja silti lähes tuhat sivua käsittävänä on jo lähes haaste…) Hinnatkaan eivät hirvitä – mutta volyymissä ja yllättävyydessä häviämme kyllä ”eteläiselle veljeskansallemme” – ilmaus, jota ministeri Krista Kiuru toisaalla tämänpäiväisessä Hesarissa viljeli…

 

*Soome sild -juttu löytyy tästä.

Karl Ristikivi – meillä tuntemattomaksi jäänyt suuri virolaiskirjailija

Karl Ristikivi (Eduard Ole 1969, Eesti Kirjanõusmuuseumin kokoelmat)

Karl Ristikivi (Eduard Ole 1969; Eesti Kirjanõusmuuseum; Tartu Linnamuuseumin kokoelmat)

Kirjailija, kriitikko ja kulttuuripersoona Karl Ristikivi (1912-1977) oli syntynyt samana vuonna kuin Tatu Vaaskivi (1912-1942). Hänen esikoisteoksensa Tuli ja raud ilmestyi 1938 kuten Vaaskiven ensimmäinen romaani Loistava Armfelt. Vaaskiven kuollessa 1942 Ristikivi oli julkaissut vasta kolme romaania (Vaaskivi kaksi, kolmas ilmestyi postuumisti). Mutta lopulta Ristikiven tuotanto käsitti kaikkiaan 17 romaania: Karl Ristikivi kohosi johtavaksi virolaiseksi prosaistiksi 1950 ja -60 luvulla.

Ja 100-vuotisjuhlavuonnaan 2012 hän oli yhtä muistettu ja juhlittu Virossa kuin Vaaskivi meillä unohdettu ja vaiettu.

Lue koko artikkeli Särön blogista.

Hindrik Prants: Huvitav mees ja Soome sild

Hindrik Prants

 

Viime keväänä Friedebert Tuglasin Elo-vaimon päiväkirjan (Elon kirja; SKS 1990) sivuilla kohtasin Hindrik Prants -nimisen 1800-luvun lopun virolaisen lehti- ja raittiusmiehen, kulttuurihistorioitsijan, fennofiilin ja yhden Suomen sillan ensimmäisistä rakentajista (hän jopa kirjoitti sennimisen teoksen, Soome sild, 1919).

 

Lossin moision pihasta

 

Kesällä piti sitten käväistä Prantsin synnyinseuduilla Võrumaalla Etelä-Virossa. Polkiessani vesisateessa mahdottomalla pyöränsohlolla pitkin pehmeiksi vettyneitä mutkaisia ja mäkisiä kyläteitä sain ehkä hiukan tuntumaa prantsilaisen vaatimattomaan elämänmuotoon minäkin. Tosin jumalanpelko ja raittiusaate eivät siinä pyöräillessä kyllä käyneet edes mielessä. Siitäkään huolimatta, että muinaisen Loosin kartanosta (jonka mailla aikoinaan pikku Hindrikkin näki päivänvalon) löysin sateelta suojan, viihtyisän kyläkirjaston ja vallan mahdottoman miellyttävän iäkkään kirjastonhoitajan, joka auliisti kertoi kylän suuresta pojasta.

moision puutarhaa

Taivaallinen Isä, minä vaivainen köyhä matkamies saan sinulta ansiotonta hellyyttä, vaikka niin usein olen sinua vastaan rikkonut. Rakkautesi on määrätöntä. Auta minua tulemaan edes vähäisessä määrin sen arvoiseksi.

Näin kirjoitti Prants.

Loosin moisio

Tarkkasilmäisen ja teräväkynäisen Elo Tuglasin päiväkirjamerkinnät Hindrik Prantsista (1858-1932) ovat herkullisia.

Keväällä 1958 Friedebert Tuglas oli saanut tutustuakseen Prantsin alkuperäisiä päiväkirjoja. Hän oli tuntenut Prantsin ja myös Elo oli tämän aikoinaan tavannut. ”Meillä oli siis henkilökohtaisia muistoja tästä mielenkiintoisesta ihmisestä.” Mitä pidemmälle Tuglas noita vanhoja päiväkirjoja lukee, sitä kiinnostuneempi hän Prantsin henkilöstä on. Ja siinä ohessa myös Elo.

moision puisto

Elo kirjoittaa omassa päiväkirjassaan – ja selvästi myöhempiä lukijoita varten –, että ”vähäisestä muodollisesta sivistyksestään ja huonoista työskentelyedellytyksistään huolimatta hän [Prants] on jättänyt pysyvän jäljen kulttuurihistoriaamme”.

Elon mukaan Prants oli äärimmäisyyteen asti säästäväinen: hän täytti kirjoitusarkit lähes ilman rivivälejä, reunasta reunaan; kirjoitti iltaisin katulyhdyn valossa; söi kehnosti; asui ja pukeutui viheliäisesti; matkasi jalan… Ja sai koko elämänsä kestää ympäristön ylenkatsetta ja ivaa nöyryytensä ja työteliäisyytensä vuoksi.

Naistenkin suhteen hän oli saamaton, yli kolmikymppisenä hän etärakasti ja haaveili peräti neljästä kaunottaresta yhtä aikaa. Nämä tosin eivät itse tienneet olevansa ihastuksen kohteina. Surullisen hahmon ritari…

navetan seutua

Elo Tuglasin mukaan kesällä 1892 Hidrik Prants pääsee sitten Suomeen seuraamaan joitakin voimistelukilpailuja. Siitä alkaa koko elämän kestänyt rakkaus Suomeen ja suomalaisiin.

Savo-Karjala -lehden toimittaja bongaa matkamiehen ainakin kesäkuun lopulla Turussa järjestetyistä monipäiväisistä laulu- ja soittojuhlista,

jossa oli sunnuntaina hauska iltama, jossa oli paljo kuulijoita, sekä sittemmin illanvietto, jossa oli raittiusmiehiä maan eri kulmilta, jopa Wirostakin Postimeeslehden aputoimittaja Heinrich Prants.

navetoilta edelleen

Turkuun Hindrik (tai Heinrich) joka tapauksessa ensimmäiseksi saapui, laivamatkan aikana ryöstettynä. Joku ystävällinen ihminen häntä Turussa auttoi ja saman tien Prants rakastui sekä maahan että kansaan…

Myöhemmin Prants vietti useita kesiään Suomessa, ”aputoimittajana” ja raittiusaatteen levittäjänä, mutta myös tutkijana ja heimoaatteen puolestapuhujana. Ja hänen yhteytensä Suomeen jatkuivat aina kuolemaan saakka.

navetta tieltä nähtynä

Kielen opiskelu oli Prantsille helppoa. Se tosin lienee johtunut osin aivan käytännön syistäkin: kielitaidottomana rahaton, pitkin poikin Etelä- ja Itä-Suomea samonnut heimoveli olisi nääntynyt nälkään.

Jo seuraavana kesänä Lappeenrannan Uutiset kertoi:

Wirolainen esiintynyt puhujana Suomessa. ’Eesti Postimees’ -nimisen wirolaisen sanomalehden aputoimittaja Heinrich Prants joka nykyisin matkustelee maassamme, on Keski-Sawon kansanopiston hywäksi wiime sunnuntaina Maaningan Mattilan tilalla pidetyssä kansanjuhlassa pitänyt pitkän ja kauniin puheen suomenkielellä, jota puhetta innokkailla mieltymyksen osotuksilla palkittiin.

Kuvaavaa Prantsin vaatimattomuudelle oli, että hän korjasi suomalaistoimittajien tietoja: Hän ei siis ollut toimittaja, kuten joskus kirjoitettiin – aputoimittaja ainoastaan. Eikä hän edustanut Jannsenin ja Koidulan perustamaa meilläkin hyvin tunnettua Eesti Postimees –lehteä, vaan vaatimattomampaa julkaisua nimeltä Postimees

matkan varrelta

Kun muutama ilta sitten kävelin (sateessa…) kohti Tuglas-seuran tiloja Sörnäisten rantatiellä ja siellä pian alkavaa professori Seppo Zetterbergin uuden Kulttuuria ja kumouspuuhia -teoksen (SKS 2013) esittelytilaisuutta, ajattelin Prantsia ja sitä, oliko Zetterberg mahtanut myös hänestä kirjassaan kirjoittanut.

Ennen tilaisuuden alkua ehdin tuon tarkistaakin:

[–] Heinrich (Hindrik) Prants oli 1800-luvun lopussa enemmän kuin kukaan tutustuttanut virolaisia Suomen oloihin [–]

Ei lopulta kovin paljon, joskin kauniisti. Kun myöhemmin yritin osoittaa tietäväisyyttäni ihmettelemällä kirjailijan ratkaisua, osoitin tietenkin ainoastaan tyhmyyteni: Zetterberg oli rajannut tutkimuksensa vuosiin 1901-1908 Helsingissä. Prantsin aika ja paikka olivat olleet toiset, varhaisemmat ja perifeerisemmät. Mutta minä vain olisin niin mielelläni lukenut jotakin Prantsista Suomessa kirjoitettua. Sellaista vain ei taida juuri olla, noita muinaisten sanomalehtien pikku-uutisia lukuunottamatta.

Tutkija rajaa itse tutkimusalueensa, ja upeaa saada aloittaa kolmesta suuresta, Oskar Kallaksesta, Gustav Suitsista ja Friedebert Tuglasista. Mutta olisi Hindrik eräänlaisena uranuurtajana voinut saada muutaman rivin enemmän. Minun mielestäni. Vaikka lyhyen aasinsillan kautta, oli hän sen verran merkillinen ja eriparinen tyyppi.

PS. Löysi Hidrik-polokin viimein naisensa, 16 vuotta nuoremman Anna Kruusmaan, joka tunnetaan mm. Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -teoksen ensimmäisenä virontajana.

Haikarat valkosulat – ehk üks üpris kummaline jutt II

Tatu Vaaskivi ehti saada valmiiksi vain vajaat 300 sivua pääteoksekseen suunnittelemastaan Kristus-romaanista Pyhä kevät.

Teoksen – tai käsikirjoituksen – tarina alkaa pääsiäisen kynnykseltä, ”Pontius Pilatuksen aikana”, ja viimeisessä valmistuneessa luvussa Jeshua on ehtinyt vasta Jerikoon.

Laajan kahdeksannen luvun Vaaskivi on otsikoinut nimellä Haikarat valkosulat.

Siinä on mm. seuraavanlainen kohta:

Niiden lepattavien siipien äänetön soitto muistutti itsensä aamuruskon säveletöntä juhlahymniä. Matkallaan tuolla hyvin korkealla jokaisen linnun ruusunpunaiset jalat olivat käpertyneet kurttuisiksi nyrkeiksi. Ja jos siipien havina olikin niin kuulumatonta, nuo hiilenkirkkaat laahaavat jalat tuntuivat rapisuttavan taivaan ääretöntä vaatetta, niin että Jairus miltei kuuli repeävän siniteltan kaiun, joka kiiri lintujen mukana ja häipyi pois. Kauas pohjoista kohti!

Suljetuissa vaunuissa kiinnitän huomioni useamman kerran Viron kattohaikaroihin – tai ajoittain niiden puuttumiseen – ja myös erääseen Vaaskiven haikara-kuvaukseen:

Edes komeita kattohaikaroita ei katseemme täällä tavoita, niitä sentään Tallinnan lounaisissa taajamissa esiintyy vielä runsaastikin. Ja meille, ikämme vaatimattomampien ja värittömämpien harmaahaikaroiden parissa eläneille, Eurooppa alkaa juuri kattohaikaroista, noista valkosulkaisista, joista Tatu myöhemmin kirjoitti kauniisti, että ”ne symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Kattohaikara oli selvästi tehnyt vaikutuksen Vaaskiveen hänen Tarton-matkallaan. Jopa siinä määrin, että hän valmisti sille tärkeää symbolista osaa suuressa romaanissaan. Valitettavasti Tatu uupui kesken työnsä: vain yhden lyhyen luvun hän jaksoi tuon jälkeen enää kirjoittaa lisää.

Kun talvella suunnittelin tätä viimeviikkoista Tarton-vierailuani, mielessä kävivät alkukevään lauhkeat säät, luonnon herääminen – ja palanneet haikarat (maaliskuun puolimaissa ne näille seuduille yleensä saapuvat).

Mutta kevät oli pahasti myöhässä myös Viron sydämessä, hanget kattoivat peltoja samalla tavoin kuin Porvoon seudullakin. Lund, ei lind.

Siksipä olikin sangen hämmentävää nähdä Vaaskivi-henkisen kirjaesittelyni jälkeisenä aamuna Postimees -lehden uutinen:

20130412 Tartu Postimees valge-toonekured

Linnut, jotka siis yleensä saapuvat paljon varhemmin keväällä (mutta eivät kuitenkaan lumelle, kuten myöhemmin annoin itselleni kertoa) ja yksittäisinä pieninä ryhminä, päättivät rynnistää juuri eilen satapäisenä parvena Tarttoon. Vastustamaton kutsu lentää… Haikarat valkosulat…

Tuo kuva ei tosin kovin kaksinen ole. Kyllä siitä haikaroita löytää, mutta olisi luullut kuvaajan saavan paremmankin. Ja ympäristö, sehän on kaatopaikka. Mutta haikarat eivät ole vegetaristeja ja kaatopaikalta löytyy varmasti jotain elävää ja kuollutta ravintoa niillekin. Hangilta vähemmän.

Kauniimpi otos on sen sijaan tämä, edelliseltä viikonlopulta Kongutasta, kolmisenkymmentä kilometriä Tartosta lounaaseen:

kured lumes

Jotain suorastaan japanilaisen herkkää siinä on.

Loppulaulua paitsi

Kinnises tõllas ehk kadunud aega otsimas

Tatu Vaaskiveä on nyt viety takaisin Tarttoon ja koettu muutenkin vankistaa kulttuurisiltaa yli Suomenlahden.

Lämpimät kiitokset Asko Tammelle, Katrin Raidille ja Annika Aasille, suurenmoisille yhteistyökumppaneilleni Tarton Kaupunginkirjastossa! Samoin kiitos Viron Kirjallisuusmuseon Sirje Oleskille, jonka apu ja tuki olivat suorastaan korvaamattomia kirjan esittelytilaisuudessa.

Tämä blogi alkaa nyt vedellä viimeisiään. Viitisen vuotta kestäneet vaatimattomat yritykseni T. Vaaskiven muiston henkiinherättämiseksi ovat viimein kulminoituneet Vaaskivi- (ja Tartto- !) teokseni julkaisemiseen Virossa. Tätä pidemmälle tuskin pääsen.

Lähipäivinä kirjoitan ehkä vielä joitakin postauksia Tarton-vierailuni tiimoilta, sen jälkeen siirryn toiselle kanavalle.

Mutta Vaaskiven muisto elää. Ja pieni, vaatimaton tuiju lepattaa myös Suomenlahden etelärannalla, siitä osoituksena kiinnostunut kuulijakunta eilen Tarton Kaupunginkirjastossa.

F. E. Sillanpään sanoin: ”Terve, Vaaskivi!”

Mies joka vei…

Kun noin kuukausi sitten (2.3.) kirjoitin Tatu Vaaskiven viemisestä takaisin Viroon ja Tarttoon, tunsin lievää suurempaa houkutusta rinnastaa tapaus erääseen anekdoottiin 70-luvun lopulta.

Mutta hiukan kaukaa haetulta (niin viimein totesin) tuntui punktohtori Esa Saarisen nimen mainitseminen tässä yhteydessä. Jotain rajaa näihin aasinsiltoihinkin…

Kuinka ollakaan, Esa Saarinen osoittautuu sangen aktuelliksi persoonaksi juuri nyt, Himas-jupakoinnin velloessa, kuten Helsingin Sanomien tänään ilmestyneestä Kuukausiliitteestä voimme todeta. Joten ehkä sitten palaan häneen.

Ilman muuta Hurriganes-musiikki. Eritoten pidän heidän Get on [Get on] -piisistään.

Näin tuore tohtori Saarinen Ilta-Sanomissa vuonna 1977 mielimusiikkia kysyttäessä, HS:n Saska Saarikosken mukaan.

Myöhemmin Kuukausiliitteen artikkelissa Esa paljastaa Hurriganesin olleen (suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen) pikkuveli-Vesan intohimo. Esa oli ymmärtänyt, ettei hänen omalla Beach Boys -diggailullaan suurta yleisöä lämmitetä ja päätti heittää toimittajalle jotain rankempaa, mediaseksikkäämpää, katu-uskottavuutta kartuttavampaa.

Ja paremmin suurta yleisöä puhuttelikin Remun englanti kuin BB:n – tai Saarisen itsensä.

Mutta miksi punktohtorin persoona vilahti mielessäni kun lähestyvästä kirjanjulkaisustani kirjoitin?

Esa intoili aikoinaan jossain kotibileissä (hilpeän itseironisesti), että ”hänet tullaan muistamaan miehenä, joka vei Hurriganesit Amerikkaan”.

No, ehkemme kuitenkaan muista. Iltapäivä- ja naistenlehtiä ahmiva rahvas muistaa Esan pantteribleiseristä, intelligentsia ja yritysmaailma varmaan paljosta merkityksekkäämmästäkin.

Mutta onnistunko minä nyt yhtään paremmin omissa kulttuuripyrinnöissäni yrittäessäni viedä T. Vaaskiveä Tarttoon?

Jääkö ensi torstain esiintymiseni Tarton Kaupunginkirjastossa samanlaiseksi hetkelliseksi kuriositeetiksi kuin Esan Berkleyn-kämpässään soittelema Roadrunner-älppäri: muutama vaivautunut kuulija; joku sanoo, että ihan jees; sitten siirrytään kiinnostavampiin juttuihin…

Saa senkin sitten nähdä, Tatu Vaaskiven sanoja lainatakseni.

Joka tapauksessa: Ketoon, ketoon!, Eski, näin kuusikymppisten kynnyksellä.

Ja terveiset samalla myös Liisalle, Kitulle, Taaville, Vepille, Vusille ja Artulle. Ja Tuupolle, tietenkin. Ja Littuselle.

Kalbo

Virpomisia blogiin eli ”Suljetut vaunut” ei koskaan ole ollut erite

Palmusunnuntai illassa, mutta:

Sattuipa taannoin silmiini Kymen Sanomien artikkeli (18.2.2013) Moni kirja on aluksi erite*.

Artikkelissa kysellään parilta kustannustoimittajalta ja kirjailijalta romaanien nimistä: millainen on hyvä nimi ja miten sellainen syntyy?

Hyvä nimi on artikkelin mukaan tarttuva ja iskevä, se kertoo jotain sisällöstä, on yleensä lyhyt, sisältää eri merkityksiä, ja herättää kiinnostusta ja tunteita.

Huono puolestaan on mm. liian arkinen, jo aiemmin käytetty, se ei jää mieleen, tai on itsetarkoituksellista kikkailua.

Mistä ja miten hyviä nimiä sitten syntyy? Toinen kustannustoimittajista kertoo joskus hysteerisiksi yltyneistä ideapalavereista, toinen kirjailijoista puolestaan muistelee yli yön kestäneitä mattobileitä viskipullon seurassa.

Suljettujen vaunujen (vaikkei se varsin mikään romaani olekaan) kohdalla ei mitään hysteerisiä joukkokokouksia tarvittu, ei edes yksinäistä viskihumalaa lattiatasossa.

Se ainoa oikea Nimi oli olemassa jo yli 70 vuotta sitten, keksittynä mutta lopulta käyttämättä jääneenä, unohtuneena. Kuin odottamassa että joku sen löytäisi uudelleen. Suljetut vaunut oli T. Vaaskiven esikoisromaanin työnimi, romaanin, jonka kustantaja (jonkin lapasesta lähteneen ideapalaverin jälkeenkö?) väänsi sitten Loistavaksi Armfeltiksi.

Ja mikä olisikaan ollut hienompi hetki tuon nimen uudelleen löytämiselle kuin Vaaskiven syntymän 100-vuotisjuhlavuosi ja hänestä (ja Loistavasta Armfeltista) kertova teos, olipa se sitten kaunokirjallisuutta tai mitä tahansa.

Näin siis omakustanteeni Suljetut vaunut vuonna 2012.

Olen ollut etuoikeutettu saadessani tehdä näin kunniaa Tatu Vaaskiven, tuon omaperäisen kirjallisuusneron, muistolle. Kirjoitin hänelle omistetun teoksen, hänen juhlavuonnaan, nimeten sen hänen itsensä keksimällä nimellä.

Sen olisi halutessaan (ja tajutessaan) voinut tehdä kuka tahansa toinenkin.

Niin tai näin, eivät päässeet siis päihteet eivätkä suomalaiset kustannustoimittajat vaikuttamaan tähän nimivalintaan.

Mutta noiden edellä esitettyjen kriteerien mukaan Suljetut vaunut -nimellä voi nähdä myös muita hyviksi katsottavia ominaisuuksia. Paitsi että se on ainoa laatuaan, se myös kertoo olennaisen sisällöstä, se on lisäksi lyhyt ja napakka – ja on kuin onkin monimerkityksinen.

Suomen kieli antaa jälkimmäiseen loistavan mahdollisuuden: sanalla ”vaunu” voi olla lukuisia eri merkityksiä. Se käy nimeksi yhtä hyvin ”paroonin” 1700-luvun lopulla käyttämille hevospeleille kuin niille sadoille, karjan kuljetukseen tarkoitetuille ja höyryveturien kiskomille, jotka kesällä 1941 lastattiin täyteen virolaisia ja ajettiin jonnekin itään.

Tämä monimerkityksisyys tosin valitettavasti osin hävittiin teoksen vironnoksen yhteydessä. Kinnises tõllas on käännöksen nimi ja tõld tarkoittaa nimenomaan sellaisia nelipyöräisiä, umpinaisia hevosvaunuja. Tosin joskus myös esim. “linjavaunua“, bussia, kuten suomessakin. Ja myös sellaisessa merkityksessähän vaunut teoksessani esiintyvät. Mutta nuo junanvaunut ovat aivan eri juttu, joten tämä sanaleikki ei virolaiselle lukijalle välttämättä avaudu.

Kirjani alkuperäinen, vaaskiveläinen, nimi säilyi kuitenkin siis vironnoksessakin lähes alkuperäisenä, vain sijamuoto muuttui.

Ja erittäin sympaattista oli sekin, että – toisin kuin yleensä meillä Suomessa – kirjoittaja pääsi myös vaikuttamaan teoksensa ulkoasuun, kannen kuvien valintaan ja sen värimaailmaan. Mielipidettäni ei ainoastaan kysytty, sitä myös kuunneltiin ja viimein noudatettiin.

En tosin tiedä, kuinka yleinen tällainen käytäntö on Maarjamaallakaan. Ehkä sielläkin yleensä toimitaan puhtaasti kaupallisin perustein, askelkuviot määrää se jonka kustannuksella mennään. Ja tämän teoksen kohdalla vain on ollut kysymys jostain veljeskansojen välisestä kulttuuriyhteistyöstä.

Jos näin, niin sopii minulle. Omalta vähäiseltä osaltani olen ollut uutta kiveä Suomen siltaan sovittamassa, ammoista heimoaatetta 2000-luvun moodiin päivittämässä.

Kun yksi suomalainen kustantaja perustelee hylkäävän vastauksensa sillä, että käsikirjoitukseni kohdehenkilö on suurelle yleisölle liian vieras – ja teoksen julkaiseminen näin muodoin taloudellinen riski – ja toinen puolestaan, että käsikirjoituksen kirjoittaja on suurelle yleisölle liian tuntematon – ja riski yhtä lailla kestämätön – niin olen samaa mieltä. Hullu ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Bisnesmaailmassa.

Mutta onnekseni jossakin joku tekee ei-kaupallista kulttuurityötä samoista aiheista kuin minäkin.

Niin että nyt kun on enää viikko kirjani vironkielisen laitoksen ilmestymiseen painosta, voin hyvin sanoa, että kyllä, minä tein kirjan. Toden totta, sen minä tein. Eestis.

PS. Jos olisin hakenut ”itsetarkoituksellista kikkailua”, olisi kirjani nimeksi tullut Ignoramus et ignorabimus – nyt se jäi vain erään luvun nimeksi…

* Artikkelin nimi tulee siitä, että monilla käsikirjoituksilla on (artikkelin mukaan) syntyvaiheissaan nimenä ”joku ruumiin erite tai kirosanojen luova yhdistelmä”.

Tuglas 127 vuotta – ja Vaaskivi jälleen Virossa!

Tänään 2. maaliskuuta 127 vuotta sitten syntyi Friedebert Tuglas, tunnettu tarttolainen kirjailija, kirjallisuustieteilijä ja humanisti. Suuri Suomen-ystävä hänkin.

Suljettujen vaunujen sivuilla pohdin, miksei Suomenlahden kummaltakaan rannalta ole löytynyt sitä ”hannumäkelää” tai ”panurajalaa”, joka olisi kirjoittanut Tuglasin elämäkerran.

Mutta toivottavasti joku toimeen vielä tarttuu. Kolmen vuoden päästä vietetään pyöreitä vuosia.

Tuglasia on tässä blogissa muisteltu useamman kerran, esimerkiksi 30.6.2012 Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä.

Tänään on siis oiva päivä huomioida sellainenkin asia, että vaikka T. Vaaskiveä ei viime vuonna, 100-vuotisjuhlavuonnaan, meillä Suomessa juuri muistettu (Oulun seutua nyt lukuun ottamatta), niin Virossa sentään Vaaskiven elämää ja tuotantoa arvostetaan, hänen muistonsa elää. Tai vähintäänkin muiston henkiin herätteleminen nähdään tärkeäksi.

Vastikään julkaistiin Loomingu raamatukogu -sarjassa (LRK 4-5/2013) kokoelma Tatu Vaaskivi Maarjamaa, joka sisältää Tatun Tartto-esseet kesältä 1937, pari vuotta aiemmin ilmestyneen kirja-arvostelun A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen V osasta sekä kokoelman kääntäjän Ants Paikren kirjoittaman laajan esittelyn T. Vaaskivestä. Julkaisu on saatavana myös e-kirjana.

Vaaskivi Maarjamaa

Ants Paikre on aiemmin virontanut mm. sellaisia Suljettujen vaunujenkin sivuilla mainittuja kirjailijoita kuin Mika Waltari, Erno Paasilinna ja Aino Kallas.

Jälkimmäisen Koidula-monografia Tähdenlento, „Tähelend“, tuo alun perin vuonna 1918 Friedebert Tuglasin kääntämä teos, on siis juuri Paikren kynästä saanut modernimman kieliasun, noin 80 vuotta myöhemmin.

Ja Ants Paikren viimeisin, vielä painossa oleva käännös liittyy sekin T. Vaaskiveen: Suljettujen vaunujen vironnos „Kinnises tõllas“ ilmestyy huhtikuussa Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Sangen komiasti, kuuluivathan Tatun ehdottomiin rakkauksiin niin Tartto kuin kirjastotkin.

Vaaskivi on palannut Tarttoon!

Raitiovaunu on uni…

Jukka Pakkanen kirjoitti joitakin vuosia sitten pienen novellikokoelman Fellinin raitiotie (Like 2004). Se ei ollut hänen ensimmäinen spårajuttunsa, mutta sitä minä en silloin tiennyt. Muistan vain, miten juuri tämä kokoelma kolahti: novelletit, Fellini – ja raitiovaunut!

Jotain samaa tunsin parisen vuotta sitten uppoutuessani Peter von Baghin taskukirjaseen Junassa (WSOY 2011): elokuva ja juna!

Teokset eivät toki ole täydellisiä nautintoja – Pakkasen tekstiin on jäänyt turhaa löysyyttä jota novelletti muotona ei kestä; Bagh ampuu, tyylilleen uskollisena, monesti yli, eikä kirjan viimeistelyssäkään ole kustantaja nähnyt tarvittavaa vaivaa – mutta jotain perin lumoavaa kummassakin eittämättä on.

Raiteet, unenomaisuus, elokuvallisuus. Ja kirjoittajansa syvä vihkiytyminen ja usko asiaansa, jotka eivät voi olla välittymättä lukijalle.

Muistan, miten kumpaakin kirjaa lukiessani, ensinmainittua uudessa kodissani Porvoossa, jälkimmäistä junassa Tallinnasta Tarttoon, näin silmieni edessä, Kasin ratikan huuruisen ikkunan läpi, sumuisen Bulevardin, ja tunsin nenässäni Koffin vanhan panimon mäskin vuosia sitten…

Tänä iltana ajattelin taas tuota kuvaa, tuoksua. Raitiovaunuja ja panimoa, Bulevardiakin. Enää koskaan emme saa tuntea sitä mäskintuoksua, joka matalapaineisina, kosteina aamuina ylsi aina Erottajalle saakka, muistutti meitä siitä että Stadi oli myös panimokaupunki. Se aikakausi on jäänyt taa.

Bulevardi ja helsinkiläiset ovat menettäneet jotakin.

Nyt ollaan menettämässä lisää: HSL (”Helsingin seudun liikenne”, siis se entivanhanen HooKooÄl) aikoo aivan täysissä tosin lopettaa linjat 3B ja 3T – tai vaihtaa niiden nimet 3:ksi ja 2:ksi, koska ”kahdella eri reittiä kulkevalla linjalla ei pitäisi olla samaa linjanumeroa”.

Suunnitelmaluonnosta voi kuulemma kommentoida tammikuun 20. päivään asti HSL:n verkkosivuilla osoitteessa www.hsl.fi.

Kommentoikaa! Minä ehdin jo:

Miksi me oikeastaan puhumme ”linjanumeroista”, kun yhtä hyvin voisimme käyttää termiä ”linjatunnus”? Eivät ”3B” ja ”3T” ole juuri sen sekavampia ja vaikeampia lukutaitoiselle erottaa kuin vaikkapa ”32” ja ”39” – melkeinpä päinvastoin.

Ja jos vaikka olisivatkin, niin:

Älkää, kiltit, muuttako noita ikiaikaisia tunnuksia, ne kuuluvat tähän kaupunkiin siinä kun vaikkapa Kurvi tai Kolera-allas. Toki ilmankin pärjätään, ja muutaman vuosikymmenen kuluttua niitä ei kukaan osaa edes kaivata. Sitten kun kaikki on yhdenmukaistettua ja steriiliä. Mutta sitäkö me tosiaan haluamme?

Tuollaiset pienet merkit kertovat kaupungin historiasta – ja sen kunnioittamisesta. Ei ihan kaiken tarvitse olla yksinkertaistettua, selkeää, loogista, ykkösillä ja nollilla merkittävää insinöörikieltä. Ei katujen nimien, ei rakennusten muotojen – eikä Suomen ainoan raitiovaunukaupungin perinteikkäiden linjatunnusten.

Säilytetään tämä yksi, viimeinen ja omaperäinen, poikkeus: se kertoo siitä että Stadissa on elänyt epäloogisia (tai ehkä 3B:n ja 3T:n logiikka joskus paljastuukin – eikä toivottavasti liian myöhään – mistäpä me sen tiedämme…) ja suorastaan vähän outoja, ja siis aitoja, oikeita, ihmisiä ja virkamiehiä. Ja että sellaisille on sijaa täällä edelleenkin. Stadilaisille.

Jukka Pakkanen kirjoitti Fellinin raitiotiessä rakkaudentunnustuksensa raitiovaunuille. Minä puolestani Suljetuissa vaunuissa Tartolle. Mutta toinen rakkauteni on spåra: miksi muuten kulkisin T-paidassa, jonka rintamuksessa lukee ”Tartu tramm”?

Tartu on unenägu…

Jokainen kirja on ovi johonkin

Kun divarissa rupeaa pohtimaan, ostaako joku kirja eli ei, on syytä pyrkiä pitämään pää kylmänä, ryhdistäytyä, koota itsensä. Ja tehdä sitten ripeästi kaupat.

Sillä kumpiako tapaa useammin, niitä jotka katuvat kirjakauppojaan, vai niitäkö jotka itkevät hassattua tilaisuutta? Just, jälkimmäisiä.

Viime kesänä Tartossa pidin kädessäni sekä vanhaa vironnosta Kiven Seitsemästä veljeksestä että Friedebert Tuglasin Väike Illimar -romaania. Jälkimmäisen suomennos Pikku Illimar (Tammi 1967) sattui vielä olemaan matkalukemisenani. Ostaisinko vai en? Hinta ei hirvittänyt, mutta…

Niin sekosin taas kerran insinööritieteisiin: ynnäilin niin matkalaukkuni kuin kirjahyllyjeni sisämittoja ja vetoisuutta; tein nopeita todennäköisyyslaskelmia siitä, riittäisikö vaatimaton kielitaitoni ja sitä selkeästi vankempi lyhytjännitteisyyteni ikinä noiden teosten lukemiseen. Lehteilin kirjoja aikani, silittelin niiden haaltuneita ja nuhruisia kansia – ja sovitin ne takaisin hyllyyn…

Runoilija Pauli Heikkilän sanoin ”kuin palan olemukseeni” ne sovitin. Pauli tosin runoili lukemistaan kirjoista, mutta yhtä kaikki, minun olemustani tuo idioottimainen ratkaisu kuvasi perin hyvin.

Kirjalla on monta funktiota. Äärimmillään se on hengentuote, joka on luettava kannesta kanteen; sen sisältö on ymmärrettävä ja sisäistettävä; ja sitä on pystyttävä halutessaan siteeraamaan sanasta sanaan. Toisaalta kirja voi olla myös vain pelkkä esine, hyllyn täyte, sisustuselementti.
Jostain noiden ääripäiden välistä löytyy sellainenkin vaihtoehto, että minkä tahansa kirjan voi nähdä hakuteoksena, ovena johonkin, jonne ei tarvitse heti suin päin rynnätä, vaan mihin voi tarpeen vaatiessa vain kurkistaa.

Nuo kaksi hyväilemääni vanhaa, vieraskielistä romaania ovat siitä oivia esimerkkejä.

Kirjoitin juuri kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön blogiin jouluista tarinaa kahdesta harmaasta – vedenharmaasta – romaani-kissasta, niiden joulusta ja merkityksestä teoksessa.
Toisen niistä, Matin nimeltään, tapaamme Kiven Veljeksissä. Tuon Juhanin lemmikin, joka istuu aattoiltana Impivaaran pirtin paloraunioilla ”alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen”.

Toista puolestaan kutsutaan Antsiksi ja se seikkailee Tuglasin Illimarin sivuilla, pilaa perheen joulun, mutta saa viimein anteeksi.

Huomiota kiinnittävä yhtäläisyys noissa tarinoissa on se, että kumpikin kissa on juuri vedenharmaa. Ensimmäisenä tuota sanaa käytti siis Aleksis Kivi. Ja lopuksi Raili Kilpi-Hynynen, Illimar-suomentaja. Mutta mitä sanaa viljelikään Friedebert Tuglas tulkitessaan Jukola-saagan viron kielelle ja sitten hieman myöhemmin kirjoittaessaan omaelämäkerrallisen Väike Illimarin?

Voi kunpa nyt olisi hyllyssäni ollut nuo kaksi kesällä hypistelemääni vironkielistä teosta! Sangen vaivatonta olisi ollut tarkistaa, käyttikö Tuglaskin samaa sanaa kissojen väriä kuvatessaan. Pohtia sitten peräti sitä, lainasiko hän omalle Antsilleen värin Jussin Matilta.

Eihän tämä mikään elämää suurempi mysteeri ja pähkäilyn aihe ole, mutta jäi tuo vähän mieltä kaihertamaan. Tästä lähin olen divareissa viisaampi. Tai pysyttelen niistä pois.

Eräs toinen vedenharmaa Ants

Rauhallista joulua meille kaikille! Rahulikke jõule meile kõigile!

PS. Särön blogissa julkaistu kuva, siis tämä:

Rahulikke Jõule ja Head Uut Aastat

on alunperin taiteilija E. Valterin Tuglas-karikatyyri nimeltään Tööpositsioonil. Tuglashan tunnettiin mm. rakkaudestaan kirjastoihin – seikka joka myös Suljetuissa vaunuissa saa valaistusta.

Kohtaamisia kirjanostajan kanssa, osa II

Reilut pari viikkoa sitten toin viimekesäisiä Terveisiä Tartosta, kertomalla mm. omakustannekirjailijan ja erään tulevan kirjanostajan sattumanvaraisesta kohtaamisesta elokuisessa Tartossa.

Viime sunnuntaina Kaapelitehtaalla SVYL:in kirjatiskillä, juuri tehdessäni kauppoja Jaan Krossin Tahtamaasta (josta puolestaan kirjoitin 26.11 ), viereeni ilmestyi herra, joka osti kuin ostikin Suljetut vaunut -teokseni.

Kun toinen ystävällisistä myyjistä sitten paljasti asiakkaalleen, että tämän vieressäpä sattuikin juuri seisomaan kirjailija itse, en tietenkään voinut jäädä vain sivustaseuraajaksi, ei, jotain oli minunkin sanottava.

Sen terävämpää en siihen kohtaa ilahtumisen voittoiselta hämmennykseltäni keksinyt, kuin että (kättelyn ja esittäytymisten jälkeen) kysyä, miksi hän oli minun kirjastani kiinnostunut.

Kuulemma siksi, että hän keräsi kaikki Viroa käsittelevät teokset…

Siitäpähän sain…

Mutta ihan upea harrastus. Melkoisen Eesti-sivistynyt on se, joka vaikkapa vain osankin noista teoksista lukee.

Ja ihan noin Suljettujen vaunujen näkökulmasta soisi tuommoisia bibliofiilejä olevan mahdollisimman paljon.

Kolme ottelua Kaapelitehtaalla

Eilen Tuglas-seuran Martin markkinoilla Kaapelitehtaalla esiteltiin muitakin mielenkiintoisia romaaneja kuin Sofi Oksasen uutukainen.

Ensin oli vuorossa Jaan Krossin viimeiseksi jäänyt romaani Tahtamaa (2001), joka tänä syksynä on viimein ilmestynyt Jouko Vanhasen suomennoksena (Moreeni, 2012). Ohjelman mukaan teoksesta olivat keskustelemassa kirjallisuuskriitikko Hannu Marttila ja suomentaja.

Tämän mittelön jälkeen yleisölle tarjottiin oikeaa miekkailua suoraan Haapsalusta, ja sitten nousivat estradille professorit Heikki Ylikangas ja Seppo Zetterberg, jälkimmäisellä kourassaan ensin mainitun uunituore romaani Aseveljen petos (Amanita, 2012). Tämän kohtaamisen markkinaohjelma esitteli haastatteluna.

Vanhasen ja Marttilan osuudessa kriitikko otti heti alussa tiukan otteen aiheesta ja kumppanistaan, ryhtyi käymään läpi teoksen juonta lähes kiusallisen yksityiskohtaisesti, juonipaljastuksia myöten. Ja sellaisella innolla että unohti esitellä itsensä ja keskustelukumppaninsa. (Mistä Vanhanen pääsikin jossain välissä kuittaamaan nasevasti. Touché!)

Kyse oli oikeastaan monologista, johon Vanhanen vain – ehkä parempimuistisena tai koska oli teoksen viimemmäksi ja tarkemmin lukenut – heitti välillä lyhyitä täsmennyksiä ja korjauksia. Tosin pari kertaa Marttila kyllä laski suojaustaan hieman, tarjosi jonkin kysymyksen esittämällä kumppanilleen mahdollisuutta kontrata, mutta noihin tilaisuuksiin ei Vanhanen tarttunut.

Yleisölle tuli kyllä selväksi, että käsittelyn alla oli hyvin epäkrossilainen ja jo aikoinaan kiivastakin polemiikkia aiheuttanut teos, mutta kovin syvälle tuohon puoleen ei tässä keskustelussa päästy. Marttila tahtoi jumittua romaanin kolmiodraamaan.

Emeritusprofessori Ylikangas ja hänen hieman nuorempi kollegansa professori Zetterberg sitä vastoin olivat paitsi hyvin toisensa tuntevia ammattiveljiä, myös selkeäsanaisia ja innostuneita, suorastaan hauskoja esiintyjiä, joiden kohdalla voi jo melkein puhua lavasäteilystä. Haastattelu läheni väliin keskustelua mutta jätti kuitenkin tekijälle riittävästi tilaa esitellä vapaasti ajatuksiaan, teostaan ja sen saamaa vastaanottoa. Juonesta ei nyt puhuttu sanaakaan, vain sen pääkohdista ja aihealueista joita romaani kosketteli.

Ensimmäinen koitos ei siis ollut sanan varsinaisessa mielessä keskustelu – eikä viimeinen puolestaan haastattelu. Ensimmäisessä valitettavasti, jälkimmäisessä onneksi. Miekkailu sen sijaan oli sitä itseään, sangen nautittavaa katseltavaa.

Mutta niin tai näin, molemmat esitellyt teokset oli Kaapelitehtaalta monen muun herkun lailla mukaan ostettava.

Terveisiä Tartosta

Viime elokuussa, samoihin aikoihin kun Libraries Camp -pyöräilytapahtuma saavutti Tarton, vietin muutamia lomapäiviä tuon yliopistokaupungin laidalla, idyllisessä Supilinnin kaupunginosassa.

Maratonpyöräilijöille keskustaan, aivan Raekoja platsin tuntumaan järjestettyyn kaupungin tervehdystilaisuuteen oli hurautettu kaupunginjohtajan lisäksi myös Linnaraamatukogun kirjastoauto.

Myöhemmin auton edustalla esitteli tuotantoaan mm. kirjailija Mika Keränen, Supilinnissa asuva ja siitä myös teoksissaan (uusin Minu Supilinn, Petrone Print 2012) kirjoittanut, jo parikymmentä vuotta sitten tarttolaistunut suomalainen.

No, minä siitä askeltamaan kohti Kerästä. Hänen kimpussaan oli juuri kaksi rouvaihmistä, suomalaisia, jotka kuuluivat kertovan kuinka he olivat Tarttoon päätyneet. Kesäisen kirjoituskurssin myötä, kuulemma. Rouvat kysyivät siten samaa Mikalta, joka vastasi naurahtaen, että häntä tänne eivät aikanaan tuoneet mitkään korkeakirjalliset syyt, vaan selitys on paljon proosallisempi: nainen, siis rakkaus. Kirjallisemmat syyt tulivat sitten vasta myöhemmin. Siis toisin kuin useimmilla suomalaisilla, hänen käsittääkseen. (Tässä Keränen asettautui, tarkoituksellisesti eli huomaamattaan, samaan leiriin Aino Kallaksen kanssa. Tosin Mika kuulemma kirjoittaa kotikaupungistaan lämpimämmin kuin Aino konsanaan…)

Tietenkään en voinut pitää suutani kiinni ja olla sekaantumatta keskusteluun: menin kehaisemaan kuuluvani juuri tuohon valtavirtasuomalaisten joukkoon, tulleeni Tarttoon ensimmäisen kerran aivan Tuglasin, Kallaksen – ja Vaaskivenkin – jäljillä. Johon toinen rouvista iloisesti napautti, että ehkä sinulla on vain käänteinen järjestys… Ja Keränen puolestaan vähän että mikä mies sitä sitten ollaan…

No, esittelin itseni ja mainitsin (tietysti!) juuri ilmestyneestä kirjastani, jonka sivuilla mm. nuo kolme aiemmin mainitsemaani henkilöä nyt seikkailevat. Jossa vaiheessa kirjastoautosta astui seuraamme kolmas rouva, edellisten kurssitoveri, ja kysyi että mistäs kirjasta täällä oikein puhutaan.

Vastaukseni kuultuaan hän huokaisi, että voi hyvänen aika, hänen kun piti tulla silloin Ouluun, siihen Vaaskivi-seminaariin, muttei sitten työesteiden vuoksi päässytkään. Ja sen takia jäi Suljetut vaunutkin sieltä ostamatta.

Jälkimmäinen menetys oli nopeasti korjattu. Kipaisin Supilinniin hakemaan matkalaukustani yhden kappaleen.

Siinä, keskellä heinäkuisen helteistä Tarttoa, lehmusten katveessa ja erään tunnetun kahvilan tuntumassa, kohtasivat siis niistä kertova teos ja tuota teosta kaipaillut lukija. Välittäjänä teoksen kirjoittaja. Oikeastaan aika siistiä, eikö?

Sittemmin tämä ensimmäinen asiakkaani Tartossa kirjoitti Suljetuista vaunuista sangen sympaattisen esittelyn kemiläisen Rinki-kirjoittajaryhmän sivuille.

Mu saatuse maa…

Võru 1.8.

 

Silmäilin eilen võrulaisen raamatupoodin hyllyjä, enkä pettynytkään. Kohdalle osui nimittäin uuden-uudeksi pian paljastunut kirja Mu saatuse maa (”Kohtaloni maa”; Tammerraamat 2012), tekijä Aino Kallas, kokoaja Mall Jõgi.

Jõgi on kerännyt Kallaksen Viron-muistojen pääkohdat yksiin kansiin – ja ensi kertaa tässä laajuudessa. Pohjana on samanniminen, jo vuonna 1947 Johannes Aavikin virontama (mutta Suomessa ja suomeksi ilmestymätön) muistelmateos, johon Jõgi on poiminut ja kääntänyt otteita Kallaksen teoksista Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1945), Uusia kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1946) ja Kolmas saattue kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1947).

Lisäksi Jõgi on lisännyt joitakin Aavikin aikoinaan (lue ”neuvostoaikana”) alkuperäisestä käsikirjoituksesta pois jättämiä kohtia. Näin uusi Mu saatuse maa on edeltäjäänsä satakunta sivua laajempi. Toki laajuutta lisää myös teoksen tyyliä hyvin myötäilevä mustavalkokuvitus.

Kuinka ollakaan, saman päivän Postimees-lehdessä kirjasta oli lähes koko sivun kaikkiaan oikein positiivinen artikkeli. Teoksella on siis jo näkyvyyttäkin.

Meillä edellinen Kallas-teos lienee kolmen vuoden takaa, kolmikon Leskelä-KärkiMelkasHapuli Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta (BTJ-kustannus 2009).

SKS on tänä vuonna julkaissut myös englanninkielisen artikkelikokoelman Kallaksesta (Aino Kallas.Negotiations with Modernity, toim. Leena Kurvet-Käosaar ja Lea Rojola), ja siis edelleen hänen elämästään ja tuotannostaan, eri näkökulmista kuten tuossa aiemmassakin.

Tälle nyt Virossa ja viroksi ilmestyneelle kirjalle saattaisi olla markkinoita myös suomennettuna. Siksi paljon mielenkiintoista henkilö- ja kulttuurihistoriaa, Euroopan historiaakin, näkyy kansien väliin mahtuvan. Eikä mitenkään akateemisessa äänilajissa. Tulee muistelluksi vaikkapa kahvilakulttuuri – ei tosin 1930-luvun Tarton, kuten Suljetuissa vaunuissa, vaan hieman myöhemmän ajan Tallinnan. Kuten Kallas toteaa, Virossa voi puhua kahvilakulttuurista, mutta Suomessa kahvikulttuurista

Mitä Mu saatuse maa -teoksesta jää kaipaamaan, on henkilöluettelo. Sellaisesta olisi hyötyä nykypäivän virolaislukijallekin, mutta aivan erityisesti lukijoille Suomenlahden pohjoisrannalla.

Huomenna on, sivumennen sanoen, Aino Kallaksen syntymän 134-vuotispäivä. Hän on kestänyt aikaa hyvin.

Venäläisistä ja italialaisista keittiöistä

Itse Pushkin on sanonut, että valistuneen ihmisen vatsalla on lempeän sydämen parhaat ominaisuudet: herkkyys ja kiitollisuus.

Suljetuissa vaunuissa keskitytään kahviin ja kahvilaelämään, ruokapuolielämää ei juuri sivuta. Mutta Tatu Vaaskiven kokemukset virolaisesta ruokataidosta ja myöhemmin Italian keittotaiteesta ansaitsevat tässä lyhyen silmäyksen nekin.

30-luvun yksi suosituimmista taiteilijakahviloista ”Kolme koopa Kohvik”, KoKoKo, on saanut Nigul Espen suunnitteleman sisustuksensa takaisin ja toimii nyt ”Entri”-nimisenä ravintolana.

Varhaisimpien (ja myös viimeisten aikojen) kirjeidensä perusteella Tatu oli ollut vähäruokainen ja herkkävatsainen lapsuudestaan saakka. Eikä yleensä mikään kulinaristi: hän ei juuri ollut kiinnostunut syömisistään, saati syömään mitään vähääkään eksoottisempaa. Kalaakin hän suorastaan inhosi, sen kaikissa muodoissa. Tatu oli enemmän nakki- ja voileipäihmisiä, niin jo tätiensä hemmottelemana pikkupoikana kuin omaa yksinäistä talouttaan hoitavana aikuisenakin.

Keväällä -37 aivoriihi T. Vaaskivi – Esko Aaltonen (Gummeruksen kirjallinen johtaja) ideoi Tatun lähettämistä Palestiinaan (Kristus-romaani elää mielessä kaiken aikaa), jolloin Tatu kerran toteaa ravintonsa siellä muodostuvan luultavasti ”obligatorisesta kiniinistä ja jaffalaisista appelsiineista” – mitään ”aasialaista törkyä” hän ei uskaltaisi syödä.

Mutta alkaisiko pikku hiljaa yhä intensiivisemmäksi muodostuva yhteinen ruokatalous Elina Vaaran kanssa vaikuttaa ja Tatun epäluulot karista, ruokalista laajeta? Vai johtuuko pian tapahtuva muutos vain ilmanalasta?

Joka tapauksessa kesällä tarttolaisten isäntien kodeissaan tarjoilemat ateriat enempää kuin paikallisissa ravintoloissa nautitutkaan eivät enää olekaan Tatulle pelkkää obligatorista vatsantäytettä.

Tartosta hän kirjoittaa tädilleen – selvästi myös tätä rauhoitellakseen, kuten niin usein syömisistään raportoidessaan:

Täällä vallitsee venäläinen keittiötaito, ja pihvit ja kotletit ovat mitä loisteliaimman kastikkeen peittämät, majoneesin, sulan voin ja omituisesti hyydytetyn kermavaahdon [hapukoor?]…

Vanhan ja maineikkaan ”Werner Cafen” ovi tänään.

Ja ”merkillisellä tavalla uunissa paahdettuja perunoita” Tatu kertoo voivansa popsia vaikka parikin kertaa päivässä. Ja mihin hintaan niitä tarjoiltiinkaan!

Välillä lähdetään eväsretkelle (Tatu puhuu yksikön ensimmäisessä; vihkimättömän morsiamen kanssa matkailua ei katsottu suopeasti, joten Elinan mukanaolosta oli turha kotimaahan viestiä…):

Vietän päiväni Toomemäen lehvistöissä, ellen osta kuin mikäkin vaeltava apostoli repullista voita, leipää ja leikkeleitä, ja lähde kulkemaan helteistä maantietä myöten Emajoen uimakelpoisille rannoille.

Mutta kahvi on kuitenkin ruokaa tärkeämpää, kahvi ja kahvilat, kuten saamme Suljetuista vaunuista lukea. Huomiota Tatu kiinnittää myös kahvileipään, Aino Suitsin kotona leipomiin piparkakkuihin, ja kahviloiden valikoimiin:

Koska konditoriataide on Eestissä [Tatu käyttää ”Eestiä” ja ”Viroa” sopuisasti sekaisin, käytäntö joka myös Suljetuissa Vaunuissa on omaksuttu] erittäin korkea, syön tavallisesti uskomattoman halpoja leivoksia tämän kahvikupilliseni kanssa ja näin ollen pidän kyllä hyvän huolen vatsani vaatimuksista. On vallan merkillistä, että minun tässä ilmastossa alinomaa on nälkä.

Pari vuotta myöhemmin Tatu matkaa, ei tosin Palestiinaan, vaan Italiaan, ja tällä matkalla ruoka saa vielä suuremman huomion. Antipastojen monimuotoisuus jää häneltä tosin havaitsematta eikä hän kirjeissään edes mainitse kaloja (äyriäisistä puhumattakaan!), mutta muuten paikalliset ruoat saavat hänet kyllä innostumaan, melkeinpä runolliseksi.

Alkumatkalla, helmikuun lopun Venetsiasta, Tatu raportoi kotimaahan kuten niin monet turistit häntä ennen ja hänen jälkeensä:

Ruoka sivumennen sanoen on hotelleissa kehno, mutta jos syö kaupungilla halpaa ja paksua makaronia ja oivallisia pohjoisitalialaisia liharuokalajeja, pääsee tosiaan lihomaan jo parilla kympillä päivää kohti, Suomen rahana laskettuna!

Firenzeläisen, entiseen nunnaluostariin rakennetun pensionaatin kosmopoliitti korttiseurue ”maistelee chiantia” ja ”hyvää juustoa ja valkoista leipää”. Kaikki herkkuja, joista kotoisessa pöydässä ei osaa kuin haaveilla, jos sitäkään.  – Keväisen takatalven taas yllätettyä Toscanan ihmiset ”istuvat trattorioissa ja lämmittävät itseään punaviinillä ja makaronilla”.

Tatu alkaa tosiaan päästä viinin makuun…

Toscanan-terveisiä kevään taas voitettua:

Ilma on ihmeen kevyttä vuori-ilmaa – tulee nälkä joka kävelyllä, ja opin nopeasti pitämään täkäläisistä herkuista, jotka ovat halpoja, Roomassa kuuluu olevan kalliimpaa, Sisiliassa kaikkein kalleinta ja epämääräisintä.

Pientä epäluuloa etelässä odottavaa kohtaan on vielä menomatkalla, mutta pelko osoittautuu nopeasti turhaksi, sillä Taorminasta Tatu kirjoittaa huhtikuussa äidilleen:

Asumme pienessä, ihastuttavassa täysihoitolassa, jossa syömme vallan suunnattomia määriä voita, munia, kinkkua, valkoista leipää, vuohenjuustoa, makaronia ja hedelmiä. En ole koskaan syönyt niin hyvin ja kävellyt niin paljon kuin täällä.

(Äidille ei puhuta viinistä mitään…)

Paitsi huonovatsainen oli Tatu myös huonojalkainen, jonkun lapsuudessa sattuneen tapaturman ikuisena seurauksena – mutta niin kuin jo pari vuotta aiemmin Tarton Toomemäellä runsas kävely ja ruoka eivät suinkaan rasittaneet, eivät myös nyt paljon etelämpänä ja paljon jylhemmissä maisemissa nautitut vaellukset ja ateriat tuota mitään ongelmia. Päinvastoin.

Se kuuluisa Mediterranean diet! Ja pohjalle runsaasti liikuntaa lämpimän-merellisessä mutta vielä keväällä raikkaassa ilmanalassa.

Aaltoselle, mesenaatilleen, Tatu kuvailee vaeltelujaan Sisilian laaksoissa ja vuorilla:

Syön vuohenjuustoa, juon punaviiniä, joka kypsyy laavaan istutetuissa viinitarhoissa, seurustelen saksalaisten turistien ja maalaisvaimojen kanssa.

Valkoviinistä Tatu ei kirjoita sanaakaan. Ei valkoviinien Roomassa, jossa tarjolla olisi ollut piispallinen anekdootti Est! Est!! Est!!! -viinistä, ei myöskään Sisiliassa. Paikallinen valkoviini olisi sekin sopinut vuohenjuuston kumppaniksi. Retkieväänä lämmin valkkari ei tosin ketään houkuta, ehkä siinä oli syy. Tai Tatun vatsassa: keveiden punaviinien lempeät hapot vain sopivat hänelle paremmin.

Vaikka edullista onkin, niin rahat tahtovat vain loppua kaiken aikaa, lisää on yritettävä kustantajalta nyhtää… Aaltonen lähettää, mutta ilmeisesti paluupostissa tulee muutakin kuin maksumääräys, koska Tatu ryhtyy puolustuskannalle:

Vannon, etten suinkaan tuhlaa. Elän säästeliäästi, mutta normaalisti, asun halvoissa albergoissa ja pensioneissa, syön terveellistä ruokaa, juon palan painimeksi punaviiniä, [–].

”Säästeliäästi, mutta normaalisti” – ja viiniä sopivasti, ”palan painimeksi”…

Elokuussa Livornossa, juuri ennen paluumatkan alkua, junamatkaa halki Euroopan, Tatu lähettää tädilleen kirjeen, jossa valittelee haikeuttaan joutuessaan jättämään ”tämän ihanan etelän, jota olemme puolen vuoden aikana oppineet rakastamaan ja joka on tullut toiseksi kodiksemme.”

Viikunat ja viini kypsyvät kuten meidän ikävämme.

Tatu on rakastunut Italiaan, sen historiaan, nähtävyyksiin, luontoon ja kansaan, keittiöihinkin. Mutta yllättäen italialaisesta kahvista löytyy hänen kirjeissään vain yksi maininta:

Yleensä elintaso [siis ”hintataso”] on täällä sama kuin Suomessa – vain kahvi ja tupakka, jota täytyy viljellä yksistään jo henkisenä stimulanssina, ovat hieman kalliimpia.

Ei kahvi varmaan huonoa ollut, siihen Tatu olisi kyllä reagoinut kirjeissäänkin, hän vain ei enää kaivannut kahvia ”stimulanssikseen”. Ja sekin käy selväksi, että hänellä oli selvästi taipumusta viinin ja juustojen ystäväksi. Pane e vino e formaggi!

PS. En tiedä, millaista eestiläistä ruokaa Italiassa on tarjolla, mutta jos Tarton suunnalla ajelette ja mielenne alkaa tehdä italialaisen keittiön antimia – niin ajakaa vain ohi. Jos ei muuta asiaa Tarttoon ole, niin eipä kannata ”paksun makaronin” takia tähän kaupunkiin ohjata.

Narkkari-Koidula, Teräsmies-Poska, Mikki Hiiri -Ansipp – ja Lurjus-Adson

Tänään sekä ala- että korkeakulttuuria, Tarton mitalla.

Koidula-graffiti sekä muutama muu herkullisuus Tarton katukuvassa pysäyttivät pohtimaan. Myös sitä, hiljaa mielessäni, mitä T. Vaaskivi, eurooppalainen ajattelijamme, lausuisi nykymeiningistä.

On Tartossa myös tällaista perussotkemista ja nuoruuden angsti-ilmaisua, samaa pärsäilyä kuin suomalaislähiöiden seinät ovat täynnään:

Tai:

Mutta sitten on näitä helmiä, joita haltioitunut sielu ihastelee. Tässä kulttuurikaupungissa seinätaidekin on monimuotoista:

Näissä käsialoissa on tyyliä – varmaan sanomaakin:

Joku eurooppalainen yhteiskunta sietää ja kestää tällaiset ”herjaukset”…

…kulttuurikaupunkinsa katukuvassa, toinen ”eurooppalainen” ei jotain parin minuutin performanssia.

Vai kestääkö? Onko tämä nyt sitä länsimaisen kulttuurin rappiota, esimerkki siitä Vaaskivenkin kirjoittamasta ”elämänväsymyksestä”?

Tai tämä?

Siinä tuli räävittyä kuuluisan kirjallisuusryhmä Siurun keskeisimpiä hahmoja, monet heistä Suljettujen vaunujenkin sivuilla esiintyviä. Ja päästään siihen korkeakulttuuriin…

Biisissä nimetyistä Tuglas kuvassa edessä vasemmalla, sitten Adson, Under ja Gailit, jonka takana Semper ja Visnapuu.

Elo Tuglas kirjoittaa päiväkirjassaan 1955, että kun he eräänä iltana selailivat vanhoja artikkeleita ja kuvia, hän kysyi mieheltään, miksi tämä aina istui Marie Underin vieressä.  ”Hän pyysi minua viereensä”, kuului lyhyt vastaus. Se siitä, vastaus ilmeisesti tyydytti kysyjää.

Mutta katsokaapa Artur Adsonin, Marien puolison, katseen suuntaa. Hänet jos kenet näkee vanhoissa kuvissa hyvin liki vaimoaan, ja hyvin omastaan tarkkaana. Ja kuuluisan vaimonsa etuja hän ajoi suorastaan raivokkaasti, jopa lurjusmaisuuteen, naurettavuuteenkin asti. Tämän sai kokea myös Aino Kallas – Underin suurin uhka naiskirjailijoiden joukossa, Adsonin mielestä.

Kallaksen kirjoittaman ”Mare ja hänen poikansa” -näytelmän upotusta (joka myös Suljetuissa vaunuissa mainitaan) junailemassa oli myös Adson. Salanimen takaa tehdyn hyökkäyksen tarkoitus oli mustamaalata hänen vaimonsa kilpailijaa. Toinen, vielä arveluttavampi syy teolle oli se, että Adson itse oli kirjoittanut samasta aiheesta ja samoihin aikoihin. Kallas oli siis myös hänen kilpailijansa!

Mutta jälkipolvet muistavat Marie Underin ja Aino Kallaksen suurina runoilijattarina, Artur Adsonin lähinnä vaimonsa paashi-poikana ja Siurun kahvinkeittäjänä.

Tuglas sõnas ja pildis

Keväällä vieraillessani Tartossa yövyin Vikerkaaren külalistemajassa, pari kilometriä keskustasta, Toomemäen takana. Viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä sateen-tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani (mutta täynnä jännittynyttä odotusta, kuten aina vieraan kirjahyllyn ääressä…) tutkiskelemaan.

Silmiini osui silloin Looming-lehden sidottu vuosikerta vuodelta 1936. Otin niteen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman kirkastuttua läksin kävelemään kohti Toomemäkeä ja keskustaa.

Illemmalla Tarton yllätti oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta ”kesäisen vihmovasta” jollaista maalaillaan lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, parhaasta päästä.

Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja entuudestaankin tuttuun divariin. Aavistaen että sade tulee kestämään vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan. Muuta kyllä näytti mukaan tarttuvan, vaan ei noita lehtiä.

Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja oli sade hiukan laantunutkin. Sitten vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Erään kirjan selkämyksessä nimen F. Tuglas, poimin kirjan – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis (Kirjastus Eesti Raamat, 1966) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä oli tuona vuonna. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta, on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä teosta varten. Ja jokainen eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujen sivuillakin vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

Runoilija-professori Gustav Suits oli mukana itseoikeutettuna: artikkeli ”Tuglase pagulaspäevilt Soomes” on juuri vuodelta 1936. Kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä, salanimiä ja pakoilua, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli (Tuglasin mukaan) Suomessa enemmän opiskelijana kuin pakolaisena. Tuglas myös lainasi Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus johti aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin seuraan sattuessaan oltava sitten joku muu. Tuglas ei käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen nimi. No, vaikka sitten Lind, keksi Suits. Lehmus, mikä mainio salanimi tarttolaiselle…

Tuosta salanimisekoilusta puolestaan mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla ”K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi…

Joku oli vuosikausia myöhemmin Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä oli muuttunut olemukseltaan, että häntä ei kyllä ollut tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan (Muistelmat vuosilta 1895-1910; SKS 1986): Hämärässäkin kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli ”rikottava”, vaikka tekeytymällä raajarikoksi.

Tuglasilla oli myös – Suitsin mukaan – tottumus vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus. Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun laukut nopeaa lähtöä kohti tuntematonta oli jatkuvasti pakattuina; jolloin Elon päiväkirjat olivat mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin pääministeri ja presidentti, Vares – puolestaan runoilee pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. ”Loov inimene”, Luova ihminen, on runon nimi.

Kirjailija ja Varesin nukkehallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 ”Esimesi muljeid” (Ensimmäisiä vaikutelmia) -esseessään Tuglasin (tuolloin vielä nimeltään Mihkelson) novellien vaikutusta koulupoika-Semperiin (joka tosin oli vain kuusi vuotta idoliaan nuorempi). Tuglasin tyyli oli tehnyt syvän – ja pysyvän – vaikutuksen. Vaikka Semper lukiessaan oli tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!

Jaan Kross on hänkin tehnyt Tuglasille kunniaa runomitalla (1965). Runo lainaa nimensä ”Androgüüni päev” Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta.

Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.

Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, ”Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…

Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.

Ja mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, ei voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingissä) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.

Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla on havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin maaliskuulta 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa (Elon kirja, SKS 1990):

Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.

Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uusi Suomi -lehdessä 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin Suljetut vaunutkin tarinaansa voimakkaasti perustaa.

Todettakoon myös, että Suljetuissa vaunuissa on pieni vaatimaton pätkä valdesianaa siinäkin.

Elagu Valdes!

E. Valterin näkemys Tuglasin työasennosta – ja -paikasta. Myös ”Suljetuissa vaunuissa'” Tuglas kertoo intohimostaan kirjastoihin.

(Kaikki Tuglas-kuvat teoksesta Friedebert Tuglas sõnas ja pildis.)

Kadonnutta aikaa etsimässä

Tänään tulee V. A. Koskenniemen syntymästä kuluneeksi, hetkinen – 127 vuotta.

Koskennientä enempää kuin Waltariakaan ei Suljetuissa vaunuissa ole jalustalle nostettu, sillä kuten Fr. Tuglas kyseisen teoksen sivuilla toistaa omia sanojaan:

Suuret ovat olemassa joka tapauksessa, heitä ei voi vaieta hengiltä. Meidän tulee muistaa myös pieniä, heidän olemassaolonsa riippuu ymmärtämyksestämme ja kiinnostuksestamme.

Koskenniemet ja Waltarit ovat laakerinsa saaneet – ja ansainneet –, nyt on Vaaskiven aika. Suljettujen vaunujen näkökulma maisteriin pyrkii tavoittelemaan jotakin Tatun vastaavaa; professoriin se puolestaan on vain hieman viisto. Päinvastoin kuin Tatun, mikä todettakoon.

Päivänsankari tarjoaa joka tapauksessa aasinsillan seuraavaan:

(Tosin onko nyt edetty niin pitkälle, että Suljettujen vaunujen kirjoittaja alkaa selitellä ja puolustella ratkaisujaan? Ei, kerrottakoon vain yksi pieni anekdootti – selittelyt jääkööt siihen.)

Tarkoitamme teoksen alaotsikkoa, jo kliseeksi muodotunutta fraasia

”Kadonnutta aikaa etsimässä”.

Suljettujen vaunujen kirjoittaminen oli jo alkumetreiltään lähtien menneen ja kadonneen ajan etsimistä ja hahmottamista, ensin joidenkin yksittäisten henkilöiden, sitten 30-luvun, viimein yhden kaupungin ja kokonaisen kansan.

Kun muistui mieleen Tatun ihastus Marcel Proustin (syntymäpäivä ylihuomenna…)  tuonnimiseen teokseen (ransk. À la recherche du temps perdu), alkoi tuo alaotsikkoidea houkuttaa yhä vahvemmin.

Vanha unelmani romaanista, jossa ei sanottavasti tapahtuisi mitään, mutta jossa pyrittäisiin valottamaan ”sisäistä tapahtumista”, ajatuksen ja tunteen salattuja liikahteluja, on Proustia lukiessani uudelleen herännyt eloon.

Näin kirjoittaa Tatu Elinalle talvella 1936, teoksen ruotsinkielisen laitoksen hankittuaan.

Mutta silti vielä epäilytti, ”Kadonnutta aikaa etsimässä” oli jotenkin liian helppo ratkaisu…

Suljettuihin vaunuihin syntyi kuitenkin kohtaus Waltarin, Vaaskiven ja kriitikko Lauri Viljasen  ”törmäämisestä”, kohtaus johon solahti sopivasti tuo Proustin teos. Ehkä siinä oli riittävä viittaus.

Sitten, juuri ennen vihoviimeisen käsikirjoitusversion lähettämistä, osui silmiin aiemmin noteeraamatta jäänyt Vaaskiven Koskenniemi-artikkeli (Suomalainen Suomi 6/1935), jossa Tatu esittelee arvostatavasti Koskenniemen omaelämäkerrallisen teoksen Onnen antimet (WSOY 1935).

Hän oli otsikoinut pienen taideluomansa ”Kadonnutta aikaa etsimässä”…

Päätös oli nyt selvä ja vakaa. Tehtäköön tässä kunniaa T. Vaaskivelle ja hänen muistolleen.

Kivisild – yksi Tarton symboleista

Keisarinna Katariina Suuren määräyksestä ja hyvältä osin kustantamanakin rakennettiin taas kerran palaneeseen Tarttoon muhkea kivisilta (valm. 1784), ainoalaatuisensa niillä leveysasteilla.

Sillasta tuli yksi Tarton symboleista.

Vetäytyessään saksalaisten tieltä 1941 neuvostomiehittäjät räjäyttivät sen. Oikeastaan aika turhaan, koska kapea silta soveltui huonosti sotilastarkoituksiin. Mutta olihan silta symboli, joten lienee ollut kysymys lähinnä ”symbolisesta eleestä”.

Myöhemmin tutuksi tullut neuvostolaatu näkyi tosin tässäkin: räjäytys jäi pahasti puolitiehen, silta osin pystyyn mutta rumaksi torsoksi.

Kun saksalaismiehittäjät aikanaan pakenivat palaavia venäläisiä, he suorittivat saman symbolisen eleen, yhtä turhan ja symbolisen, mutta kiireestään huolimatta saksalaisella täsmällisyydellä. Enää Katariinan kauniista sillasta ei jäänyt kuin kiviä.

Tilalle rakennettiin myöhemmin siro kaarisilta jalankulkijoita ja pyöräilijöitä varten.

Vielä myöhemmin, sitten kun vanhan julkinen muistelu oli taas sallittua, sillan kupeeseen pystytettiin kivisillan muistomerkki, teräksinen miniatyyri.

Mutta on jäljellä sentään yksi alkuperäinenkin muisto – ja sen syntyä ovat Tatu ja Elina Suljetuissa vaunuissa todistamassa kesällä 1937.

Eräs tähdenlento

 

Aino Kallaksen Koidula-monografia Tähdenlento on vähän kuin Vaaskiven Sillanpää-elämäkerta, ainoita lajissaan kummankin kirjailijan tuotannossa.

Kesän kuluessa Kallaksen runoilijakuvaa hahmotellessaan Tatu tietysti tutustuu myös Tähdenlentoon – ehkä jopa sen kumpaankin painokseen, myöhemmistä kynänjäljistään ja Suljetuissa vaunuissa esiintyvistä mietteistään päätellen.

Teos ilmestyi nimittäin jo vuonna 1915, ja lähes vastikään (1935) oli julkaistu toinen, täydennetty painos: uusia lähteitä, kirjeitä ja kuvia, oli tullut Kallaksen saataville. Ja joitain ikävimpiä luonnehdintoja, rohkeimpia ”psykoloogillisia” tulkintojaan kohteestaan oli kirjailijatar myös vaivihkaa poistanut – seikkoja jotka Tatun silmään epäilemättä nekin ovat tarttuneet. 

Mutta eräitä noista Kallaksen säilyttämistä kuvauksista Tatu värittää tyylilleen uskollisesti yhdessä matkaesseessään, saa muinaiset henkilöt elämään ja hengittämään.

Suljettujen vaunujen sivuilla poiketaan tuo matkakertomus kourassa niissä kortteleissa, joissa Jannsenien, siis Lydia Koidulankin, koti Tartossa aikoinaan sijaitsi.

Samoilla nurkilla asui myöhemmin myös Aino Kallas, mutta hänen muinaisesta kodistaan ei ole jäljellä edes tunnettua pihapuuta, ei mitään sellaista kuin Koidulan puutarhan muhkea tammi, jonka runkoon Lydian kaheli veli oli päätään hakannut, ja joka yhä ylväänä hallitsee betonisten kerrostalojen välistä sisäpihaa.

Samoin käydään Pärnussa Lydian lapsuudenkodissa, joka nykyään toimii kotimuseona. Ja jossa vallan hurmaava vanha rouva esittelee Jannsenien tarvekaluja ja tilpehöörejä.

Kahvin jumalattaresta

Jos Loistavan Armfeltin paroni peittyi pitseihin ja jäi muhkeiden kulissiensa taa, niin Suljetuissa vaunuissa tarina tahtoo hukkua kahviin…

Kahvin jumalatar oli Tatun huume ja pahe – niin kauan kuin kahvia riitti: sodan jatkuessa loppui kahvin saanti, ja sodan aiheuttamat pelkotilat, psykoosi, johtivat Tatun vakavampiin huumeriippuvuuksiin.

Suuri gastronomi Brillat-Savarin on kirjoittanut kahvin voimakkuudesta, että mies kestää suurenkin määrän viiniä päivässä, mutta samaa määrää kahvia ei. Tatun heikkoon fyysiseen kuntoon on nähty eräänä syynä hänen yksipuolinen ja epäterve ruokavalionsa läpi elämän: voileipää ja kahvia… Ja ainoa oikea tapa nauttia kahvi oli Tatun mielestä juoda se mustana, ”kuten Balzac”.

Mutta vielä kesällä 1937 kaikki oli valoisampaa; terveyttä, kahvia ja kahviseuraa oli yllin kyllin. Ja ne kahvilat! Helsingissä taiteilijakahviloiksi luettavia oli oikeastaan vain Brondiini, ”Bronda”, pienessä Tartossa useampiakin: Werner, Ko-Ko-Ko ja Athena etunenässä. Ja kun myös Tatun uudet tuttavuudet niissä lähes asuivat, on tähän aiheeseen nähty syytä pysähtyä pitemmäksikin aikaa, ja myös Tarton kahviloiden nykypäivään.

Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä

Friedebert Tuglas (1886-1971), yksi Viron suurimmista ja merkittävimmistä kirjailijoista, esseisti ja kirjallisuustieteilijä, oli vuoden 1904 vallankumouksen pakolaisia, Suomen-ystävä ja patriootti. Kirjailija, jolle ehdotettiin jopa Nobel-palkintoa.

Mies josta on kirjoitettu paljon – mutta ei elämäkertaa.  Ja joka itse jo varhain kirjoitti muistelmansa – mutta vain nuoruuden vuosiltaan, lopettaen suunnilleen siihen kohtaan kun näki Italiassa nälkää.

Henkilö, jonka presidentti Urho Kekkonen toivoi nimenomaan saavansa tavata kuuluisalla Viron-matkallaan 1964.

Mies joka sanoi, ettei koskaan ollut tavannut yhtään kaimaansa – eikä edes ollut kuullut sellaisia olevan olemassakaan…

Hän oli myös Aino Kallaksen läheinen ystävä, ja Tartossa Tatun kahviseuraa ja keskustelukumppani, ja saa siksi tärkeän roolin Suljettujen vaunujen näytelmässä.

Tuglas jatkaa valittelemalla Tarton hellettä ja tylsyyttä. Ne olivat kuulemma jokakesäisiä molemmat, heinäkuu oli suorastaan sietämätön, sen hän pyrki viettämään missä tahansa muualla. Heinäkuisessa Tartossa kun ei tapahtunut mitään, eikä täällä pystynyt oikein työskentelemäänkään. Sitten hän alkaa muistella jotain kaukaista kesää, jolloin kuumuus koetteli kaupunkia aivan erityisesti, aivan kuten nyt. Silloinkin oli huolestuneina kuulosteltu kaukaa kantautuvia sotauutisia, Venäjän ja Japanin sotaa Tuglas tarkoitti.

(Suljetut Vaunut, luku XXV)

Eikä näissä Cafe Wernerin loosheissa käydyissä keskusteluissa tietysti voida olla sivuamatta myös Arthur Valdesia, Tuglasin mielikuvitushahmoa, joka oli alkanut elää omaa elämäänsä…

Wildekset

Eilisestä Armfeltin patsaasta juohtui mieleen jatkaa samantyyppistä patsastelua, nyt Eduard Vilden (aik. Wilde) ja sukunimikaimansa Oscarin.

En tiedä, missä tai millä penkillä rehvakas paroni oli istuskelevinaan (paitsi että nykyään Halikossa), mutta näiden ”Wildeksien” penkki sijoittuu jonnekin Berliiniin ja 1890-luvun alkuvuosiin. Ja nykyään on tiiliseinä taustana silläkin.

Mutta näistäkin enemmän Suljetuissa vaunuissa.

Nyt herrojen takana sijaitsee mainio Lokaal Vilde – kesäinen lounas sen terassilla virittää hyvin jalkamatkalle Tatun jäljissä Toomemäen  lehteviin puistoihin…

Eduard Vilde kuului niihin 1900-luvun alkuvuosien pakolaisiin, jotka löysivät turvan Suomesta. Hänen piilonsa oli Helsingin Lammassaaressa. Joka paikan tuntee, tietää että turvapaikaksi se on sangen mukava – paitsi tiukan paikan tullen paeta. Mutta Eduard selvisi, viime tingassa.

Hänen viimeinen leposijansa on Tallinnan Metsakalmistussa.

Eräs juhannuksenjälkeinen miete ugrilaisesta rodusta

Tänään  Suljettuihin vaunuihin tai Vaaskiveenkin (vaikka hän innokas rantauimari olikin) vähän kevyemmin linkittyvä postaus.

Juhannusta on siis taas vietetty perinteisin menoin: kinkkua sulateltu kiukaan lämmössä, otettu olutta ja viinaa, sitten miehestä mittaa, rattiin ruvettu ja kiinni jääty.

Ja tämä viinan ja veden epäterve sekoittaminen! Viinaa raakana ja sitten vesille. Mieluiten vielä kiikkerällä ruuhella tai miehekkäästi perhostellen pitkin suviöistä järvenselkää. Sekoitussuhde pullo viinaa  järvelliseen vettä on usein kohtalokas.

Nyt kun hukkuneet on taas naarattu ja kansa primitiivisiä juomatapojaan hetken taivastellut, voi kääntää katseen Suomenlahden etelärannalle: ollaanko siellä yhtä ugreja?

No: Oluen myynti oli juhannusviikonloppuna huipussaan, rattijuoppoja ajoi tutkaan yhtenä köytenä, riehuttukin oli.

Mutta hukkumisonnettomuuksista ei havaintoja.

Purreeko Virossa valistus paremmin kuin meillä?

Ehkä siellä ollaan hiukan – Tatun viljelemää termiä käyttäen – eurooppalaisempia kuin täällä pohjoisempana. Ei aivan niin primitiivisiä, hiukan pehmeämpiä, jotenkin tolkullisempia.

Jostakin sellaisesta saattaisi kertoa tämäkin:

Aivan oikein, zoomataanpa hiukan lähemmäksi:

Selvä merkki eurooppalaisesta sivistyksestä!

Perin vaikeaa on kuvitella Suomeen kukkakauppaa, joka vielä yön tunneilla palvelujaan tarjoaisi. Mutta Virossa asia on toisin. Vaikka viinaa juodaan ja kännipäissään kaahaillaan, niin kukkia pitää voida ostaa lähes yön ympäri.

 

24.6. – Juhannuspäivä, Jaanipäev

Tänään on oikea Juhannus, se vanha ja 24. päivään kesäkuuta sidottu, se jota halutaan enää harvassa maassa viettää. Virossa halutaan.

Vuoden 1937 Juhannuspäivä sattui torstaiksi, siihen aikaan vielä meillä Suomessakin.

Kesäkuun Tatu Ja Elina asuvat erään madame Tkatschefin vuokralaisina, samassa osoitteessa – kuten heille pian selviää – jota Aino Kallaksen lapset olivat koulukotinaan pitäneet. Vanha madame on venäläinen emigrantti: Tatun näkökulmasta majapaikka on ”100-prosenttisen slaavilainen”, kaikkine heidän mukavuuttaan vartioivine ikoneineen, barokkikaappeineen ja epävireisine flyygeleineen – mikä riemastuttava kolmisointu! Ja taustalla kuuluu avoimesta ikkunasta tulviva Maarian kirkon naakkojen kirkuna, ”aitoa arkaaista musiikkia, jota Suomessa kuulee vain Turussa”.

Ja – toden totta – omat muistikuvani, tosin vasta varhaiselta 60-luvulta, ovat sangen samanlaiset: ensivisiitilläni Turkuun esittivät vanhempani (linnan ja tuomiokirkon ohella tietenkin…) pienelle helsinkiläispojalleen tuiki tuntemattomia naakkoja! Vielä vaatimaton lajituntemukseni oli juuri karttunut yhdellä!

Mutta tänä päivänähän noita, naakkoja, riittää joka kaupungissa. Porvoossa lienevät ne jo kohta suurin väestöryhmä. Ainakin äänekkäin. Ja ehdottomasti sympaattisin.

Juhannuspäivästä ja sen äänimaailmasta on Tatulla herkkä muisto; lainaus Suljetuista vaunuista, sen VI luvusta:

Maarian kirkosta, jonka näkee muistuttavan kovin Oulun tuomiokirkkoa, Tatu maalaa pienen kauniin tuokiokuvan, sen romaanisesta ja taivaita tavoittelemattomasta muodosta, naakoista sen räystäillä, häilyvistä kynttiläkruunuista sisällä, sen avoimista ovista juhannuspäivän hiljaisuuteen leviävistä urkujen hartaista sävelaalloista…

Matkaajat myös tunnistavat melodian: ”Oi Herra, siunaa ruhtinaamme… – sama ikimuistoinen ja veriin syöpynyt melodia, jonka jokainen venäläistä iettä kantanut kansa on valtaherroiltaan perinyt”, Tatu kirjoittaa.

Sota tuhosi yli puolet Tartosta, myös madame Tkatschefin kotitalon, eikä Maarian kirkkokaan ole entisensä:

Suljetuista vaunuista voimme edelleen lukea, että

[–] vanha rakennus numerossa 5 on kadonnut, ehkä juuri samassa pommituksessa tai keskityksessä kuin naapurustossa sijainnut Maarja kirikukin, heinäkuussa 1941. Tkatschefin osoitteessa toimii nyt Babysport OÜ. Entisen kirkon kohdalla Pepleri 1:ssä puolestaan on Viron maatalousyliopiston spordiklubi.

* * *

Tuo Vaaskiven mainitsema virsi, ”Oi Herra, siunaa ruhtinaamme”, päivitettiin jo seuraavana vuonna virsikirjan uudistuksen yhteydessä ja sai silloin nimekseen ”Oi Herra, korkein valtiaamme” (virsi 459, nyk. 579).

Virteen myös lisättiin rukous sukukansojemme, ”Suomen heimon”, puolesta.

linkki

Aino Kallas, yksi ”Suljettujen vaunujen” keskeisiä hahmoja

Juhannusaattona Vaaskivi vastaanottaa Otavalta tiedustelun, olisiko hän halukas kirjoittamaan lyhyen, kansantajuisen esittelyn Aino Kallaksen pian ilmestyvään kokoelmateokseen Valkea Laiva.

Vaaskivi vastaa myöntävästi, tietenkin. Kirjoittaminen on hänen kutsumuksensa ja sitä paitsi kuuluisuuden kynnys aivan askelen päässä. Ja Tartossa mahdollisuudet Kallaksen tuotantoon ja persoonaankin tutustumiseen ovat mainiot: useat Vaaskiven uudet tuttavuudet ovat Kallasten tuttuja ja ystäviä, heidän hyllyistään löytyvät varmasti runoilijattaren teokset – ja Tarton Yliopiston kirjastosta viimeistään, sinne Vaaskivellä on vapaa pääsy.

Käsillä olevien kirjojen avulla Vaaskivi perehtyy myös Kallaksen balladien tapahtuma- ja syntyseutuihin: Hiidenmaan historia ja olot tulevat tutuiksi, samoin piskuinen Kassarin saari Hiidenmaan kupeessa, paikka jossa Aino Kallas paraikaakin kesäänsä vietti.

Esittely, ”runoilijakuva”, valmistuu kesän kuluessa, mutta ”lyhyehkö” siitä ei lopulta tule: kustantajan toive noin kymmenen sivun mitasta häviää kirjoittajan toteutuksen lähes viidellekymmenelle.

Lyhyesti sanomisen hyvettä ei Vaaskivi koskaan tunnustanut.

Ote Suljettujen vaunujen II luvusta:

Mitä enemmän Vaaskivi kuulee Aino Kallaksesta ja lukee tämän tuotantoa, sen voimakkaammin hän tuntee, että Kassariin tulisi keretä. Eikä runoilijattarella itselläänkään tunnu olevan mitään ajatusta vastaan: Tatun korviin kantautuu pian, että häntä Kassarissa jo kovin odotetaan. Mutta työkiireitä riittää, tapaamisia Tartossa, ja hellekin vaatii veronsa. Auringonpalvoja ja rantauimari ei kovin kauas Emajoen ujulasta malta. Lähtö lykkääntyy…

Mistä nämä kaksi kirjailijaa olisivat tavatessaan sitten voineet keskustella? Kirjallisuudesta ja kahvista! Kummatkin olivat yhtälailla kirjallisuusihmisiä kuin kofeinistejakin. Ja jos vielä heidän jo yhteiseksi tullut ystävänsä kirjailija Friedebert Tuglas sattuisi seuraansa, niin olisi siinä jo kolme samanhenkistä…

Näitä keskusteluja käydään Suljettujen vaunujen sivuilla, Kallasten suvemajassa ja sen puutarhassa. Kuinka runoilijattaren nenään tuntuu  Sudenmorsianta lukiessa edelleen niin suon ja sammalen kuin kotoisan kahvinkin tuoksu – ja kuinka vaikea sitä edelleenkin on lukea.

Valitettavasti Aino Kallaksen 30-luvun päiväkirjat ”katosivat sodan melskeissä”, kulunutta sanontaa viljelläksemme. Mutta Kallaksen kirjeenvaihdon perusteella voi päätellä hänen lämpimän suhtautumisensa Vaaskiveen. Olisiko hän jopa suunnitellut, Sillanpään esimerkistä innostuneena, Vaaskiveä elämäkerturikseen…