„Suljetut vaunut” Martin markkinoilla 23.–24.11. Kaapelitehtaalla

***************

„Suljetuista vaunuista” sanottua:

„Mystisen tuntemattoman J.Tapion alias Jukka Kostiaisen [teos on] mahtava kunnianosoitus Tatu Vaaskivelle – kirjailijalle, joka muun toimeliaisuutensa ohella jätti jälkensä myös suomalais-virolaisiin suhteiisiin.“

„Suljetuilla vaunuilla on sanottavaa muun muassa Aino Kallaksen harrastajille sekä niille, jotka tuntevat Friedebert Tuglaksen luoman olemattoman kirjailijan Arthur Valdesin; mainittakoon, että aikanaan Vaaskivikin edisti Valdesianaa suuresti.”

„Suljetut vaunut menee tämän vuosituhannen virokirjojen ehdottomaan kärkeen.“

(Hannu Oittinen, ELO 3/2013)

********************

Teos on ilmestynyt myös viroksi nimellä „Kinnises tõllas“ (Atlex 2013) Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotispäivien juhlajulkaisuna.

Suljetuttuja vaunuja” on jälleen saatavissa Suomen Viro-yhdistysten liitto ry:n kirjamyyntipisteestä Martin markkinoilla.

Martin markkinat 23.–24.11.2013 Helsingin Kaapelitehtaalla

http://www.martinmarkkinat.fi/

**********************

Haikarat valkosulat, osa II: Loppu (tai Alku)

Nyt on kaunis hetki päättää tämän blogin pitäminen.

Lähes päivälleen 11 kuukautta sitten aloin kirjoittaa kriitikko ja kirjailija T. Vaaskivestä, Suljetut vaunut -käsikirjoituksestani, sen henkilöistä, syntymisestä, toivottomasta yrityksestä ylittää julkaisukynnys, omakustanteesta – ja viimein kiinnostuksen (tai peräti innostuksen) heräämisestä Tartossa, kirjan virontamisesta, julkaisusta…

Eilen ilmestyneessä Tuglas-seuran ELO-lehdessä (3/2013) esittelee toimittaja, kirjailija Hannu Oittinen niin teokseni (sekä Suljetut vaunut että Kinnises tõllas) kuin Ants Paikren kokoaman ja virontaman Vaaskivi-kokoelman Maarjamaa, ja tekee tämän kaiken sangen sievin sanakääntein.

Siitä muodostakoon valveutunut lukija itse käsityksensä, kuinka lähelle ”tämän vuosituhannen virokirjojen ehdotonta kärkeä” Suljetut vaunut yltää. Mutta se, että artikkelin kirjoittaja näkee meidän, Paikren ja minun, työmme ”mahtavana kunnianosoituksena Tatu Vaaskivelle” – se kyllä lämmittää!

Sillä juuri sitä minä läksin muutama vuosi sitten tekemään, kunnianosoitusta tuolloin 100-vuotissyntymävuottaan lähestyneelle unohdetulle Vaaskivelle. Ja nimenomaan asia edellä, kirjoittajan omaa persoonaa esille kummemmin nostamatta.

Toki siihen sisältyi myös tietoinen koe: kuinka pitkälle tuntematon amatööri tällä keinoin pääsee? Näin pitkälle, sen tiedämme nyt. Ei pidemmälle, mutta tänne asti.

Tähän on siis hyvä lopettaa.

Mutta jotain lähes mystistä tässä kyllä viime aikoina on ollut.

Kun vierailin huhtikuussa Tartossa kertomassa Vaaskivestä ja Kinnises tõllas -teoksestani, yllätti tarttolaiset samaan aikaan valtaisa, suorastaan ennennäkemätön parvi kattohaikaroita. Nuo Tatun haikarat valkosulat kun eivät yleensä suuriin parviin keräänny.

20130515 HS Haikarat

Eilen, kun ELO ilmestyi tilaajilleen, ilmestyi myös meille, tänne sillan pohjoispäähän, muutama noita jaloja lintuja, jotka eivät täällä koskaan pesi, ja jotka – Vaaskiven sanoin – ”symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Tai symbolisoisivatko itsensä Vaaskiven henkeä?!

Nuo tänne pohjoiseen saapuneet eivät nimittäin olleet eksyksissä. Ne olivat katsastamassa mahdollisia uusia pesintäpaikkoja.

Toivottavasti löytävät sopivia. Dixi.

Terve, Vaaskivi!

Talo Emajoen yläpuolella

Eesti kirjandus- ja rahvaluuleteadlane August Annist elas ja töötas selles majas...

Kirjallisuustieteilijä August Annistin ”italialaistyylisessä huvilassa” vierailivat mm. Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi.

Nuori nainen on viettänyt viime päivät sekasortoisten ajatusten vallassa. Kuinka hän saattoi käyttäytyä silloin niin arvottomasti, keimailla vieraalle miehelle – sallia sen kaiken! Ja kuinka mies teetteli isällistä ja huolenpitoa! Silitti hänen hiuksiaan, joihin vain hänen oma rakkaansa oli milloinkaan koskenut. Ja sanoi sitten sen sanan. Voi, hän tunsi itsensä saastutetuksi.

Mutta hitaasti oli vastenmielisyys miestä kohtaan alkanut hellittää, mieleen olivat nousseet yhteiset keskustelut, miehen älykkyys, hauskuuskin.

Niin hän nyt kävelee illan hämärissä, yhä jatkuvan räntäsateen keskellä pienen kaupungin katuja tämän vierellä. Välillä mies auttaa häntä kohteliaasti yli suurempien lammikoiden ja liukkaampien kivetysten, varovasti, herrasmiehen tavoin.

Viimein mies ehdottaa sateensuojaa eräässä talossa, aivan lähellä, Tähtveren puiston reunalla: se on hänen tuleva kotinsa, vielä keskeneräinen tosin, mies kertoo. Tyttö toki tietää, että juuri tuollaisiin ehdotuksiin ei koskaan tulisi nuoren naisen suostua, mutta jokin miehen äänessä, koko tämän olemuksessa, saa hänet vakuuttumaan tämän vilpittömyydestä. Hän tuntee olevansa turvassa, ystävän seurassa. Ja myös sen hän tuntee, että tämä on perin kummallinen ilta, siinä on jotakin, aivan varmasti on – hän vain ei oikein saa selvää, mitä.

Autiossa talossa, lastujen ja sahajauhon keskellä, tyttö istuu jonkun pakkilaatikon kannelle märkiä jalkojaan lepuuttaakseen, mies sytyttää takkaan tulet, lepattavat liekit valaisevat kauniisti pimeää ja epäselvää huonetta. He tuijottavat liekkeihin, kumartuvat hiukan lähemmäksi lämpöä, märät päällysvaatteet höyryävät. Sitten tuli hiipuu, hiillos heittää hohteensa tytön kasvoille. Hän tietää miehen katselevan häntä, ”siinä oli niin paljon alakuloisuutta ja hiljaista kaipuuta ja yksinäisyyttä” – jotain joka sekä koski että hyväili.”

Tyttö ajattelee, ettei tiedä, oliko hän kaunis siinä tulen hohteessa, mutta kuitenkin jotakin, jota miehellä ei ollut ja jota tämä ikävöi.

Hiilloksen hehku sammuu. Mies ei lisää puita, ei liikahdakaan. Onko se merkki, tyttö ajattelee – merkki hänen astua askel eteenpäin, tai palata takaisin omaan elämäänsä. Hän nousee ylös, mies sanoo jotakin vitsikkääksi tarkoitettua, tyttö tarttuu siihen. Molemmat nauravat. Mutta kummankin naurussa häivähtää marraskuinen ilta.

Mies auttaa takin tytön ylle. Aivan ohikiitävän hetken ajan tästä tuntuu, kuin mies olisi rajusti vetänyt hänet syliinsä, mutta ei, tämä vain kääntyy pois ja avaa oven. He astuvat kattoterassille, kaukana alhaalla tuikkivat Tarton tulet. He katselevat niitä kauan. Tyttö ajattelee tuota pientä kaupunkia, jossa oli kokenut niin suurta tuskaa ja jota hän ei enää koskaan näkisi kun hän pian palaisi takaisin kotimaahan. Ja tuota miestä, itseään vanhempaa ”kirjallisuustohtoria”, sitä miten tämä kyllä hänet unohtaisi kun hän oli mennyt.

 * * *

Neljä vuotta myöhemmin, eräänä kauniina kesäkuisena iltana tuolla samaisella kattoterassilla istuu pieni hilpeä seurue. Puutarhasta kohoaa jasmiinien huumaava tuoksu, taustalla kuuluu lammen suihkulähteen verkkainen solina.

Suomalaisvieraat kertovat kuulumisia kotimaastaan, puhutaan kesäsuunnitelmista, Sillanpään pian ilmestyvästä elämäkerrasta, hänen teoksistaan, ne ovat kaikille tuttuja.

Emäntä poistuu hetkeksi sisään katsomaan, että perheen pieni tytär, heidän esikoisensa, nukkuu rauhallisesti, palaa sitten tuoden lisää mansikoita vierailleen, istuu miehensä viereen, aivan liki.  Mies katsoo hymyillen vaimoonsa ja kiittää, sanoo mansikoiden olevan omasta puutarhasta, vaimon hoivaamia. Jatkaa sitten, muka itseään kehaisten, että on siellä hänelläkin satoa tulossa: tänä vuonna hän aikoo poimia ensimmäiset viinirypäleet.

Ilta pimenee, isäntä nousee sytyttämään katon kulmiin roviot, liekit leimuavat kauniisti sinisentummaa, päivän helteestä yhä kuumaa taivasta vasten. Vieraat kurottuvat katsomaan alapuolella virtaavaa Emajokea, hopeanauhana se virtaa tuon taulun taustalla, halki pienen, nukkuvan kaupungin.

Aivan ohikiitävän hetken häivähtää miehen mielessä eräs jo hyvin kaukaiselta tuntuva marraskuinen ilta tässä samassa paikassa, nuori suomalaisrunoilijatar, jonka äskettäisestä kuolemasta vain hetki sitten oli vaihdettu muutama sana. Sitten hän kohentaa tulia, noutaa sisältä lisää viiniä ja villahuivin vaimonsa hartioille, vetää tämän vaivihkaa itseään vasten.

Jossakin kaukana jyrähtää ukkonen, mutta sen ääni hukkuu seurueen iloiseen rupatteluun.

[Lähteet: Saima Harmajan julkaistut kirjeet ja päiväkirjat, Tatu Vaaskiven julkaistut kirjeet]

* * * * * *

Tänään 8.5. tulee kuluneeksi 100 vuotta Saima Harmajan syntymästä. Aamun Helsingin Sanomissa Mervi Kantokorpi aloittaa toista sivua laajan Harmaja-artikkelinsa seuraavasti:

Jokainen klassikko tarvitsee lukijansa kestääkseen aikaa. Saima Harmaja tekee sen vielä 100 vuotta syntymänsä jälkeen.

Ja Kantokorpi toteaa lopuksi:

Kunpa jokaisella yli satavuotiaalla klassikolla olisi samanlainen faniklubi, joka innolla toisi kirjailijansa osaksi uusia lukijakuntia.

Niinpä. Tuollaisen faniklubin olisi tarvinnut varmaan T. Vaaskivikin viime vuonna kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 100 vuotta. Uutiskynnystä ei ilman sellaista ylitetä: esimerkiksi Hesari ei edes maininnut Vaaskiven juhlavuodesta, laajemmista hehkutteluista puhumattakaan. Eikä tilanne ollut juuri kummempi muidenkaan viestimien kohdalla.

Kuka tätä oikein lukee?!

Epäilemättä olen leikkinyt tutkijaa mitään koulutusta omaamatta, esittänyt ajattelijaa sangen vaatimattomin valmiuksin ja pyrkinyt olemaan kirjailija perin puutteellisin taidoin.

Toisaalta kenenkäänhän ei ole ollut pakko aikaansa pikku teokseni ääressä kuluttaa, ei edes lukea tätä blogia.

Mutta tämä hakukonemeininki ja tagit, kategoriat sun muut – ne ovat kyllä merkillisiä juttuja.

Naputat Googleen (tai mihin nyt naputatkaan) ”venäläinen vuohenjuusto” – ja parissa sekunnissa huomaat olevasi jonkun hörhön Vaaskivi-blogissa. Kurat! Uskomatonta.

Nyt kun 300 päivää on jo hyvinkin kulunut tämän Suljetut vaunut -blogin aloittamisesta, katselin vähän, millä keinoin tänne kuukausien kuluessa on päädytty. Voi yhren kerran… Toivottavasti olette saaneet jotakin, yllättyneet edes. En tiedä.

Aale Tynnin Satuaapinen - N niin kuin neekeri

”Neekeri koulussa” tai ”uuninluukut virosta” eivät nyt aivan olleet päällimmäisinä ajatuksissani, kun otsa rypyssä postauksiani taoin. Tai edes ”viinaa virosta tarto”.

Tai entäs ”tarvitsen pikaisesti lainaa 2012@inbox.fi”?  Sorry, ei ole mistä lainata. Oikein maksullisessa lehdessä julkaistusta Vaaskivi-artikkelistani ei herunut latiakaan, eikä sinällään ihan miellyttävä korvaus käännösoikeuksista kattanut oikein kirjoituskulujakaan. Pummaa siis muualta, palun. Tämä meni puhtaasti kulttuuritekojen piikkiin, ei bisneksen. Saati että olisi luonut pohjaa pankkiiritoiminnalle.

Joka tapauksessa lähes 500:a erilaista (tunnistettua) haku(sana)a on käytetty kun tälle sivustolle on päädytty.

Pelkästään Aino Kallakseen, hänen tuotantoonsa, perheeseensä ja elämäänsä liittyviä hakusanoja on yli 50 erilaista (”oskar kallas”, ”virve kallas päss”, ”sudenmorsian”…).

Aino Kalda portree Konrad Mägi 1918

Nelisenkymmentä erilaista liittyy puolestaan Suljettuihin vaunuihin tai sen kirjoittajaan (”kuka on j.tapio”, esimerkiksi).

Hienoa sentään, että jälkimmäisestä on tehty hakuja kaikkiaan kolminkertainen määrä runoilijattareen verrattuna. (Ja sekin kyllä, ettei kukaan kirjoittanut ”kuka on aino kallas”.)

Yllätysnimi oli Heidi Köngäksen Dora, Dora. Tai paremminkin ”annemarie kempf” – pelkästään tarkalleen sillä oli hakuja yli 50 kertaa, ja muita selvästi tuohon teokseen viittaavia (kempf, speer, dora dora ja niiden erilaiset väärinkirjoitetut muunnelmat ym…) kolmisenkymmentä erilaista.

Tatu Vaaskivi ja Gustav Mauritz Armfelt olivat loistava parivaljakko seuraavilla sijoilla. Hyvä näin!

Vaatimaton muistomerkki Hietasaaressa

Loikkarikirjailija Taisto Huuskonen, juhlavuottaan viettävä Saima Harmaja ja vastikään edesmennyt professori Kai Laitinen nousivat myös esiin; samoin virolaisikonit Jaan Kross ja Friedebert Tuglas. Helsingin Sanomien 12.1. julkaistu Alma M. Karlin -artikkeli oli tullut luetuksi, senkin huomasi vierailujen määrästä.

Alma M. Karlin: Yksin maailman ääriin

Mutta – totuuden nimissä – vierailujen kokonaismäärä on ollut varsin vaatimaton. Niin että kenenkään ei tarvitse olla huolissaan maineensa tai kunniansa puolesta, jos vaikka olenkin huolimattomilla tai huolettomilla sanakäänteilläni tuntunut niitä joskus tölvivän. (Enpä tosin koskaan ole sellaiseen tietoisesti edes tähdännyt.)

Useammin on blogini lukijaksi päätynyt sellaisilla hauilla kuten ”epäluotettava kertoja” tai ”eino leinon käsiala”, kuin jollain tulevan merkkihenkilömme nimellä.

Jopa ”myydään kirjastoauto” on top 500:ssa korkeammalla.

pegasus

PS. Erityisesti mieltä lämmitti yksittäinen haku ”sanataidekoulutus”. Paitsi että tuo sana kuuluu mielestäni suomen kielen kauneimpiin, jonnekin sanan Lampientaipale (tiedättehän sen savolaisen paikkakunnan?) tuntumaan, se oli tässä myös aivan oikein kirjoitettu. Vertailun vuoksi sitten vaikkapa ”esittely vitriini seinälle” – onko kyse esittelyvitriinistä, vitriiniseinästä vai esittelyvitriiniseinästä, sitä emme tuosta voi päätellä. Mutta aivan sama, tästä osoitteesta ei apua löydy. Kielenhuoltoa noin laajemmin tarjoaa Kotus.

Viro vaalii epäkaupallisia kulttuurilehtiä – ja kansan yleissivistystä

Kaja Kunnas kirjoitti aamun Helsingin Sanomissa tänään 90-vuotispäiviään viettävästä Looming-lehdestä, yhdestä niistä noin puolesta tusinasta epäkaupallisesta kulttuurilehdestä, joita Virossa valtion voimakkaalla tuella julkaistaan.

Yksi tällaisista lehdistä, tai pitäisikö tässä paremminkin puhua julkaisusta, on vuonna 1957 Loomingin oheen perustettu Loomingu Raamatukogu, ”Loomingin kirjasto”.

Jos jostakin julkaisusta voi sanoa, että siinä mennään asia edellä, niin LR:stä. ”Teokset” ovat ulkoasultaan vain värittömiä ja vaatimattomia vihkosia, pehmeäkantisia, halvalle paperille painettuja – mutta niiden sisältö!

Historiansa ensimmäinen LR oli Pentti Haanpään Elu suurelt maanteelt, sangen mairittelevaa suomalaiselle kirjallisuudelle. Kun katsoo julkaisuluetteloa, ovat alkuvuosikymmeninä slaavilaiset nimet tietenkin voimakkaasti edustettuina, mutta kun LR:a julkaistiin parhaimmillaan 52 numeroa vuodessa (joukossa tosin kaksois- ja kolmoisnumeroita), mukaan mahtui myös paljon länsimaisia kirjailijoita, nimiä sellaisia kuten:

Zweig, Moravia, Green, Galsworthy, de Saint-Exupéry, Maugham, Lo-Johansson, Bradbury, Hemingway, Lessing

 

Aleksander Solženitsõn: Üks päev Ivan Denissovitši elus (LR 11-12/1963

Aleksander Solženitsõn: Üks päev Ivan Denissovitši elus (LR 11-12/1963

Ja nämä kaikki vielä 50-luvun puolella. Suomalaiskirjailijoista julkaistiin 50-luvulla mm. Katri Valan Maa rinnal sekä Veikko Huovisen Havukka-Aho mõtleja. Ja virolaisista neuvostovallan perinteisesti hyväksymiä Vildeä ja Tammsaarta sekä hiljalleen rehabilitoituvaa Tuglasta.

 

Timo K. Mukka: Laul Sipirja lastest (LR 47-48/1982)

Timo K. Mukka: Laul Sipirja lastest (LR 47-48/1982)

Viime vuonna ilmestyi kaikkiaan 18 teosta (vuoden viimeinen oli numero 40), joissa virolaisille nykynimille Kivirähkille ja Krullille tekevät seuraa mm. taannoin (22. huhtikuuta) esittelemäni pakolaiskirjailija Ristikivi sekä Strindberg, Havel – ja Lessing.

 

Hindrik Prants: Soome sild (LR 5/2008) - ks. blogi 21. huhtikuuta.

Hindrik Prants: Soome sild (LR 5/2008) – ks. blogi 21. huhtikuuta*.

Tänä vuonna ovat ehtineet markkinoille mm. surrealisti André Bretonin Nadja (ilmestynyt meillä 2007; Sammakko) sekä T. Vaaskiven Tarton-esseitä ja -kirjeitä sisältävä kokoelma Maarjamaa. josta siitäkin olen ehtinyt jo aiemmin (2. maaliskuuta) mainita.

 

Tatu Vaaskivi: Maarjamaa (LR 4-5/2013)

Tatu Vaaskivi: Maarjamaa (LR 4-5/2013)

Viro, ”läpeensä kaupallinen maa, joka noudattaa yltiöliberaalia talouspolitiikka”, kuten Kunnas artikkelissaan kirjoittaa, vaalii epäkaupallisia kulttuurilehtiä, koska ”symbolit ovat tärkeitä pienelle kulttuurille” ja ”kansallinen kulttuuri perustuu yhä kieleen”.

Mutta Viro vaalii samalla jotakin muutakin kuin omaa kieltään: pienen kansan kirjallista yleissivistystä, sitä eurooppalaista sivistystä, josta Suljetuissa vaunuissa Vaaskiven suulla kirjoitin. 

Viron kulttuuripolitiikkaan kuuluu tahto nostaa esiin menneiden aikojen nimiä, suuria ja pienempiä; muistuttaa entisaikojen kirjailijoiden teoksista ja elämästä (LR:n julkaisemiin teoksiin sisältyy myös milloin suppeampi, milloin laajempi kirjailijaesittely; Vaaskiven kohdalla se oli suorastaan muhkea: kääntäjä Ants Paikre on laatinut peräti 20-sivuisen pienoiselämäkerran hänestä).

Ja mihin hintaan! Alle kolmella eurolla pääsee tuollaisen kirjan omistajaksi. Myös kirjastot pääsevät, jolloin niillä on mahdollisuus kartuttaa kokoelmiaan edullisesti, mistä puolestaan kirjastojen käyttäjät hyötyvät.

 valik

 

Meillä pokkarituotanto – täysin kaupalliselta pohjalta ja ilman valtion tukea – voi joskus yltää tuollaisiin kulttuuritekoihin. Esimerkiksi Juhani Ahon pienoisromaani Yksin (WSOY 2011; Ahon syntymän 150-vuotisjuhlavuonna siis) ja Victor Hugon Kurjat (WSOY 2013) ovat sellaisia. (Joskin jälkimmäinen tiheään ladottuna ja pienellä kirjasimella ja silti lähes tuhat sivua käsittävänä on jo lähes haaste…) Hinnatkaan eivät hirvitä – mutta volyymissä ja yllättävyydessä häviämme kyllä ”eteläiselle veljeskansallemme” – ilmaus, jota ministeri Krista Kiuru toisaalla tämänpäiväisessä Hesarissa viljeli…

 

*Soome sild -juttu löytyy tästä.

„Kinnises tõllas“ muutamassa kirjastossa

En tiedä, kuinka Kinnises tõllas nyt Virossa myy, mutta ainakin voin seurailla kirjan lainaustilannetta Tarton Kaupunginkirjastossa.

Ja ihan mukavalta se näyttääkin: kaikki kirjaston viisi nidettä ovat lainassa!

Mukavaltahan se tuntuisi, jos painos myytäisiin loppuun.

Tiedustelin Oulun Kaupunginkirjastosta, ollaanko siellä kiinnostuneita ottamaan kokoelmiin yksi ilmainen tekijänkappale, Vaaskiven kaupungista kun on kysymys. Vastaus oli ilahtunut:

Hei!

Otamme mielellämme vastaan vironkielisenä laitoksena ”Suljetut vaunut”.

Kirjastollamme ei ole sitä ennestään.

Kiitos jo ennakkoon.

Ystävällisin terveisin…

Tarton kirjastoa kiinnosti kirjani tarttolaisuus, eli paikka johon tapahtumat sijoittuvat; Oulun puolestaan sen oululaisuus, siis kohdehenkilö T. Vaaskivi. Oulun suunnallahan on ollut kiinnostusta myös Suljettuja vaunuja kohtaan enemmän kuin muualla.

Tarjosin tekijänkappaletta myös kotikylällä, eli Porvoon Kaupunginkirjastoon. Vastaus oli ehkä hiukan hämmentävä:

Hankimme viime vuoden puolella aika ison satsin vironkielistä kirjallisuutta kirjastoon, joten olemme tällä hetkellä tyytyväiset valikoimaamme. Jos haluat, voit toki laittaa yhden lahjoituskappaleen tulemaan kirjastoomme.

Kiittäen,

Porvoon kaupunginkirjasto…

Nyt piti kyllä jäädä hetkeksi miettimään, että halusinko, oikeasti. Tokihan minä voisin ihan samaan hintaan (edullisemminkin, itse asiassa) olla laittamattakin.

Kauhean hienoa tietysti, että voi olla tyytyväinen työhönsä. Ja kun joku laitos on noin tyytyväinen tarjoamaansa palveluun, niin eittämättä ovat sitten asiakkaansakin. Vai?

Ei, ajattelin sitten, kai sinne Viro-hyllyyn yksi kapoinen pikku kirja kuitenkin mahtuu, saattaapa joku tarttolaislähtöinen porvoolainen siitä kiinnostuakin.

En minä kirjaani itsetyytyväiselle kirjastolle lahjoitakaan, vaan sen vironkielisille asiakkaille. Kirjoitin sisäkanteen:

Selle raamatu on kinkinud Porvoo Linnaraamatukogu eesti keelt lugevatele kasutajatele autor.

  

Karl Ristikivi – meillä tuntemattomaksi jäänyt suuri virolaiskirjailija

Karl Ristikivi (Eduard Ole 1969, Eesti Kirjanõusmuuseumin kokoelmat)

Karl Ristikivi (Eduard Ole 1969; Eesti Kirjanõusmuuseum; Tartu Linnamuuseumin kokoelmat)

Kirjailija, kriitikko ja kulttuuripersoona Karl Ristikivi (1912-1977) oli syntynyt samana vuonna kuin Tatu Vaaskivi (1912-1942). Hänen esikoisteoksensa Tuli ja raud ilmestyi 1938 kuten Vaaskiven ensimmäinen romaani Loistava Armfelt. Vaaskiven kuollessa 1942 Ristikivi oli julkaissut vasta kolme romaania (Vaaskivi kaksi, kolmas ilmestyi postuumisti). Mutta lopulta Ristikiven tuotanto käsitti kaikkiaan 17 romaania: Karl Ristikivi kohosi johtavaksi virolaiseksi prosaistiksi 1950 ja -60 luvulla.

Ja 100-vuotisjuhlavuonnaan 2012 hän oli yhtä muistettu ja juhlittu Virossa kuin Vaaskivi meillä unohdettu ja vaiettu.

Lue koko artikkeli Särön blogista.

Haikarat valkosulat – ehk üks üpris kummaline jutt II

Tatu Vaaskivi ehti saada valmiiksi vain vajaat 300 sivua pääteoksekseen suunnittelemastaan Kristus-romaanista Pyhä kevät.

Teoksen – tai käsikirjoituksen – tarina alkaa pääsiäisen kynnykseltä, ”Pontius Pilatuksen aikana”, ja viimeisessä valmistuneessa luvussa Jeshua on ehtinyt vasta Jerikoon.

Laajan kahdeksannen luvun Vaaskivi on otsikoinut nimellä Haikarat valkosulat.

Siinä on mm. seuraavanlainen kohta:

Niiden lepattavien siipien äänetön soitto muistutti itsensä aamuruskon säveletöntä juhlahymniä. Matkallaan tuolla hyvin korkealla jokaisen linnun ruusunpunaiset jalat olivat käpertyneet kurttuisiksi nyrkeiksi. Ja jos siipien havina olikin niin kuulumatonta, nuo hiilenkirkkaat laahaavat jalat tuntuivat rapisuttavan taivaan ääretöntä vaatetta, niin että Jairus miltei kuuli repeävän siniteltan kaiun, joka kiiri lintujen mukana ja häipyi pois. Kauas pohjoista kohti!

Suljetuissa vaunuissa kiinnitän huomioni useamman kerran Viron kattohaikaroihin – tai ajoittain niiden puuttumiseen – ja myös erääseen Vaaskiven haikara-kuvaukseen:

Edes komeita kattohaikaroita ei katseemme täällä tavoita, niitä sentään Tallinnan lounaisissa taajamissa esiintyy vielä runsaastikin. Ja meille, ikämme vaatimattomampien ja värittömämpien harmaahaikaroiden parissa eläneille, Eurooppa alkaa juuri kattohaikaroista, noista valkosulkaisista, joista Tatu myöhemmin kirjoitti kauniisti, että ”ne symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Kattohaikara oli selvästi tehnyt vaikutuksen Vaaskiveen hänen Tarton-matkallaan. Jopa siinä määrin, että hän valmisti sille tärkeää symbolista osaa suuressa romaanissaan. Valitettavasti Tatu uupui kesken työnsä: vain yhden lyhyen luvun hän jaksoi tuon jälkeen enää kirjoittaa lisää.

Kun talvella suunnittelin tätä viimeviikkoista Tarton-vierailuani, mielessä kävivät alkukevään lauhkeat säät, luonnon herääminen – ja palanneet haikarat (maaliskuun puolimaissa ne näille seuduille yleensä saapuvat).

Mutta kevät oli pahasti myöhässä myös Viron sydämessä, hanget kattoivat peltoja samalla tavoin kuin Porvoon seudullakin. Lund, ei lind.

Siksipä olikin sangen hämmentävää nähdä Vaaskivi-henkisen kirjaesittelyni jälkeisenä aamuna Postimees -lehden uutinen:

20130412 Tartu Postimees valge-toonekured

Linnut, jotka siis yleensä saapuvat paljon varhemmin keväällä (mutta eivät kuitenkaan lumelle, kuten myöhemmin annoin itselleni kertoa) ja yksittäisinä pieninä ryhminä, päättivät rynnistää juuri eilen satapäisenä parvena Tarttoon. Vastustamaton kutsu lentää… Haikarat valkosulat…

Tuo kuva ei tosin kovin kaksinen ole. Kyllä siitä haikaroita löytää, mutta olisi luullut kuvaajan saavan paremmankin. Ja ympäristö, sehän on kaatopaikka. Mutta haikarat eivät ole vegetaristeja ja kaatopaikalta löytyy varmasti jotain elävää ja kuollutta ravintoa niillekin. Hangilta vähemmän.

Kauniimpi otos on sen sijaan tämä, edelliseltä viikonlopulta Kongutasta, kolmisenkymmentä kilometriä Tartosta lounaaseen:

kured lumes

Jotain suorastaan japanilaisen herkkää siinä on.

Loppulaulua paitsi

Kinnises tõllas ehk kadunud aega otsimas

Tatu Vaaskiveä on nyt viety takaisin Tarttoon ja koettu muutenkin vankistaa kulttuurisiltaa yli Suomenlahden.

Lämpimät kiitokset Asko Tammelle, Katrin Raidille ja Annika Aasille, suurenmoisille yhteistyökumppaneilleni Tarton Kaupunginkirjastossa! Samoin kiitos Viron Kirjallisuusmuseon Sirje Oleskille, jonka apu ja tuki olivat suorastaan korvaamattomia kirjan esittelytilaisuudessa.

Tämä blogi alkaa nyt vedellä viimeisiään. Viitisen vuotta kestäneet vaatimattomat yritykseni T. Vaaskiven muiston henkiinherättämiseksi ovat viimein kulminoituneet Vaaskivi- (ja Tartto- !) teokseni julkaisemiseen Virossa. Tätä pidemmälle tuskin pääsen.

Lähipäivinä kirjoitan ehkä vielä joitakin postauksia Tarton-vierailuni tiimoilta, sen jälkeen siirryn toiselle kanavalle.

Mutta Vaaskiven muisto elää. Ja pieni, vaatimaton tuiju lepattaa myös Suomenlahden etelärannalla, siitä osoituksena kiinnostunut kuulijakunta eilen Tarton Kaupunginkirjastossa.

F. E. Sillanpään sanoin: ”Terve, Vaaskivi!”

Mies joka vei…

Kun noin kuukausi sitten (2.3.) kirjoitin Tatu Vaaskiven viemisestä takaisin Viroon ja Tarttoon, tunsin lievää suurempaa houkutusta rinnastaa tapaus erääseen anekdoottiin 70-luvun lopulta.

Mutta hiukan kaukaa haetulta (niin viimein totesin) tuntui punktohtori Esa Saarisen nimen mainitseminen tässä yhteydessä. Jotain rajaa näihin aasinsiltoihinkin…

Kuinka ollakaan, Esa Saarinen osoittautuu sangen aktuelliksi persoonaksi juuri nyt, Himas-jupakoinnin velloessa, kuten Helsingin Sanomien tänään ilmestyneestä Kuukausiliitteestä voimme todeta. Joten ehkä sitten palaan häneen.

Ilman muuta Hurriganes-musiikki. Eritoten pidän heidän Get on [Get on] -piisistään.

Näin tuore tohtori Saarinen Ilta-Sanomissa vuonna 1977 mielimusiikkia kysyttäessä, HS:n Saska Saarikosken mukaan.

Myöhemmin Kuukausiliitteen artikkelissa Esa paljastaa Hurriganesin olleen (suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen) pikkuveli-Vesan intohimo. Esa oli ymmärtänyt, ettei hänen omalla Beach Boys -diggailullaan suurta yleisöä lämmitetä ja päätti heittää toimittajalle jotain rankempaa, mediaseksikkäämpää, katu-uskottavuutta kartuttavampaa.

Ja paremmin suurta yleisöä puhuttelikin Remun englanti kuin BB:n – tai Saarisen itsensä.

Mutta miksi punktohtorin persoona vilahti mielessäni kun lähestyvästä kirjanjulkaisustani kirjoitin?

Esa intoili aikoinaan jossain kotibileissä (hilpeän itseironisesti), että ”hänet tullaan muistamaan miehenä, joka vei Hurriganesit Amerikkaan”.

No, ehkemme kuitenkaan muista. Iltapäivä- ja naistenlehtiä ahmiva rahvas muistaa Esan pantteribleiseristä, intelligentsia ja yritysmaailma varmaan paljosta merkityksekkäämmästäkin.

Mutta onnistunko minä nyt yhtään paremmin omissa kulttuuripyrinnöissäni yrittäessäni viedä T. Vaaskiveä Tarttoon?

Jääkö ensi torstain esiintymiseni Tarton Kaupunginkirjastossa samanlaiseksi hetkelliseksi kuriositeetiksi kuin Esan Berkleyn-kämpässään soittelema Roadrunner-älppäri: muutama vaivautunut kuulija; joku sanoo, että ihan jees; sitten siirrytään kiinnostavampiin juttuihin…

Saa senkin sitten nähdä, Tatu Vaaskiven sanoja lainatakseni.

Joka tapauksessa: Ketoon, ketoon!, Eski, näin kuusikymppisten kynnyksellä.

Ja terveiset samalla myös Liisalle, Kitulle, Taaville, Vepille, Vusille ja Artulle. Ja Tuupolle, tietenkin. Ja Littuselle.

Kalbo

Iloinen perhetapahtuma Tarvasjoella 31.3.1757 – Kustaa Mauri Armfelt

Tänään 31.3. on kreivi Gustav Mauritz (Kustaa Mauri) Armfeltin syntymäpäivä.

Armfelt oli hovimies, diplomaatti, kenraali, kulttuurihenkilö ja seikkailija – myös, kuten T. Vaaskivi toteaa, oman aikakautensa viimeinen edustaja. Toisaalta myös ensimmäinen suomalainen, jota saattoi kutsua eurooppalaiseksi, kosmopoliitiksi.

Ja juuri näistä syistä myös Vaaskiven kiinnostuksen kohde ja hänen esikoisromaaninsa keskushenkilö.

Vaaskivi tahtoi uudistaa suomalaista historiallista romaania, jonka näki ajautuneen 30-luvulla suoranaiseen alennustilaan. Ajan romaanien sankarit olivat hänen mielestään yksiulotteisia, epäuskottavia, persoonallisuudeltaan ohuiksi jääviä. Pelkkiä kulisseja, vailla mitään psykologista syvyyttä. Kriitikko ja kirjailija Vaaskivi halusi enemmän. Hänen oppi-isänään tässä oli itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig, joka omilla teoksillaan oli osoittanut historiallisen romaanin mahdollisuudet, Maria Stuartista ja Marie Antoinettesta kertovilla eritoten.

Vaaskivi tunsi myös itsensä eurooppalaiseksi – myöhemmin hänet on nähty jopa aikansa eurooppalaisimpana suomalaisena intellektuellina –, joten siinä suhteessa samanhenkinen kohdehenkilö oli hänelle varmasti houkuttava.

Useat 20- ja 30-luvun suomalaiset historialliset romaanit kertoivat sankarillisista taisteluista heimon ja kansan puolesta idän vainolaista vastaan, hurmahenkisesti ja paatoksella.

Sellaisia oli Suomen kansa saanut luettavakseen tarpeekseen asti, Vaaskivi saattoi myös pohtia. Nyt oli aika nostaa parrasvaloihin jotain vallan muuta, vaikkapa tällainen puuteroitu keikari, naistenmies ja seikkailija – jonka silmien alla ja sormien kautta syntyi pohjoisen Euroopan historiaa. Valita sankariksi upseeri ja kuninkaan uskottu, joka lopulta vaihtaa puolta ja ryhtyy ”vainolaisen” kätyriksi.

Tietysti Armfeltin arvo ja merkitys oli tunnettu ja tunnustettu sillä hetkellä kun ymmärrettiin Suomen aseman vahvistuneen maan statuksen muututtua Ruotsin syrjäisimmästä maakunnasta Venäjän keisarin suuriruhtinaskunnaksi. Ei Armfelt ollut kuka tahansa petturi tai takinkääntäjä.

Jotkut tietenkin saattoivat vielä kantaa kaunaa Armfeltia kohtaan, esimerkiksi turkulaiset.

Toimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 1/2012 Armfeltin ponnistelleen enemmän kuin kukaan toinen, että Helsingistä (joka tuolloin oli vielä rähjäinen pikkukaupunki vanhaan yliopistokaupunkiin Turkuun verrattuna) tehtäisiin uuden suuriruhtinaskunnan pääkaupunki.

Kun pääkaupungin johdolla on vappuisin tapana kukittaa tsaari Aleksanteri I:n patsas kiitollisuuden osoituksena tästä teosta, niin Hämäläinen toteaa, että ”Helsingin kaupungin kannattaisi viedä kukkaset myös Kustaa Mauri Armfeltin haudalle, sillä yhtä hyvää lobbaria kaupungilla ei ole ollut”. Ehkäpä pitäisi.

Kreivi on haudattu Halikkoon, lähelle Armfeltien sukukartanoa Åminnea.

Armfelt oli hengeltään täysiverinen rokokoo-ihminen, 1700-lukulainen. Kuollessaan 1814 vain 57-vuotiaana hän oli jäänne, aikakautensa viimeinen edustaja, kuten sanottu.

T. Vaaskivi lausuu Loistavan Armfeltinsa viimeisillä sivuilla kuolevan kreivin suulla:

Sietämätöntä luhistua näin, elää viimeiset aikansa sen tiedon vallassa, että ystävien pitkästä kirjavasta saatosta ei ole jäänyt jäljelle ainoatakaan, joka murehtisi hänen lähtöään tämän maailman teatterilavalta! Mitä hän oikeastaan oli merkinnyt noille naisille ja miehille, rakastajattarille ja uskotuille, kuninkaille ja ruhtinaille, jotka hän oli hurmannut hymyllään? No niin, olihan hän ohjannut heidän tekojaan, hän oli salaa ja huomaamatta antanut heille omat suunnitelmansa ja unelmansa, tehnyt heistä tahtonsa marionetteja. Mutta he olivat vetäytyneet pois – ja hän seisoi yksin. Kenties kaikki johtui vain siitä, että hän oli vieras tälle ajalle, jonka myrskyt olivat heittäneet hänet rannalle, tukehtumaan ja lahoamaan paikalleen. Millaisen koristeellisen kultakalan Jumala olikaan hänessä onkinut kuiville!

Tietäisipä kreivi vain mitä on eurooppalaisuus tarkoittaa tänä päivänä, tai mitä on suomalaisuus. Ja senkin että valta ja omaisuus, kartanot ja kaikki, ovat jo ammoin siirtyneet aatelistolta, ja päätyneet viimein pankinjohtajille.

Hiukan lisää hurmuriparonista blogissa 27.6.2012.

Ja enemmän tietenkin Suljetuissa Vaunuissa (tilaukset joko SVYL:in verkkopuodista tai tekijältä j.tapio.fi(at)gmail.com).

Loistavaa Armfeltia kannattaa metsästää divareista, esimerkiksi Antikvaarista.

Virpomisia blogiin eli ”Suljetut vaunut” ei koskaan ole ollut erite

Palmusunnuntai illassa, mutta:

Sattuipa taannoin silmiini Kymen Sanomien artikkeli (18.2.2013) Moni kirja on aluksi erite*.

Artikkelissa kysellään parilta kustannustoimittajalta ja kirjailijalta romaanien nimistä: millainen on hyvä nimi ja miten sellainen syntyy?

Hyvä nimi on artikkelin mukaan tarttuva ja iskevä, se kertoo jotain sisällöstä, on yleensä lyhyt, sisältää eri merkityksiä, ja herättää kiinnostusta ja tunteita.

Huono puolestaan on mm. liian arkinen, jo aiemmin käytetty, se ei jää mieleen, tai on itsetarkoituksellista kikkailua.

Mistä ja miten hyviä nimiä sitten syntyy? Toinen kustannustoimittajista kertoo joskus hysteerisiksi yltyneistä ideapalavereista, toinen kirjailijoista puolestaan muistelee yli yön kestäneitä mattobileitä viskipullon seurassa.

Suljettujen vaunujen (vaikkei se varsin mikään romaani olekaan) kohdalla ei mitään hysteerisiä joukkokokouksia tarvittu, ei edes yksinäistä viskihumalaa lattiatasossa.

Se ainoa oikea Nimi oli olemassa jo yli 70 vuotta sitten, keksittynä mutta lopulta käyttämättä jääneenä, unohtuneena. Kuin odottamassa että joku sen löytäisi uudelleen. Suljetut vaunut oli T. Vaaskiven esikoisromaanin työnimi, romaanin, jonka kustantaja (jonkin lapasesta lähteneen ideapalaverin jälkeenkö?) väänsi sitten Loistavaksi Armfeltiksi.

Ja mikä olisikaan ollut hienompi hetki tuon nimen uudelleen löytämiselle kuin Vaaskiven syntymän 100-vuotisjuhlavuosi ja hänestä (ja Loistavasta Armfeltista) kertova teos, olipa se sitten kaunokirjallisuutta tai mitä tahansa.

Näin siis omakustanteeni Suljetut vaunut vuonna 2012.

Olen ollut etuoikeutettu saadessani tehdä näin kunniaa Tatu Vaaskiven, tuon omaperäisen kirjallisuusneron, muistolle. Kirjoitin hänelle omistetun teoksen, hänen juhlavuonnaan, nimeten sen hänen itsensä keksimällä nimellä.

Sen olisi halutessaan (ja tajutessaan) voinut tehdä kuka tahansa toinenkin.

Niin tai näin, eivät päässeet siis päihteet eivätkä suomalaiset kustannustoimittajat vaikuttamaan tähän nimivalintaan.

Mutta noiden edellä esitettyjen kriteerien mukaan Suljetut vaunut -nimellä voi nähdä myös muita hyviksi katsottavia ominaisuuksia. Paitsi että se on ainoa laatuaan, se myös kertoo olennaisen sisällöstä, se on lisäksi lyhyt ja napakka – ja on kuin onkin monimerkityksinen.

Suomen kieli antaa jälkimmäiseen loistavan mahdollisuuden: sanalla ”vaunu” voi olla lukuisia eri merkityksiä. Se käy nimeksi yhtä hyvin ”paroonin” 1700-luvun lopulla käyttämille hevospeleille kuin niille sadoille, karjan kuljetukseen tarkoitetuille ja höyryveturien kiskomille, jotka kesällä 1941 lastattiin täyteen virolaisia ja ajettiin jonnekin itään.

Tämä monimerkityksisyys tosin valitettavasti osin hävittiin teoksen vironnoksen yhteydessä. Kinnises tõllas on käännöksen nimi ja tõld tarkoittaa nimenomaan sellaisia nelipyöräisiä, umpinaisia hevosvaunuja. Tosin joskus myös esim. “linjavaunua“, bussia, kuten suomessakin. Ja myös sellaisessa merkityksessähän vaunut teoksessani esiintyvät. Mutta nuo junanvaunut ovat aivan eri juttu, joten tämä sanaleikki ei virolaiselle lukijalle välttämättä avaudu.

Kirjani alkuperäinen, vaaskiveläinen, nimi säilyi kuitenkin siis vironnoksessakin lähes alkuperäisenä, vain sijamuoto muuttui.

Ja erittäin sympaattista oli sekin, että – toisin kuin yleensä meillä Suomessa – kirjoittaja pääsi myös vaikuttamaan teoksensa ulkoasuun, kannen kuvien valintaan ja sen värimaailmaan. Mielipidettäni ei ainoastaan kysytty, sitä myös kuunneltiin ja viimein noudatettiin.

En tosin tiedä, kuinka yleinen tällainen käytäntö on Maarjamaallakaan. Ehkä sielläkin yleensä toimitaan puhtaasti kaupallisin perustein, askelkuviot määrää se jonka kustannuksella mennään. Ja tämän teoksen kohdalla vain on ollut kysymys jostain veljeskansojen välisestä kulttuuriyhteistyöstä.

Jos näin, niin sopii minulle. Omalta vähäiseltä osaltani olen ollut uutta kiveä Suomen siltaan sovittamassa, ammoista heimoaatetta 2000-luvun moodiin päivittämässä.

Kun yksi suomalainen kustantaja perustelee hylkäävän vastauksensa sillä, että käsikirjoitukseni kohdehenkilö on suurelle yleisölle liian vieras – ja teoksen julkaiseminen näin muodoin taloudellinen riski – ja toinen puolestaan, että käsikirjoituksen kirjoittaja on suurelle yleisölle liian tuntematon – ja riski yhtä lailla kestämätön – niin olen samaa mieltä. Hullu ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Bisnesmaailmassa.

Mutta onnekseni jossakin joku tekee ei-kaupallista kulttuurityötä samoista aiheista kuin minäkin.

Niin että nyt kun on enää viikko kirjani vironkielisen laitoksen ilmestymiseen painosta, voin hyvin sanoa, että kyllä, minä tein kirjan. Toden totta, sen minä tein. Eestis.

PS. Jos olisin hakenut ”itsetarkoituksellista kikkailua”, olisi kirjani nimeksi tullut Ignoramus et ignorabimus – nyt se jäi vain erään luvun nimeksi…

* Artikkelin nimi tulee siitä, että monilla käsikirjoituksilla on (artikkelin mukaan) syntyvaiheissaan nimenä ”joku ruumiin erite tai kirosanojen luova yhdistelmä”.

Kai Laitinen, Aino Kallas – ja T. Vaaskivi

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Viime maanantaina edesmennyt professori Kai Laitinen (27.9.1924 – 11.3.2013) muistetaan varmasti parhaiten arvokkaasta Kallas-tutkimuksestaan sekä monivuotisesta toiminnastaan Parnasson päätoimittajana 50- ja 60-luvuilla.

Mutta oli Laitinen myös Vaaskiven jäljillä, kahdellakin tapaa oikeastaan.

Kolmisen vuotta T. Vaaskiven kuoleman jälkeen ilmestyi Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus. Sille kaavailtiin myös jatkoa: oli tarkoitus koota yksiin kansiin hänen parhaat arvostelunsa ja esseensä.

Kai Laitisen teosta varten vuonna 1949 kirjoittama laaja esipuhe päätyi julkisuuteen kuitenkin vasta Vaaskiven 50-vuotismuistojuhlan aikoihin 1962 (T. Vaaskivi kriitikkona, Parnasso 4/1962), koska kokoelmaa ei lopulta nähtykään tarpeelliseksi toimittaa.

Esipuhe julkaistiin tarkistettuna ja laajennettuna. Lähes viisitoista kulunutta vuotta olivat antaneet perspektiiviä arvioida Vaaskiven tyyliä ja sen kestävyyttä uudelleen.

Samalla tästä katkelmasta näkyvät ne piirteet, jotka Vaaskiven tyylissä ovat nykyhetkelle vieraita. Hän kirjoittaa säihkyvää hurmuriproosaa, joka tähtää suggestioon, lukijan valloittamiseen enemmän tunteen kuin älyn kautta. Hänen paatoksessaan on annos omasta äänestään hurmioituvan näyttelijän kaunopuheisuutta.

Tatu Vaaskiven monisanainen, loistava, koloristinen kirjoitustapa, hänen tyyli-ihanteensa, olivat sodan jälkeen vanhentuneet nopeasti. Parhaiten Vaaskiven tuotannosta ovat kestäneet aikaa hänen yksityiskirjeensä.

Vaaskivi kuuluu ratkaisevasti siihen kulttuurikauteen, jonka päätepistettä toisen maailmansodan syttyminen merkitsi. Hänen työnsä välittää meille peilin tavoin kuvan vuosista, jolloin ihmiskunta ajautui maailmanpaloa kohti ja jolloin sen ylle lankesi raskaana huomispäivän varjo. Hän kuuluu maailmaan, johon paluuta ei ole; se ilma, jota me hengitämme, olisi luultavasti hänelle vierasta.

Aino Kallaksen kohdalla nuori kirjallisuustutkija Laitinen oli sitten suorastaan Vaaskiven jäljissä. Kun Vaaskivi kesällä 1937 kirjoitti tunnetun runoilijakuvansa Aino Kallaksen koottujen teosten esipuheeksi, oli ilmassa (kuten Suljetuissa vaunuissa annan ymmärtää), myös laajemman elämäkerran kirjoittaminen. Se jäi kuitenkin vain aikeeksi, tuli sota, sitten Vaaskiven kuolema.

Myöhemmin Kai Laitinen kirjoitti oman esipuheensa Kallaksen kokoelmaan – ja sitten sen puuttumaan jääneen monografiankin.

(Edellä esitetyt tyylinäytteet ovat sitaatteja Kai Laitisen mainitusta artikkelista.)

Tuglas 127 vuotta – ja Vaaskivi jälleen Virossa!

Tänään 2. maaliskuuta 127 vuotta sitten syntyi Friedebert Tuglas, tunnettu tarttolainen kirjailija, kirjallisuustieteilijä ja humanisti. Suuri Suomen-ystävä hänkin.

Suljettujen vaunujen sivuilla pohdin, miksei Suomenlahden kummaltakaan rannalta ole löytynyt sitä ”hannumäkelää” tai ”panurajalaa”, joka olisi kirjoittanut Tuglasin elämäkerran.

Mutta toivottavasti joku toimeen vielä tarttuu. Kolmen vuoden päästä vietetään pyöreitä vuosia.

Tuglasia on tässä blogissa muisteltu useamman kerran, esimerkiksi 30.6.2012 Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä.

Tänään on siis oiva päivä huomioida sellainenkin asia, että vaikka T. Vaaskiveä ei viime vuonna, 100-vuotisjuhlavuonnaan, meillä Suomessa juuri muistettu (Oulun seutua nyt lukuun ottamatta), niin Virossa sentään Vaaskiven elämää ja tuotantoa arvostetaan, hänen muistonsa elää. Tai vähintäänkin muiston henkiin herätteleminen nähdään tärkeäksi.

Vastikään julkaistiin Loomingu raamatukogu -sarjassa (LRK 4-5/2013) kokoelma Tatu Vaaskivi Maarjamaa, joka sisältää Tatun Tartto-esseet kesältä 1937, pari vuotta aiemmin ilmestyneen kirja-arvostelun A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen V osasta sekä kokoelman kääntäjän Ants Paikren kirjoittaman laajan esittelyn T. Vaaskivestä. Julkaisu on saatavana myös e-kirjana.

Vaaskivi Maarjamaa

Ants Paikre on aiemmin virontanut mm. sellaisia Suljettujen vaunujenkin sivuilla mainittuja kirjailijoita kuin Mika Waltari, Erno Paasilinna ja Aino Kallas.

Jälkimmäisen Koidula-monografia Tähdenlento, „Tähelend“, tuo alun perin vuonna 1918 Friedebert Tuglasin kääntämä teos, on siis juuri Paikren kynästä saanut modernimman kieliasun, noin 80 vuotta myöhemmin.

Ja Ants Paikren viimeisin, vielä painossa oleva käännös liittyy sekin T. Vaaskiveen: Suljettujen vaunujen vironnos „Kinnises tõllas“ ilmestyy huhtikuussa Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Sangen komiasti, kuuluivathan Tatun ehdottomiin rakkauksiin niin Tartto kuin kirjastotkin.

Vaaskivi on palannut Tarttoon!

Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi II: Kahdesta 30-luvun runoilijakohtalosta

Syksyllä 1929 17-vuotias Tatu Vahlsten (vuodesta 1935 Vaaskivi) aloittaa opiskelunsa Kansalaiskorkeakoulussa Helsingissä. Alku näyttää lupaavalta, Tatu on innostunut, lehtimiehen ura siintelee silmissä. Vaikka kirjailijaksi hän kyllä on päättänyt ryhtyä, mutta kai se on syytä hankkia joku porvarillinen ammatti, kuten isäpuoli kehotti. Ja miksikään virkaihmiseksi hän ei rupea!

Olen ollut kolme viikkoa koulussa. Elokuun viimeisellä viikolla tulin Helsinkiin. Kahdeksassa päivässä minulla oli 6 tenttiä. Se oli kireää, rasittavaa, äärettömän jännittynyttä aikaa. Mutta siihen sisältyi samalla riemua, hurjan pinnistämisen, työnteon riemua. Voitollista tentistä paluuta, omalla tahdonvoimalla aikaansaatujen tulosten suomaa ylpeää tyydytystä.

Näin kirjoittaa 17-vuotias SYK:in VIII-luokkalainen Saima Harmaja tasan vuotta myöhemmin.

Noihin aikoihin Tatu Vahlsten jo huomaa, että hänen aikansa koulussa menee aivan hukkaan: Kirjastoja, divareja ja kirjakauppoja koluamalla pystyi valitsemaan paljon kehittävämpää luettavaa. Ja siinä sivussa tapaamaan kahviloissa paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kirjailijoita, runoilijoita… Toinen lukuvuosi sujuu kuitenkin vielä jotenkuten, vaikkei mitään ”hurjan pinnistämisen ja työnteon riemua” ole opiskelussa ollutkaan.

Koulunkäynnin ohessa kumpikin kirjoittaa runoja ja haaveilee runoilijan-tulevaisuudesta.
Toukokuussa Saima Harmajalla todetaan tuberkuloosi.

Seuraava lukuvuosi (1931-32) menee Vahlstenilta tyystin boheemielämän pyörteissä: ryppyisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut, pitkätukkainen ja kaikin puolin epäsiisti, kahvia ja tupakkaa suurkuluttava vihreänkalpea Vaaskivi hengailee mm. Tulenkantajien liepeillä, huvittaa ja hauskuttaa; on sanavalmis ja aina keskustelua piristävä, mutta hiukan tragikoominen hahmo.

Perhetyttö-Saima lukee koulupäivän jälkeen Nuoresta Voimasta siistittyjä versioita Tulenkantajien toilailuista, ihastelee ja kauhistelee. Vahlstenista hän tuskin on kuullutkaan, sen enempää kuin Tatu hänestä. Heidän polkunsa tuskin kohtaavat.

Keväällä Tatuun iskee vielä tippuri: kauhistunut opiskelija-Vahlsten lopettaa koulun ja pakenee tätinsä tykö Oulun Hietasaareen. Pian ilmestyy Harmajan Huhtikuu, kriitikko-Vahlsten kirjoittaa esikoisesta paikalliseen Kalevaan kauniit kritiikit, tippuri uusiutuu ja nuori kriitikko harkitsee jo itsemurhaa. Mutta Hietasaaren rannat ovat matalat, kylmä tulee jo kahlatessa: Tatu kääntyy takaisin. Ja kirjoittaa lisää kritiikkejä.

Ja runoja. 30-luvun alkuvuosina niitä syntyy lähes 300 (sen verran Harmajalla oli kyllä koossa jo 14-vuotiaana…), joista viitisenkymmentä Vahlsten kelpuuttaa WSOY:lle lähettämäänsä kokoelmaan. Mutta WSOY ei niitä kelpuuta.

Kustantajan mielestä runoilijan eksoottisuutta tavoittelevat runot ovat ulkonaisesta loistostaan huolimatta vailla syvempää taiteellisuutta, niiden loppusoinnut teennäisiä, tekijän maku liian horjuva. Vaaskivi-tutkija Holger Lybäckin mukaan runot kertoivat ”melkein lohduttomasta yksinäisyydentunteesta, kaipuusta jonnekin pois, painajaisunista ja toivekuvitelmista”.

Samaan aikaan Vahlsten kirjoittaa myös proosaa, lähinnä kauhuromanttisia romaanikäsikirjoituksia, muttei niiden menestys ole yhtään parempi.

Hänen kritiikkinsä sitä vastoin uppoavat Kalevaan ja sen lukijoihin.

Vahlsten palaa Helsinkiin vasta syksyllä 1934, muuttuneena miehenä, aikuistuneena. Tuttavapiiri supistuu ja valikoituu, boheemielämä jää. Niin jää myös opiskelu, sillä kirja-arvostelut alkavat kelvata valtakunnallisiinkin lehtiin, niitä suorastaan tilataan häneltä ja kustantamojen kirjapaketteja ilmestyy pyytämättä.

Harmaja jatkaa runoja ja päiväkirjaa, ikävöi koleaa Jaakko-sulhastaan, sairastaa.

Harmajan lähes ainoa yhteys kirjailijapiireihin on Nuoren Voiman Liiton Kerho 33, jonka kokouksissa tapaa sellaisiakin kuuluisuuksia kuin Olavi Paavolainen ja Lauri Viljanen, kerhon perustajasta Mika Waltarista puhumattakaan. Sittemmin tilaisuuksissa näkyy myös Oulun-pakolaisuudestaan palannut T. Vaaskivi – mutta siinä vaiheessa Harmaja on jo etenevän sairautensa vuoksi jäänyt sivuun. Polut eivät kohtaa.

Vahlstenin kesä 1935 kuluu taas Hietasaaressa ja Harmaja matkustaa Italiaan, ja tunnetust epäterveessä Venetsian ilmastossa hänen tuberkuloosinsa uusiutuu. Tatu takoo kritiikkejä ja kirjallisuusesseitä, Harmaja loihtii hempeän herkkiä matkarunoja.

Syksyllä Tatu Vahlsten muuttaa nimensä Vaaskiveksi, Suomalainen Suomi (nyk. Kanava, perustettu 1933) kun edellyttää kirjoittajakuntansakin olevan ”suomalaisia”. Harmajalta ilmestyy toinen kokoelma Sateen jälkeen, ja hän joutuu loppuvuodeksi keuhkotautisairaalaan. Vaaskivi lausuu kokoelmasta muutaman kauniin sanan, nyt valloittamansa Suomalaisen Suomen sivuilla.

Maaliskuussa Vaaskivi riemuitsee tädilleen olleensa koko talven täysin terve – vain joitakin ”pieniä sisäisiä kriisejä ja väsähtämisen tiloja, joita joskus sattuu ja jotka täytynee kestää urheasti”.
Urheasti koettaa Harmajakin kestää omat väsähtämisen tilansa. Kesän hän kirjoittaa ja kamppailee kuluttavaa tautiaan vastaan perheen huvilalla Lohjalla, viimeisen kesänsä. Kirjoittaa ja kamppailee kuten Vaaskivi viisi vuotta myöhemmin Hietasaaressa omana viimeisenä kesänään.

Syksyllä 1936 ilmestyy Harmajan kolmas kokoelma Hunnutettu; Vaaskiven ja Tulenkantajien Elina Vaaran suhde syvenee; Vaaskivi kirjoittaa nyt Sillanpää-elämäkertaa, tulevaa esikoistaan. Sulhanen hylkää Saiman kolmannen – ja nyt viimeisen – kerran.

28. huhtikuuta 1937 T. Vaaskivi valittelee tädilleen lähettämässään kirjeessä työkiireitään ja väsymystään, kertoo että oli edellisellä viikolla kyllä lepäillyt, ”mutta sitten tuli se Saima Harmajan kuolema ja minun päälleni sen mukana velvollisuudet suureen suruartikkeliin Uudessa Suomessa”.
Ja kaunis tuo ”Saima Harmajan lyyrikontaival” olikin.

Seuraavaksi Tatu siirtyy kirjeessään kuvailemaan kuinka jo illalla on vedettävä smokki päälle ja lähdettävä balettiin…

* * *

Kuukautta myöhemmin T. Vaaskivi matkustaa morsiamineen Tarttoon – mutta se tarina löytyy Suljetuista vaunuista

Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi I: Nisunjyvät

Kun viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Tatu Vaaskiven syntymästä, nyt vietämme runoilija Saima Harmajan vastaavaa juhlavuotta. Tuon myöskin jo nuorena menehtyneen taiteilijasielun.

                                                                            * * *
Saima Harmajaa (1913-1937) ei ole unohdettu.

1970-luvulla hänen muistoaan ja tuotantoaan kunnioitettiin elämäkerralla (Kaarina Helakisa: Saima Harmaja – legenda jo eläessään; WSOY 1977) ja 30 vuotta myöhemmin muisteluteoksella (Päivi Istala (toim.): Saima Harmaja – runoilijoista runoilijoin; WSOY 2007).

Kymmenen vuotta sitten, runoilijattaren syntymän 90-vuotisjuhlavuonna, perustettiin Saima Harmajan nimikkoseura: seurasi runoiltoja kirjastoissa; ”runollisia [ja suosittuja] hautuumaakävelyjä Helsingin Hietaniemessä Saiman syntymäpäivän aattona”; syntyi myös Sanataidekoulu Saima…

Mitä kaikkea juuri alkanut juhlavuosi sitten tuokaan tullessaan!

Tamperelainen Tulenkantajat-kirjakauppa ehti ilmeisesti ensimmäisenä satavuotisjuhlimaan: Saima Harmaja 100v. -iltaa vietettiin jo tammikuussa.

Harmajan kustantaja (WSOY) muistaa runoilijatarta julkaisemalla vielä talven kuluessa Kirjeitä Saima Harmajalle ja toukokuisen syntymäpäivän aikoihin uusintapainoksena Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa (painos saanee järjestysnumerokseen jo 15…).

Voimme uskoa että tämä juhlavuosi nousee suuren yleisön tietoisuuteen paremmin kuin T. Vaaskiven viimevuotinen, joka huomioitiin oikeastaan vain Vaaskiven kotikaupungissa Oulussa ja suppeassa akateemisessa piirissä Helsingissä (tässä). Yksi väitöskirja tosin julkaistiin (Veli-Matti Pynttäri: Vain tämä menettelytapa tuntuu tulokselliselta…”: psykoanalyysi modernin aikakauden myyttinä T. Vaaskiven kulttuurikritiikissä) ja sitten tuo Suljetut vaunut -omakustanne.

                                                                       Huhtikuu 1932

Vasta 19-vuotiaan Saima Harmajan esikoiskokoelma Huhtikuu (WSOY 1932) sai osakseen sekä kriitikoiden että yleisön varauksettoman ihastuksen. Mm. kevään kuulas hurmio ja perhosmaisen herkkä luonnontaju, toisaalta hiljainen hartaus ja tuskan tumma ääni olivat määritteitä joita kriitikot viljelivät.

Liisa Enwald kirjoittaa Istalan teoksessa, että Harmajan seuraavat kokoelmat Sateen jälkeen (WSOY 1935) ja Hunnutettu (WSOY 1936) saivat vaisumman vastaanoton:

[–] kritiikit alkoivat käyttää sellaisiakin sanoja kuin liian artistinen, vähäverinen ja kalvakas. ”Jääneekö ikuiseksi lupaukseksi”, kyseli Viljo Kojo.

Mutta ainakin yksi tuon ajan merkittävimmistä kirjallisuuskriitikoista – T. Vaaskivi – ei Harmajan taitoja kyseenalaistanut sanallakaan, koskaan. Ja Vaasikivi sentään varoi visusti lyömästä mestarin leimaa kehenkään liian kevein perustein. Seikka, jonka sai omalla kohdallaan mm. Mika Waltari kokea.

Vaaskivikin joutuu Huhtikuun lumoihin: hän näkee siinä

[–] aivan harvinaista lahjakkuutta, eräänlaista tummaa, kärsivää kauneutta, persoonallisia äänenpainoja, jotka kokoelman alkupuolella kyllä tahtovat hukkua sovinnaisiin ja haettuihin muotoihin, mutta loppupuolella puhkeavat tuolloin tällöin aivan hämmästyttäviin säkeisiin.

Tuon Kalevassa julkaistun, lyhyen ytimekkäästi nimetyn artikkelinsa ”Uusi runoilija” Vaaskivi päättää sanoihin:

Ja kun tähän luontaiseen lahjakkuuteen vielä yhtyy varma, vilpitön pyrkimys seesteisyyteen, ymmärtämykseen ja eräänlaiseen kärsivään, vakaaseen nöyryyteen elämän ja kuoleman edessä, niin lienee myös Saima Harmajan tulevaisuuden varalle antama lupaus vakavimpia mitä nuoret esikoiskokoelman kirjoittajat ovat antaneet viime aikoina.

Näin kirjoittaa siis tuolloin vasta 20-vuotias T. Vaaskivi vuotta nuoremman Harmajan teoksesta, vain viisi vuotta ennen runoilijan kuolemaa. Ja kymmenen vuotta ennen omaansa.

Sateen jälkeen 1935

Seuraavan kokoelman (Sateen jälkeen 1935) ilmestyttyä Vaaskivi ei tosiaan tunne sanoja sellaisia kuin ”vähäverinen” tai ”kalvakas”:

Eräs niistä perusvaikutelmista, jotka heräävät jo kirjan ensimmäisiltä lehdiltä, on muodollisen ilmaisun virheettömyys ja kirkkaus. Saima Harmajalla on hallussaan sama runokielen täyteläisyys, sama värien metallinen säteily, joka leimaa Kaarlo Sarkian sensualistisia säkeitä.

Sarkiaan (1902-1945), tuohon toiseen (tai yhteen monista, pikemminkin) tuberkuloosiin menehtyneeseen ajan runoilijaan Harmajaa usein verrataankin. Tai sitten heidät pannaan ikään kuin kilpailemaan keskenään.

Vaaskivi päättää artikkelinsa:

[–] runokokoelman perusteella tekee mieli tervehtiä Saima Harmajaa eräänä tulevien vuosikymmenten kantavimmista lyyrikonnimistämme.

Vaikka Harmajan lyyrikonura jäi sitten kovin lyhyeksi, on Vaaskivi jälleen harvinaisen oikeassa: kokoelmien lukuisat uusintapainokset ja jo vilkaisukin Istalan teokseen koottuihin lukuisiin lukijakokemuksiin vuosikymmenten varrelta ovat siitä eittämätöntä todistetta. Ehkeivät nuo ”tulevat vuosikymmenet” sentään enää jatku, hiukan se vaatisi liioittelua ja Lapin lisää, mutta vain hiukan.

Hunnutettu 1936

Kolmas kokoelma (Hunnutettu 1936) on Vaaskiven mielestä paluuta esikoisen mielenmaisemiin. Kun Sateen jälkeen oli ”eheästi valoisa teos”, ovat Huhtikuu ja Hunnutettu kokoelmia, ”joissa surun ja kuoleman tunnot pimentävät runon näköaloja”.

Mutta

[–] se mikä tässä kokoelmassa on lyyrillisessä sulossa menetetty, se on merkinnyt voittoa sisäisen rehellisyyden tilille.

Tuo sisäinen rehellisyys oli Vaaskiven niin itselleen kuin lukijana ja kriitikkona muillekin kirjailijoille asettamia korkeita päämääriä.

Yhdessä tunnetuimmista artikkeleistaan, ”Vapaan arvostelun puolustus” (Suomalainen Suomi 1936), Vaaskivi kirjoittaa:

Lähteköönpä romaani tai runokokoelma miltä elämänkatsomukselliselta pohjalta tahansa, jos sen äänenpainoissa puhuu totinen ja korkea runoilijahenki, jos kirjailija on siinä todella voitollisesti seurannut omaa geniustaan ja antanut ideaaleilleen syvältä kouraisevan, illusoorisen tulkinnan, teos on kohotettava jka epäilemättä kohotetaan sille kuuluvaan valta-asemaan.

Siinä se on lyhyesti ja ytimekkäästi luonnehdittuna…

Vaaskivi poimi jo esikoiskokoelmasta yhdeksi suosikikseen runon ”Siemenet”. Nyt, Hunnutetun kohdalla, hänen silmänsä pysähtyy runoon ”Auran alla” joka saa hänet kirjoittamaan:

Vielä himmeä, mutta persoonallinen käsitys elämän ja kuoleman vaativista mysteereistä väikkyy näiden uusien runojen taustalla, samalla kun runoilijattaren vertauskuva mullassa nukkuvasta siemenestä saa uuden, vavahduttavan kaiun.

Jyvän mysteeri kiehtoi Vaaskiveä itseään kovin, tuo mystinen kohtalonusko nisunjyvään, joka voittaa elämän menettämällä sen – seikka joka yhdisti hänet mm. Uuno Kailaaseen (1901-1933; Kailas, yksi keuhkotautiin kesken elämänsä uupunut runoilija hänkin).

Myös Kailaan ja Harmajan runouden välillä nähtiin yhtymäkohtia. Erään sellaisen pukee sanoiksi Sinikka Nopola vuosikymmeniä myöhemmin. Kummankin riimiruno on ”puhetta”, luontevaa, soljuvaa. ”Hän [Harmaja] on pudottanut runot hihastaan, eikä kieli ole ehtinyt matkalla kangistua.”

Vaaskivi tosin huomauttaa myös eräästä olennaisesta erosta: kun Kailaalla sama sairaus ja sama sisäinen yksinäistyminen johtivat eettiseen hätään, kuolinrippiin, minän ja maailman ristiriitaan, Harmajalla puolestaan säilyi loppuun asti ilo ilmiöiden kauneudesta, heleä lähikuva maailmasta vailla eettistä painiskelua.

                                                                           Kaukainen maa 1937 (postuumi)

Kohtaus Suljetuista vaunuista: kriitikot Lauri Viljanen ja Tatu Vaaskivi ovat poistuneet Akateemisen kirja-alennusmyynnistä ulkona riehuvaan lumisateeseen ja…

[–] Jo heti ensimmäisessä kulmassa törmäsimme lumen kuorruttamaan hahmoon. Tuo törmäys oli myös perin fyysillinen, sen voimasta kirjapakettini nimittäin luiskahti hankeen josta lähdin sitä pikimmin pelastamaan. Viljanen lumimiehen ensinnä sitten tunnistikin, ”Kas, terve, kirjailija Waltari, hän huikkasi tuuleen – sillä maisterihan se siinä totta vieköön oli.Waltarin ja Viljasen välit olivat jo siihen aikaan varsin kireät, muutamasta Laurin kritiikistä johtuen, ja vähän muustakin vielä. Maisteri pyyhkäisi märkää hyyhmää kasvoiltaan ja minulle osoitettujen anteeksipyyntöjen ja pahoittelujen päälle totesi Lasselle vain ykskantaan, että Viljasenkin on hyvä muistaa sellainen seikka, että kun teistä kriitikoista kirjoitetaan kirjallisuuden historiaa, niin muutaman sivun verran riittää mainiosti, mutta hänen kaltaisestaan kirjailijasta kirjoitettaessa tarvitaan kymmenen. Teosta, hän vielä täsmensi. Silloin Waltari kyllä oli tosissaan – ja aivan oikeassa. Sitten hän oikaisi ryhtiään, kohotti kohteliaasti lumista hattuaan ja katosi pyryyn. Me jatkoimme omaan suuntaamme, jalat upposivat yhä syvempään lumeen eikä kalosseista ollut mitään apua. [–]

Niin on kirjoitettu paljon myös runoilija Saima Harmajasta, kriitikko T. Vaaskivestä huomattavasti vähemmän. Sodan jälkeinen tyyli-ihanteiden muuttuminen kosketti lopulta pahemmin esseistiä ja prosaistia kuin runoilijaa.

Harmaja on paikkansa varmasti ansainnut – mutta mistäpä tiedämme, Vaaskivenkin jyvän hetki saattaa vielä kerran koittaa.

Kootut runot 1942

Mad manners eli Seikkailijan etiketti vm. 1919

Yksin maailman ääriin
Viime lauantaina (12.1.) pysäytti Hesarin kulttuurisivuilla harhailevan katseeni kuva merkillisestä vanhasta kirjankannesta.

Artikkeli ”Rohkea Alma koki maailman myrskyt” olisi ilman sitä jäänyt ehkä lukematta, mutta tuo kuva, se oli kuin jostakin aikansa lastenkirjasta, korean-sievistelevä – ja, kuten nykyään sanotaan, rasistinen. Ja sitten kirjan nimi Yksin maailman ääriin (WSOY 1934)…

Siis esiteltiinkö tässä joku ”Gulliveran retket kääpiöiden maihin lapsille lyhennettynä”? Vai mistä nyt oli kysymys?

Teoksen kirjoittanut Alma M. Karlin vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta tyypiltä, umpihullunrohkealta suorastaan, ja kirja ehdottomasti tutustumisen arvoiselta.

Eletään vuotta 1919. Ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Eurooppa on raunioina, sodan arvet syvät. Kuten niin moniin muihinkin myös Alma Karliniin, nuoreen itävaltalaisnaiseen, iskee kaukokaipuu. Tai vielä enemmän: Alma tuntee itsensä uudeksi Kolumbukseksi, hän haluaa kokea jotakin sellaista kuin Kolumbus. Yksin. Ja nyt!

Rahaa hänellä ei ole, mutta suuri luottamus kirjailijanlahjoihinsa ja kielitaitoonsa. Niiden avulla hän hankkisi elantonsa ja rahoittaisi matkansa sen edetessä. Pian lukijalle tulee myös selväksi, että peräänantamattomuutta ja sitkeyttä, huumoria ja nokkeluutta tällä itävallattarella on enemmän kuin monella miehellä. Niitä ilman hän ei kaikista vaaroista ja vastoinkäymisistä olisi tuosta peräti kahdeksan vuoden mittaiseksi venähtäneestä odysseiastaan selvinnyt edes hengissä.

Kun olin lukenut muutaman ensimmäisen luvun, alkoi myös kiinnostaa kuinka kirja aikoinaan otettiin meillä vastaan.

Teos oli herättänyt ilmestyessään ilmeisen suurta huomiota: tästä aivan uudenlaisesta matkakirjasta kirjoitettiin runsaasti esittelyjä ja artikkelit olivat voittopuolisesti sangen laajoja – ja paitsi sitä, innostuneita.

Jo otsikot kertovat paljon: ”Viehättävä matkakirja”, ”Rohkea maailmankiertäjä”, ”Terävä tyttö maailmalla”, ”Erinomainen matkakuvaus”, ”Neitonen tarttui matkasauvaan”…

Tietyssä mielessä Alma Karlin onkin suurempi sankari kuin vaikkapa herrat Milonoff ja Rantala, näin jos verrataan reissuajien lähtökohtia: heiveröinen, lähes varaton nainen yksin 1900-luvun alun eksoottisissa maissa vs. kaksi raavasta miestä teknistyneellä ja ”sivistyneellä” 2000-luvulla, miestä joilla minä hetkenä tahansa on mahdollisuus vaikka lentää kotiin ”villien” ja ”sekarotuisten” parista.

Useimmat kriitikot näkyvät tarttuneenkin juuri teoksen tuohon puoleen: uljaan nuoren naisen selviytymistarinaan ja toisaalta teoksesta huokuvaan kirjoittajan persoonalliseen voimaan. Yleensä Karlin pystytään näkemään (amatööri)tutkimusmatkailijana ja taiteilijana, ei seikkailijattarena. Ja, kuten eräässä artikkelissa selväsanaisesti asia ilmaistaan, ”sekarotuiset kansat saavat kuulla kunniansa häneltä ja kaikesta päättäen oikeutetusti”. Ja että rahattomuuttaan täytyi kirjailijan matkustaa Atlantin yli kolmannessa luokassa, ”joten hän joutui välittömään kosketukseen yhteiskunnan pohjakerrosten kanssa ja sai juuri sen vuoksi kokea yhtä jos toistakin epämiellyttävää”.

Toki useammin asia esitetään positiivisen kautta:

Olemme tottuneet lukemaan matkakertomuksia, jotka opettavaisessa äänilajissa ovat tutustuttaneet meidät unohtamaamme maantieteen koulukurssiin loistolaivojen salonkien tai upeitten autojen ja junien perspektiivistä. meidän on annettu ymmärtää, että eksoottiset maat ovat maanpäällisiä paratiiseja, joissa onnelliset alkuasukkaat tanssivat palmujen varjossa kuutamossa tai nauttivat banaaneja ja leipäpuun hedelmiä aurinkoisen, sinisen taivaan alla. Alma Karlin sensijaan näyttää meille mitalin toisen, todellisemman puolen.

”Hän ei kulje silmät ummessa eikä piileksi elämää ylhäisön seurassa ensiluokan paikoissa”, kirjoittaa toinen.

Ja kolmas säestää, että Karlinin suorasukaisessa asiain ja tapahtumain esittelyssä ”ei tunnu jälkeäkään tekopyhästä sievistelystä yhtävähän kuin kuuluisi soinnahdustakaan masentavasta ja vaikertavasta sävelestä”.

”Kaikkea sitä naisihminen uskaltaakin julkisesti arvostella!” huokaisee (hieman ihailevasti) neljäs kertoessaan Karlinin eteläamerikkalaisiin miehiin, noihin ”kaksijalkaisiin eläimiin” kohdistamasta murskakritiikistä.

Mutta muutamat poikkeavat äänenpainot ovat yleensä ne mielenkiintoisimmat, niin nytkin.

Valitettavasti T. Vaaskivi (kun nyt Vaaskivelle omistetussa blogissa ollaan, ei pidä sivuuttaa yhtään mahdollisuutta palauttaa tämä mielenkiintoinen hahmo hetkeksi näköpiiriimme) ei ryhtynyt teoksesta arviotaan kirjoittamaan, mutta hänen myös Suljetuissa vaunuissa esitelty kollegansa ja ystävänsä Lauri Viljanen Helsingin Sanomista sitä vastoin tarttui tunnetusti terävään kynäänsä:

Aiheena kirjassa [–] onkin oikeastaan se, kuinka rohkeasti sivistynyt valkoinen nainen uskaltaa sukeltaa ihmiskunnan värilliseen pohjasakkaan menettämättä tuimasti uhattua siveyttään.

Ja myöhemmin:

On aivan persoonallinen makuasia, kuinka paljon pitää tuttavuudesta Alma Karlinin kanssa. Omasta puolestani minun täytyy sanoa, että tämän nuoren itävallattaren mielenkiintopiiri on niin omituisella tavalla rajoitettu ja hänen kieltämättömän naisellisen sankaruutensa laatu niin merkillisellä tavalla valittu, etten ole voinut häneen oikein ihastua.

Toisaalla Viljanen varovaisesti tunnustaa Karlinin sankaruuden, vaikka sitten näkeekin itse teoksen ”rosollina”, sekoituksena enimmäkseen vastenmielisistä ”arkiseikoista”, tarkoista luontohavainnoista ja joukosta tietoja ”ikivanhoista kulttuurijäännöksistä” – juuri tuollaisesta olisi Tatu saattanut olla hyvinkin kiinnostunut!

Viljanen ei siis pitänyt teoksen rakenteesta eikä – niin mistä? Hän ei pue tuntemuksiaan aivan selviksi sanoiksi.

Onko häntä ärsyttänyt joku sellainen, jota eräs ammattiveli kuvailee seuraavasti:

Tämä puolittain miehevä huumorin väike hänen pikakuvissaan [toimii] soveliaana suolana ja mausteena, joka samalla – sanoisimmeko desinfisioi – rohkeimpienkin paikkojen sisällön täysin terveeksi ja viattomaksi.

Vai onko Viljanen samalla tavoin hiukan skeptinen kuin se kriitikko, joka kirjoittaa:

En ole pätevä arvostelemaan, missä määrin tekijän huomiot ja suomentajan suomennokset pitävät jokaisessa yksityiskohdassa paikkansa. [–] Teoksen tyyli on naisellisen pistelevää, joskus jonkin verran banaalia ja lapsellista.

Mahdollisesti Viljanen olisi halunnut kirjoittaa (muttei tohtinut) kuten Toveritar-lehden nimettömäksi jäävä kirjoittaja:

Miespuolisista olioista lienee hänen tielleen siellä sattunut kaikista kelvottomimmat, sillä on vaikeata uskoa että kaikki sekarotuisetkaan miehet olisivat sellaisia ’kaksijalkaisia eläimiä’, jollaisiksi kirjailijatar heidät kuvaa. – Yleensäkin hän katselee ihmisiä ja elämää jonkinlaiselta korokkeelta, jonne hänet on nostanut hänen sivistystasonsa ja valkoinen rotunsa. Matkustaessaan laivassa rahan puutteessa kolmannessa luokassa hänen arvostelunsa matkatovereistaan ovat tyypillisiä ’sivistyneelle’ pikkuporvarille, joka aina asettaa arvostelunsa mittapuuksi toisen henkilön virallisen sivistysmäärän.

Ja myöhemmin:

Siellä [Japanissa] on maallinen paratiisi. Ihmiset puhtaita, sivistyneitä ja kohteliaita. Sieltä hän tapaa satuprinssinkin, mutta hän onkin keltainen… ja ”me valkoiset naiset emme saa kavaltaa rotuamme… se on rikos meitä itseämme ja muita kohtaan”.

Tietenkin on mahdollista myös se, että Viljanen liikkui samoissa mietteissä kuin Suomalaisen Suomen Matti Salonen (myöh. Kurjensaari), joka jakaa artikkelissaan (pikkunokkelalla otsikolla ”Yksinäisen naisen juna”) ensin kaunista kiitosta ja sitten tykittää:

Täytyy tunnustaa, että hän on oikein hyvässä mielessä uhrautuva tietojen hankkija, eikä kätke niitä suinkaan vakan alle, vaan viehättävällä tyylillään katsoo aina muutaman millin sen pinnan alle, jonka hän näkee. Mutta sen ohella hän ei koskaan jätä mainitsematta, missä häntä ahdisteltiin tai tehtiin sopimattomia tarjouksia, missä tietyt paikat olivat yhteisiä miehille ja naisille, missä niitten ovia ei saanut sisältäpäin lukkoon ja missä kylpyammeessa mies pyrki pesijäksi. Tässä kaikessa on niin kumman vanhapiikamainen ja abnormi sävy, että se tuo mieleen puberteetti-iän kaikkein vaikeimmat kompleksit. Kireä otsa rypyssä ja tukahdutetut vietit pienessä vartalossa tämä maailmanmatkustaja kiroaa naisellisen sukupuolensa ja on merellä kommunisti, kun varattomuuden takia on kuljettava alimmassa luokassa, haukkuu saksalaista epäsympaattisuutta ja ylistää japanilaisia miehiä, jotka pysyvät stoalaisen rauhallisina, vaikka makuuhuoneitten välillä on vain työntöovi. Ja kummallisinta tässä kaikessa on, ettei hän vähimmässäkään määrin herätä lukijan ihailua, huolimatta siitä että hän vaeltaa puhtaana neitseenä lukemattomien rotujen, kolmen maanosan ja kirjan kolmensadankolmenkymmenenkuuden sivun läpi. Minusta tuntuu, että tällainen on Natsi-Saksassa haluttua tekstiä, koska sen luettuaan on valmis vaistomaisesti huokaisemaan, että suutari pysyköön lestissään, t.s. parasta maailmassa on naiselle sittenkin vain ’Kirche, Küche und Kinder’. Muu kaikki on niin kovin, kovin vaarallista.

No just. Mutta ainakaan tasapaksuudesta ja yksiäänisyydestä ei tuon ajan kirjallisuuskriitikoita voida soimata.

* * *

Kannen kuvaan vielä palataksemme:

On suorastaan outoa, että kustantaja tällaiselle teokselle on antanut n.s. tyttökirjojen kiiltokuvamaisen korean ja typerän ulkoasun. Eikö olisi syytä vaatia, että kansilehden piirtäjä tutustuu teokseen ennen kuin ryhtyy työhönsä.

Tai:

Yksin maailman ääriin suomenkielinen painos on kirjatehtaassa joutunut saamaan harhauttavan ulkoasun. Teoksen kansilehteä silmäillessä luulee joutuneensa tekemisiin lasten satukirjan kanssa.

Kannesta lienee myös Opettajain lehden kriitikko saanut idean aloittaa muutaman rivin alakertansa seuraavin sanoin:

”Kielletty lapsilta”, olisi ollut painettava kirjan kansilehteen, siksi paljon sukupuolielämän harhautumia varsinkin eräissä Etelä-Amerikan seuduissa kerrotaan kirjassa [–].

Näin kansankynttiläin pää-äänenkannattaja vuonna 1935. Todeten kuitenkin vielä, että ”maantiedettä opettava” löytää teoksesta lukuisia kohtia, joita lukemalla (siis opettaja lukee – oppilaiden käsiinhän ei moista kirjaa tullut antaa) voi elävöittää opetusta.

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

&

* * *

PS. Suomennosta kehutaan lähes kautta linjan (vain joku näkee siinä ”paikoitellen tilapäisyyden leimaa”). Käännös on eittämättä ”taattua Waltaria”, kieli kaunista ja notkeaa, kestävää – kelpaisi hyvin myös nykylukijalle.

Mika Waltarille itselleen tämän teoksen suomentaminen lienee tuonut sekä sopivaa jatkoa että toisaalta myös piristävää vaihtelua hänen edellisvuotista käännösurakkaansa ajatellen.

Hanns Heinz Ewersin Horst Wesselin (WSOY 1933) homoeroottinen kuvasto piukoissa nahkapöksyissä kirmailevista liinatukkaisista arjalaissankareista sai nyt peräänsä samoin rotuhygienian ja valkoisen rodun ylemmyyden merkityksen oikein oivaltaneen uljaan nuoren naisen seikkailuista.

Mutta Horst Wessel -teoksesta ehkä joskus myöhemmin enemmän…

Ilkka Remes, runopoika…

Viimeksi ajatusleikin, millaisen sotaromaanin Väinö Linna olisi kirjoittanut Ilkka Remeksen esikoisteoksessaan Pääkallokehrääjä kuvittelemassa sosialistisessa Suomessa. Jatketaan nyt spekulointia Remeksen itsensä kohdalla…

Tuntematon sotilas -elokuvan esittäminen televisiossa 6.12. on kuulunut Itsenäisyyspäivän traditioon 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Isänpäivätraditioon puolestaan on kuulunut jo 90-luvun lopulta pistää pakettiin Ilkka Remeksen kunkin vuoden uutukainen.

Kyllä, trillerien sarja on katkeamaton, vuodesta 1997, jolloin  Pääkallokehrääjä ilmestyi. (Ja paitsi sitä voitti myös Kalevi Jäntin palkinnon – sen, jonka ensimmäinen vastaanottaja oli ollut muudan Tatu Vaaskivi, vuonna 1942…)

Tuolloin, uransa alussa (kun vielä antoi haastatteluja), Remes kertoi kirjoittaneensa sellaisen kirjan kuin hän itse haluaisi mieluiten lukea. Mieluiten hän kuulemma luki ulkolaisia trillereitä, kosketuksensa kotimaiseen kirjallisuuteen Remes kuvasi ohueksi.

Ja jokaisen kunnon esikoiskirjailijan tapaan myös hän toivoi joskus pystyvänsä elättämään itsensä kirjailijana.

Nyt miljoonaan myydyn Remes-romaanin  raja on jo kaukana takana, eikä näinä päivinä viisikymppisiään viettävää pseudonyymiä väsymys vaivaa. Haaveesta on tullut totta.

Kiitos siitä hänen kirjoittajan-taitonsa – ja eittämättä myös kirjallisen makunsa.

Sillä entäpä jos Remes ei olisikaan lukenut Ken Follettia, Frederick Forsythiä, Robert Harrisia ja kumppaneita, vaan olisi tuntenut vetoa brittiläiseen runouteen? Ahminut Geoffrey Hilliä, Ted Hughesia ja Herbert Lomasia, ja kirjoittanut sitten sellaisen kirjan jonkalaisia tykkäsi lukea!

Edes punkrunoilija John Cooper Clarken tyylin imitointi – joka jo sinällään olisi ollut julkisuutta karttelevalle Remekselle tuiki vierasta – ei perheelliselle miehelle olisi tukevaa leipäpuuta kasvattanut.

Mutta kaikkien onneksi Ilkka Remes ei runopoikiin kuulunut.

Terveisiä Tartosta

Viime elokuussa, samoihin aikoihin kun Libraries Camp -pyöräilytapahtuma saavutti Tarton, vietin muutamia lomapäiviä tuon yliopistokaupungin laidalla, idyllisessä Supilinnin kaupunginosassa.

Maratonpyöräilijöille keskustaan, aivan Raekoja platsin tuntumaan järjestettyyn kaupungin tervehdystilaisuuteen oli hurautettu kaupunginjohtajan lisäksi myös Linnaraamatukogun kirjastoauto.

Myöhemmin auton edustalla esitteli tuotantoaan mm. kirjailija Mika Keränen, Supilinnissa asuva ja siitä myös teoksissaan (uusin Minu Supilinn, Petrone Print 2012) kirjoittanut, jo parikymmentä vuotta sitten tarttolaistunut suomalainen.

No, minä siitä askeltamaan kohti Kerästä. Hänen kimpussaan oli juuri kaksi rouvaihmistä, suomalaisia, jotka kuuluivat kertovan kuinka he olivat Tarttoon päätyneet. Kesäisen kirjoituskurssin myötä, kuulemma. Rouvat kysyivät siten samaa Mikalta, joka vastasi naurahtaen, että häntä tänne eivät aikanaan tuoneet mitkään korkeakirjalliset syyt, vaan selitys on paljon proosallisempi: nainen, siis rakkaus. Kirjallisemmat syyt tulivat sitten vasta myöhemmin. Siis toisin kuin useimmilla suomalaisilla, hänen käsittääkseen. (Tässä Keränen asettautui, tarkoituksellisesti eli huomaamattaan, samaan leiriin Aino Kallaksen kanssa. Tosin Mika kuulemma kirjoittaa kotikaupungistaan lämpimämmin kuin Aino konsanaan…)

Tietenkään en voinut pitää suutani kiinni ja olla sekaantumatta keskusteluun: menin kehaisemaan kuuluvani juuri tuohon valtavirtasuomalaisten joukkoon, tulleeni Tarttoon ensimmäisen kerran aivan Tuglasin, Kallaksen – ja Vaaskivenkin – jäljillä. Johon toinen rouvista iloisesti napautti, että ehkä sinulla on vain käänteinen järjestys… Ja Keränen puolestaan vähän että mikä mies sitä sitten ollaan…

No, esittelin itseni ja mainitsin (tietysti!) juuri ilmestyneestä kirjastani, jonka sivuilla mm. nuo kolme aiemmin mainitsemaani henkilöä nyt seikkailevat. Jossa vaiheessa kirjastoautosta astui seuraamme kolmas rouva, edellisten kurssitoveri, ja kysyi että mistäs kirjasta täällä oikein puhutaan.

Vastaukseni kuultuaan hän huokaisi, että voi hyvänen aika, hänen kun piti tulla silloin Ouluun, siihen Vaaskivi-seminaariin, muttei sitten työesteiden vuoksi päässytkään. Ja sen takia jäi Suljetut vaunutkin sieltä ostamatta.

Jälkimmäinen menetys oli nopeasti korjattu. Kipaisin Supilinniin hakemaan matkalaukustani yhden kappaleen.

Siinä, keskellä heinäkuisen helteistä Tarttoa, lehmusten katveessa ja erään tunnetun kahvilan tuntumassa, kohtasivat siis niistä kertova teos ja tuota teosta kaipaillut lukija. Välittäjänä teoksen kirjoittaja. Oikeastaan aika siistiä, eikö?

Sittemmin tämä ensimmäinen asiakkaani Tartossa kirjoitti Suljetuista vaunuista sangen sympaattisen esittelyn kemiläisen Rinki-kirjoittajaryhmän sivuille.

”Kaksi kynäilijätärtä” – eli vasara ja Vaaskivi, Osa I

Kuten hyvin tiedämme (käyttääkseni Tatu Vaaskiven usein viljelemää fraasia – yhtä niistä, joilla hän halusi vain osoittaa tietävänsä asiasta enemmän kuin lukija…), Vaaskiven (vuoteen 1935 Vahlstenin) kriitikon ura alkoi oululaisessa Kalevassa. Tämä tapahtui kesällä 1930, Tatun juuri ehdittyä kunnioitettavaan 18 vuoden ikään. Ensimmäiset julkaistut kirja-arvostelut eivät vielä kummempaa huomiota hertättäneet,  mutta jo pian alkoivat Tatun kriitikon-ajatus ja -kynä hioutua lähes murhaavan teräviksi.

Joulukuun 1931 kuluessa nuori Vahlsten, ”T. V-n.” esittelee Kalevan lukijakunnalle mm. Ivan Turgenjevia, Antti J. Ahon teoksen Gautama Buddhasta sekä Uuno Kailaan uusimman kokoelman Uni ja kuolema. Tatun skaala on laaja alusta alkaen.

Kailaan, ystävänsä ja jopa eräänlaisen isovelihahmonsa, Tatu oli tavannut edellisen kerran kuun puolimaissa ja saanut silloin tämän uutuuskokoelman tekijänkappaleen. Teoksesta kirjoitettu arvostava esittely ilmestyy 29. joulukuuta. Seuraavana päivänä saa Tatu kuulla Kailaan joutuneen jouluna sairaalaan, ja myös diagnoosin: kyseessä on pitkälle edennyt tuberkuloosi. Uutinen vaikuttaa Tatuun syvästi: ystävän epävakaaksi käynyt henkinen kunto yhdistettynä tuohon fyysiseen tautiin…

Hän kirjoittaa tädilleen Lyyli Niskaselle Ouluun lahjakiitosten ja joulunviettokuvausten perään myös Kailaan kohtalosta – ja sitten omastaankin:

On hiukan omituinen tunnelma näin vuosien vaihtuessa. [–] Mitenkähän mahtanee käydä? Tulisi aina sentään pysyä uteliaana tulevan suhteen, niin välttyisi masennuksesta. Vaikka sekin on niin sanomattoman vaikeaa. Ja vaikeammaksi se käy sitä mukaa kuin viikot ja kuukaudet ja vuodet edistyvät. Näkee itsessään yhä enemmän ja enemmän vanhoja arpia ja umpeen meneviä haavoja, itkuja, joita ei koskaan tullut itketyksi ja nauruja, jotka olivat tyhjää täynnä. Kuta enemmän ajattelee sellaista, sitä enemmän väsyttää.

Näin synkkänä nuori Tatu Vaaskivi ottaa vastaan uuden vuoden 1932.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                    

Tarttuuko hän tuolloin, mielialaansa kohottaakseen ja murheensa unohtaakseen, johonkin hieman kepeämpään luettavaan; poimiiko pöytänsä reunalla horjuvasta arvostelukappalepinosta ehkäpä edellissyksyn pari keveähköä ja toistaiseksi vielä sivuun työnnettyä uutuusromaania?

Kun Tatun omat kirjailijan-haaveet antavat odottaa täyttymystään, on hänen näitä kirja-arvosteluja ja alakertoja hengissä pysyäkseen kirjoitettava. Ja Kalevahan niitä onneksi mielellään julkaisee.

Kohta Loppiaisen jälkeen ilmestyy Tatun artikkeli ”Kaksi kynäilijätärtä”, joka esittelee 22-vuotiaan Helvi Erikssonin Perhetytön (Otava) ja 27-vuotiaan Alli Vallin Näin on hyvä -romaanin (WSOY).

Aluksi Tatu toteaa, että kirjallisuudessamme näytetään nyt päästyn aiemmin niin suositusta maaseudun kuvaamisesta, ”ja varsinainen kaupunki on astunut etualalle”. Waltari, Uurto, Sarkola, Karri…Tatu listaa tuon uuden aallon airueita.

Tällaisia modernin kaupunkielämän kuvauksia ovat myös nuo kaksi nyt käsittelyn alle joutunutta teosta.

Koska vapaa lainaaminen, lyhyet sanatarkat sitaatitkin, tekisivät vääryyttä nuoren Vaaskiven lennokkaalle armottomuudelle, on parasta kopioida artikkeli tähän sanasta sanaan:

Helvi Erikssonin Perhetyttö kuuluu niihin jo banaaliksi tulleisiin tuotteisiin, jotka sivumäärittäin maalailevat Nachtspiel-elämän iloja ja kärsimyksiä. Se on täynnä jazzia, polkkatukkia, viinaa ja kurtiisia, mitättömien henkilöiden jotakuinkin mitättömiä edesottamuksia, vailla oikeastaan mitään syvempää tehoa. Tämäntapaiset romaanit saisi huoletta karsia pois meikäläisestä kirjallisuudesta, jonka harvat todella kestävät tuotteet saattaa lukea kymmenellä sormella. Kun kerran kirjailijalla ei ole muuta sanottavaa kuin toistaa sovinnaisella tyylillä sovinnaisia ajatuksia, keksiä pseudofilosoofisia lauseita ja panna henkilönsä erittelemään elämäänsä melkoisen pintapuolisesti – silloin ei teos ole mikään ilahduttava tuttavuus.

Näin julistaa kriitikko tylyn tuomionsa: Kaikenlaista roskaa! Mutta erästä seikkaa Tatu ei lainkaan huomioi arviossaan: kyse on tekijänsä esikoisteoksesta. Sangen harva, jos niinkään moni, esikoinen yltää top teniin.

Miten tuo murskakritiikki sitten vaikuttikin nuoreen kirjailijattareen, niin ainakaan tämän kirjoitus- ja yrittämishaluja se ei onneksi vie, sillä jo seuraavana vuonna ilmestyy toinen romaani (johon siihenkään Tatu ei aikanaan malta olla kajoamatta) ja kaiken kaikkiaan neljäkymmentä vuotta kestäneen kirjailijanuransa aikana Helvi Eriksson (vuodesta 1934 Erjakka) kirjoittaa yli 20 teosta ja päälle sen puolentusinaa näytelmää. Sanoopa joku maakuntalehden älypääkriitikko mitä tahansa, ”tämäntapaisilla” romaaneilla oli selkeästi lukijakuntansa. Ja on edelleenkin, kuten olemme myöhemmin saaneet havaita.

Entäpä tämä toinen kynäilijätär?

Toisen teoksensa – esikoisromaaninsa – julkaiseva Alli Valli saa Tatulta hieman enemmän hyväksyntää:

Alli Valli sen sijaan ei todennäköisesti pyrikään varsinaisen taideromaanin ohdakkeisille poluille. hänen romaaninsa on täynnä eräänlaista vissiä eloisuutta ja pirteyttä, jota hyvältä tai kohtalaisen hyvältä ajanvieteromaanilta sopii vaatia. Räiskähtelevää sanontaa, hauskoja huomioita [ja] verrattain luontaista huumoria pulppuilee sivu sivulta. Tosin siellä täällä pilkistelee mauttomuus, mutta sellaiset erehdykset korjaa kirjan kauttaaltaan valoisan-veikeä sävy. Omassa luokassaan miellyttävä teos. Tosin sen juoni on verrattain tavallinen ja muoto, päiväkirjan tapaan laadittu, on jo tuttu isoäidin äidin ajoilta, mutta jos tällaisen aiheen ja tällaisen muodon takana on niin pirteä kynä kuin Alli Vallin, niin kirjaa voi mielihyvin suositella.

Siis hyvä ajanvieteromaani, pirteä ja reipas – eikä yritä mitään enempää ollakaan. Rehellinen. Ja varmaan sopiva Tatun senhetkisiin mielialoihin, piristävä.

Liekö Tatuun myös vedonnut teoksen kertojaminän lukemisen-harrastus, hänen mainitsemansa Dumas, Poe, Wallace, toisaalta myös Nietzschen Zarahustra ja Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset – kaikki kirjailijoita ja teoksia, joita myös Tatun hyllystä ja arvosteluista löytyi.

Samoin maininnat yksinäisyyden, yksinolon rauhan, välttämättömyydestä; kuolemanpelosta ja Jumala-suhteesta saattoivat hyvin kiinnittää Vaaskiven huomion, läheisiä asioita kun ovat ne hänellekin.

Ja teosta todellakin luonnehtii ”valoisan-veikeä sävy” – jos nyt jätetään sivuun tuo jo mainittu kuolemanpelkotuumailu, ja kertojan matkustaminen Imatralle ainoana tarkoituksenaan hukuttautua kosken kuohuihin. Niissä kun ei juuri ”verrattain luontaista huumoria” esiinny.

Mutta nyt, 80 vuoden jälkeen, on romaanin sivuilta enää sangen vaikeaa löytää tuota vakavamielisen nuoren kriitikon esiin nostamaa ”siellä täällä pilkistelevää mauttomuutta” (ellei nyt tuossa Imatran-visiitissä). Erotiikan äärimmäinen huipistus on suudelma, kertojaminä ei – vatsahermojensa vuoksi kuulemma – kahvia väkevämpää juo, ruumiineritteitä ei sivuta edes vertauskuvien kautta ja joku ”hilkutti” on vahvin voimasana… Pikemminkin sievistelevää kuin mautonta

Tatun esittämä puritaanisuus on siinäkin mielessä perin huvittavaa, että kirjoittihan hän itse juuri noina vuosina näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia (kaikki julkaisematta jääneitä), joiden puutteina kustantajat usein näkivät viehtymyksen patologisiin ihmistyyppeihin, saastaan ja kurjuuteen. Se mistä Vallin teoksessa on aavistelevinaan ehkä jotain omakohtaista, itse elettyä, on perin erilaista kuin se, mitä Tatu itse – ja itsestään – kirjoittaa.

Ja jätettyään koulunsa kesken Helsingissä ja saastutettuaan jo toistamiseen itsensä tippurilla Tatu pakenee tätiensä hoiviin Oulun Hietasaareen. Kahlatakseen sitten mereen hukuttautuminen mielessään. Nuoren Vaaskiven kärsimykset… Mutta Hietasaaren ranta on matala, vesi kylmää: Tatu tulee viimein tolkkuihinsa.

Vallin sankarittaren, parikymppisen Bene-neitosen sen sijaan pelastaa oivallus oman tekonsa raukkamaisuudesta. Hän palaa heti seuraavalla junalla kotiin Helsinkiin ja menee auttamaan äitiään pyykkitupaan…

Sen pituinen se.

Markkinameininkiä eli ”Suljettuja vaunuja” messutarjouksena

Jo pitkään odotettavissa ollut ilmoitus tuli tänään: Lasipalatsin kirjakauppa Kirja lopettaa toimintansa.

Ja viestissä ystävällinen pyyntö: tule ja nouda kirjasi pois, mieluiten jo lähipäivinä, kiitos.

Kun heinäkuussa (12.7. postaus Viikko julkkareihin) lupasin ilmoitella, mikäli Suljettujen vaunujen myyntiverkostossa tapahtuu muutoksia, en ihan ajatellut tätä.

Oletin kehittäväni myyntipisteitä lisää, oletin väärin. Tyhmä, laiska ja saamaton.

Yksi porvoolainen yrittäjä oli alkumetreillä harkinnassakin, mutta hiukan pisti empimään myyntipaikkakorvauksen kohdalla puheet ”kolmestakymmenestä pinnasta”.

30 prosenttia myyntihinnasta melkein-ei-mistään!

Ensin kirjuri parka kirjoittaa kaksi kolme vuotta, tutkii, suunnittelee, hioo, maksaa omistaan kaikki kustannukset painokuluja myöten – ja sitten joku rihkamakauppias lupautuu armollisesti ottamaan teoksen jonnekin hyllyn reunalle, jos saa lähes kolmanneksen myyntihinnasta. Juu, ei. Hiukan korkeammalle arvostan oman työni ja sen tulokset. Jääkööt ne sitten vaikka rahaksi vaihtamatta.

Mutta elämme nyt kirjamessujen aikaa, leipaistaan Suljetuista vaunuistakin siis semmoinen messutarjous:

Lokakuun aikana tehdyt tilaukset hintaan 19,50 sisältäen postimaksun

Mitäs sanotte? Ei siitä tekijälle juuri mitään jää, mutta eipähän mene yhtään senttiä millekään puliveivarillekaan.

Ja tilaukset siis kirjurin sähköpostiosoitteeseen j.tapio.fi@gmail.com.

Joskus ennen kirjailijan uransa käynnistymistä ja lukuisien palautuneiden romaanikäsikirjoitusten jälkeen Tatu Vaaskivi kirjoitti turhautuneen aforismintapaisen:

Ja Jumala sanoi: Tulkoon paha / Tuli kustannustalo ja seteliraha

Ei ole täälläkään näkynyt kustannustaloa enempää kuin setelirahaakaan, vaan eipä minun tarvitse itseäni tällä keinoin yrittää elättääkään. Kulttuurityön yritys tämä vain on, Vaaskivi-hössötys.

Juhlahumun hiljennyttyä, osa 2

Sangen ristiriitaisten tunteiden vallassa palaan SKS:n Vaaskivi-seminaarista.

Tänään 21.9. tuli kuluneeksi 70 vuotta Tatu Vaaskiven kuolemasta. Vaaskiven muiston kunnioittamiseksi oli SKS yhdessä Suomen arvostelijain liiton (SARV) kanssa järjestänyt iltapäiväseminaarin nimellä Näkökulmia Tatu Vaaskiveen.

Ohjelman muodosti neljä ansiokasta alustusta, takanaan neljä mitä ilmeisimmin sanojensa takana seisovaa vakaata miestä: tutkija Veli-Matti Pynttäri aiheenaan ”T. Vaaskivi ja kulttuurikritiikin ajankohtaisuus”, dosentti Juhani Ihanus aiheesta ”Vaaskivi ja psykoanalyysi”, tietojärjestelmäasiantuntija Jukka Pennanen aiheesta ”Synteettinen elämänkatsomus – Vaaskiven ja Nietschen yhteisiä piirteitä” sekä lopuksi professori Juhani Niemi aiheenaan ”Tatu Vaaskivi ja Vaaskivi-plaketti”. Oma mielenkiintonsa eittämättä jokaisessa puheenvuorossa.

Mutta tarjottiinko parikymmenpäiselle kuulijakunnalle lopulta neljä näkökulmaa Vaaskiveen.  Mielestäni ei. Pikemminkin tarjottiin kolme näkökulmaa Tatu Vaaskiven kulttuurikriittisten teosten Vaistojen kapina ja Huomispäivän varjo suunnasta – sekä lopuksi analyysi Vaaskiven nimeä kantavasta kriitikkopalkinnosta ja sen historiasta.

Mihin oli unohdettu kaunokirjailija-Vaaskivi?  Missä oli näkökulma vaikkapa Vaaskiven kieleen, tyyliin, hänen elämäänsä, persoonaansa? Vain sivulauseissa. Fokus ei ollut Tatu Vaaskivessä ihmisenä, ei edes kirjailijana, vaan ajattelijana. Hienoa, Tatu jos kuka oli ajattelija – mutta sitten seminaarin nimeksi olisi ehkä ollut hyvä laittaa ”Näkökulmia Tatu Vaaskiveen ajattelijana”.

Eikä sekään olisi ollut ihan oikein ihminen Tatu Vaaskiveä kohtaan.

Ehkä olen väärässä. Tällaisten tilaisuuksien kohderyhmä on akateeminen maailma, ohjelma on suunnattu sille, sieltä löytyy se potentiaali joka puolestaan voi löytää Vaaskiven uudestaan. Siis Vaaskiven ajattelun.

Mutta Tatu Vaaskivestä ihmisenä ei kukaan tunnu olevan kiinnostunut, sillä teemalla ei päästä seminaareihin puhumaan.

Ehkä olen jälleen väärässä kun sanon, että sillä kuitenkin ylitettäisiin julkisuuskynnys, päästäisiin ihan tavallisten ihmisten tietoisuuteen. Tatu Vaaskivi pääsisi.

Tämänpäiväisellä konseptilla kun tuskin päästään, valitettavasti. Paikalle saapunut erään suuren lehden toimittaja ainakin poistui kesken tilaisuuden.

Tällainen Tatu Vaaskiven persoonan ja elämän huomiotta jättäminen on siinäkin mielessä outoa, että hänen elämänsä ja persoonansa suorastaan tyrkyttävät nykyjournalismille (ja siis -lukijalle) juuri sellaista kaivattua koskettavaa tarinaa myötäelettäväksi. Ja lukijalle (miksei jopa toimittajallekin) siinä ohessa mahdollisuuden sivistyä, perehtyä historiaan, kirjallisuuden historiaan…

Mutta parempi kai pitää tämä mahdollisimman pienen piirin juttuna, mahdollisimman akateemisena.

Vastaamme kaikille vuoden kuluessa – jos silloinkaan (osa 2)

Parisen kuukautta sitten (16.7.) kirjoitin tässä blogissa postauksen otsikolla Vastaamme kaikille vuoden kuluessa – jos silloinkaan, jossa kiukuttelin kustantamojen toiminnasta, eräistä turhista lupauksista. En rupea toistamaan sanojani, vuodatus on luettavissa täällä, mutta tarina saa nyt jatkoa. Eli pohjat tähän mennessä:

Sain tänään (13.9.) eräältä kustantajalta, kutsutaan sitä nyt vaikka nimellä Athene (sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Atena Kustannus Oy:n kanssa, nimien samankaltaisuus on puhtaasti sattuman sanelemaa), seuraavansisältöisen viestin:

Kiitos Athenelle lähettämästänne käsikirjoituksesta. Valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta ottaa sitä kustannusohjelmaamme. Olette siis vapaa  tarjoamaan sitä jollekin toiselle kustantajalle.

Hyvää syksyä!

Ystävällisin terveisin

A.N.

Johon sitten vastasin:

Kiitos vapauttavasta päätöksestänne.

Kerrotte verkkosivuillanne, että

Tutustuminen saapuneisiin käsikirjoituksiin on aikaa vievää työtä. Vaikka vastauksemme viipyy, se ei tarkoita, että käsikirjoituksesi on unohdettu. Vastaamme kaikille käsikirjoituksia tarjonneille kuuden kuukauden kuluessa.

Siis ”kuuden kuukauden kuluessa”.

Lähetin käsikirjoitukseni Athenalle 28.11.2011, eli pian 10 kuukautta sitten. Muistutin olemassaolostani sähköpostitse 14.2., seitsemän kuukautta sitten. Toukokuun 30. päivä anelin mm. seuraavasti:

En tahtoisi vaikuttaa hätäiseltä enkä missään tapauksessa hoputtaa Teitä – mutta tilanne vain nyt on sellainen, etten voi sitä välttää: T. Vaaskiven syntymän 100-vuotispäivä (19.7.2012) lähestyy kovaa vauhtia.

Olen päättänyt julkaista käsikirjoitukseni omakustanteena mikäli sille ei löydy kustantajaa. Ja ymmärrätte varmaan, että omakustanteen ainoa julkipääsyn mahdollisuus on kyseisenä merkkipäivänä. Tuolloin ainakin Oulussa on suunnitteilla seminaaria tai vastaavaa Vaaskiven tiimoilta. Ja tuosta tilaisuudesta ei omakustantaja voi myöhästyä. Siksi pyydän kohteliaimmin lausuntoanne käsikirjoituksestani, mahdollisimman pian.

Liitin tuohon viestiini myös uudemman, hiotumman version käsikirjoituksestani – mutta painotin, että mikäli olette tutustunut jo aiempaan versioon, en luonnollisestikaan oleta teidän ryhtyvän tähän uuteen. Tyydyn päätöksenne, oli se mikä hyvänsä.

Athena ei ole kuitannut käsikirjoitusta vastaanotetuksi, ei vastannut viesteihini.

Ja nyt te annatte armollisesti minulle luvan lähestyä muita kustantajia…

No, eihän mikään edes jonkinmoisia tuotto-odotuksia elättelevä kustantamo tällaiseen marginaaliraapustukseen itseään sotke, ymmärränhän minä sen. Ja siksi julkaisin käsikirjoitukseni omakustanteena. Kirjan vaiheita voi seurata vaikka blogista https://jtapio.wordpress.com/.

Mutta hei, pidetään mikä luvataan: Vastataan puolen vuoden sisällä. Tai päivitetään lupauksia. Ehkä jopa luetaan saapunut posti.

Menestyksekästä syksyä toivottaen

J.Tapio

Unohtamisesta vielä kerran

Olen päivitellyt jo aiemminkin sitä hiljaisuutta, joka T. Vaaskiven muiston ympärillä tänä juhlavuonna vallitsee. Enää vain oululaisille Vaaskivi tuntuu olevan olemassa, ja muutamalle harvalle friikille ehkä.

Ja näihin friikkeihin ei, kuten todettua, kuulu enempää kustantamoja kuin lehdistöäkään.

Pari äärimmäistä esimerkkiä.

Kun ”Suljettujen vaunujen” ensimmäinen käsikirjoitusversio alkoi olla valmis, lähetin postia Tatun aikoinaan kuuluisuuteen nostaneelle Gummerukselle. Kerroin projektistani; palauttelin mieliin lähestyvän juhlavuoden, Gummeruksen merkityksen Vaaskivelle ja Vaaskiven Gummerukselle; ja tarjosin käsikirjoitustani ikään kuin ensioikeudella.

Ja tuon kaiken tein ensisijaisesti kulttuurihistoriallisista syistä; ajattelin että miten hienoa, jos Gummerus olisi jälleen, vielä kerran, Tatun puolella.

Ei sitten ollut. Edes sen vertaa, että kukaan olisi vaivautunut vastaamaan viestiini. No, minä en kerjää enkä anele. Mutta niin on Tatu Vaaskivien kuin Esko Aaltostenkin aika ohi, jossakin historian kaukaisessa eilispäivässä.

Maan suurin ja kaunein – valtakunnallinen – päivälehti Helsingin Sanomat ei maininnut Vaaskivestä sanaakaan hänen syntymänsä 100-vuotispäivien aikaan.

Kuvaavaa unohtamisen totaalisuudelle on, että viimeisen vuoden aikana Hesarissa on mainittu Vaaskiven nimi ainoastaan kerran.  Keväällä (26.3.) ”50 vuotta sitten” -palstalla.

Ja silloinkin sen vuoksi, että lehden oma kulttuurikriitikko oli puoli vuosisataa aiemmin palkittu ensimmäisellä Vaaskivi-plaketilla.

Historian kätköistä löytyi siis palkittu kollega, vaan ei juhlavuottaan viettävää neroa. Vaikka sattuma suorastaan tyrkytti siihen oivalluksen mahdollisuutta.

Juhlahumun hiljennyttyä

No niin, Tatua on muisteltu, hänen elämänvaiheitaan kerrattu, tuotantoaan esitelty. Suljettujen vaunujen kautta ja muutenkin.

Ja vastattu muutamaankin terävään yleisökysymykseen, raapaistu jokunen omistuskirjoitus.

Kaiken kaikkiaan teoksen julkkareita ja T. Vaaskiven syntymän 100-vuotisjuhlaa täällä Porvoossa voisi luonnehtia pienimuotoiseksi ja lämminhenkiseksi tilaisuudeksi.

Ilahduttava oli myös teoksen Oulussa saama julkisuus: Kaleva nosti eilen kulttuuriosionsa etusivulle ja peräti neljälle palstalle taitettuna artikkelin

Vaaskiven kanssa Eurooppaan – Porvoolainen J.Tapio on löytänyt satavuotiaan kirjailijan tuotannosta tien historiaan

Julkisuutta saavat siinä niin Suljetut vaunut, T. Vaaskivi kuin etelän piskuinen Porvookin.

Artikkelissa mainitaan myös, että teosta myytiin eilisestä Oulun Vaaskivi-tilaisuudessa ja jatkossa helsinkiläisessä kirjakauppa Kirjassa.

Ehkäpä myyntiverkosto tuosta vielä laajenee, tietoa päivitetään tässä blogissa tarpeen mukaan.

Tietysti teosta saa myös tekijältä itseltään, sähköpostitse tilaamalla osoitteesta j.tapio.fi@gmail.com (hinta 23e + toimituskulut 2e).

Ensimmäinen tilaus onkin jo paketissa, se lähtee – tietysti Ouluun.

Siellä on kiinnostusta, kiitos Vaaskiven ja Kalevan.

Täällä etelässä on nihkeämpää.

Tämänaamuinen Helsingin Sanomat ei huomioinut (saamastaan pikku vinkistä huolimatta) Vaaskiveä ja eilistä Oulun-juhlaa sanallakaan.

Sen sijaan lehti esitteli englantilaisen kirjailijan ja druidin, ”joka käärii hihansa, kun tarina vaatii ihmislihaan naamioituvan salamurhaaja-ravun”.

Mitä Matti Kurjensaari sanoikaan aikoinaan Vaaskiven Musta messu -käsikirjoituksesta:

Tekijällä on harvinaisia lahjoja, vaikkakin ne ovat sairaalloiseen ajatuselämään suuntautuvia.

Paikallislehti Uusimaa puolestaan ei välittänyt edes vastata kutsuun saapua Porvoon kirjanjulkistukseen, saati että kukaan sieltä olisi tullut paikalle.

Tosin Oulu onkin suurten kirjailijoiden kaupunki, Porvoo vain vähäisten kirjureiden.

Terve, Vaaskivi!

 

T. Vaaskiven syntymän 100-vuotispäivänä 19.7.2012

T.Vaaskiven kuoleman jälkeen kirjailija F. E. Sillanpää lähetti oman surunvalitteluviestinsä Helsingin Sanomien julkaistavaksi.

Hänen muistelunsa liittyvät luonnollisesti Vaaskiven esikoisteoksen, Sillanpää-elämäkerran syntyvaiheisiin:

Sinä olit meidän leveysasteellamme ja meidän ajassamme poikkeuksellinen ilmiö. Minä muistan sinut hiljaisena kuuntelijana, jonka katseen leppoisa liekki herkästi tulkitsi ja säesti sitä vaikutelmaa, jonka edessäsi oleva ihminen sinuun teki. Sinä kuuntelit hiljaa ja kärsivällisesti, mitä kulloinkin ihminen siinä sinun edessäsi puhui ja paasasi ja toisen huomaamatta sinä johdattelit hänen vuodatustaan niin, että se kuva, jota sinä muovasit, mallin sitä ollenkaan huomaamatta, sai ehjän ja täyteläisen materiaalinsa. Ja tuon kuvan välipuitteiksi sinä ikäänkuin hiljaisesti hymyillen pujottelit oman hereän henkesi kuituja.

Me juhlimme tänään Tatu Vaaskiven muistoa, arvioimme hänen käsialojaan kirjailijana ja kriitikkona, punnitsemme hänen painoarvoaan ajattelijana, pohdimme hänen elämäntyönsä kestävyyttä, ihmisen katoavuuttakin kenties.

Voisimmepa hetken nähdä hänet myös Nobel-kirjailijamme silmin, ei tutkimuskohteena, nerona tai historian eilispäivään katoavana luonnon ihmesattumana, vaan ihmisenä.

Niin että seisoessamme hänen kuvansa äärellä saisimme yhtyä Sillanpään sanoihin:

Sinun vakaata kuvaasi katselen ja tunnen hiljaista miehistä myötätuntoa ja kiitollisuutta sinun persoonallisuuttasi kohtaan.

Terve, Vaaskivi!

»Suljettujen vaunujen« Jälkihuomautuksesta

Niiden lukuisain teosten joukossa, joiden tietoihin tämä kirjoitus nojautuu, ovat Martti Haavion toimittama T. Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus, Holger Lybäckin ja Markku Ihosen Vaaskivi-väitöskirjat, Kai Laitisen ansiokkaat Kallas-tutkimukset, kolmikon Leskelä-Kärki, Melkas ja Hapuli toimittama esseekokoelma Aino Kallas – Tulkintoja elämästä ja tuotannosta, Kerttu Saarenheimon Elina Vaara -monografia, Bernard Shawn ylittämätön näytelmäkäsikirjoitus ”Pyhä Johanna” esipuheineen (ja epilogeineen…), sekä Suomen Matkailuyhdistyksen Vuosikirja vuodelta 1934.

    Korvaamattomana apunani 30- ja 40-lukujen Viron historiaa ja ajankuvaa hahmotellessani ovat olleet Martti Turtolan Päts– ja Laidoner-monografiat sekä August Annistin, Ants Orasin ja Mika Waltarin vanhat Viron poliittista tilannetta käsittelevät teokset, samoin Jaan Krossin omaelämäkerta Rakkaat kanssavaeltajat, sen ensimmäinen osa.

    Suurin kiitollisuudenvelkani lankeaa kuitenkin Erno Paasilinnalle ja hänen autobiografiselle teokselleen Tähänastisen elämäni kirjaimet. Tuon kirjan sivuilla kun maineikas esseisti kertoo, kuinka Vaaskiven jäljittely pilasi vuosiksi hänen oman tyylinsä, ja – vielä pahempaa! – sai hänet uskomaan, että hänenkin tiensä kirjailijaksi johti juuri esseistiikan kautta. Niin, Paasilinna suorastaan kirosi päivän, jona Kutsumus osui hänen käsiinsä.

Ilman tuota kitkerää vuodatusta en olisi varmasti koskaan löytänyt T. Vaaskiveä, ja moni matka kadonneeseen aikaan olisi jäänyt tekemättä.

Porvoossa ja Tartossa keväällä 2012

J.T.

Kuka oli T. Vaaskivi?

Lähetin kolmisen vuotta sitten kymmenkunnalle tuntemalleni nykykirjailijalle – kaikki sellaisia jotka sanataidetta myös opettavat – yksinkertaisen kysymyksen

Kuka oli T. Vaaskivi?

Palaute oli sangen masentava.

Yhdellä vastanneista oli kuulemma ”hatara muistikuva jostakin Vaaskivi-plaketista”.

Toinen kertoi yrittäneensä – siinä kuitenkaan onnistumatta – lukea jotakin Vaaskiven teoksista.

Kolmas myönsi Vaaskiven olevan musta aukko hänen sivistyksessään.

Muut vaikenivat viisaasti. Tai muuten vain.

No, ehkä tämä juhlavuosi valaisee näitä pimeydessä vaeltaviakin.

Vilpittömästi sitä ainakin toivon, heidän tulevien oppilaidensa vuoksi nimenomaan.