„Suljettujen vaunujen” 2. painos on viimein ilmestynyt!

Suljetut vaunut  - e-kirja

***

Aikansa se otti (tuotantoaika ehti venähtää luvatusta noin neljästä viikosta lähes 11:ksi), mutta siinä se nyt on: Vankkureitten toinen suomenkielinen painos, päivitettynä ja täydennettynä, e-kirjaksi väännettynä. Palun!

Tekninen toteutus Elisa Kirja, hinta (perille toimitettuna!) 7,90, ja teos on myynnissä täällä.

***

Suljetut vaunut

***

Tuossa ensipainoksen kansi – se, jota Hannu Oittinen aikoinaan moitiskeli ELO-lehdessä rumaksi, ei kanneksi oikeastaan lainkaan. Eihän tuo uusikaan varmaan kaunis ole, mutta parempaan suuntaan, eikö?

***

Valge toone-kurg

***

Kyseessä on „kalliomaalaus” Tarton Toomemäeltä, tunnistettavasti kattohaikara. Niistäkinhän kirjassa kerrotaan.

***

Ja – jos suunnitelmat menevät putkeen – parasta aikaa viimeistelyn alla olevassa uudessa kirjassani haikarat saavat osansa siinäkin.

Talo Emajoen yläpuolella

Eesti kirjandus- ja rahvaluuleteadlane August Annist elas ja töötas selles majas...

Kirjallisuustieteilijä August Annistin ”italialaistyylisessä huvilassa” vierailivat mm. Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi.

Nuori nainen on viettänyt viime päivät sekasortoisten ajatusten vallassa. Kuinka hän saattoi käyttäytyä silloin niin arvottomasti, keimailla vieraalle miehelle – sallia sen kaiken! Ja kuinka mies teetteli isällistä ja huolenpitoa! Silitti hänen hiuksiaan, joihin vain hänen oma rakkaansa oli milloinkaan koskenut. Ja sanoi sitten sen sanan. Voi, hän tunsi itsensä saastutetuksi.

Mutta hitaasti oli vastenmielisyys miestä kohtaan alkanut hellittää, mieleen olivat nousseet yhteiset keskustelut, miehen älykkyys, hauskuuskin.

Niin hän nyt kävelee illan hämärissä, yhä jatkuvan räntäsateen keskellä pienen kaupungin katuja tämän vierellä. Välillä mies auttaa häntä kohteliaasti yli suurempien lammikoiden ja liukkaampien kivetysten, varovasti, herrasmiehen tavoin.

Viimein mies ehdottaa sateensuojaa eräässä talossa, aivan lähellä, Tähtveren puiston reunalla: se on hänen tuleva kotinsa, vielä keskeneräinen tosin, mies kertoo. Tyttö toki tietää, että juuri tuollaisiin ehdotuksiin ei koskaan tulisi nuoren naisen suostua, mutta jokin miehen äänessä, koko tämän olemuksessa, saa hänet vakuuttumaan tämän vilpittömyydestä. Hän tuntee olevansa turvassa, ystävän seurassa. Ja myös sen hän tuntee, että tämä on perin kummallinen ilta, siinä on jotakin, aivan varmasti on – hän vain ei oikein saa selvää, mitä.

Autiossa talossa, lastujen ja sahajauhon keskellä, tyttö istuu jonkun pakkilaatikon kannelle märkiä jalkojaan lepuuttaakseen, mies sytyttää takkaan tulet, lepattavat liekit valaisevat kauniisti pimeää ja epäselvää huonetta. He tuijottavat liekkeihin, kumartuvat hiukan lähemmäksi lämpöä, märät päällysvaatteet höyryävät. Sitten tuli hiipuu, hiillos heittää hohteensa tytön kasvoille. Hän tietää miehen katselevan häntä, ”siinä oli niin paljon alakuloisuutta ja hiljaista kaipuuta ja yksinäisyyttä” – jotain joka sekä koski että hyväili.”

Tyttö ajattelee, ettei tiedä, oliko hän kaunis siinä tulen hohteessa, mutta kuitenkin jotakin, jota miehellä ei ollut ja jota tämä ikävöi.

Hiilloksen hehku sammuu. Mies ei lisää puita, ei liikahdakaan. Onko se merkki, tyttö ajattelee – merkki hänen astua askel eteenpäin, tai palata takaisin omaan elämäänsä. Hän nousee ylös, mies sanoo jotakin vitsikkääksi tarkoitettua, tyttö tarttuu siihen. Molemmat nauravat. Mutta kummankin naurussa häivähtää marraskuinen ilta.

Mies auttaa takin tytön ylle. Aivan ohikiitävän hetken ajan tästä tuntuu, kuin mies olisi rajusti vetänyt hänet syliinsä, mutta ei, tämä vain kääntyy pois ja avaa oven. He astuvat kattoterassille, kaukana alhaalla tuikkivat Tarton tulet. He katselevat niitä kauan. Tyttö ajattelee tuota pientä kaupunkia, jossa oli kokenut niin suurta tuskaa ja jota hän ei enää koskaan näkisi kun hän pian palaisi takaisin kotimaahan. Ja tuota miestä, itseään vanhempaa ”kirjallisuustohtoria”, sitä miten tämä kyllä hänet unohtaisi kun hän oli mennyt.

 * * *

Neljä vuotta myöhemmin, eräänä kauniina kesäkuisena iltana tuolla samaisella kattoterassilla istuu pieni hilpeä seurue. Puutarhasta kohoaa jasmiinien huumaava tuoksu, taustalla kuuluu lammen suihkulähteen verkkainen solina.

Suomalaisvieraat kertovat kuulumisia kotimaastaan, puhutaan kesäsuunnitelmista, Sillanpään pian ilmestyvästä elämäkerrasta, hänen teoksistaan, ne ovat kaikille tuttuja.

Emäntä poistuu hetkeksi sisään katsomaan, että perheen pieni tytär, heidän esikoisensa, nukkuu rauhallisesti, palaa sitten tuoden lisää mansikoita vierailleen, istuu miehensä viereen, aivan liki.  Mies katsoo hymyillen vaimoonsa ja kiittää, sanoo mansikoiden olevan omasta puutarhasta, vaimon hoivaamia. Jatkaa sitten, muka itseään kehaisten, että on siellä hänelläkin satoa tulossa: tänä vuonna hän aikoo poimia ensimmäiset viinirypäleet.

Ilta pimenee, isäntä nousee sytyttämään katon kulmiin roviot, liekit leimuavat kauniisti sinisentummaa, päivän helteestä yhä kuumaa taivasta vasten. Vieraat kurottuvat katsomaan alapuolella virtaavaa Emajokea, hopeanauhana se virtaa tuon taulun taustalla, halki pienen, nukkuvan kaupungin.

Aivan ohikiitävän hetken häivähtää miehen mielessä eräs jo hyvin kaukaiselta tuntuva marraskuinen ilta tässä samassa paikassa, nuori suomalaisrunoilijatar, jonka äskettäisestä kuolemasta vain hetki sitten oli vaihdettu muutama sana. Sitten hän kohentaa tulia, noutaa sisältä lisää viiniä ja villahuivin vaimonsa hartioille, vetää tämän vaivihkaa itseään vasten.

Jossakin kaukana jyrähtää ukkonen, mutta sen ääni hukkuu seurueen iloiseen rupatteluun.

[Lähteet: Saima Harmajan julkaistut kirjeet ja päiväkirjat, Tatu Vaaskiven julkaistut kirjeet]

* * * * * *

Tänään 8.5. tulee kuluneeksi 100 vuotta Saima Harmajan syntymästä. Aamun Helsingin Sanomissa Mervi Kantokorpi aloittaa toista sivua laajan Harmaja-artikkelinsa seuraavasti:

Jokainen klassikko tarvitsee lukijansa kestääkseen aikaa. Saima Harmaja tekee sen vielä 100 vuotta syntymänsä jälkeen.

Ja Kantokorpi toteaa lopuksi:

Kunpa jokaisella yli satavuotiaalla klassikolla olisi samanlainen faniklubi, joka innolla toisi kirjailijansa osaksi uusia lukijakuntia.

Niinpä. Tuollaisen faniklubin olisi tarvinnut varmaan T. Vaaskivikin viime vuonna kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 100 vuotta. Uutiskynnystä ei ilman sellaista ylitetä: esimerkiksi Hesari ei edes maininnut Vaaskiven juhlavuodesta, laajemmista hehkutteluista puhumattakaan. Eikä tilanne ollut juuri kummempi muidenkaan viestimien kohdalla.

„Kinnises tõllas“ muutamassa kirjastossa

En tiedä, kuinka Kinnises tõllas nyt Virossa myy, mutta ainakin voin seurailla kirjan lainaustilannetta Tarton Kaupunginkirjastossa.

Ja ihan mukavalta se näyttääkin: kaikki kirjaston viisi nidettä ovat lainassa!

Mukavaltahan se tuntuisi, jos painos myytäisiin loppuun.

Tiedustelin Oulun Kaupunginkirjastosta, ollaanko siellä kiinnostuneita ottamaan kokoelmiin yksi ilmainen tekijänkappale, Vaaskiven kaupungista kun on kysymys. Vastaus oli ilahtunut:

Hei!

Otamme mielellämme vastaan vironkielisenä laitoksena ”Suljetut vaunut”.

Kirjastollamme ei ole sitä ennestään.

Kiitos jo ennakkoon.

Ystävällisin terveisin…

Tarton kirjastoa kiinnosti kirjani tarttolaisuus, eli paikka johon tapahtumat sijoittuvat; Oulun puolestaan sen oululaisuus, siis kohdehenkilö T. Vaaskivi. Oulun suunnallahan on ollut kiinnostusta myös Suljettuja vaunuja kohtaan enemmän kuin muualla.

Tarjosin tekijänkappaletta myös kotikylällä, eli Porvoon Kaupunginkirjastoon. Vastaus oli ehkä hiukan hämmentävä:

Hankimme viime vuoden puolella aika ison satsin vironkielistä kirjallisuutta kirjastoon, joten olemme tällä hetkellä tyytyväiset valikoimaamme. Jos haluat, voit toki laittaa yhden lahjoituskappaleen tulemaan kirjastoomme.

Kiittäen,

Porvoon kaupunginkirjasto…

Nyt piti kyllä jäädä hetkeksi miettimään, että halusinko, oikeasti. Tokihan minä voisin ihan samaan hintaan (edullisemminkin, itse asiassa) olla laittamattakin.

Kauhean hienoa tietysti, että voi olla tyytyväinen työhönsä. Ja kun joku laitos on noin tyytyväinen tarjoamaansa palveluun, niin eittämättä ovat sitten asiakkaansakin. Vai?

Ei, ajattelin sitten, kai sinne Viro-hyllyyn yksi kapoinen pikku kirja kuitenkin mahtuu, saattaapa joku tarttolaislähtöinen porvoolainen siitä kiinnostuakin.

En minä kirjaani itsetyytyväiselle kirjastolle lahjoitakaan, vaan sen vironkielisille asiakkaille. Kirjoitin sisäkanteen:

Selle raamatu on kinkinud Porvoo Linnaraamatukogu eesti keelt lugevatele kasutajatele autor.

  

Karl Ristikivi – meillä tuntemattomaksi jäänyt suuri virolaiskirjailija

Karl Ristikivi (Eduard Ole 1969, Eesti Kirjanõusmuuseumin kokoelmat)

Karl Ristikivi (Eduard Ole 1969; Eesti Kirjanõusmuuseum; Tartu Linnamuuseumin kokoelmat)

Kirjailija, kriitikko ja kulttuuripersoona Karl Ristikivi (1912-1977) oli syntynyt samana vuonna kuin Tatu Vaaskivi (1912-1942). Hänen esikoisteoksensa Tuli ja raud ilmestyi 1938 kuten Vaaskiven ensimmäinen romaani Loistava Armfelt. Vaaskiven kuollessa 1942 Ristikivi oli julkaissut vasta kolme romaania (Vaaskivi kaksi, kolmas ilmestyi postuumisti). Mutta lopulta Ristikiven tuotanto käsitti kaikkiaan 17 romaania: Karl Ristikivi kohosi johtavaksi virolaiseksi prosaistiksi 1950 ja -60 luvulla.

Ja 100-vuotisjuhlavuonnaan 2012 hän oli yhtä muistettu ja juhlittu Virossa kuin Vaaskivi meillä unohdettu ja vaiettu.

Lue koko artikkeli Särön blogista.

Haikarat valkosulat – ehk üks üpris kummaline jutt II

Tatu Vaaskivi ehti saada valmiiksi vain vajaat 300 sivua pääteoksekseen suunnittelemastaan Kristus-romaanista Pyhä kevät.

Teoksen – tai käsikirjoituksen – tarina alkaa pääsiäisen kynnykseltä, ”Pontius Pilatuksen aikana”, ja viimeisessä valmistuneessa luvussa Jeshua on ehtinyt vasta Jerikoon.

Laajan kahdeksannen luvun Vaaskivi on otsikoinut nimellä Haikarat valkosulat.

Siinä on mm. seuraavanlainen kohta:

Niiden lepattavien siipien äänetön soitto muistutti itsensä aamuruskon säveletöntä juhlahymniä. Matkallaan tuolla hyvin korkealla jokaisen linnun ruusunpunaiset jalat olivat käpertyneet kurttuisiksi nyrkeiksi. Ja jos siipien havina olikin niin kuulumatonta, nuo hiilenkirkkaat laahaavat jalat tuntuivat rapisuttavan taivaan ääretöntä vaatetta, niin että Jairus miltei kuuli repeävän siniteltan kaiun, joka kiiri lintujen mukana ja häipyi pois. Kauas pohjoista kohti!

Suljetuissa vaunuissa kiinnitän huomioni useamman kerran Viron kattohaikaroihin – tai ajoittain niiden puuttumiseen – ja myös erääseen Vaaskiven haikara-kuvaukseen:

Edes komeita kattohaikaroita ei katseemme täällä tavoita, niitä sentään Tallinnan lounaisissa taajamissa esiintyy vielä runsaastikin. Ja meille, ikämme vaatimattomampien ja värittömämpien harmaahaikaroiden parissa eläneille, Eurooppa alkaa juuri kattohaikaroista, noista valkosulkaisista, joista Tatu myöhemmin kirjoitti kauniisti, että ”ne symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Kattohaikara oli selvästi tehnyt vaikutuksen Vaaskiveen hänen Tarton-matkallaan. Jopa siinä määrin, että hän valmisti sille tärkeää symbolista osaa suuressa romaanissaan. Valitettavasti Tatu uupui kesken työnsä: vain yhden lyhyen luvun hän jaksoi tuon jälkeen enää kirjoittaa lisää.

Kun talvella suunnittelin tätä viimeviikkoista Tarton-vierailuani, mielessä kävivät alkukevään lauhkeat säät, luonnon herääminen – ja palanneet haikarat (maaliskuun puolimaissa ne näille seuduille yleensä saapuvat).

Mutta kevät oli pahasti myöhässä myös Viron sydämessä, hanget kattoivat peltoja samalla tavoin kuin Porvoon seudullakin. Lund, ei lind.

Siksipä olikin sangen hämmentävää nähdä Vaaskivi-henkisen kirjaesittelyni jälkeisenä aamuna Postimees -lehden uutinen:

20130412 Tartu Postimees valge-toonekured

Linnut, jotka siis yleensä saapuvat paljon varhemmin keväällä (mutta eivät kuitenkaan lumelle, kuten myöhemmin annoin itselleni kertoa) ja yksittäisinä pieninä ryhminä, päättivät rynnistää juuri eilen satapäisenä parvena Tarttoon. Vastustamaton kutsu lentää… Haikarat valkosulat…

Tuo kuva ei tosin kovin kaksinen ole. Kyllä siitä haikaroita löytää, mutta olisi luullut kuvaajan saavan paremmankin. Ja ympäristö, sehän on kaatopaikka. Mutta haikarat eivät ole vegetaristeja ja kaatopaikalta löytyy varmasti jotain elävää ja kuollutta ravintoa niillekin. Hangilta vähemmän.

Kauniimpi otos on sen sijaan tämä, edelliseltä viikonlopulta Kongutasta, kolmisenkymmentä kilometriä Tartosta lounaaseen:

kured lumes

Jotain suorastaan japanilaisen herkkää siinä on.

Tarton kirjakauppoja katsastamassa

Tietenkin täytyi  lähteä myös katsastamaan, kuinka kirja on esille pantu.

Tietenkin täytyi lähteä myös katsastamaan, kuinka kirja on esille pantu.

Kaubamajan Apollon (Riia 1) uutuushyllyt ovat saavuttaessa heti oikealla.

Kaubamajan Apollon (Riia 1) uutuushyllyt ovat saavuttaessa heti oikealla.

Valikoima on runsas eikä Kinnises tõllas aivan lukukorkeudelle ole yltänyt.

Valikoima on runsas eikä Kinnises tõllas aivan lukukorkeudelle ole yltänyt.

Sangen sekalaiseen seurakuntaan oli kirja päätynyt, toki houkuttavien nimikkeitten keskelle: Barnesin uusin, Thatcher-sitaattikirja, Los Angelese dieet...

Sangen sekalaiseen seurakuntaan oli kirja päätynyt, toki houkuttavien nimikkeitten keskelle: Barnesin uusin, Thatcher-sitaattikirja, Los Angelese dieet…

Myös Tasku-kauppakeskuksen(Turu 2) Rahva Raamat on pannut uutuuskirjat ovensuuhun.

Myös Tasku-kauppakeskuksen(Turu 2) Rahva Raamat on pannut uutuuskirjat ovensuuhun.

Presidentin myhäilevän katseen alla on kirja poikineen.

Presidentin myhäilevän katseen alla on kirja poikineen.

Bestsellerit ovat  pääpöydillä, mutta täällä Kinnises tõllas on joka tapauksessa seinähyllylläkin ihan luettavissa.

Bestsellerit ovat pääpöydillä, mutta täällä Kinnises tõllas on joka tapauksessa seinähyllylläkin ihan luettavissa.

Ja sangen hyvässä seurassa vieläpä: Viron lipun historiaa, Leningradin piiritystä II maailmansodassa ja taistelua Peipsin jäällä 700 vuotta aiemmin...

Ja sangen hyvässä seurassa vieläpä: Viron lipun historiaa, Leningradin piiritystä II maailmansodassa ja taistelua Peipsin jäällä 700 vuotta aiemmin…

Hintaan 15.70 kirjaa täällä myytiin. Nettikaupassa hinta on tietysti hiukan edullisempi.

Hintaan 15.70 kirjaa täällä myytiin. Nettikaupassa hinta on tietysti hiukan edullisempi.

Kustaa II Adolf, Tarton yliopiston perustaja.

Kustaa II Adolf, Tarton yliopiston perustaja.

Samaan aikaan toisaalla Jukka Kostiainen… – ehk üks üpris kummaline jutt I

20130410 UM Jukka Kostiainen hiihti halki Suomen 1

Viime keskiviikkona Tartossa, juuri keskittyessäni omaan suoritukseeni, minut tavoitti porvoolaistuttavien huvittuneet viestit. Että olin Uusimaan mukaan kuulemma käynyt hiihtämässä Suomen päästä päähän…

Just. En niin.

Täyskaima jostain lähitienoolta siinä oli ylittänyt itsensä ja uutiskynnyksen. Olen minä hänestä joskus kuullutkin, on tullut puhelinsoittoja, että ”oletteko nyt se oikea Jukka Kostiainen”.

No aivan varmasti, kaiken aikaa, ja ollut jo sangen pitkään, ihan kirkonkirjojen mukaan ja aitoustodistuksen kanssa…

Viisikymmentäluvun puolimaissa Jukka oli Suomen toiseksi yleisin pojannimi, niin että kyllähän meitä riittää. Kansakoulussa luokallani oli poikia tusinan verran – joista kolme Jukkaa. Opettaja ratkaisi ongelmansa näppärästi, nimesi meidät uudestaan: kaikki rutiineja häiritsevät Jukat lakkasivat olemasta, syntyivät J. Kalevi, J. Tapani ja J. Tapio.

Sieltä luokan seinälle ripustettujen ensimmäisten piirustusteni alakulmasta poimin taiteilijanimeni J.Tapio (siis välilyönnittä, väärinkirjoitettuna). Terveisiä vaan Saavalaisen Ritvalle. Ja suuri kiitos.

Jukkia on siis paljon, sukunimi on jo vähemmän tavallinen. Postia, puheluja ja puhutteluja on tullut milloin Koistiselle, milloin Koistiaiselle, Kostianderillekin. Joku kysyi kerran, että ollaanko sitä Raili Kostialle sukua…

Joka tapauksessa täysnimikaimoja on varmasti harvassa, tämänkokoisessa kylässä ei uskoisi olevan yhtäkään.

20130410 UM Jukka Kostiainen hiihti halki Suomen 2

Mutta palataan takaisin nykypäivään.

Vaikka kuntosalin isäntä on pitkin talvea yrittänyt saada minua suksille, niin en ole taipunut: hiihto ei enää ole minun lajini, vaikka aikoinaan olikin talviharrastuksistani ylivoimainen.

Sen sijaan kaimani siis hiihti 33 hiihtopäivässä Suomenlahdelta Jäämerelle.

Se on mahtava suoritus. Voi vain kuvitella mitä tuollainen vaatii.

Tuo kuvitteleminen, ympäri vuoden ja joka säällä, onkin kai enemmän minun lajini.

Muutama vuosi sitten ainakin kirjoitin sellaisen novelliyritelmän, jossa suunnilleen ikäiseni ja oloiseni mies päättää ruveta merkitsemään päivittäiset juoksulenkkinsä kilometrit Suomen kartalle, lähtöpisteenä Helsingin Vallila, maalina lopulta Gamvik – Jäämeren rannalla!

Talven, kevään ja kesän hän siinä juoksee. Päivämatkat ovat lyhyempiä kuin kaimallani maastossa, aikaa kuluu huomattavasti kauemmin. Eikä kaveri oikein hyvässä hapessa ole 19.8. maaliin päästyään:

Gamvik. Meri on kylmänsininen, lokit huutavat, haisee kala. Viimeiset kilometrit ovat yhtä helvettiä. Asvaltti syö askelta, sydän hakkaa, ajatus käy hämäräksi. Usva peittää maiseman, välillä uskon näkeväni ravunpunaisen majakan, joka sitten taas häviää ja edessä on vain kivikkoa, loputonta kivikkoa, jota asvaltti halkoo. Ja oikealla puolen meri, jäänsininen meri, tyynenä ja uhkaavana. Kuin valmistautumassa hyökyyn, peittämään lopultakin kaiken. Olen perillä: tämän pidemmälle ei pääse; ei voi kääntyä takaisin, ei piilotella vuonojen varsilla, ei kadota tunturiin – paluuta ei ole. Koko elämäni juoksin pakoon aaveitani. Turhaan. Ne ovat nyt täällä. Tulkaa ja ottakaa, viekää pois, tappakaa. Qui sono, qui rimango. Maailmanlaita, Gamvik.[–]

Perillä

Sangen merkillinen juttu. Ja niin kuin ei siinä vielä tarpeeksi, niin jostakin syystä, enää en muista mistä, juuri tänään viettäisi novellini minäkertoja yksinäistä syntymäpäiväänsä:

13.4. Hiljaiset syntymäpäivät. Enpä ollut juuri kutsujakaan lähetellyt.[–]

Loppulaulua paitsi

Kinnises tõllas ehk kadunud aega otsimas

Tatu Vaaskiveä on nyt viety takaisin Tarttoon ja koettu muutenkin vankistaa kulttuurisiltaa yli Suomenlahden.

Lämpimät kiitokset Asko Tammelle, Katrin Raidille ja Annika Aasille, suurenmoisille yhteistyökumppaneilleni Tarton Kaupunginkirjastossa! Samoin kiitos Viron Kirjallisuusmuseon Sirje Oleskille, jonka apu ja tuki olivat suorastaan korvaamattomia kirjan esittelytilaisuudessa.

Tämä blogi alkaa nyt vedellä viimeisiään. Viitisen vuotta kestäneet vaatimattomat yritykseni T. Vaaskiven muiston henkiinherättämiseksi ovat viimein kulminoituneet Vaaskivi- (ja Tartto- !) teokseni julkaisemiseen Virossa. Tätä pidemmälle tuskin pääsen.

Lähipäivinä kirjoitan ehkä vielä joitakin postauksia Tarton-vierailuni tiimoilta, sen jälkeen siirryn toiselle kanavalle.

Mutta Vaaskiven muisto elää. Ja pieni, vaatimaton tuiju lepattaa myös Suomenlahden etelärannalla, siitä osoituksena kiinnostunut kuulijakunta eilen Tarton Kaupunginkirjastossa.

F. E. Sillanpään sanoin: ”Terve, Vaaskivi!”

Mies joka vei…

Kun noin kuukausi sitten (2.3.) kirjoitin Tatu Vaaskiven viemisestä takaisin Viroon ja Tarttoon, tunsin lievää suurempaa houkutusta rinnastaa tapaus erääseen anekdoottiin 70-luvun lopulta.

Mutta hiukan kaukaa haetulta (niin viimein totesin) tuntui punktohtori Esa Saarisen nimen mainitseminen tässä yhteydessä. Jotain rajaa näihin aasinsiltoihinkin…

Kuinka ollakaan, Esa Saarinen osoittautuu sangen aktuelliksi persoonaksi juuri nyt, Himas-jupakoinnin velloessa, kuten Helsingin Sanomien tänään ilmestyneestä Kuukausiliitteestä voimme todeta. Joten ehkä sitten palaan häneen.

Ilman muuta Hurriganes-musiikki. Eritoten pidän heidän Get on [Get on] -piisistään.

Näin tuore tohtori Saarinen Ilta-Sanomissa vuonna 1977 mielimusiikkia kysyttäessä, HS:n Saska Saarikosken mukaan.

Myöhemmin Kuukausiliitteen artikkelissa Esa paljastaa Hurriganesin olleen (suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen) pikkuveli-Vesan intohimo. Esa oli ymmärtänyt, ettei hänen omalla Beach Boys -diggailullaan suurta yleisöä lämmitetä ja päätti heittää toimittajalle jotain rankempaa, mediaseksikkäämpää, katu-uskottavuutta kartuttavampaa.

Ja paremmin suurta yleisöä puhuttelikin Remun englanti kuin BB:n – tai Saarisen itsensä.

Mutta miksi punktohtorin persoona vilahti mielessäni kun lähestyvästä kirjanjulkaisustani kirjoitin?

Esa intoili aikoinaan jossain kotibileissä (hilpeän itseironisesti), että ”hänet tullaan muistamaan miehenä, joka vei Hurriganesit Amerikkaan”.

No, ehkemme kuitenkaan muista. Iltapäivä- ja naistenlehtiä ahmiva rahvas muistaa Esan pantteribleiseristä, intelligentsia ja yritysmaailma varmaan paljosta merkityksekkäämmästäkin.

Mutta onnistunko minä nyt yhtään paremmin omissa kulttuuripyrinnöissäni yrittäessäni viedä T. Vaaskiveä Tarttoon?

Jääkö ensi torstain esiintymiseni Tarton Kaupunginkirjastossa samanlaiseksi hetkelliseksi kuriositeetiksi kuin Esan Berkleyn-kämpässään soittelema Roadrunner-älppäri: muutama vaivautunut kuulija; joku sanoo, että ihan jees; sitten siirrytään kiinnostavampiin juttuihin…

Saa senkin sitten nähdä, Tatu Vaaskiven sanoja lainatakseni.

Joka tapauksessa: Ketoon, ketoon!, Eski, näin kuusikymppisten kynnyksellä.

Ja terveiset samalla myös Liisalle, Kitulle, Taaville, Vepille, Vusille ja Artulle. Ja Tuupolle, tietenkin. Ja Littuselle.

Kalbo

Kai Laitinen, Aino Kallas – ja T. Vaaskivi

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Viime maanantaina edesmennyt professori Kai Laitinen (27.9.1924 – 11.3.2013) muistetaan varmasti parhaiten arvokkaasta Kallas-tutkimuksestaan sekä monivuotisesta toiminnastaan Parnasson päätoimittajana 50- ja 60-luvuilla.

Mutta oli Laitinen myös Vaaskiven jäljillä, kahdellakin tapaa oikeastaan.

Kolmisen vuotta T. Vaaskiven kuoleman jälkeen ilmestyi Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus. Sille kaavailtiin myös jatkoa: oli tarkoitus koota yksiin kansiin hänen parhaat arvostelunsa ja esseensä.

Kai Laitisen teosta varten vuonna 1949 kirjoittama laaja esipuhe päätyi julkisuuteen kuitenkin vasta Vaaskiven 50-vuotismuistojuhlan aikoihin 1962 (T. Vaaskivi kriitikkona, Parnasso 4/1962), koska kokoelmaa ei lopulta nähtykään tarpeelliseksi toimittaa.

Esipuhe julkaistiin tarkistettuna ja laajennettuna. Lähes viisitoista kulunutta vuotta olivat antaneet perspektiiviä arvioida Vaaskiven tyyliä ja sen kestävyyttä uudelleen.

Samalla tästä katkelmasta näkyvät ne piirteet, jotka Vaaskiven tyylissä ovat nykyhetkelle vieraita. Hän kirjoittaa säihkyvää hurmuriproosaa, joka tähtää suggestioon, lukijan valloittamiseen enemmän tunteen kuin älyn kautta. Hänen paatoksessaan on annos omasta äänestään hurmioituvan näyttelijän kaunopuheisuutta.

Tatu Vaaskiven monisanainen, loistava, koloristinen kirjoitustapa, hänen tyyli-ihanteensa, olivat sodan jälkeen vanhentuneet nopeasti. Parhaiten Vaaskiven tuotannosta ovat kestäneet aikaa hänen yksityiskirjeensä.

Vaaskivi kuuluu ratkaisevasti siihen kulttuurikauteen, jonka päätepistettä toisen maailmansodan syttyminen merkitsi. Hänen työnsä välittää meille peilin tavoin kuvan vuosista, jolloin ihmiskunta ajautui maailmanpaloa kohti ja jolloin sen ylle lankesi raskaana huomispäivän varjo. Hän kuuluu maailmaan, johon paluuta ei ole; se ilma, jota me hengitämme, olisi luultavasti hänelle vierasta.

Aino Kallaksen kohdalla nuori kirjallisuustutkija Laitinen oli sitten suorastaan Vaaskiven jäljissä. Kun Vaaskivi kesällä 1937 kirjoitti tunnetun runoilijakuvansa Aino Kallaksen koottujen teosten esipuheeksi, oli ilmassa (kuten Suljetuissa vaunuissa annan ymmärtää), myös laajemman elämäkerran kirjoittaminen. Se jäi kuitenkin vain aikeeksi, tuli sota, sitten Vaaskiven kuolema.

Myöhemmin Kai Laitinen kirjoitti oman esipuheensa Kallaksen kokoelmaan – ja sitten sen puuttumaan jääneen monografiankin.

(Edellä esitetyt tyylinäytteet ovat sitaatteja Kai Laitisen mainitusta artikkelista.)

Tuglas 127 vuotta – ja Vaaskivi jälleen Virossa!

Tänään 2. maaliskuuta 127 vuotta sitten syntyi Friedebert Tuglas, tunnettu tarttolainen kirjailija, kirjallisuustieteilijä ja humanisti. Suuri Suomen-ystävä hänkin.

Suljettujen vaunujen sivuilla pohdin, miksei Suomenlahden kummaltakaan rannalta ole löytynyt sitä ”hannumäkelää” tai ”panurajalaa”, joka olisi kirjoittanut Tuglasin elämäkerran.

Mutta toivottavasti joku toimeen vielä tarttuu. Kolmen vuoden päästä vietetään pyöreitä vuosia.

Tuglasia on tässä blogissa muisteltu useamman kerran, esimerkiksi 30.6.2012 Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä.

Tänään on siis oiva päivä huomioida sellainenkin asia, että vaikka T. Vaaskiveä ei viime vuonna, 100-vuotisjuhlavuonnaan, meillä Suomessa juuri muistettu (Oulun seutua nyt lukuun ottamatta), niin Virossa sentään Vaaskiven elämää ja tuotantoa arvostetaan, hänen muistonsa elää. Tai vähintäänkin muiston henkiin herätteleminen nähdään tärkeäksi.

Vastikään julkaistiin Loomingu raamatukogu -sarjassa (LRK 4-5/2013) kokoelma Tatu Vaaskivi Maarjamaa, joka sisältää Tatun Tartto-esseet kesältä 1937, pari vuotta aiemmin ilmestyneen kirja-arvostelun A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen V osasta sekä kokoelman kääntäjän Ants Paikren kirjoittaman laajan esittelyn T. Vaaskivestä. Julkaisu on saatavana myös e-kirjana.

Vaaskivi Maarjamaa

Ants Paikre on aiemmin virontanut mm. sellaisia Suljettujen vaunujenkin sivuilla mainittuja kirjailijoita kuin Mika Waltari, Erno Paasilinna ja Aino Kallas.

Jälkimmäisen Koidula-monografia Tähdenlento, „Tähelend“, tuo alun perin vuonna 1918 Friedebert Tuglasin kääntämä teos, on siis juuri Paikren kynästä saanut modernimman kieliasun, noin 80 vuotta myöhemmin.

Ja Ants Paikren viimeisin, vielä painossa oleva käännös liittyy sekin T. Vaaskiveen: Suljettujen vaunujen vironnos „Kinnises tõllas“ ilmestyy huhtikuussa Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Sangen komiasti, kuuluivathan Tatun ehdottomiin rakkauksiin niin Tartto kuin kirjastotkin.

Vaaskivi on palannut Tarttoon!

Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi II: Kahdesta 30-luvun runoilijakohtalosta

Syksyllä 1929 17-vuotias Tatu Vahlsten (vuodesta 1935 Vaaskivi) aloittaa opiskelunsa Kansalaiskorkeakoulussa Helsingissä. Alku näyttää lupaavalta, Tatu on innostunut, lehtimiehen ura siintelee silmissä. Vaikka kirjailijaksi hän kyllä on päättänyt ryhtyä, mutta kai se on syytä hankkia joku porvarillinen ammatti, kuten isäpuoli kehotti. Ja miksikään virkaihmiseksi hän ei rupea!

Olen ollut kolme viikkoa koulussa. Elokuun viimeisellä viikolla tulin Helsinkiin. Kahdeksassa päivässä minulla oli 6 tenttiä. Se oli kireää, rasittavaa, äärettömän jännittynyttä aikaa. Mutta siihen sisältyi samalla riemua, hurjan pinnistämisen, työnteon riemua. Voitollista tentistä paluuta, omalla tahdonvoimalla aikaansaatujen tulosten suomaa ylpeää tyydytystä.

Näin kirjoittaa 17-vuotias SYK:in VIII-luokkalainen Saima Harmaja tasan vuotta myöhemmin.

Noihin aikoihin Tatu Vahlsten jo huomaa, että hänen aikansa koulussa menee aivan hukkaan: Kirjastoja, divareja ja kirjakauppoja koluamalla pystyi valitsemaan paljon kehittävämpää luettavaa. Ja siinä sivussa tapaamaan kahviloissa paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kirjailijoita, runoilijoita… Toinen lukuvuosi sujuu kuitenkin vielä jotenkuten, vaikkei mitään ”hurjan pinnistämisen ja työnteon riemua” ole opiskelussa ollutkaan.

Koulunkäynnin ohessa kumpikin kirjoittaa runoja ja haaveilee runoilijan-tulevaisuudesta.
Toukokuussa Saima Harmajalla todetaan tuberkuloosi.

Seuraava lukuvuosi (1931-32) menee Vahlstenilta tyystin boheemielämän pyörteissä: ryppyisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut, pitkätukkainen ja kaikin puolin epäsiisti, kahvia ja tupakkaa suurkuluttava vihreänkalpea Vaaskivi hengailee mm. Tulenkantajien liepeillä, huvittaa ja hauskuttaa; on sanavalmis ja aina keskustelua piristävä, mutta hiukan tragikoominen hahmo.

Perhetyttö-Saima lukee koulupäivän jälkeen Nuoresta Voimasta siistittyjä versioita Tulenkantajien toilailuista, ihastelee ja kauhistelee. Vahlstenista hän tuskin on kuullutkaan, sen enempää kuin Tatu hänestä. Heidän polkunsa tuskin kohtaavat.

Keväällä Tatuun iskee vielä tippuri: kauhistunut opiskelija-Vahlsten lopettaa koulun ja pakenee tätinsä tykö Oulun Hietasaareen. Pian ilmestyy Harmajan Huhtikuu, kriitikko-Vahlsten kirjoittaa esikoisesta paikalliseen Kalevaan kauniit kritiikit, tippuri uusiutuu ja nuori kriitikko harkitsee jo itsemurhaa. Mutta Hietasaaren rannat ovat matalat, kylmä tulee jo kahlatessa: Tatu kääntyy takaisin. Ja kirjoittaa lisää kritiikkejä.

Ja runoja. 30-luvun alkuvuosina niitä syntyy lähes 300 (sen verran Harmajalla oli kyllä koossa jo 14-vuotiaana…), joista viitisenkymmentä Vahlsten kelpuuttaa WSOY:lle lähettämäänsä kokoelmaan. Mutta WSOY ei niitä kelpuuta.

Kustantajan mielestä runoilijan eksoottisuutta tavoittelevat runot ovat ulkonaisesta loistostaan huolimatta vailla syvempää taiteellisuutta, niiden loppusoinnut teennäisiä, tekijän maku liian horjuva. Vaaskivi-tutkija Holger Lybäckin mukaan runot kertoivat ”melkein lohduttomasta yksinäisyydentunteesta, kaipuusta jonnekin pois, painajaisunista ja toivekuvitelmista”.

Samaan aikaan Vahlsten kirjoittaa myös proosaa, lähinnä kauhuromanttisia romaanikäsikirjoituksia, muttei niiden menestys ole yhtään parempi.

Hänen kritiikkinsä sitä vastoin uppoavat Kalevaan ja sen lukijoihin.

Vahlsten palaa Helsinkiin vasta syksyllä 1934, muuttuneena miehenä, aikuistuneena. Tuttavapiiri supistuu ja valikoituu, boheemielämä jää. Niin jää myös opiskelu, sillä kirja-arvostelut alkavat kelvata valtakunnallisiinkin lehtiin, niitä suorastaan tilataan häneltä ja kustantamojen kirjapaketteja ilmestyy pyytämättä.

Harmaja jatkaa runoja ja päiväkirjaa, ikävöi koleaa Jaakko-sulhastaan, sairastaa.

Harmajan lähes ainoa yhteys kirjailijapiireihin on Nuoren Voiman Liiton Kerho 33, jonka kokouksissa tapaa sellaisiakin kuuluisuuksia kuin Olavi Paavolainen ja Lauri Viljanen, kerhon perustajasta Mika Waltarista puhumattakaan. Sittemmin tilaisuuksissa näkyy myös Oulun-pakolaisuudestaan palannut T. Vaaskivi – mutta siinä vaiheessa Harmaja on jo etenevän sairautensa vuoksi jäänyt sivuun. Polut eivät kohtaa.

Vahlstenin kesä 1935 kuluu taas Hietasaaressa ja Harmaja matkustaa Italiaan, ja tunnetust epäterveessä Venetsian ilmastossa hänen tuberkuloosinsa uusiutuu. Tatu takoo kritiikkejä ja kirjallisuusesseitä, Harmaja loihtii hempeän herkkiä matkarunoja.

Syksyllä Tatu Vahlsten muuttaa nimensä Vaaskiveksi, Suomalainen Suomi (nyk. Kanava, perustettu 1933) kun edellyttää kirjoittajakuntansakin olevan ”suomalaisia”. Harmajalta ilmestyy toinen kokoelma Sateen jälkeen, ja hän joutuu loppuvuodeksi keuhkotautisairaalaan. Vaaskivi lausuu kokoelmasta muutaman kauniin sanan, nyt valloittamansa Suomalaisen Suomen sivuilla.

Maaliskuussa Vaaskivi riemuitsee tädilleen olleensa koko talven täysin terve – vain joitakin ”pieniä sisäisiä kriisejä ja väsähtämisen tiloja, joita joskus sattuu ja jotka täytynee kestää urheasti”.
Urheasti koettaa Harmajakin kestää omat väsähtämisen tilansa. Kesän hän kirjoittaa ja kamppailee kuluttavaa tautiaan vastaan perheen huvilalla Lohjalla, viimeisen kesänsä. Kirjoittaa ja kamppailee kuten Vaaskivi viisi vuotta myöhemmin Hietasaaressa omana viimeisenä kesänään.

Syksyllä 1936 ilmestyy Harmajan kolmas kokoelma Hunnutettu; Vaaskiven ja Tulenkantajien Elina Vaaran suhde syvenee; Vaaskivi kirjoittaa nyt Sillanpää-elämäkertaa, tulevaa esikoistaan. Sulhanen hylkää Saiman kolmannen – ja nyt viimeisen – kerran.

28. huhtikuuta 1937 T. Vaaskivi valittelee tädilleen lähettämässään kirjeessä työkiireitään ja väsymystään, kertoo että oli edellisellä viikolla kyllä lepäillyt, ”mutta sitten tuli se Saima Harmajan kuolema ja minun päälleni sen mukana velvollisuudet suureen suruartikkeliin Uudessa Suomessa”.
Ja kaunis tuo ”Saima Harmajan lyyrikontaival” olikin.

Seuraavaksi Tatu siirtyy kirjeessään kuvailemaan kuinka jo illalla on vedettävä smokki päälle ja lähdettävä balettiin…

* * *

Kuukautta myöhemmin T. Vaaskivi matkustaa morsiamineen Tarttoon – mutta se tarina löytyy Suljetuista vaunuista

Raitiovaunu on uni…

Jukka Pakkanen kirjoitti joitakin vuosia sitten pienen novellikokoelman Fellinin raitiotie (Like 2004). Se ei ollut hänen ensimmäinen spårajuttunsa, mutta sitä minä en silloin tiennyt. Muistan vain, miten juuri tämä kokoelma kolahti: novelletit, Fellini – ja raitiovaunut!

Jotain samaa tunsin parisen vuotta sitten uppoutuessani Peter von Baghin taskukirjaseen Junassa (WSOY 2011): elokuva ja juna!

Teokset eivät toki ole täydellisiä nautintoja – Pakkasen tekstiin on jäänyt turhaa löysyyttä jota novelletti muotona ei kestä; Bagh ampuu, tyylilleen uskollisena, monesti yli, eikä kirjan viimeistelyssäkään ole kustantaja nähnyt tarvittavaa vaivaa – mutta jotain perin lumoavaa kummassakin eittämättä on.

Raiteet, unenomaisuus, elokuvallisuus. Ja kirjoittajansa syvä vihkiytyminen ja usko asiaansa, jotka eivät voi olla välittymättä lukijalle.

Muistan, miten kumpaakin kirjaa lukiessani, ensinmainittua uudessa kodissani Porvoossa, jälkimmäistä junassa Tallinnasta Tarttoon, näin silmieni edessä, Kasin ratikan huuruisen ikkunan läpi, sumuisen Bulevardin, ja tunsin nenässäni Koffin vanhan panimon mäskin vuosia sitten…

Tänä iltana ajattelin taas tuota kuvaa, tuoksua. Raitiovaunuja ja panimoa, Bulevardiakin. Enää koskaan emme saa tuntea sitä mäskintuoksua, joka matalapaineisina, kosteina aamuina ylsi aina Erottajalle saakka, muistutti meitä siitä että Stadi oli myös panimokaupunki. Se aikakausi on jäänyt taa.

Bulevardi ja helsinkiläiset ovat menettäneet jotakin.

Nyt ollaan menettämässä lisää: HSL (”Helsingin seudun liikenne”, siis se entivanhanen HooKooÄl) aikoo aivan täysissä tosin lopettaa linjat 3B ja 3T – tai vaihtaa niiden nimet 3:ksi ja 2:ksi, koska ”kahdella eri reittiä kulkevalla linjalla ei pitäisi olla samaa linjanumeroa”.

Suunnitelmaluonnosta voi kuulemma kommentoida tammikuun 20. päivään asti HSL:n verkkosivuilla osoitteessa www.hsl.fi.

Kommentoikaa! Minä ehdin jo:

Miksi me oikeastaan puhumme ”linjanumeroista”, kun yhtä hyvin voisimme käyttää termiä ”linjatunnus”? Eivät ”3B” ja ”3T” ole juuri sen sekavampia ja vaikeampia lukutaitoiselle erottaa kuin vaikkapa ”32” ja ”39” – melkeinpä päinvastoin.

Ja jos vaikka olisivatkin, niin:

Älkää, kiltit, muuttako noita ikiaikaisia tunnuksia, ne kuuluvat tähän kaupunkiin siinä kun vaikkapa Kurvi tai Kolera-allas. Toki ilmankin pärjätään, ja muutaman vuosikymmenen kuluttua niitä ei kukaan osaa edes kaivata. Sitten kun kaikki on yhdenmukaistettua ja steriiliä. Mutta sitäkö me tosiaan haluamme?

Tuollaiset pienet merkit kertovat kaupungin historiasta – ja sen kunnioittamisesta. Ei ihan kaiken tarvitse olla yksinkertaistettua, selkeää, loogista, ykkösillä ja nollilla merkittävää insinöörikieltä. Ei katujen nimien, ei rakennusten muotojen – eikä Suomen ainoan raitiovaunukaupungin perinteikkäiden linjatunnusten.

Säilytetään tämä yksi, viimeinen ja omaperäinen, poikkeus: se kertoo siitä että Stadissa on elänyt epäloogisia (tai ehkä 3B:n ja 3T:n logiikka joskus paljastuukin – eikä toivottavasti liian myöhään – mistäpä me sen tiedämme…) ja suorastaan vähän outoja, ja siis aitoja, oikeita, ihmisiä ja virkamiehiä. Ja että sellaisille on sijaa täällä edelleenkin. Stadilaisille.

Jukka Pakkanen kirjoitti Fellinin raitiotiessä rakkaudentunnustuksensa raitiovaunuille. Minä puolestani Suljetuissa vaunuissa Tartolle. Mutta toinen rakkauteni on spåra: miksi muuten kulkisin T-paidassa, jonka rintamuksessa lukee ”Tartu tramm”?

Tartu on unenägu…

Jokainen kirja on ovi johonkin

Kun divarissa rupeaa pohtimaan, ostaako joku kirja eli ei, on syytä pyrkiä pitämään pää kylmänä, ryhdistäytyä, koota itsensä. Ja tehdä sitten ripeästi kaupat.

Sillä kumpiako tapaa useammin, niitä jotka katuvat kirjakauppojaan, vai niitäkö jotka itkevät hassattua tilaisuutta? Just, jälkimmäisiä.

Viime kesänä Tartossa pidin kädessäni sekä vanhaa vironnosta Kiven Seitsemästä veljeksestä että Friedebert Tuglasin Väike Illimar -romaania. Jälkimmäisen suomennos Pikku Illimar (Tammi 1967) sattui vielä olemaan matkalukemisenani. Ostaisinko vai en? Hinta ei hirvittänyt, mutta…

Niin sekosin taas kerran insinööritieteisiin: ynnäilin niin matkalaukkuni kuin kirjahyllyjeni sisämittoja ja vetoisuutta; tein nopeita todennäköisyyslaskelmia siitä, riittäisikö vaatimaton kielitaitoni ja sitä selkeästi vankempi lyhytjännitteisyyteni ikinä noiden teosten lukemiseen. Lehteilin kirjoja aikani, silittelin niiden haaltuneita ja nuhruisia kansia – ja sovitin ne takaisin hyllyyn…

Runoilija Pauli Heikkilän sanoin ”kuin palan olemukseeni” ne sovitin. Pauli tosin runoili lukemistaan kirjoista, mutta yhtä kaikki, minun olemustani tuo idioottimainen ratkaisu kuvasi perin hyvin.

Kirjalla on monta funktiota. Äärimmillään se on hengentuote, joka on luettava kannesta kanteen; sen sisältö on ymmärrettävä ja sisäistettävä; ja sitä on pystyttävä halutessaan siteeraamaan sanasta sanaan. Toisaalta kirja voi olla myös vain pelkkä esine, hyllyn täyte, sisustuselementti.
Jostain noiden ääripäiden välistä löytyy sellainenkin vaihtoehto, että minkä tahansa kirjan voi nähdä hakuteoksena, ovena johonkin, jonne ei tarvitse heti suin päin rynnätä, vaan mihin voi tarpeen vaatiessa vain kurkistaa.

Nuo kaksi hyväilemääni vanhaa, vieraskielistä romaania ovat siitä oivia esimerkkejä.

Kirjoitin juuri kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön blogiin jouluista tarinaa kahdesta harmaasta – vedenharmaasta – romaani-kissasta, niiden joulusta ja merkityksestä teoksessa.
Toisen niistä, Matin nimeltään, tapaamme Kiven Veljeksissä. Tuon Juhanin lemmikin, joka istuu aattoiltana Impivaaran pirtin paloraunioilla ”alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen”.

Toista puolestaan kutsutaan Antsiksi ja se seikkailee Tuglasin Illimarin sivuilla, pilaa perheen joulun, mutta saa viimein anteeksi.

Huomiota kiinnittävä yhtäläisyys noissa tarinoissa on se, että kumpikin kissa on juuri vedenharmaa. Ensimmäisenä tuota sanaa käytti siis Aleksis Kivi. Ja lopuksi Raili Kilpi-Hynynen, Illimar-suomentaja. Mutta mitä sanaa viljelikään Friedebert Tuglas tulkitessaan Jukola-saagan viron kielelle ja sitten hieman myöhemmin kirjoittaessaan omaelämäkerrallisen Väike Illimarin?

Voi kunpa nyt olisi hyllyssäni ollut nuo kaksi kesällä hypistelemääni vironkielistä teosta! Sangen vaivatonta olisi ollut tarkistaa, käyttikö Tuglaskin samaa sanaa kissojen väriä kuvatessaan. Pohtia sitten peräti sitä, lainasiko hän omalle Antsilleen värin Jussin Matilta.

Eihän tämä mikään elämää suurempi mysteeri ja pähkäilyn aihe ole, mutta jäi tuo vähän mieltä kaihertamaan. Tästä lähin olen divareissa viisaampi. Tai pysyttelen niistä pois.

Eräs toinen vedenharmaa Ants

Rauhallista joulua meille kaikille! Rahulikke jõule meile kõigile!

PS. Särön blogissa julkaistu kuva, siis tämä:

Rahulikke Jõule ja Head Uut Aastat

on alunperin taiteilija E. Valterin Tuglas-karikatyyri nimeltään Tööpositsioonil. Tuglashan tunnettiin mm. rakkaudestaan kirjastoihin – seikka joka myös Suljetuissa vaunuissa saa valaistusta.

Kohtaamisia kirjanostajan kanssa, osa II

Reilut pari viikkoa sitten toin viimekesäisiä Terveisiä Tartosta, kertomalla mm. omakustannekirjailijan ja erään tulevan kirjanostajan sattumanvaraisesta kohtaamisesta elokuisessa Tartossa.

Viime sunnuntaina Kaapelitehtaalla SVYL:in kirjatiskillä, juuri tehdessäni kauppoja Jaan Krossin Tahtamaasta (josta puolestaan kirjoitin 26.11 ), viereeni ilmestyi herra, joka osti kuin ostikin Suljetut vaunut -teokseni.

Kun toinen ystävällisistä myyjistä sitten paljasti asiakkaalleen, että tämän vieressäpä sattuikin juuri seisomaan kirjailija itse, en tietenkään voinut jäädä vain sivustaseuraajaksi, ei, jotain oli minunkin sanottava.

Sen terävämpää en siihen kohtaa ilahtumisen voittoiselta hämmennykseltäni keksinyt, kuin että (kättelyn ja esittäytymisten jälkeen) kysyä, miksi hän oli minun kirjastani kiinnostunut.

Kuulemma siksi, että hän keräsi kaikki Viroa käsittelevät teokset…

Siitäpähän sain…

Mutta ihan upea harrastus. Melkoisen Eesti-sivistynyt on se, joka vaikkapa vain osankin noista teoksista lukee.

Ja ihan noin Suljettujen vaunujen näkökulmasta soisi tuommoisia bibliofiilejä olevan mahdollisimman paljon.

Terveisiä Tartosta

Viime elokuussa, samoihin aikoihin kun Libraries Camp -pyöräilytapahtuma saavutti Tarton, vietin muutamia lomapäiviä tuon yliopistokaupungin laidalla, idyllisessä Supilinnin kaupunginosassa.

Maratonpyöräilijöille keskustaan, aivan Raekoja platsin tuntumaan järjestettyyn kaupungin tervehdystilaisuuteen oli hurautettu kaupunginjohtajan lisäksi myös Linnaraamatukogun kirjastoauto.

Myöhemmin auton edustalla esitteli tuotantoaan mm. kirjailija Mika Keränen, Supilinnissa asuva ja siitä myös teoksissaan (uusin Minu Supilinn, Petrone Print 2012) kirjoittanut, jo parikymmentä vuotta sitten tarttolaistunut suomalainen.

No, minä siitä askeltamaan kohti Kerästä. Hänen kimpussaan oli juuri kaksi rouvaihmistä, suomalaisia, jotka kuuluivat kertovan kuinka he olivat Tarttoon päätyneet. Kesäisen kirjoituskurssin myötä, kuulemma. Rouvat kysyivät siten samaa Mikalta, joka vastasi naurahtaen, että häntä tänne eivät aikanaan tuoneet mitkään korkeakirjalliset syyt, vaan selitys on paljon proosallisempi: nainen, siis rakkaus. Kirjallisemmat syyt tulivat sitten vasta myöhemmin. Siis toisin kuin useimmilla suomalaisilla, hänen käsittääkseen. (Tässä Keränen asettautui, tarkoituksellisesti eli huomaamattaan, samaan leiriin Aino Kallaksen kanssa. Tosin Mika kuulemma kirjoittaa kotikaupungistaan lämpimämmin kuin Aino konsanaan…)

Tietenkään en voinut pitää suutani kiinni ja olla sekaantumatta keskusteluun: menin kehaisemaan kuuluvani juuri tuohon valtavirtasuomalaisten joukkoon, tulleeni Tarttoon ensimmäisen kerran aivan Tuglasin, Kallaksen – ja Vaaskivenkin – jäljillä. Johon toinen rouvista iloisesti napautti, että ehkä sinulla on vain käänteinen järjestys… Ja Keränen puolestaan vähän että mikä mies sitä sitten ollaan…

No, esittelin itseni ja mainitsin (tietysti!) juuri ilmestyneestä kirjastani, jonka sivuilla mm. nuo kolme aiemmin mainitsemaani henkilöä nyt seikkailevat. Jossa vaiheessa kirjastoautosta astui seuraamme kolmas rouva, edellisten kurssitoveri, ja kysyi että mistäs kirjasta täällä oikein puhutaan.

Vastaukseni kuultuaan hän huokaisi, että voi hyvänen aika, hänen kun piti tulla silloin Ouluun, siihen Vaaskivi-seminaariin, muttei sitten työesteiden vuoksi päässytkään. Ja sen takia jäi Suljetut vaunutkin sieltä ostamatta.

Jälkimmäinen menetys oli nopeasti korjattu. Kipaisin Supilinniin hakemaan matkalaukustani yhden kappaleen.

Siinä, keskellä heinäkuisen helteistä Tarttoa, lehmusten katveessa ja erään tunnetun kahvilan tuntumassa, kohtasivat siis niistä kertova teos ja tuota teosta kaipaillut lukija. Välittäjänä teoksen kirjoittaja. Oikeastaan aika siistiä, eikö?

Sittemmin tämä ensimmäinen asiakkaani Tartossa kirjoitti Suljetuista vaunuista sangen sympaattisen esittelyn kemiläisen Rinki-kirjoittajaryhmän sivuille.

Kaupungin vanhin kivitalo

Suljetuissa vaunuissa kerrotaan Tarton vanhimmasta kivitalosta (1696; Jaanin ja Lain kulmassa), jossa nykyään toimii Tarton vanhin sushiravintola, Tokyo Sushibaar. Talon mahtavampaa historian eilispäivää kuvaa tarina, jonka mukaan rakennuksessa aikoinaan olisi myös itse tsaari Pietari Suuri majaansa pitänyt.

Olen juuri palaamassa Kuopiosta, isieni mailta, jollain nykypäivän ”Lentävällä Kalakukolla” ilmeisesti. Vatsa miellyttävän täynnä tovi sitten nauttimaani pitsaa.

Olin nimittäin poikennut Kuopion vanhimpaan kivitaloon (1850; Kauppakadun ja Satamakadun kulma) sijoittuneessa ravintola Sataman Helmessä, ja tilannut talon suosituimman pitsan, täytteenä metvurstia, kaprista, suolakurkkua ja smetanaa.

En tiedä tämän talon aiemmista vaiheista eli asujamista, mutta näin yhden kerran ja pitsan kokemuksella voin sanoa, että toimii, tällekin savolaiselle. Kunnon mättöä!

Tuo tällinki olisi saattanut maistua Pietarillekin.

Venäläisistä ja italialaisista keittiöistä

Itse Pushkin on sanonut, että valistuneen ihmisen vatsalla on lempeän sydämen parhaat ominaisuudet: herkkyys ja kiitollisuus.

Suljetuissa vaunuissa keskitytään kahviin ja kahvilaelämään, ruokapuolielämää ei juuri sivuta. Mutta Tatu Vaaskiven kokemukset virolaisesta ruokataidosta ja myöhemmin Italian keittotaiteesta ansaitsevat tässä lyhyen silmäyksen nekin.

30-luvun yksi suosituimmista taiteilijakahviloista ”Kolme koopa Kohvik”, KoKoKo, on saanut Nigul Espen suunnitteleman sisustuksensa takaisin ja toimii nyt ”Entri”-nimisenä ravintolana.

Varhaisimpien (ja myös viimeisten aikojen) kirjeidensä perusteella Tatu oli ollut vähäruokainen ja herkkävatsainen lapsuudestaan saakka. Eikä yleensä mikään kulinaristi: hän ei juuri ollut kiinnostunut syömisistään, saati syömään mitään vähääkään eksoottisempaa. Kalaakin hän suorastaan inhosi, sen kaikissa muodoissa. Tatu oli enemmän nakki- ja voileipäihmisiä, niin jo tätiensä hemmottelemana pikkupoikana kuin omaa yksinäistä talouttaan hoitavana aikuisenakin.

Keväällä -37 aivoriihi T. Vaaskivi – Esko Aaltonen (Gummeruksen kirjallinen johtaja) ideoi Tatun lähettämistä Palestiinaan (Kristus-romaani elää mielessä kaiken aikaa), jolloin Tatu kerran toteaa ravintonsa siellä muodostuvan luultavasti ”obligatorisesta kiniinistä ja jaffalaisista appelsiineista” – mitään ”aasialaista törkyä” hän ei uskaltaisi syödä.

Mutta alkaisiko pikku hiljaa yhä intensiivisemmäksi muodostuva yhteinen ruokatalous Elina Vaaran kanssa vaikuttaa ja Tatun epäluulot karista, ruokalista laajeta? Vai johtuuko pian tapahtuva muutos vain ilmanalasta?

Joka tapauksessa kesällä tarttolaisten isäntien kodeissaan tarjoilemat ateriat enempää kuin paikallisissa ravintoloissa nautitutkaan eivät enää olekaan Tatulle pelkkää obligatorista vatsantäytettä.

Tartosta hän kirjoittaa tädilleen – selvästi myös tätä rauhoitellakseen, kuten niin usein syömisistään raportoidessaan:

Täällä vallitsee venäläinen keittiötaito, ja pihvit ja kotletit ovat mitä loisteliaimman kastikkeen peittämät, majoneesin, sulan voin ja omituisesti hyydytetyn kermavaahdon [hapukoor?]…

Vanhan ja maineikkaan ”Werner Cafen” ovi tänään.

Ja ”merkillisellä tavalla uunissa paahdettuja perunoita” Tatu kertoo voivansa popsia vaikka parikin kertaa päivässä. Ja mihin hintaan niitä tarjoiltiinkaan!

Välillä lähdetään eväsretkelle (Tatu puhuu yksikön ensimmäisessä; vihkimättömän morsiamen kanssa matkailua ei katsottu suopeasti, joten Elinan mukanaolosta oli turha kotimaahan viestiä…):

Vietän päiväni Toomemäen lehvistöissä, ellen osta kuin mikäkin vaeltava apostoli repullista voita, leipää ja leikkeleitä, ja lähde kulkemaan helteistä maantietä myöten Emajoen uimakelpoisille rannoille.

Mutta kahvi on kuitenkin ruokaa tärkeämpää, kahvi ja kahvilat, kuten saamme Suljetuista vaunuista lukea. Huomiota Tatu kiinnittää myös kahvileipään, Aino Suitsin kotona leipomiin piparkakkuihin, ja kahviloiden valikoimiin:

Koska konditoriataide on Eestissä [Tatu käyttää ”Eestiä” ja ”Viroa” sopuisasti sekaisin, käytäntö joka myös Suljetuissa Vaunuissa on omaksuttu] erittäin korkea, syön tavallisesti uskomattoman halpoja leivoksia tämän kahvikupilliseni kanssa ja näin ollen pidän kyllä hyvän huolen vatsani vaatimuksista. On vallan merkillistä, että minun tässä ilmastossa alinomaa on nälkä.

Pari vuotta myöhemmin Tatu matkaa, ei tosin Palestiinaan, vaan Italiaan, ja tällä matkalla ruoka saa vielä suuremman huomion. Antipastojen monimuotoisuus jää häneltä tosin havaitsematta eikä hän kirjeissään edes mainitse kaloja (äyriäisistä puhumattakaan!), mutta muuten paikalliset ruoat saavat hänet kyllä innostumaan, melkeinpä runolliseksi.

Alkumatkalla, helmikuun lopun Venetsiasta, Tatu raportoi kotimaahan kuten niin monet turistit häntä ennen ja hänen jälkeensä:

Ruoka sivumennen sanoen on hotelleissa kehno, mutta jos syö kaupungilla halpaa ja paksua makaronia ja oivallisia pohjoisitalialaisia liharuokalajeja, pääsee tosiaan lihomaan jo parilla kympillä päivää kohti, Suomen rahana laskettuna!

Firenzeläisen, entiseen nunnaluostariin rakennetun pensionaatin kosmopoliitti korttiseurue ”maistelee chiantia” ja ”hyvää juustoa ja valkoista leipää”. Kaikki herkkuja, joista kotoisessa pöydässä ei osaa kuin haaveilla, jos sitäkään.  – Keväisen takatalven taas yllätettyä Toscanan ihmiset ”istuvat trattorioissa ja lämmittävät itseään punaviinillä ja makaronilla”.

Tatu alkaa tosiaan päästä viinin makuun…

Toscanan-terveisiä kevään taas voitettua:

Ilma on ihmeen kevyttä vuori-ilmaa – tulee nälkä joka kävelyllä, ja opin nopeasti pitämään täkäläisistä herkuista, jotka ovat halpoja, Roomassa kuuluu olevan kalliimpaa, Sisiliassa kaikkein kalleinta ja epämääräisintä.

Pientä epäluuloa etelässä odottavaa kohtaan on vielä menomatkalla, mutta pelko osoittautuu nopeasti turhaksi, sillä Taorminasta Tatu kirjoittaa huhtikuussa äidilleen:

Asumme pienessä, ihastuttavassa täysihoitolassa, jossa syömme vallan suunnattomia määriä voita, munia, kinkkua, valkoista leipää, vuohenjuustoa, makaronia ja hedelmiä. En ole koskaan syönyt niin hyvin ja kävellyt niin paljon kuin täällä.

(Äidille ei puhuta viinistä mitään…)

Paitsi huonovatsainen oli Tatu myös huonojalkainen, jonkun lapsuudessa sattuneen tapaturman ikuisena seurauksena – mutta niin kuin jo pari vuotta aiemmin Tarton Toomemäellä runsas kävely ja ruoka eivät suinkaan rasittaneet, eivät myös nyt paljon etelämpänä ja paljon jylhemmissä maisemissa nautitut vaellukset ja ateriat tuota mitään ongelmia. Päinvastoin.

Se kuuluisa Mediterranean diet! Ja pohjalle runsaasti liikuntaa lämpimän-merellisessä mutta vielä keväällä raikkaassa ilmanalassa.

Aaltoselle, mesenaatilleen, Tatu kuvailee vaeltelujaan Sisilian laaksoissa ja vuorilla:

Syön vuohenjuustoa, juon punaviiniä, joka kypsyy laavaan istutetuissa viinitarhoissa, seurustelen saksalaisten turistien ja maalaisvaimojen kanssa.

Valkoviinistä Tatu ei kirjoita sanaakaan. Ei valkoviinien Roomassa, jossa tarjolla olisi ollut piispallinen anekdootti Est! Est!! Est!!! -viinistä, ei myöskään Sisiliassa. Paikallinen valkoviini olisi sekin sopinut vuohenjuuston kumppaniksi. Retkieväänä lämmin valkkari ei tosin ketään houkuta, ehkä siinä oli syy. Tai Tatun vatsassa: keveiden punaviinien lempeät hapot vain sopivat hänelle paremmin.

Vaikka edullista onkin, niin rahat tahtovat vain loppua kaiken aikaa, lisää on yritettävä kustantajalta nyhtää… Aaltonen lähettää, mutta ilmeisesti paluupostissa tulee muutakin kuin maksumääräys, koska Tatu ryhtyy puolustuskannalle:

Vannon, etten suinkaan tuhlaa. Elän säästeliäästi, mutta normaalisti, asun halvoissa albergoissa ja pensioneissa, syön terveellistä ruokaa, juon palan painimeksi punaviiniä, [–].

”Säästeliäästi, mutta normaalisti” – ja viiniä sopivasti, ”palan painimeksi”…

Elokuussa Livornossa, juuri ennen paluumatkan alkua, junamatkaa halki Euroopan, Tatu lähettää tädilleen kirjeen, jossa valittelee haikeuttaan joutuessaan jättämään ”tämän ihanan etelän, jota olemme puolen vuoden aikana oppineet rakastamaan ja joka on tullut toiseksi kodiksemme.”

Viikunat ja viini kypsyvät kuten meidän ikävämme.

Tatu on rakastunut Italiaan, sen historiaan, nähtävyyksiin, luontoon ja kansaan, keittiöihinkin. Mutta yllättäen italialaisesta kahvista löytyy hänen kirjeissään vain yksi maininta:

Yleensä elintaso [siis ”hintataso”] on täällä sama kuin Suomessa – vain kahvi ja tupakka, jota täytyy viljellä yksistään jo henkisenä stimulanssina, ovat hieman kalliimpia.

Ei kahvi varmaan huonoa ollut, siihen Tatu olisi kyllä reagoinut kirjeissäänkin, hän vain ei enää kaivannut kahvia ”stimulanssikseen”. Ja sekin käy selväksi, että hänellä oli selvästi taipumusta viinin ja juustojen ystäväksi. Pane e vino e formaggi!

PS. En tiedä, millaista eestiläistä ruokaa Italiassa on tarjolla, mutta jos Tarton suunnalla ajelette ja mielenne alkaa tehdä italialaisen keittiön antimia – niin ajakaa vain ohi. Jos ei muuta asiaa Tarttoon ole, niin eipä kannata ”paksun makaronin” takia tähän kaupunkiin ohjata.

Kahdesta toteutumatta jääneestä suunnitelmasta

Kesällä -37 T. Vaaskivi työskenteli intensiivisesti myös Aino Kallaksen runojen ja balladien parissa. Syntyi se lähes 50-sivuinen esittely ja analyysi Kallaksen tuotannosta – ”runoilijakuva” tuotannosta, vaan ei runoilijattaresta itsestään.

Säilyneistä dokumenteista on tulkittavissa, että jotain suurempaa, laajempaa, oli kyllä suunnitteilla. Tästä kertoo myös Suljetut vaunut. Ne suunnitelmat eivät sitten koskaan toteutuneet. Tehtävän otti myöhemmin hoitaakseen tutkija Kai Laitinen. (esim. väitöskirja  Aino Kallas 1897–1921: Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta. 1973)

Laitinen kirjoitti myös Vaaskivestä. Parnassossa 1962 (no 4) julkaistu artikkeli ”T. Vaaskivi kriitikkona” on paitsi laaja ja perusteellinen (seitsemän sivua) myös eräässä suhteessa poikkeuksellinen: sitä on kirjoitettu peräti kolmella vuosikymmenellä.

Siinä Vaaskivi tulee jälleen kerran verratuksi Balzaciin ja Voltaireen. Sillä Vaaskivenkään nimi ei tuo Laitiselle mieleen yhtä suurteosta. Rohkea rinnastus, tosin Laitinen kyllä tasoittelee hieman:

Ainoakaan Vaaskiven romaaneista tai kulttuurikriitillisistä tutkielmista ei ole kiistaton mestariteos.

Tatua vain reilut kymmenen vuotta nuoremmalla Kai Laitisella on sanojensa mukaan vaikeuksia yrittäessään kuvitella Vaaskiveä sodanjälkeisessä maailmassa, uudessa Euroopassa, vaikkapa 50-vuotiaana.

Ehkä sodanjälkeisille sukupolville tuo kuvittelu on helpompaa. Kenties Tatu olisi pitänyt kiinni tyylistään – ja sen hengissä; mahdollisesti hän olisi uusiutunut – entä millaiseksi sitten? Mutta tuolla innolla, ”kutsumuksella”, hän ei ainakaan olisi vaiennut.

Ja kuvitellaanpa kuusikymppinen kunniatohtori Vaaskivi okana 70-luvun radikaalien lihaan! Tai kenties hänessä sittenkin olisi ollut samaa myhäilevää elämänviisautta kuin vanhassa Tarton-ystävässään Friedebert Tuglasissa tämän sinnitellessä kommunistipyrkyrien ja politrukkien joukossa vuosikymmentä paria aiemmin Virossa.

Mutta palataan niihin Laitisen artikkelin syntyvuosiin, vuosikymmeniin.

Vielä 40-luvun lopulla suunniteltiin Vaaskiven arvostelu- ja esseekokoelman julkaisemista. Kirjekokoelma Kutsumus oli ollut yleisön mieleen, miksei siis näistäkin taideluomista toimitettu kokonaisuus. Kai Laitinen ehti kirjoittaa sitä varten jo johdannonkin, esittelyn ja analyysin Vaaskiven tuotannosta. Mutta sitten hanke hautautui, Vaaskiven juna meni jo…

Esseelle tuli kuitenkin käyttöä 13 vuotta myöhemmin, Tatun syntymän 50-vuotispäivien aikaan 1962. Tällöin luonnollisesti päivitettynä versiona.

Uutta tietoa kirjoittajalle oli tullut esimerkiksi Holger Lybäckin väitöskirjasta (T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950), mutta artikkelia lukiessa ei voi olla leikkimättä ajatuksella, koskevatko päivitykset enemmän faktatietoja Vaaskivestä, vaiko asennetta Vaaskiveen. Olisi mielenkiintoista lukea Laitisen alkuperäinen, 1949 kirjoitettu esipuhe.

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Tietenkin Laitinen näkee myös Vaaskiven teosten viat ja puutteet, hyvinkin tarkkaan, mutta pitää niitä silti voimakkaan ja omaäänisen kirjoittajapersoonaan kirjoittamina:

Vaaskiven ääni erottuu 30-luvun lopun kirjallisuudestamme selvempänä ja yksilöllisempänä kuin kenenkään toisen samanikäisen kirjailijan.

Mutta ei siis koko 30-luvun, vaan ainoastaan sen lopun. Eikä kaikkien kirjailijoiden, vaan ainoastaan samanikäisten

Liekö juuri tällaisissa kohdissa tapahtunut sitä ajan ja perspektiivin mukanaan tuomaa uudelleen arviointia?

Narkkari-Koidula, Teräsmies-Poska, Mikki Hiiri -Ansipp – ja Lurjus-Adson

Tänään sekä ala- että korkeakulttuuria, Tarton mitalla.

Koidula-graffiti sekä muutama muu herkullisuus Tarton katukuvassa pysäyttivät pohtimaan. Myös sitä, hiljaa mielessäni, mitä T. Vaaskivi, eurooppalainen ajattelijamme, lausuisi nykymeiningistä.

On Tartossa myös tällaista perussotkemista ja nuoruuden angsti-ilmaisua, samaa pärsäilyä kuin suomalaislähiöiden seinät ovat täynnään:

Tai:

Mutta sitten on näitä helmiä, joita haltioitunut sielu ihastelee. Tässä kulttuurikaupungissa seinätaidekin on monimuotoista:

Näissä käsialoissa on tyyliä – varmaan sanomaakin:

Joku eurooppalainen yhteiskunta sietää ja kestää tällaiset ”herjaukset”…

…kulttuurikaupunkinsa katukuvassa, toinen ”eurooppalainen” ei jotain parin minuutin performanssia.

Vai kestääkö? Onko tämä nyt sitä länsimaisen kulttuurin rappiota, esimerkki siitä Vaaskivenkin kirjoittamasta ”elämänväsymyksestä”?

Tai tämä?

Siinä tuli räävittyä kuuluisan kirjallisuusryhmä Siurun keskeisimpiä hahmoja, monet heistä Suljettujen vaunujenkin sivuilla esiintyviä. Ja päästään siihen korkeakulttuuriin…

Biisissä nimetyistä Tuglas kuvassa edessä vasemmalla, sitten Adson, Under ja Gailit, jonka takana Semper ja Visnapuu.

Elo Tuglas kirjoittaa päiväkirjassaan 1955, että kun he eräänä iltana selailivat vanhoja artikkeleita ja kuvia, hän kysyi mieheltään, miksi tämä aina istui Marie Underin vieressä.  ”Hän pyysi minua viereensä”, kuului lyhyt vastaus. Se siitä, vastaus ilmeisesti tyydytti kysyjää.

Mutta katsokaapa Artur Adsonin, Marien puolison, katseen suuntaa. Hänet jos kenet näkee vanhoissa kuvissa hyvin liki vaimoaan, ja hyvin omastaan tarkkaana. Ja kuuluisan vaimonsa etuja hän ajoi suorastaan raivokkaasti, jopa lurjusmaisuuteen, naurettavuuteenkin asti. Tämän sai kokea myös Aino Kallas – Underin suurin uhka naiskirjailijoiden joukossa, Adsonin mielestä.

Kallaksen kirjoittaman ”Mare ja hänen poikansa” -näytelmän upotusta (joka myös Suljetuissa vaunuissa mainitaan) junailemassa oli myös Adson. Salanimen takaa tehdyn hyökkäyksen tarkoitus oli mustamaalata hänen vaimonsa kilpailijaa. Toinen, vielä arveluttavampi syy teolle oli se, että Adson itse oli kirjoittanut samasta aiheesta ja samoihin aikoihin. Kallas oli siis myös hänen kilpailijansa!

Mutta jälkipolvet muistavat Marie Underin ja Aino Kallaksen suurina runoilijattarina, Artur Adsonin lähinnä vaimonsa paashi-poikana ja Siurun kahvinkeittäjänä.

Tuglas sõnas ja pildis

Keväällä vieraillessani Tartossa yövyin Vikerkaaren külalistemajassa, pari kilometriä keskustasta, Toomemäen takana. Viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä sateen-tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani (mutta täynnä jännittynyttä odotusta, kuten aina vieraan kirjahyllyn ääressä…) tutkiskelemaan.

Silmiini osui silloin Looming-lehden sidottu vuosikerta vuodelta 1936. Otin niteen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman kirkastuttua läksin kävelemään kohti Toomemäkeä ja keskustaa.

Illemmalla Tarton yllätti oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta ”kesäisen vihmovasta” jollaista maalaillaan lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, parhaasta päästä.

Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja entuudestaankin tuttuun divariin. Aavistaen että sade tulee kestämään vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan. Muuta kyllä näytti mukaan tarttuvan, vaan ei noita lehtiä.

Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja oli sade hiukan laantunutkin. Sitten vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Erään kirjan selkämyksessä nimen F. Tuglas, poimin kirjan – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis (Kirjastus Eesti Raamat, 1966) esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä oli tuona vuonna. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta, on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä teosta varten. Ja jokainen eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujen sivuillakin vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

Runoilija-professori Gustav Suits oli mukana itseoikeutettuna: artikkeli ”Tuglase pagulaspäevilt Soomes” on juuri vuodelta 1936. Kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä, salanimiä ja pakoilua, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli (Tuglasin mukaan) Suomessa enemmän opiskelijana kuin pakolaisena. Tuglas myös lainasi Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus johti aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin seuraan sattuessaan oltava sitten joku muu. Tuglas ei käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen nimi. No, vaikka sitten Lind, keksi Suits. Lehmus, mikä mainio salanimi tarttolaiselle…

Tuosta salanimisekoilusta puolestaan mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla ”K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…” Eli Tuglasin Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi…

Joku oli vuosikausia myöhemmin Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä oli muuttunut olemukseltaan, että häntä ei kyllä ollut tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan (Muistelmat vuosilta 1895-1910; SKS 1986): Hämärässäkin kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli ”rikottava”, vaikka tekeytymällä raajarikoksi.

Tuglasilla oli myös – Suitsin mukaan – tottumus vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus. Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun laukut nopeaa lähtöä kohti tuntematonta oli jatkuvasti pakattuina; jolloin Elon päiväkirjat olivat mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin pääministeri ja presidentti, Vares – puolestaan runoilee pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. ”Loov inimene”, Luova ihminen, on runon nimi.

Kirjailija ja Varesin nukkehallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 ”Esimesi muljeid” (Ensimmäisiä vaikutelmia) -esseessään Tuglasin (tuolloin vielä nimeltään Mihkelson) novellien vaikutusta koulupoika-Semperiin (joka tosin oli vain kuusi vuotta idoliaan nuorempi). Tuglasin tyyli oli tehnyt syvän – ja pysyvän – vaikutuksen. Vaikka Semper lukiessaan oli tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat, vaikka niitä luki yhä uudestaan, saivat hänet aina hämmästelemään sitä, miten luonto ja ympäristö saattoivat muuttua niin lumoaviksi. Kuinka paljon rikkauksia kätkeytyikään todellisuuteen!

Jaan Kross on hänkin tehnyt Tuglasille kunniaa runomitalla (1965). Runo lainaa nimensä ”Androgüüni päev” Tuglasin vuonna 1925 ilmestyneeltä novellilta.

Tuosta novellista, kuten muistakin kirjoittamistaan, on Tuglas laatinut lyhyet luonnehdinnat puheena olevan teoksen loppuun. Suomalaislukijalle niihin tutustuminen on antoisaa jo siksikin, että monet novelleista ovat syntyneet pakolaisvuosina Suomessa, joko Helsingissä tai Ahvenanmaalla.

Mutta mistä tuon novellin outo nimi? Tuglas kertoo idean saaneen alkunsa jo lähes kymmenen vuotta aiemmin eräässä kirjallisuustilaisuudessa liikkeelle vitsinä lasketusta huhusta, että häneltä muka olisi ilmestymässä novellikokoelma Hermafrodiidi püksid, ”Kaksineuvoisen housut” siis, jne. jne…

Edellä esitetystä saattaa saada mm. sen väärän kuvan, että Tuglas olisi ollut joku suuri humoristi tai peräti koomikko, jolle sattui nuoruudessaan vain hauskoja kommelluksia. Se ei ole ollut tarkoitus, osuipahan silmiin vain muutamia esimerkkejä monipuolisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan tällaisestakin puolesta.

Ja mitään tarinaa Tuglasista, hauskaksi tarkoitettua ainakaan, ei voi kirjoittaa mainitsematta Arthur Valdesia, Tuglasin (Helsingissä) luomaa mielikuvitushahmoa, ja tämän yhä uusia yllättäviä ilmestymisiä keskelle kulloisiakin historian melskeitä.

Tuglas oli raportoinut Valdesinsa kadonneen Ypernin taisteluissa maailmansodassa, vain todetakseen myöhemmin ainakin kuolinuutisen suuresti liioitelluksi ja ennenaikaiseksi. Itse asiassa Tuglasin pariskunnalla on havainto ystävästään vielä niinkin myöhään kuin maaliskuulta 1954, jolloin Elo kirjoittaa päiväkirjaansa (Elon kirja, SKS 1990):

Vanha tuttava Valdes tuli Tartosta käymään. Siperiasta palattuaan hän oli ollut töissä kolhoosissa. Sieltä hänet lähetettiin Tallinnaan lisäkoulutukseen. Emme pystyneet majoittamaan häntä, kun itsellämmekin on ahdasta.

Mutta tästä tapaamisesta Tuglas löytämässäni teoksessa viisaasti vaikenee. Sen sijaan hän kertoo erään suomalaisen nuoren kirjailijan, T. Vaaskiven, Valdes-artikkelista Uusi Suomi -lehdessä 1937! Tarkoittaen siis yhtä niistä Tatun matkaesseistä, joihin Suljetut vaunutkin tarinaansa voimakkaasti perustaa.

Todettakoon myös, että Suljetuissa vaunuissa on pieni vaatimaton pätkä valdesianaa siinäkin.

Elagu Valdes!

E. Valterin näkemys Tuglasin työasennosta – ja -paikasta. Myös ”Suljetuissa vaunuissa'” Tuglas kertoo intohimostaan kirjastoihin.

(Kaikki Tuglas-kuvat teoksesta Friedebert Tuglas sõnas ja pildis.)

Kadonnutta aikaa etsimässä

Tänään tulee V. A. Koskenniemen syntymästä kuluneeksi, hetkinen – 127 vuotta.

Koskennientä enempää kuin Waltariakaan ei Suljetuissa vaunuissa ole jalustalle nostettu, sillä kuten Fr. Tuglas kyseisen teoksen sivuilla toistaa omia sanojaan:

Suuret ovat olemassa joka tapauksessa, heitä ei voi vaieta hengiltä. Meidän tulee muistaa myös pieniä, heidän olemassaolonsa riippuu ymmärtämyksestämme ja kiinnostuksestamme.

Koskenniemet ja Waltarit ovat laakerinsa saaneet – ja ansainneet –, nyt on Vaaskiven aika. Suljettujen vaunujen näkökulma maisteriin pyrkii tavoittelemaan jotakin Tatun vastaavaa; professoriin se puolestaan on vain hieman viisto. Päinvastoin kuin Tatun, mikä todettakoon.

Päivänsankari tarjoaa joka tapauksessa aasinsillan seuraavaan:

(Tosin onko nyt edetty niin pitkälle, että Suljettujen vaunujen kirjoittaja alkaa selitellä ja puolustella ratkaisujaan? Ei, kerrottakoon vain yksi pieni anekdootti – selittelyt jääkööt siihen.)

Tarkoitamme teoksen alaotsikkoa, jo kliseeksi muodotunutta fraasia

”Kadonnutta aikaa etsimässä”.

Suljettujen vaunujen kirjoittaminen oli jo alkumetreiltään lähtien menneen ja kadonneen ajan etsimistä ja hahmottamista, ensin joidenkin yksittäisten henkilöiden, sitten 30-luvun, viimein yhden kaupungin ja kokonaisen kansan.

Kun muistui mieleen Tatun ihastus Marcel Proustin (syntymäpäivä ylihuomenna…)  tuonnimiseen teokseen (ransk. À la recherche du temps perdu), alkoi tuo alaotsikkoidea houkuttaa yhä vahvemmin.

Vanha unelmani romaanista, jossa ei sanottavasti tapahtuisi mitään, mutta jossa pyrittäisiin valottamaan ”sisäistä tapahtumista”, ajatuksen ja tunteen salattuja liikahteluja, on Proustia lukiessani uudelleen herännyt eloon.

Näin kirjoittaa Tatu Elinalle talvella 1936, teoksen ruotsinkielisen laitoksen hankittuaan.

Mutta silti vielä epäilytti, ”Kadonnutta aikaa etsimässä” oli jotenkin liian helppo ratkaisu…

Suljettuihin vaunuihin syntyi kuitenkin kohtaus Waltarin, Vaaskiven ja kriitikko Lauri Viljasen  ”törmäämisestä”, kohtaus johon solahti sopivasti tuo Proustin teos. Ehkä siinä oli riittävä viittaus.

Sitten, juuri ennen vihoviimeisen käsikirjoitusversion lähettämistä, osui silmiin aiemmin noteeraamatta jäänyt Vaaskiven Koskenniemi-artikkeli (Suomalainen Suomi 6/1935), jossa Tatu esittelee arvostatavasti Koskenniemen omaelämäkerrallisen teoksen Onnen antimet (WSOY 1935).

Hän oli otsikoinut pienen taideluomansa ”Kadonnutta aikaa etsimässä”…

Päätös oli nyt selvä ja vakaa. Tehtäköön tässä kunniaa T. Vaaskivelle ja hänen muistolleen.

Kivisild – yksi Tarton symboleista

Keisarinna Katariina Suuren määräyksestä ja hyvältä osin kustantamanakin rakennettiin taas kerran palaneeseen Tarttoon muhkea kivisilta (valm. 1784), ainoalaatuisensa niillä leveysasteilla.

Sillasta tuli yksi Tarton symboleista.

Vetäytyessään saksalaisten tieltä 1941 neuvostomiehittäjät räjäyttivät sen. Oikeastaan aika turhaan, koska kapea silta soveltui huonosti sotilastarkoituksiin. Mutta olihan silta symboli, joten lienee ollut kysymys lähinnä ”symbolisesta eleestä”.

Myöhemmin tutuksi tullut neuvostolaatu näkyi tosin tässäkin: räjäytys jäi pahasti puolitiehen, silta osin pystyyn mutta rumaksi torsoksi.

Kun saksalaismiehittäjät aikanaan pakenivat palaavia venäläisiä, he suorittivat saman symbolisen eleen, yhtä turhan ja symbolisen, mutta kiireestään huolimatta saksalaisella täsmällisyydellä. Enää Katariinan kauniista sillasta ei jäänyt kuin kiviä.

Tilalle rakennettiin myöhemmin siro kaarisilta jalankulkijoita ja pyöräilijöitä varten.

Vielä myöhemmin, sitten kun vanhan julkinen muistelu oli taas sallittua, sillan kupeeseen pystytettiin kivisillan muistomerkki, teräksinen miniatyyri.

Mutta on jäljellä sentään yksi alkuperäinenkin muisto – ja sen syntyä ovat Tatu ja Elina Suljetuissa vaunuissa todistamassa kesällä 1937.

Eräs tähdenlento

 

Aino Kallaksen Koidula-monografia Tähdenlento on vähän kuin Vaaskiven Sillanpää-elämäkerta, ainoita lajissaan kummankin kirjailijan tuotannossa.

Kesän kuluessa Kallaksen runoilijakuvaa hahmotellessaan Tatu tietysti tutustuu myös Tähdenlentoon – ehkä jopa sen kumpaankin painokseen, myöhemmistä kynänjäljistään ja Suljetuissa vaunuissa esiintyvistä mietteistään päätellen.

Teos ilmestyi nimittäin jo vuonna 1915, ja lähes vastikään (1935) oli julkaistu toinen, täydennetty painos: uusia lähteitä, kirjeitä ja kuvia, oli tullut Kallaksen saataville. Ja joitain ikävimpiä luonnehdintoja, rohkeimpia ”psykoloogillisia” tulkintojaan kohteestaan oli kirjailijatar myös vaivihkaa poistanut – seikkoja jotka Tatun silmään epäilemättä nekin ovat tarttuneet. 

Mutta eräitä noista Kallaksen säilyttämistä kuvauksista Tatu värittää tyylilleen uskollisesti yhdessä matkaesseessään, saa muinaiset henkilöt elämään ja hengittämään.

Suljettujen vaunujen sivuilla poiketaan tuo matkakertomus kourassa niissä kortteleissa, joissa Jannsenien, siis Lydia Koidulankin, koti Tartossa aikoinaan sijaitsi.

Samoilla nurkilla asui myöhemmin myös Aino Kallas, mutta hänen muinaisesta kodistaan ei ole jäljellä edes tunnettua pihapuuta, ei mitään sellaista kuin Koidulan puutarhan muhkea tammi, jonka runkoon Lydian kaheli veli oli päätään hakannut, ja joka yhä ylväänä hallitsee betonisten kerrostalojen välistä sisäpihaa.

Samoin käydään Pärnussa Lydian lapsuudenkodissa, joka nykyään toimii kotimuseona. Ja jossa vallan hurmaava vanha rouva esittelee Jannsenien tarvekaluja ja tilpehöörejä.

Kahvin jumalattaresta

Jos Loistavan Armfeltin paroni peittyi pitseihin ja jäi muhkeiden kulissiensa taa, niin Suljetuissa vaunuissa tarina tahtoo hukkua kahviin…

Kahvin jumalatar oli Tatun huume ja pahe – niin kauan kuin kahvia riitti: sodan jatkuessa loppui kahvin saanti, ja sodan aiheuttamat pelkotilat, psykoosi, johtivat Tatun vakavampiin huumeriippuvuuksiin.

Suuri gastronomi Brillat-Savarin on kirjoittanut kahvin voimakkuudesta, että mies kestää suurenkin määrän viiniä päivässä, mutta samaa määrää kahvia ei. Tatun heikkoon fyysiseen kuntoon on nähty eräänä syynä hänen yksipuolinen ja epäterve ruokavalionsa läpi elämän: voileipää ja kahvia… Ja ainoa oikea tapa nauttia kahvi oli Tatun mielestä juoda se mustana, ”kuten Balzac”.

Mutta vielä kesällä 1937 kaikki oli valoisampaa; terveyttä, kahvia ja kahviseuraa oli yllin kyllin. Ja ne kahvilat! Helsingissä taiteilijakahviloiksi luettavia oli oikeastaan vain Brondiini, ”Bronda”, pienessä Tartossa useampiakin: Werner, Ko-Ko-Ko ja Athena etunenässä. Ja kun myös Tatun uudet tuttavuudet niissä lähes asuivat, on tähän aiheeseen nähty syytä pysähtyä pitemmäksikin aikaa, ja myös Tarton kahviloiden nykypäivään.

Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä

Friedebert Tuglas (1886-1971), yksi Viron suurimmista ja merkittävimmistä kirjailijoista, esseisti ja kirjallisuustieteilijä, oli vuoden 1904 vallankumouksen pakolaisia, Suomen-ystävä ja patriootti. Kirjailija, jolle ehdotettiin jopa Nobel-palkintoa.

Mies josta on kirjoitettu paljon – mutta ei elämäkertaa.  Ja joka itse jo varhain kirjoitti muistelmansa – mutta vain nuoruuden vuosiltaan, lopettaen suunnilleen siihen kohtaan kun näki Italiassa nälkää.

Henkilö, jonka presidentti Urho Kekkonen toivoi nimenomaan saavansa tavata kuuluisalla Viron-matkallaan 1964.

Mies joka sanoi, ettei koskaan ollut tavannut yhtään kaimaansa – eikä edes ollut kuullut sellaisia olevan olemassakaan…

Hän oli myös Aino Kallaksen läheinen ystävä, ja Tartossa Tatun kahviseuraa ja keskustelukumppani, ja saa siksi tärkeän roolin Suljettujen vaunujen näytelmässä.

Tuglas jatkaa valittelemalla Tarton hellettä ja tylsyyttä. Ne olivat kuulemma jokakesäisiä molemmat, heinäkuu oli suorastaan sietämätön, sen hän pyrki viettämään missä tahansa muualla. Heinäkuisessa Tartossa kun ei tapahtunut mitään, eikä täällä pystynyt oikein työskentelemäänkään. Sitten hän alkaa muistella jotain kaukaista kesää, jolloin kuumuus koetteli kaupunkia aivan erityisesti, aivan kuten nyt. Silloinkin oli huolestuneina kuulosteltu kaukaa kantautuvia sotauutisia, Venäjän ja Japanin sotaa Tuglas tarkoitti.

(Suljetut Vaunut, luku XXV)

Eikä näissä Cafe Wernerin loosheissa käydyissä keskusteluissa tietysti voida olla sivuamatta myös Arthur Valdesia, Tuglasin mielikuvitushahmoa, joka oli alkanut elää omaa elämäänsä…

Wildekset

Eilisestä Armfeltin patsaasta juohtui mieleen jatkaa samantyyppistä patsastelua, nyt Eduard Vilden (aik. Wilde) ja sukunimikaimansa Oscarin.

En tiedä, missä tai millä penkillä rehvakas paroni oli istuskelevinaan (paitsi että nykyään Halikossa), mutta näiden ”Wildeksien” penkki sijoittuu jonnekin Berliiniin ja 1890-luvun alkuvuosiin. Ja nykyään on tiiliseinä taustana silläkin.

Mutta näistäkin enemmän Suljetuissa vaunuissa.

Nyt herrojen takana sijaitsee mainio Lokaal Vilde – kesäinen lounas sen terassilla virittää hyvin jalkamatkalle Tatun jäljissä Toomemäen  lehteviin puistoihin…

Eduard Vilde kuului niihin 1900-luvun alkuvuosien pakolaisiin, jotka löysivät turvan Suomesta. Hänen piilonsa oli Helsingin Lammassaaressa. Joka paikan tuntee, tietää että turvapaikaksi se on sangen mukava – paitsi tiukan paikan tullen paeta. Mutta Eduard selvisi, viime tingassa.

Hänen viimeinen leposijansa on Tallinnan Metsakalmistussa.

Kustaa Mauri Armfelt – hurmuriparoni hukkuu pitseihin

Kun Sillanpää-elämäkerta syntyi kirjaimellisesti kuin tilauksesta, niin Tatun ensimmäinen romaani puolestaan sai alkunsa painavasta ehdotuksesta.

Dosentti Martti Haavio, Gummeruksen kirjallinen johtaja Esko Aaltonen ja Tatu pohtivat keväällä -37, kuuluisiksi tulleiden ”Tornin pitojen” aikoihin ja ohessa, Tatun tulevaisuutta, hänen ominta kirjallisuuden alaansa.

Tultiin käsitykseen, että historiallinen romaani olisi luontevin valinta. Siinä Tatun kertojanlahjat ja eläytymiskyky, viehtymys yksityiskohtiin ja polyhistorin laaja-alaisuus pääsisivät oikeuksiinsa. Sitä paitsi historiallisen romaanin tila Suomessa oli sangen vaatimaton – seikka jonka Tatu jos kuka kriitikkona tiesi. Hänen omat esikuvansa, kuten Stefan Zweig, edustivat aivan jotakin muuta kuin mihin meillä oli saatu tottua.

Eräänä myöhäiskevään päivänä jompikumpi kahdesta ensin mainitusta sitten sanoo, että kuulehan Vaaskivi, miksipä et kirjoittaisi seuraavaksi Gustav Mauritz Armfeltista. Että Suomen historiassa ei juuri ole toista semmoista henkilöä, jonka eurooppalainen kosketuspinta olisi niin laaja ja vaikuttava. No, mitä sanot?

(Suljetut vaunut, II luku)

Tatu lupaa harkita asiaa, ja romaani ja tarina – parooni Armfelt – alkaa itää hänen mielessään, mielikuvituksessaan, unissaan, näyissään…

Niinpä Kustaa Mauri Armfelt ilmestyy useamman kerran tämänkin teoksen sivuille, erilaisissa tilanteissa, Tarton helteisessä kesässä. Ja myöhemminkin.

Syksyllä Tatu allekirjoittaa kustannussopimuksen, Loistava Armfelt ilmestyy seuraavana vuonna, ja siitä tulee menestys.

Ei se täydellinen ole, mutta jotakin aivan uutta kuitenkin. Tatu tuli hukuttaneeksi hurmuriparoninsa pitseihin, pääkohteeksi nousivat kulissit – mutta millaiset kulissit, mon Dieu!

Eräs juhannuksenjälkeinen miete ugrilaisesta rodusta

Tänään  Suljettuihin vaunuihin tai Vaaskiveenkin (vaikka hän innokas rantauimari olikin) vähän kevyemmin linkittyvä postaus.

Juhannusta on siis taas vietetty perinteisin menoin: kinkkua sulateltu kiukaan lämmössä, otettu olutta ja viinaa, sitten miehestä mittaa, rattiin ruvettu ja kiinni jääty.

Ja tämä viinan ja veden epäterve sekoittaminen! Viinaa raakana ja sitten vesille. Mieluiten vielä kiikkerällä ruuhella tai miehekkäästi perhostellen pitkin suviöistä järvenselkää. Sekoitussuhde pullo viinaa  järvelliseen vettä on usein kohtalokas.

Nyt kun hukkuneet on taas naarattu ja kansa primitiivisiä juomatapojaan hetken taivastellut, voi kääntää katseen Suomenlahden etelärannalle: ollaanko siellä yhtä ugreja?

No: Oluen myynti oli juhannusviikonloppuna huipussaan, rattijuoppoja ajoi tutkaan yhtenä köytenä, riehuttukin oli.

Mutta hukkumisonnettomuuksista ei havaintoja.

Purreeko Virossa valistus paremmin kuin meillä?

Ehkä siellä ollaan hiukan – Tatun viljelemää termiä käyttäen – eurooppalaisempia kuin täällä pohjoisempana. Ei aivan niin primitiivisiä, hiukan pehmeämpiä, jotenkin tolkullisempia.

Jostakin sellaisesta saattaisi kertoa tämäkin:

Aivan oikein, zoomataanpa hiukan lähemmäksi:

Selvä merkki eurooppalaisesta sivistyksestä!

Perin vaikeaa on kuvitella Suomeen kukkakauppaa, joka vielä yön tunneilla palvelujaan tarjoaisi. Mutta Virossa asia on toisin. Vaikka viinaa juodaan ja kännipäissään kaahaillaan, niin kukkia pitää voida ostaa lähes yön ympäri.