„Suljettujen vaunujen” 2. painos on viimein ilmestynyt!

Suljetut vaunut  - e-kirja

***

Aikansa se otti (tuotantoaika ehti venähtää luvatusta noin neljästä viikosta lähes 11:ksi), mutta siinä se nyt on: Vankkureitten toinen suomenkielinen painos, päivitettynä ja täydennettynä, e-kirjaksi väännettynä. Palun!

Tekninen toteutus Elisa Kirja, hinta (perille toimitettuna!) 7,90, ja teos on myynnissä täällä.

***

Suljetut vaunut

***

Tuossa ensipainoksen kansi – se, jota Hannu Oittinen aikoinaan moitiskeli ELO-lehdessä rumaksi, ei kanneksi oikeastaan lainkaan. Eihän tuo uusikaan varmaan kaunis ole, mutta parempaan suuntaan, eikö?

***

Valge toone-kurg

***

Kyseessä on „kalliomaalaus” Tarton Toomemäeltä, tunnistettavasti kattohaikara. Niistäkinhän kirjassa kerrotaan.

***

Ja – jos suunnitelmat menevät putkeen – parasta aikaa viimeistelyn alla olevassa uudessa kirjassani haikarat saavat osansa siinäkin.

Mainokset

„Suljetut vaunut” Martin markkinoilla 23.–24.11. Kaapelitehtaalla

***************

„Suljetuista vaunuista” sanottua:

„Mystisen tuntemattoman J.Tapion alias Jukka Kostiaisen [teos on] mahtava kunnianosoitus Tatu Vaaskivelle – kirjailijalle, joka muun toimeliaisuutensa ohella jätti jälkensä myös suomalais-virolaisiin suhteiisiin.“

„Suljetuilla vaunuilla on sanottavaa muun muassa Aino Kallaksen harrastajille sekä niille, jotka tuntevat Friedebert Tuglaksen luoman olemattoman kirjailijan Arthur Valdesin; mainittakoon, että aikanaan Vaaskivikin edisti Valdesianaa suuresti.”

„Suljetut vaunut menee tämän vuosituhannen virokirjojen ehdottomaan kärkeen.“

(Hannu Oittinen, ELO 3/2013)

********************

Teos on ilmestynyt myös viroksi nimellä „Kinnises tõllas“ (Atlex 2013) Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotispäivien juhlajulkaisuna.

Suljetuttuja vaunuja” on jälleen saatavissa Suomen Viro-yhdistysten liitto ry:n kirjamyyntipisteestä Martin markkinoilla.

Martin markkinat 23.–24.11.2013 Helsingin Kaapelitehtaalla

http://www.martinmarkkinat.fi/

**********************

Haamujen hetki Jannsenin kodissa

Lupasin taannoin (15.5.) lopettaa tämän blogini päivittämisen. Päätin viimeiseksi aikomani postauksen ylevästi F. E. Sillanpään Tatu Vaaskivelle kirjoittamaa hyvästijättöä lainaten:

”Terve, Vaaskivi!”

Olkoon se edelleenkin hyvästini Vaaskivelle.

Nyt sen sijaan vielä jotakin Suljetuista vaunuista, tai sen Kinnises tõllas -vironnoksesta pikemminkin. Ja juuri tänään, onhan nyt tullut kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun tämän blogini aloitin; vietetään taas Tapion-päiviä.

Jo keväällä, kirjan vironkielisen laitoksen tultua markkinoille, mietin kuinka saisin yhden tekijänkappaleen luontevimmin Pärnun Koidula-museoon. Tunsin nimittäin olevani museolle kiitoksen velkaa. Olihan tuo paikka – ja sen ihastuttava vanha virkailijarouva – aikaansaanut yhden parin vuoden takaisen tutkimusmatkani eittämättömistä haltioitumisista.

(Siitä lisää alkuperäisteoksen sivulla 148 ja vironnoksen sivulla 100).

Ja ”luontevimmin” tarkoittaa tässä, että pelkän kirjapaketin lähettäminen olisi vaatinut korrektia saatetta – joka minun kielitaitoni ja toisaalta vaatimustasoni huomioiden oli ylivoimainen yhtälö.

Niin asian hoitaminen sitten jäi. Mutta kuten elämässä joskus, ongelmat löytävät ratkaisunsa omassa rauhassaan, ajan kuluessa.

Toukokuun alussa mikkeliläinen Teatteri Tuikku toi näyttämölle produktionsa Hyvää iltaa, rakkaat vainajat. Tämä virolaisen kirjailijan, esseistin ja teatteriohjaajan Mati Untin (1944-2005) kirjoittama näytelmä kertoo Lydia Koidulan ja Aino Kallaksen kuvitteellisesta tapaamisesta Koidulan lapsuudenkodissa Pärnussa, nykyisessä Koidula-museossa.

Koidula-museo

Näytelmän alkuperäinen nimi, Vaimude tund Jannseni tänaval, ”Aaveiden/haamujen/henkien/sielujen hetki Jannsenin kadulla”, viittaa juuri noihin kahteen ”haamuun” ja tuonnimisen kadun varrella sijaitsevaan kotimuseoon.

Teoksen suomenkielinen nimi – joka on peräisin jo vuodelta 1986, jolloin käsikirjoituksen julkaisi oululainen Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen ja kappaleen toi parrasvaloihin Tampereen Pikkuteatteri – onnistuu viittaamaan suorastaan dramaattisesti Tuikun itsensä historiaan. Teatteriryhmän kaksi jo edesmennyttä voimahahmoa, perustaja Raimo Manninen ja ohjaaja Hillevi Vesterinen olivat aikoinaan kaavailleet tämän näytelmän ottamista ohjelmistoon. Nyt suunnitelma viimein toteutui.

Mutta kunnianosoitus noille sieluille ei suinkaan jäänyt vain mikkeliläisyleisön ihastuttamiseen: Tuikku pakkasi tarpeistonsa ja henkilökuntansa linja-autoon, ajoi Pärnuun ja esitti Untin mainion näytelmän sen ainoassa oikeassa ympäristössä, Lydia Koidulan kodissa – kuten Mati Unt itse lähes 30 vuotta sitten.

Ja tuohon linja-autoon sain ilokseni järjestymään vaatimattoman kirjapakettini. Enää ei puhuttu koulukirjaeestillä kyhätystä saatekirjeestä – nyt esittelyn hoiti teokseen perehtynyt ja suvereenisti vironkielentaitoinen näytelmän tämänkertainen ohjaaja Ilona Kolberg.

Pieni kiitokseni aikoinaan saamastani hienosta vastaanotosta ja avusta meni siis viimein perille.

Se vain jäi harmittamaan, ettei tuo vanha virkailijarouva itse ollut paikalla. Toivottavasti hän kuitenkin on terveisteni tavoitettavissa.

Suur-suur aitäh Teile veel kord.

 Lydia Koidula

Lisää pohdintaa Mati Untin tuotannosta ja sen mahdollisista tulkinnoista löytyy 24.6. alkaen kulttuurilehti Särön blogista.

Tai toivon mukaan löytyy. Voihan olla että Särön moderaattori on jo kyllästynyt näihin omalla kirjoitusvuorollani rustaamiini virolaiskirjailijoiden esittelyihin: Tuglas, Annist, Ristikivi… – ja nyt vielä joku Unt. Mutta nykypäivää kohti tullaan! Ehkä jonakin päivänä kirjoitan jonkun Andrus Kivirähkin muistosanat. Tai jotain.

P.S.Oma käsikirjoitukseni alkoi olla jo valmis, kun Mati Untin näytelmä aikoinaan osui käsiini. Leikkaa ja liimaa -tekniikalla näkyi toimineen myös Unt, ja Aino Kallaksen erästä kuvitteellista tapaamistahan hänkin tässä kuvasi. Sangen mielenkiintoinen yhteensattuma.

Ja noista huomioistani riemastuneena lainasin Untilta Kallaksen kissalle värin. Niin sitten omankin kirjani kissasta tuli valkoinen.

Haikarat valkosulat, osa II: Loppu (tai Alku)

Nyt on kaunis hetki päättää tämän blogin pitäminen.

Lähes päivälleen 11 kuukautta sitten aloin kirjoittaa kriitikko ja kirjailija T. Vaaskivestä, Suljetut vaunut -käsikirjoituksestani, sen henkilöistä, syntymisestä, toivottomasta yrityksestä ylittää julkaisukynnys, omakustanteesta – ja viimein kiinnostuksen (tai peräti innostuksen) heräämisestä Tartossa, kirjan virontamisesta, julkaisusta…

Eilen ilmestyneessä Tuglas-seuran ELO-lehdessä (3/2013) esittelee toimittaja, kirjailija Hannu Oittinen niin teokseni (sekä Suljetut vaunut että Kinnises tõllas) kuin Ants Paikren kokoaman ja virontaman Vaaskivi-kokoelman Maarjamaa, ja tekee tämän kaiken sangen sievin sanakääntein.

Siitä muodostakoon valveutunut lukija itse käsityksensä, kuinka lähelle ”tämän vuosituhannen virokirjojen ehdotonta kärkeä” Suljetut vaunut yltää. Mutta se, että artikkelin kirjoittaja näkee meidän, Paikren ja minun, työmme ”mahtavana kunnianosoituksena Tatu Vaaskivelle” – se kyllä lämmittää!

Sillä juuri sitä minä läksin muutama vuosi sitten tekemään, kunnianosoitusta tuolloin 100-vuotissyntymävuottaan lähestyneelle unohdetulle Vaaskivelle. Ja nimenomaan asia edellä, kirjoittajan omaa persoonaa esille kummemmin nostamatta.

Toki siihen sisältyi myös tietoinen koe: kuinka pitkälle tuntematon amatööri tällä keinoin pääsee? Näin pitkälle, sen tiedämme nyt. Ei pidemmälle, mutta tänne asti.

Tähän on siis hyvä lopettaa.

Mutta jotain lähes mystistä tässä kyllä viime aikoina on ollut.

Kun vierailin huhtikuussa Tartossa kertomassa Vaaskivestä ja Kinnises tõllas -teoksestani, yllätti tarttolaiset samaan aikaan valtaisa, suorastaan ennennäkemätön parvi kattohaikaroita. Nuo Tatun haikarat valkosulat kun eivät yleensä suuriin parviin keräänny.

20130515 HS Haikarat

Eilen, kun ELO ilmestyi tilaajilleen, ilmestyi myös meille, tänne sillan pohjoispäähän, muutama noita jaloja lintuja, jotka eivät täällä koskaan pesi, ja jotka – Vaaskiven sanoin – ”symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Tai symbolisoisivatko itsensä Vaaskiven henkeä?!

Nuo tänne pohjoiseen saapuneet eivät nimittäin olleet eksyksissä. Ne olivat katsastamassa mahdollisia uusia pesintäpaikkoja.

Toivottavasti löytävät sopivia. Dixi.

Terve, Vaaskivi!

Kuka tätä oikein lukee?!

Epäilemättä olen leikkinyt tutkijaa mitään koulutusta omaamatta, esittänyt ajattelijaa sangen vaatimattomin valmiuksin ja pyrkinyt olemaan kirjailija perin puutteellisin taidoin.

Toisaalta kenenkäänhän ei ole ollut pakko aikaansa pikku teokseni ääressä kuluttaa, ei edes lukea tätä blogia.

Mutta tämä hakukonemeininki ja tagit, kategoriat sun muut – ne ovat kyllä merkillisiä juttuja.

Naputat Googleen (tai mihin nyt naputatkaan) ”venäläinen vuohenjuusto” – ja parissa sekunnissa huomaat olevasi jonkun hörhön Vaaskivi-blogissa. Kurat! Uskomatonta.

Nyt kun 300 päivää on jo hyvinkin kulunut tämän Suljetut vaunut -blogin aloittamisesta, katselin vähän, millä keinoin tänne kuukausien kuluessa on päädytty. Voi yhren kerran… Toivottavasti olette saaneet jotakin, yllättyneet edes. En tiedä.

Aale Tynnin Satuaapinen - N niin kuin neekeri

”Neekeri koulussa” tai ”uuninluukut virosta” eivät nyt aivan olleet päällimmäisinä ajatuksissani, kun otsa rypyssä postauksiani taoin. Tai edes ”viinaa virosta tarto”.

Tai entäs ”tarvitsen pikaisesti lainaa 2012@inbox.fi”?  Sorry, ei ole mistä lainata. Oikein maksullisessa lehdessä julkaistusta Vaaskivi-artikkelistani ei herunut latiakaan, eikä sinällään ihan miellyttävä korvaus käännösoikeuksista kattanut oikein kirjoituskulujakaan. Pummaa siis muualta, palun. Tämä meni puhtaasti kulttuuritekojen piikkiin, ei bisneksen. Saati että olisi luonut pohjaa pankkiiritoiminnalle.

Joka tapauksessa lähes 500:a erilaista (tunnistettua) haku(sana)a on käytetty kun tälle sivustolle on päädytty.

Pelkästään Aino Kallakseen, hänen tuotantoonsa, perheeseensä ja elämäänsä liittyviä hakusanoja on yli 50 erilaista (”oskar kallas”, ”virve kallas päss”, ”sudenmorsian”…).

Aino Kalda portree Konrad Mägi 1918

Nelisenkymmentä erilaista liittyy puolestaan Suljettuihin vaunuihin tai sen kirjoittajaan (”kuka on j.tapio”, esimerkiksi).

Hienoa sentään, että jälkimmäisestä on tehty hakuja kaikkiaan kolminkertainen määrä runoilijattareen verrattuna. (Ja sekin kyllä, ettei kukaan kirjoittanut ”kuka on aino kallas”.)

Yllätysnimi oli Heidi Köngäksen Dora, Dora. Tai paremminkin ”annemarie kempf” – pelkästään tarkalleen sillä oli hakuja yli 50 kertaa, ja muita selvästi tuohon teokseen viittaavia (kempf, speer, dora dora ja niiden erilaiset väärinkirjoitetut muunnelmat ym…) kolmisenkymmentä erilaista.

Tatu Vaaskivi ja Gustav Mauritz Armfelt olivat loistava parivaljakko seuraavilla sijoilla. Hyvä näin!

Vaatimaton muistomerkki Hietasaaressa

Loikkarikirjailija Taisto Huuskonen, juhlavuottaan viettävä Saima Harmaja ja vastikään edesmennyt professori Kai Laitinen nousivat myös esiin; samoin virolaisikonit Jaan Kross ja Friedebert Tuglas. Helsingin Sanomien 12.1. julkaistu Alma M. Karlin -artikkeli oli tullut luetuksi, senkin huomasi vierailujen määrästä.

Alma M. Karlin: Yksin maailman ääriin

Mutta – totuuden nimissä – vierailujen kokonaismäärä on ollut varsin vaatimaton. Niin että kenenkään ei tarvitse olla huolissaan maineensa tai kunniansa puolesta, jos vaikka olenkin huolimattomilla tai huolettomilla sanakäänteilläni tuntunut niitä joskus tölvivän. (Enpä tosin koskaan ole sellaiseen tietoisesti edes tähdännyt.)

Useammin on blogini lukijaksi päätynyt sellaisilla hauilla kuten ”epäluotettava kertoja” tai ”eino leinon käsiala”, kuin jollain tulevan merkkihenkilömme nimellä.

Jopa ”myydään kirjastoauto” on top 500:ssa korkeammalla.

pegasus

PS. Erityisesti mieltä lämmitti yksittäinen haku ”sanataidekoulutus”. Paitsi että tuo sana kuuluu mielestäni suomen kielen kauneimpiin, jonnekin sanan Lampientaipale (tiedättehän sen savolaisen paikkakunnan?) tuntumaan, se oli tässä myös aivan oikein kirjoitettu. Vertailun vuoksi sitten vaikkapa ”esittely vitriini seinälle” – onko kyse esittelyvitriinistä, vitriiniseinästä vai esittelyvitriiniseinästä, sitä emme tuosta voi päätellä. Mutta aivan sama, tästä osoitteesta ei apua löydy. Kielenhuoltoa noin laajemmin tarjoaa Kotus.

Viro vaalii epäkaupallisia kulttuurilehtiä – ja kansan yleissivistystä

Kaja Kunnas kirjoitti aamun Helsingin Sanomissa tänään 90-vuotispäiviään viettävästä Looming-lehdestä, yhdestä niistä noin puolesta tusinasta epäkaupallisesta kulttuurilehdestä, joita Virossa valtion voimakkaalla tuella julkaistaan.

Yksi tällaisista lehdistä, tai pitäisikö tässä paremminkin puhua julkaisusta, on vuonna 1957 Loomingin oheen perustettu Loomingu Raamatukogu, ”Loomingin kirjasto”.

Jos jostakin julkaisusta voi sanoa, että siinä mennään asia edellä, niin LR:stä. ”Teokset” ovat ulkoasultaan vain värittömiä ja vaatimattomia vihkosia, pehmeäkantisia, halvalle paperille painettuja – mutta niiden sisältö!

Historiansa ensimmäinen LR oli Pentti Haanpään Elu suurelt maanteelt, sangen mairittelevaa suomalaiselle kirjallisuudelle. Kun katsoo julkaisuluetteloa, ovat alkuvuosikymmeninä slaavilaiset nimet tietenkin voimakkaasti edustettuina, mutta kun LR:a julkaistiin parhaimmillaan 52 numeroa vuodessa (joukossa tosin kaksois- ja kolmoisnumeroita), mukaan mahtui myös paljon länsimaisia kirjailijoita, nimiä sellaisia kuten:

Zweig, Moravia, Green, Galsworthy, de Saint-Exupéry, Maugham, Lo-Johansson, Bradbury, Hemingway, Lessing

 

Aleksander Solženitsõn: Üks päev Ivan Denissovitši elus (LR 11-12/1963

Aleksander Solženitsõn: Üks päev Ivan Denissovitši elus (LR 11-12/1963

Ja nämä kaikki vielä 50-luvun puolella. Suomalaiskirjailijoista julkaistiin 50-luvulla mm. Katri Valan Maa rinnal sekä Veikko Huovisen Havukka-Aho mõtleja. Ja virolaisista neuvostovallan perinteisesti hyväksymiä Vildeä ja Tammsaarta sekä hiljalleen rehabilitoituvaa Tuglasta.

 

Timo K. Mukka: Laul Sipirja lastest (LR 47-48/1982)

Timo K. Mukka: Laul Sipirja lastest (LR 47-48/1982)

Viime vuonna ilmestyi kaikkiaan 18 teosta (vuoden viimeinen oli numero 40), joissa virolaisille nykynimille Kivirähkille ja Krullille tekevät seuraa mm. taannoin (22. huhtikuuta) esittelemäni pakolaiskirjailija Ristikivi sekä Strindberg, Havel – ja Lessing.

 

Hindrik Prants: Soome sild (LR 5/2008) - ks. blogi 21. huhtikuuta.

Hindrik Prants: Soome sild (LR 5/2008) – ks. blogi 21. huhtikuuta*.

Tänä vuonna ovat ehtineet markkinoille mm. surrealisti André Bretonin Nadja (ilmestynyt meillä 2007; Sammakko) sekä T. Vaaskiven Tarton-esseitä ja -kirjeitä sisältävä kokoelma Maarjamaa. josta siitäkin olen ehtinyt jo aiemmin (2. maaliskuuta) mainita.

 

Tatu Vaaskivi: Maarjamaa (LR 4-5/2013)

Tatu Vaaskivi: Maarjamaa (LR 4-5/2013)

Viro, ”läpeensä kaupallinen maa, joka noudattaa yltiöliberaalia talouspolitiikka”, kuten Kunnas artikkelissaan kirjoittaa, vaalii epäkaupallisia kulttuurilehtiä, koska ”symbolit ovat tärkeitä pienelle kulttuurille” ja ”kansallinen kulttuuri perustuu yhä kieleen”.

Mutta Viro vaalii samalla jotakin muutakin kuin omaa kieltään: pienen kansan kirjallista yleissivistystä, sitä eurooppalaista sivistystä, josta Suljetuissa vaunuissa Vaaskiven suulla kirjoitin. 

Viron kulttuuripolitiikkaan kuuluu tahto nostaa esiin menneiden aikojen nimiä, suuria ja pienempiä; muistuttaa entisaikojen kirjailijoiden teoksista ja elämästä (LR:n julkaisemiin teoksiin sisältyy myös milloin suppeampi, milloin laajempi kirjailijaesittely; Vaaskiven kohdalla se oli suorastaan muhkea: kääntäjä Ants Paikre on laatinut peräti 20-sivuisen pienoiselämäkerran hänestä).

Ja mihin hintaan! Alle kolmella eurolla pääsee tuollaisen kirjan omistajaksi. Myös kirjastot pääsevät, jolloin niillä on mahdollisuus kartuttaa kokoelmiaan edullisesti, mistä puolestaan kirjastojen käyttäjät hyötyvät.

 valik

 

Meillä pokkarituotanto – täysin kaupalliselta pohjalta ja ilman valtion tukea – voi joskus yltää tuollaisiin kulttuuritekoihin. Esimerkiksi Juhani Ahon pienoisromaani Yksin (WSOY 2011; Ahon syntymän 150-vuotisjuhlavuonna siis) ja Victor Hugon Kurjat (WSOY 2013) ovat sellaisia. (Joskin jälkimmäinen tiheään ladottuna ja pienellä kirjasimella ja silti lähes tuhat sivua käsittävänä on jo lähes haaste…) Hinnatkaan eivät hirvitä – mutta volyymissä ja yllättävyydessä häviämme kyllä ”eteläiselle veljeskansallemme” – ilmaus, jota ministeri Krista Kiuru toisaalla tämänpäiväisessä Hesarissa viljeli…

 

*Soome sild -juttu löytyy tästä.

Haikarat valkosulat – ehk üks üpris kummaline jutt II

Tatu Vaaskivi ehti saada valmiiksi vain vajaat 300 sivua pääteoksekseen suunnittelemastaan Kristus-romaanista Pyhä kevät.

Teoksen – tai käsikirjoituksen – tarina alkaa pääsiäisen kynnykseltä, ”Pontius Pilatuksen aikana”, ja viimeisessä valmistuneessa luvussa Jeshua on ehtinyt vasta Jerikoon.

Laajan kahdeksannen luvun Vaaskivi on otsikoinut nimellä Haikarat valkosulat.

Siinä on mm. seuraavanlainen kohta:

Niiden lepattavien siipien äänetön soitto muistutti itsensä aamuruskon säveletöntä juhlahymniä. Matkallaan tuolla hyvin korkealla jokaisen linnun ruusunpunaiset jalat olivat käpertyneet kurttuisiksi nyrkeiksi. Ja jos siipien havina olikin niin kuulumatonta, nuo hiilenkirkkaat laahaavat jalat tuntuivat rapisuttavan taivaan ääretöntä vaatetta, niin että Jairus miltei kuuli repeävän siniteltan kaiun, joka kiiri lintujen mukana ja häipyi pois. Kauas pohjoista kohti!

Suljetuissa vaunuissa kiinnitän huomioni useamman kerran Viron kattohaikaroihin – tai ajoittain niiden puuttumiseen – ja myös erääseen Vaaskiven haikara-kuvaukseen:

Edes komeita kattohaikaroita ei katseemme täällä tavoita, niitä sentään Tallinnan lounaisissa taajamissa esiintyy vielä runsaastikin. Ja meille, ikämme vaatimattomampien ja värittömämpien harmaahaikaroiden parissa eläneille, Eurooppa alkaa juuri kattohaikaroista, noista valkosulkaisista, joista Tatu myöhemmin kirjoitti kauniisti, että ”ne symbolisoivat taivaan väkevää, vastustamatonta kutsua lentää sinne, minne vaisto vie”.

Kattohaikara oli selvästi tehnyt vaikutuksen Vaaskiveen hänen Tarton-matkallaan. Jopa siinä määrin, että hän valmisti sille tärkeää symbolista osaa suuressa romaanissaan. Valitettavasti Tatu uupui kesken työnsä: vain yhden lyhyen luvun hän jaksoi tuon jälkeen enää kirjoittaa lisää.

Kun talvella suunnittelin tätä viimeviikkoista Tarton-vierailuani, mielessä kävivät alkukevään lauhkeat säät, luonnon herääminen – ja palanneet haikarat (maaliskuun puolimaissa ne näille seuduille yleensä saapuvat).

Mutta kevät oli pahasti myöhässä myös Viron sydämessä, hanget kattoivat peltoja samalla tavoin kuin Porvoon seudullakin. Lund, ei lind.

Siksipä olikin sangen hämmentävää nähdä Vaaskivi-henkisen kirjaesittelyni jälkeisenä aamuna Postimees -lehden uutinen:

20130412 Tartu Postimees valge-toonekured

Linnut, jotka siis yleensä saapuvat paljon varhemmin keväällä (mutta eivät kuitenkaan lumelle, kuten myöhemmin annoin itselleni kertoa) ja yksittäisinä pieninä ryhminä, päättivät rynnistää juuri eilen satapäisenä parvena Tarttoon. Vastustamaton kutsu lentää… Haikarat valkosulat…

Tuo kuva ei tosin kovin kaksinen ole. Kyllä siitä haikaroita löytää, mutta olisi luullut kuvaajan saavan paremmankin. Ja ympäristö, sehän on kaatopaikka. Mutta haikarat eivät ole vegetaristeja ja kaatopaikalta löytyy varmasti jotain elävää ja kuollutta ravintoa niillekin. Hangilta vähemmän.

Kauniimpi otos on sen sijaan tämä, edelliseltä viikonlopulta Kongutasta, kolmisenkymmentä kilometriä Tartosta lounaaseen:

kured lumes

Jotain suorastaan japanilaisen herkkää siinä on.

Loppulaulua paitsi

Kinnises tõllas ehk kadunud aega otsimas

Tatu Vaaskiveä on nyt viety takaisin Tarttoon ja koettu muutenkin vankistaa kulttuurisiltaa yli Suomenlahden.

Lämpimät kiitokset Asko Tammelle, Katrin Raidille ja Annika Aasille, suurenmoisille yhteistyökumppaneilleni Tarton Kaupunginkirjastossa! Samoin kiitos Viron Kirjallisuusmuseon Sirje Oleskille, jonka apu ja tuki olivat suorastaan korvaamattomia kirjan esittelytilaisuudessa.

Tämä blogi alkaa nyt vedellä viimeisiään. Viitisen vuotta kestäneet vaatimattomat yritykseni T. Vaaskiven muiston henkiinherättämiseksi ovat viimein kulminoituneet Vaaskivi- (ja Tartto- !) teokseni julkaisemiseen Virossa. Tätä pidemmälle tuskin pääsen.

Lähipäivinä kirjoitan ehkä vielä joitakin postauksia Tarton-vierailuni tiimoilta, sen jälkeen siirryn toiselle kanavalle.

Mutta Vaaskiven muisto elää. Ja pieni, vaatimaton tuiju lepattaa myös Suomenlahden etelärannalla, siitä osoituksena kiinnostunut kuulijakunta eilen Tarton Kaupunginkirjastossa.

F. E. Sillanpään sanoin: ”Terve, Vaaskivi!”

Iloinen perhetapahtuma Tarvasjoella 31.3.1757 – Kustaa Mauri Armfelt

Tänään 31.3. on kreivi Gustav Mauritz (Kustaa Mauri) Armfeltin syntymäpäivä.

Armfelt oli hovimies, diplomaatti, kenraali, kulttuurihenkilö ja seikkailija – myös, kuten T. Vaaskivi toteaa, oman aikakautensa viimeinen edustaja. Toisaalta myös ensimmäinen suomalainen, jota saattoi kutsua eurooppalaiseksi, kosmopoliitiksi.

Ja juuri näistä syistä myös Vaaskiven kiinnostuksen kohde ja hänen esikoisromaaninsa keskushenkilö.

Vaaskivi tahtoi uudistaa suomalaista historiallista romaania, jonka näki ajautuneen 30-luvulla suoranaiseen alennustilaan. Ajan romaanien sankarit olivat hänen mielestään yksiulotteisia, epäuskottavia, persoonallisuudeltaan ohuiksi jääviä. Pelkkiä kulisseja, vailla mitään psykologista syvyyttä. Kriitikko ja kirjailija Vaaskivi halusi enemmän. Hänen oppi-isänään tässä oli itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig, joka omilla teoksillaan oli osoittanut historiallisen romaanin mahdollisuudet, Maria Stuartista ja Marie Antoinettesta kertovilla eritoten.

Vaaskivi tunsi myös itsensä eurooppalaiseksi – myöhemmin hänet on nähty jopa aikansa eurooppalaisimpana suomalaisena intellektuellina –, joten siinä suhteessa samanhenkinen kohdehenkilö oli hänelle varmasti houkuttava.

Useat 20- ja 30-luvun suomalaiset historialliset romaanit kertoivat sankarillisista taisteluista heimon ja kansan puolesta idän vainolaista vastaan, hurmahenkisesti ja paatoksella.

Sellaisia oli Suomen kansa saanut luettavakseen tarpeekseen asti, Vaaskivi saattoi myös pohtia. Nyt oli aika nostaa parrasvaloihin jotain vallan muuta, vaikkapa tällainen puuteroitu keikari, naistenmies ja seikkailija – jonka silmien alla ja sormien kautta syntyi pohjoisen Euroopan historiaa. Valita sankariksi upseeri ja kuninkaan uskottu, joka lopulta vaihtaa puolta ja ryhtyy ”vainolaisen” kätyriksi.

Tietysti Armfeltin arvo ja merkitys oli tunnettu ja tunnustettu sillä hetkellä kun ymmärrettiin Suomen aseman vahvistuneen maan statuksen muututtua Ruotsin syrjäisimmästä maakunnasta Venäjän keisarin suuriruhtinaskunnaksi. Ei Armfelt ollut kuka tahansa petturi tai takinkääntäjä.

Jotkut tietenkin saattoivat vielä kantaa kaunaa Armfeltia kohtaan, esimerkiksi turkulaiset.

Toimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 1/2012 Armfeltin ponnistelleen enemmän kuin kukaan toinen, että Helsingistä (joka tuolloin oli vielä rähjäinen pikkukaupunki vanhaan yliopistokaupunkiin Turkuun verrattuna) tehtäisiin uuden suuriruhtinaskunnan pääkaupunki.

Kun pääkaupungin johdolla on vappuisin tapana kukittaa tsaari Aleksanteri I:n patsas kiitollisuuden osoituksena tästä teosta, niin Hämäläinen toteaa, että ”Helsingin kaupungin kannattaisi viedä kukkaset myös Kustaa Mauri Armfeltin haudalle, sillä yhtä hyvää lobbaria kaupungilla ei ole ollut”. Ehkäpä pitäisi.

Kreivi on haudattu Halikkoon, lähelle Armfeltien sukukartanoa Åminnea.

Armfelt oli hengeltään täysiverinen rokokoo-ihminen, 1700-lukulainen. Kuollessaan 1814 vain 57-vuotiaana hän oli jäänne, aikakautensa viimeinen edustaja, kuten sanottu.

T. Vaaskivi lausuu Loistavan Armfeltinsa viimeisillä sivuilla kuolevan kreivin suulla:

Sietämätöntä luhistua näin, elää viimeiset aikansa sen tiedon vallassa, että ystävien pitkästä kirjavasta saatosta ei ole jäänyt jäljelle ainoatakaan, joka murehtisi hänen lähtöään tämän maailman teatterilavalta! Mitä hän oikeastaan oli merkinnyt noille naisille ja miehille, rakastajattarille ja uskotuille, kuninkaille ja ruhtinaille, jotka hän oli hurmannut hymyllään? No niin, olihan hän ohjannut heidän tekojaan, hän oli salaa ja huomaamatta antanut heille omat suunnitelmansa ja unelmansa, tehnyt heistä tahtonsa marionetteja. Mutta he olivat vetäytyneet pois – ja hän seisoi yksin. Kenties kaikki johtui vain siitä, että hän oli vieras tälle ajalle, jonka myrskyt olivat heittäneet hänet rannalle, tukehtumaan ja lahoamaan paikalleen. Millaisen koristeellisen kultakalan Jumala olikaan hänessä onkinut kuiville!

Tietäisipä kreivi vain mitä on eurooppalaisuus tarkoittaa tänä päivänä, tai mitä on suomalaisuus. Ja senkin että valta ja omaisuus, kartanot ja kaikki, ovat jo ammoin siirtyneet aatelistolta, ja päätyneet viimein pankinjohtajille.

Hiukan lisää hurmuriparonista blogissa 27.6.2012.

Ja enemmän tietenkin Suljetuissa Vaunuissa (tilaukset joko SVYL:in verkkopuodista tai tekijältä j.tapio.fi(at)gmail.com).

Loistavaa Armfeltia kannattaa metsästää divareista, esimerkiksi Antikvaarista.

Virpomisia blogiin eli ”Suljetut vaunut” ei koskaan ole ollut erite

Palmusunnuntai illassa, mutta:

Sattuipa taannoin silmiini Kymen Sanomien artikkeli (18.2.2013) Moni kirja on aluksi erite*.

Artikkelissa kysellään parilta kustannustoimittajalta ja kirjailijalta romaanien nimistä: millainen on hyvä nimi ja miten sellainen syntyy?

Hyvä nimi on artikkelin mukaan tarttuva ja iskevä, se kertoo jotain sisällöstä, on yleensä lyhyt, sisältää eri merkityksiä, ja herättää kiinnostusta ja tunteita.

Huono puolestaan on mm. liian arkinen, jo aiemmin käytetty, se ei jää mieleen, tai on itsetarkoituksellista kikkailua.

Mistä ja miten hyviä nimiä sitten syntyy? Toinen kustannustoimittajista kertoo joskus hysteerisiksi yltyneistä ideapalavereista, toinen kirjailijoista puolestaan muistelee yli yön kestäneitä mattobileitä viskipullon seurassa.

Suljettujen vaunujen (vaikkei se varsin mikään romaani olekaan) kohdalla ei mitään hysteerisiä joukkokokouksia tarvittu, ei edes yksinäistä viskihumalaa lattiatasossa.

Se ainoa oikea Nimi oli olemassa jo yli 70 vuotta sitten, keksittynä mutta lopulta käyttämättä jääneenä, unohtuneena. Kuin odottamassa että joku sen löytäisi uudelleen. Suljetut vaunut oli T. Vaaskiven esikoisromaanin työnimi, romaanin, jonka kustantaja (jonkin lapasesta lähteneen ideapalaverin jälkeenkö?) väänsi sitten Loistavaksi Armfeltiksi.

Ja mikä olisikaan ollut hienompi hetki tuon nimen uudelleen löytämiselle kuin Vaaskiven syntymän 100-vuotisjuhlavuosi ja hänestä (ja Loistavasta Armfeltista) kertova teos, olipa se sitten kaunokirjallisuutta tai mitä tahansa.

Näin siis omakustanteeni Suljetut vaunut vuonna 2012.

Olen ollut etuoikeutettu saadessani tehdä näin kunniaa Tatu Vaaskiven, tuon omaperäisen kirjallisuusneron, muistolle. Kirjoitin hänelle omistetun teoksen, hänen juhlavuonnaan, nimeten sen hänen itsensä keksimällä nimellä.

Sen olisi halutessaan (ja tajutessaan) voinut tehdä kuka tahansa toinenkin.

Niin tai näin, eivät päässeet siis päihteet eivätkä suomalaiset kustannustoimittajat vaikuttamaan tähän nimivalintaan.

Mutta noiden edellä esitettyjen kriteerien mukaan Suljetut vaunut -nimellä voi nähdä myös muita hyviksi katsottavia ominaisuuksia. Paitsi että se on ainoa laatuaan, se myös kertoo olennaisen sisällöstä, se on lisäksi lyhyt ja napakka – ja on kuin onkin monimerkityksinen.

Suomen kieli antaa jälkimmäiseen loistavan mahdollisuuden: sanalla ”vaunu” voi olla lukuisia eri merkityksiä. Se käy nimeksi yhtä hyvin ”paroonin” 1700-luvun lopulla käyttämille hevospeleille kuin niille sadoille, karjan kuljetukseen tarkoitetuille ja höyryveturien kiskomille, jotka kesällä 1941 lastattiin täyteen virolaisia ja ajettiin jonnekin itään.

Tämä monimerkityksisyys tosin valitettavasti osin hävittiin teoksen vironnoksen yhteydessä. Kinnises tõllas on käännöksen nimi ja tõld tarkoittaa nimenomaan sellaisia nelipyöräisiä, umpinaisia hevosvaunuja. Tosin joskus myös esim. “linjavaunua“, bussia, kuten suomessakin. Ja myös sellaisessa merkityksessähän vaunut teoksessani esiintyvät. Mutta nuo junanvaunut ovat aivan eri juttu, joten tämä sanaleikki ei virolaiselle lukijalle välttämättä avaudu.

Kirjani alkuperäinen, vaaskiveläinen, nimi säilyi kuitenkin siis vironnoksessakin lähes alkuperäisenä, vain sijamuoto muuttui.

Ja erittäin sympaattista oli sekin, että – toisin kuin yleensä meillä Suomessa – kirjoittaja pääsi myös vaikuttamaan teoksensa ulkoasuun, kannen kuvien valintaan ja sen värimaailmaan. Mielipidettäni ei ainoastaan kysytty, sitä myös kuunneltiin ja viimein noudatettiin.

En tosin tiedä, kuinka yleinen tällainen käytäntö on Maarjamaallakaan. Ehkä sielläkin yleensä toimitaan puhtaasti kaupallisin perustein, askelkuviot määrää se jonka kustannuksella mennään. Ja tämän teoksen kohdalla vain on ollut kysymys jostain veljeskansojen välisestä kulttuuriyhteistyöstä.

Jos näin, niin sopii minulle. Omalta vähäiseltä osaltani olen ollut uutta kiveä Suomen siltaan sovittamassa, ammoista heimoaatetta 2000-luvun moodiin päivittämässä.

Kun yksi suomalainen kustantaja perustelee hylkäävän vastauksensa sillä, että käsikirjoitukseni kohdehenkilö on suurelle yleisölle liian vieras – ja teoksen julkaiseminen näin muodoin taloudellinen riski – ja toinen puolestaan, että käsikirjoituksen kirjoittaja on suurelle yleisölle liian tuntematon – ja riski yhtä lailla kestämätön – niin olen samaa mieltä. Hullu ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Bisnesmaailmassa.

Mutta onnekseni jossakin joku tekee ei-kaupallista kulttuurityötä samoista aiheista kuin minäkin.

Niin että nyt kun on enää viikko kirjani vironkielisen laitoksen ilmestymiseen painosta, voin hyvin sanoa, että kyllä, minä tein kirjan. Toden totta, sen minä tein. Eestis.

PS. Jos olisin hakenut ”itsetarkoituksellista kikkailua”, olisi kirjani nimeksi tullut Ignoramus et ignorabimus – nyt se jäi vain erään luvun nimeksi…

* Artikkelin nimi tulee siitä, että monilla käsikirjoituksilla on (artikkelin mukaan) syntyvaiheissaan nimenä ”joku ruumiin erite tai kirosanojen luova yhdistelmä”.

Kai Laitinen, Aino Kallas – ja T. Vaaskivi

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Viime maanantaina edesmennyt professori Kai Laitinen (27.9.1924 – 11.3.2013) muistetaan varmasti parhaiten arvokkaasta Kallas-tutkimuksestaan sekä monivuotisesta toiminnastaan Parnasson päätoimittajana 50- ja 60-luvuilla.

Mutta oli Laitinen myös Vaaskiven jäljillä, kahdellakin tapaa oikeastaan.

Kolmisen vuotta T. Vaaskiven kuoleman jälkeen ilmestyi Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus. Sille kaavailtiin myös jatkoa: oli tarkoitus koota yksiin kansiin hänen parhaat arvostelunsa ja esseensä.

Kai Laitisen teosta varten vuonna 1949 kirjoittama laaja esipuhe päätyi julkisuuteen kuitenkin vasta Vaaskiven 50-vuotismuistojuhlan aikoihin 1962 (T. Vaaskivi kriitikkona, Parnasso 4/1962), koska kokoelmaa ei lopulta nähtykään tarpeelliseksi toimittaa.

Esipuhe julkaistiin tarkistettuna ja laajennettuna. Lähes viisitoista kulunutta vuotta olivat antaneet perspektiiviä arvioida Vaaskiven tyyliä ja sen kestävyyttä uudelleen.

Samalla tästä katkelmasta näkyvät ne piirteet, jotka Vaaskiven tyylissä ovat nykyhetkelle vieraita. Hän kirjoittaa säihkyvää hurmuriproosaa, joka tähtää suggestioon, lukijan valloittamiseen enemmän tunteen kuin älyn kautta. Hänen paatoksessaan on annos omasta äänestään hurmioituvan näyttelijän kaunopuheisuutta.

Tatu Vaaskiven monisanainen, loistava, koloristinen kirjoitustapa, hänen tyyli-ihanteensa, olivat sodan jälkeen vanhentuneet nopeasti. Parhaiten Vaaskiven tuotannosta ovat kestäneet aikaa hänen yksityiskirjeensä.

Vaaskivi kuuluu ratkaisevasti siihen kulttuurikauteen, jonka päätepistettä toisen maailmansodan syttyminen merkitsi. Hänen työnsä välittää meille peilin tavoin kuvan vuosista, jolloin ihmiskunta ajautui maailmanpaloa kohti ja jolloin sen ylle lankesi raskaana huomispäivän varjo. Hän kuuluu maailmaan, johon paluuta ei ole; se ilma, jota me hengitämme, olisi luultavasti hänelle vierasta.

Aino Kallaksen kohdalla nuori kirjallisuustutkija Laitinen oli sitten suorastaan Vaaskiven jäljissä. Kun Vaaskivi kesällä 1937 kirjoitti tunnetun runoilijakuvansa Aino Kallaksen koottujen teosten esipuheeksi, oli ilmassa (kuten Suljetuissa vaunuissa annan ymmärtää), myös laajemman elämäkerran kirjoittaminen. Se jäi kuitenkin vain aikeeksi, tuli sota, sitten Vaaskiven kuolema.

Myöhemmin Kai Laitinen kirjoitti oman esipuheensa Kallaksen kokoelmaan – ja sitten sen puuttumaan jääneen monografiankin.

(Edellä esitetyt tyylinäytteet ovat sitaatteja Kai Laitisen mainitusta artikkelista.)

Tuglas 127 vuotta – ja Vaaskivi jälleen Virossa!

Tänään 2. maaliskuuta 127 vuotta sitten syntyi Friedebert Tuglas, tunnettu tarttolainen kirjailija, kirjallisuustieteilijä ja humanisti. Suuri Suomen-ystävä hänkin.

Suljettujen vaunujen sivuilla pohdin, miksei Suomenlahden kummaltakaan rannalta ole löytynyt sitä ”hannumäkelää” tai ”panurajalaa”, joka olisi kirjoittanut Tuglasin elämäkerran.

Mutta toivottavasti joku toimeen vielä tarttuu. Kolmen vuoden päästä vietetään pyöreitä vuosia.

Tuglasia on tässä blogissa muisteltu useamman kerran, esimerkiksi 30.6.2012 Friedebert Tuglas, Tatun kolmas vastanäyttelijä.

Tänään on siis oiva päivä huomioida sellainenkin asia, että vaikka T. Vaaskiveä ei viime vuonna, 100-vuotisjuhlavuonnaan, meillä Suomessa juuri muistettu (Oulun seutua nyt lukuun ottamatta), niin Virossa sentään Vaaskiven elämää ja tuotantoa arvostetaan, hänen muistonsa elää. Tai vähintäänkin muiston henkiin herätteleminen nähdään tärkeäksi.

Vastikään julkaistiin Loomingu raamatukogu -sarjassa (LRK 4-5/2013) kokoelma Tatu Vaaskivi Maarjamaa, joka sisältää Tatun Tartto-esseet kesältä 1937, pari vuotta aiemmin ilmestyneen kirja-arvostelun A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen V osasta sekä kokoelman kääntäjän Ants Paikren kirjoittaman laajan esittelyn T. Vaaskivestä. Julkaisu on saatavana myös e-kirjana.

Vaaskivi Maarjamaa

Ants Paikre on aiemmin virontanut mm. sellaisia Suljettujen vaunujenkin sivuilla mainittuja kirjailijoita kuin Mika Waltari, Erno Paasilinna ja Aino Kallas.

Jälkimmäisen Koidula-monografia Tähdenlento, „Tähelend“, tuo alun perin vuonna 1918 Friedebert Tuglasin kääntämä teos, on siis juuri Paikren kynästä saanut modernimman kieliasun, noin 80 vuotta myöhemmin.

Ja Ants Paikren viimeisin, vielä painossa oleva käännös liittyy sekin T. Vaaskiveen: Suljettujen vaunujen vironnos „Kinnises tõllas“ ilmestyy huhtikuussa Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Sangen komiasti, kuuluivathan Tatun ehdottomiin rakkauksiin niin Tartto kuin kirjastotkin.

Vaaskivi on palannut Tarttoon!

Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi II: Kahdesta 30-luvun runoilijakohtalosta

Syksyllä 1929 17-vuotias Tatu Vahlsten (vuodesta 1935 Vaaskivi) aloittaa opiskelunsa Kansalaiskorkeakoulussa Helsingissä. Alku näyttää lupaavalta, Tatu on innostunut, lehtimiehen ura siintelee silmissä. Vaikka kirjailijaksi hän kyllä on päättänyt ryhtyä, mutta kai se on syytä hankkia joku porvarillinen ammatti, kuten isäpuoli kehotti. Ja miksikään virkaihmiseksi hän ei rupea!

Olen ollut kolme viikkoa koulussa. Elokuun viimeisellä viikolla tulin Helsinkiin. Kahdeksassa päivässä minulla oli 6 tenttiä. Se oli kireää, rasittavaa, äärettömän jännittynyttä aikaa. Mutta siihen sisältyi samalla riemua, hurjan pinnistämisen, työnteon riemua. Voitollista tentistä paluuta, omalla tahdonvoimalla aikaansaatujen tulosten suomaa ylpeää tyydytystä.

Näin kirjoittaa 17-vuotias SYK:in VIII-luokkalainen Saima Harmaja tasan vuotta myöhemmin.

Noihin aikoihin Tatu Vahlsten jo huomaa, että hänen aikansa koulussa menee aivan hukkaan: Kirjastoja, divareja ja kirjakauppoja koluamalla pystyi valitsemaan paljon kehittävämpää luettavaa. Ja siinä sivussa tapaamaan kahviloissa paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kirjailijoita, runoilijoita… Toinen lukuvuosi sujuu kuitenkin vielä jotenkuten, vaikkei mitään ”hurjan pinnistämisen ja työnteon riemua” ole opiskelussa ollutkaan.

Koulunkäynnin ohessa kumpikin kirjoittaa runoja ja haaveilee runoilijan-tulevaisuudesta.
Toukokuussa Saima Harmajalla todetaan tuberkuloosi.

Seuraava lukuvuosi (1931-32) menee Vahlstenilta tyystin boheemielämän pyörteissä: ryppyisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut, pitkätukkainen ja kaikin puolin epäsiisti, kahvia ja tupakkaa suurkuluttava vihreänkalpea Vaaskivi hengailee mm. Tulenkantajien liepeillä, huvittaa ja hauskuttaa; on sanavalmis ja aina keskustelua piristävä, mutta hiukan tragikoominen hahmo.

Perhetyttö-Saima lukee koulupäivän jälkeen Nuoresta Voimasta siistittyjä versioita Tulenkantajien toilailuista, ihastelee ja kauhistelee. Vahlstenista hän tuskin on kuullutkaan, sen enempää kuin Tatu hänestä. Heidän polkunsa tuskin kohtaavat.

Keväällä Tatuun iskee vielä tippuri: kauhistunut opiskelija-Vahlsten lopettaa koulun ja pakenee tätinsä tykö Oulun Hietasaareen. Pian ilmestyy Harmajan Huhtikuu, kriitikko-Vahlsten kirjoittaa esikoisesta paikalliseen Kalevaan kauniit kritiikit, tippuri uusiutuu ja nuori kriitikko harkitsee jo itsemurhaa. Mutta Hietasaaren rannat ovat matalat, kylmä tulee jo kahlatessa: Tatu kääntyy takaisin. Ja kirjoittaa lisää kritiikkejä.

Ja runoja. 30-luvun alkuvuosina niitä syntyy lähes 300 (sen verran Harmajalla oli kyllä koossa jo 14-vuotiaana…), joista viitisenkymmentä Vahlsten kelpuuttaa WSOY:lle lähettämäänsä kokoelmaan. Mutta WSOY ei niitä kelpuuta.

Kustantajan mielestä runoilijan eksoottisuutta tavoittelevat runot ovat ulkonaisesta loistostaan huolimatta vailla syvempää taiteellisuutta, niiden loppusoinnut teennäisiä, tekijän maku liian horjuva. Vaaskivi-tutkija Holger Lybäckin mukaan runot kertoivat ”melkein lohduttomasta yksinäisyydentunteesta, kaipuusta jonnekin pois, painajaisunista ja toivekuvitelmista”.

Samaan aikaan Vahlsten kirjoittaa myös proosaa, lähinnä kauhuromanttisia romaanikäsikirjoituksia, muttei niiden menestys ole yhtään parempi.

Hänen kritiikkinsä sitä vastoin uppoavat Kalevaan ja sen lukijoihin.

Vahlsten palaa Helsinkiin vasta syksyllä 1934, muuttuneena miehenä, aikuistuneena. Tuttavapiiri supistuu ja valikoituu, boheemielämä jää. Niin jää myös opiskelu, sillä kirja-arvostelut alkavat kelvata valtakunnallisiinkin lehtiin, niitä suorastaan tilataan häneltä ja kustantamojen kirjapaketteja ilmestyy pyytämättä.

Harmaja jatkaa runoja ja päiväkirjaa, ikävöi koleaa Jaakko-sulhastaan, sairastaa.

Harmajan lähes ainoa yhteys kirjailijapiireihin on Nuoren Voiman Liiton Kerho 33, jonka kokouksissa tapaa sellaisiakin kuuluisuuksia kuin Olavi Paavolainen ja Lauri Viljanen, kerhon perustajasta Mika Waltarista puhumattakaan. Sittemmin tilaisuuksissa näkyy myös Oulun-pakolaisuudestaan palannut T. Vaaskivi – mutta siinä vaiheessa Harmaja on jo etenevän sairautensa vuoksi jäänyt sivuun. Polut eivät kohtaa.

Vahlstenin kesä 1935 kuluu taas Hietasaaressa ja Harmaja matkustaa Italiaan, ja tunnetust epäterveessä Venetsian ilmastossa hänen tuberkuloosinsa uusiutuu. Tatu takoo kritiikkejä ja kirjallisuusesseitä, Harmaja loihtii hempeän herkkiä matkarunoja.

Syksyllä Tatu Vahlsten muuttaa nimensä Vaaskiveksi, Suomalainen Suomi (nyk. Kanava, perustettu 1933) kun edellyttää kirjoittajakuntansakin olevan ”suomalaisia”. Harmajalta ilmestyy toinen kokoelma Sateen jälkeen, ja hän joutuu loppuvuodeksi keuhkotautisairaalaan. Vaaskivi lausuu kokoelmasta muutaman kauniin sanan, nyt valloittamansa Suomalaisen Suomen sivuilla.

Maaliskuussa Vaaskivi riemuitsee tädilleen olleensa koko talven täysin terve – vain joitakin ”pieniä sisäisiä kriisejä ja väsähtämisen tiloja, joita joskus sattuu ja jotka täytynee kestää urheasti”.
Urheasti koettaa Harmajakin kestää omat väsähtämisen tilansa. Kesän hän kirjoittaa ja kamppailee kuluttavaa tautiaan vastaan perheen huvilalla Lohjalla, viimeisen kesänsä. Kirjoittaa ja kamppailee kuten Vaaskivi viisi vuotta myöhemmin Hietasaaressa omana viimeisenä kesänään.

Syksyllä 1936 ilmestyy Harmajan kolmas kokoelma Hunnutettu; Vaaskiven ja Tulenkantajien Elina Vaaran suhde syvenee; Vaaskivi kirjoittaa nyt Sillanpää-elämäkertaa, tulevaa esikoistaan. Sulhanen hylkää Saiman kolmannen – ja nyt viimeisen – kerran.

28. huhtikuuta 1937 T. Vaaskivi valittelee tädilleen lähettämässään kirjeessä työkiireitään ja väsymystään, kertoo että oli edellisellä viikolla kyllä lepäillyt, ”mutta sitten tuli se Saima Harmajan kuolema ja minun päälleni sen mukana velvollisuudet suureen suruartikkeliin Uudessa Suomessa”.
Ja kaunis tuo ”Saima Harmajan lyyrikontaival” olikin.

Seuraavaksi Tatu siirtyy kirjeessään kuvailemaan kuinka jo illalla on vedettävä smokki päälle ja lähdettävä balettiin…

* * *

Kuukautta myöhemmin T. Vaaskivi matkustaa morsiamineen Tarttoon – mutta se tarina löytyy Suljetuista vaunuista

Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi I: Nisunjyvät

Kun viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Tatu Vaaskiven syntymästä, nyt vietämme runoilija Saima Harmajan vastaavaa juhlavuotta. Tuon myöskin jo nuorena menehtyneen taiteilijasielun.

                                                                            * * *
Saima Harmajaa (1913-1937) ei ole unohdettu.

1970-luvulla hänen muistoaan ja tuotantoaan kunnioitettiin elämäkerralla (Kaarina Helakisa: Saima Harmaja – legenda jo eläessään; WSOY 1977) ja 30 vuotta myöhemmin muisteluteoksella (Päivi Istala (toim.): Saima Harmaja – runoilijoista runoilijoin; WSOY 2007).

Kymmenen vuotta sitten, runoilijattaren syntymän 90-vuotisjuhlavuonna, perustettiin Saima Harmajan nimikkoseura: seurasi runoiltoja kirjastoissa; ”runollisia [ja suosittuja] hautuumaakävelyjä Helsingin Hietaniemessä Saiman syntymäpäivän aattona”; syntyi myös Sanataidekoulu Saima…

Mitä kaikkea juuri alkanut juhlavuosi sitten tuokaan tullessaan!

Tamperelainen Tulenkantajat-kirjakauppa ehti ilmeisesti ensimmäisenä satavuotisjuhlimaan: Saima Harmaja 100v. -iltaa vietettiin jo tammikuussa.

Harmajan kustantaja (WSOY) muistaa runoilijatarta julkaisemalla vielä talven kuluessa Kirjeitä Saima Harmajalle ja toukokuisen syntymäpäivän aikoihin uusintapainoksena Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa (painos saanee järjestysnumerokseen jo 15…).

Voimme uskoa että tämä juhlavuosi nousee suuren yleisön tietoisuuteen paremmin kuin T. Vaaskiven viimevuotinen, joka huomioitiin oikeastaan vain Vaaskiven kotikaupungissa Oulussa ja suppeassa akateemisessa piirissä Helsingissä (tässä). Yksi väitöskirja tosin julkaistiin (Veli-Matti Pynttäri: Vain tämä menettelytapa tuntuu tulokselliselta…”: psykoanalyysi modernin aikakauden myyttinä T. Vaaskiven kulttuurikritiikissä) ja sitten tuo Suljetut vaunut -omakustanne.

                                                                       Huhtikuu 1932

Vasta 19-vuotiaan Saima Harmajan esikoiskokoelma Huhtikuu (WSOY 1932) sai osakseen sekä kriitikoiden että yleisön varauksettoman ihastuksen. Mm. kevään kuulas hurmio ja perhosmaisen herkkä luonnontaju, toisaalta hiljainen hartaus ja tuskan tumma ääni olivat määritteitä joita kriitikot viljelivät.

Liisa Enwald kirjoittaa Istalan teoksessa, että Harmajan seuraavat kokoelmat Sateen jälkeen (WSOY 1935) ja Hunnutettu (WSOY 1936) saivat vaisumman vastaanoton:

[–] kritiikit alkoivat käyttää sellaisiakin sanoja kuin liian artistinen, vähäverinen ja kalvakas. ”Jääneekö ikuiseksi lupaukseksi”, kyseli Viljo Kojo.

Mutta ainakin yksi tuon ajan merkittävimmistä kirjallisuuskriitikoista – T. Vaaskivi – ei Harmajan taitoja kyseenalaistanut sanallakaan, koskaan. Ja Vaasikivi sentään varoi visusti lyömästä mestarin leimaa kehenkään liian kevein perustein. Seikka, jonka sai omalla kohdallaan mm. Mika Waltari kokea.

Vaaskivikin joutuu Huhtikuun lumoihin: hän näkee siinä

[–] aivan harvinaista lahjakkuutta, eräänlaista tummaa, kärsivää kauneutta, persoonallisia äänenpainoja, jotka kokoelman alkupuolella kyllä tahtovat hukkua sovinnaisiin ja haettuihin muotoihin, mutta loppupuolella puhkeavat tuolloin tällöin aivan hämmästyttäviin säkeisiin.

Tuon Kalevassa julkaistun, lyhyen ytimekkäästi nimetyn artikkelinsa ”Uusi runoilija” Vaaskivi päättää sanoihin:

Ja kun tähän luontaiseen lahjakkuuteen vielä yhtyy varma, vilpitön pyrkimys seesteisyyteen, ymmärtämykseen ja eräänlaiseen kärsivään, vakaaseen nöyryyteen elämän ja kuoleman edessä, niin lienee myös Saima Harmajan tulevaisuuden varalle antama lupaus vakavimpia mitä nuoret esikoiskokoelman kirjoittajat ovat antaneet viime aikoina.

Näin kirjoittaa siis tuolloin vasta 20-vuotias T. Vaaskivi vuotta nuoremman Harmajan teoksesta, vain viisi vuotta ennen runoilijan kuolemaa. Ja kymmenen vuotta ennen omaansa.

Sateen jälkeen 1935

Seuraavan kokoelman (Sateen jälkeen 1935) ilmestyttyä Vaaskivi ei tosiaan tunne sanoja sellaisia kuin ”vähäverinen” tai ”kalvakas”:

Eräs niistä perusvaikutelmista, jotka heräävät jo kirjan ensimmäisiltä lehdiltä, on muodollisen ilmaisun virheettömyys ja kirkkaus. Saima Harmajalla on hallussaan sama runokielen täyteläisyys, sama värien metallinen säteily, joka leimaa Kaarlo Sarkian sensualistisia säkeitä.

Sarkiaan (1902-1945), tuohon toiseen (tai yhteen monista, pikemminkin) tuberkuloosiin menehtyneeseen ajan runoilijaan Harmajaa usein verrataankin. Tai sitten heidät pannaan ikään kuin kilpailemaan keskenään.

Vaaskivi päättää artikkelinsa:

[–] runokokoelman perusteella tekee mieli tervehtiä Saima Harmajaa eräänä tulevien vuosikymmenten kantavimmista lyyrikonnimistämme.

Vaikka Harmajan lyyrikonura jäi sitten kovin lyhyeksi, on Vaaskivi jälleen harvinaisen oikeassa: kokoelmien lukuisat uusintapainokset ja jo vilkaisukin Istalan teokseen koottuihin lukuisiin lukijakokemuksiin vuosikymmenten varrelta ovat siitä eittämätöntä todistetta. Ehkeivät nuo ”tulevat vuosikymmenet” sentään enää jatku, hiukan se vaatisi liioittelua ja Lapin lisää, mutta vain hiukan.

Hunnutettu 1936

Kolmas kokoelma (Hunnutettu 1936) on Vaaskiven mielestä paluuta esikoisen mielenmaisemiin. Kun Sateen jälkeen oli ”eheästi valoisa teos”, ovat Huhtikuu ja Hunnutettu kokoelmia, ”joissa surun ja kuoleman tunnot pimentävät runon näköaloja”.

Mutta

[–] se mikä tässä kokoelmassa on lyyrillisessä sulossa menetetty, se on merkinnyt voittoa sisäisen rehellisyyden tilille.

Tuo sisäinen rehellisyys oli Vaaskiven niin itselleen kuin lukijana ja kriitikkona muillekin kirjailijoille asettamia korkeita päämääriä.

Yhdessä tunnetuimmista artikkeleistaan, ”Vapaan arvostelun puolustus” (Suomalainen Suomi 1936), Vaaskivi kirjoittaa:

Lähteköönpä romaani tai runokokoelma miltä elämänkatsomukselliselta pohjalta tahansa, jos sen äänenpainoissa puhuu totinen ja korkea runoilijahenki, jos kirjailija on siinä todella voitollisesti seurannut omaa geniustaan ja antanut ideaaleilleen syvältä kouraisevan, illusoorisen tulkinnan, teos on kohotettava jka epäilemättä kohotetaan sille kuuluvaan valta-asemaan.

Siinä se on lyhyesti ja ytimekkäästi luonnehdittuna…

Vaaskivi poimi jo esikoiskokoelmasta yhdeksi suosikikseen runon ”Siemenet”. Nyt, Hunnutetun kohdalla, hänen silmänsä pysähtyy runoon ”Auran alla” joka saa hänet kirjoittamaan:

Vielä himmeä, mutta persoonallinen käsitys elämän ja kuoleman vaativista mysteereistä väikkyy näiden uusien runojen taustalla, samalla kun runoilijattaren vertauskuva mullassa nukkuvasta siemenestä saa uuden, vavahduttavan kaiun.

Jyvän mysteeri kiehtoi Vaaskiveä itseään kovin, tuo mystinen kohtalonusko nisunjyvään, joka voittaa elämän menettämällä sen – seikka joka yhdisti hänet mm. Uuno Kailaaseen (1901-1933; Kailas, yksi keuhkotautiin kesken elämänsä uupunut runoilija hänkin).

Myös Kailaan ja Harmajan runouden välillä nähtiin yhtymäkohtia. Erään sellaisen pukee sanoiksi Sinikka Nopola vuosikymmeniä myöhemmin. Kummankin riimiruno on ”puhetta”, luontevaa, soljuvaa. ”Hän [Harmaja] on pudottanut runot hihastaan, eikä kieli ole ehtinyt matkalla kangistua.”

Vaaskivi tosin huomauttaa myös eräästä olennaisesta erosta: kun Kailaalla sama sairaus ja sama sisäinen yksinäistyminen johtivat eettiseen hätään, kuolinrippiin, minän ja maailman ristiriitaan, Harmajalla puolestaan säilyi loppuun asti ilo ilmiöiden kauneudesta, heleä lähikuva maailmasta vailla eettistä painiskelua.

                                                                           Kaukainen maa 1937 (postuumi)

Kohtaus Suljetuista vaunuista: kriitikot Lauri Viljanen ja Tatu Vaaskivi ovat poistuneet Akateemisen kirja-alennusmyynnistä ulkona riehuvaan lumisateeseen ja…

[–] Jo heti ensimmäisessä kulmassa törmäsimme lumen kuorruttamaan hahmoon. Tuo törmäys oli myös perin fyysillinen, sen voimasta kirjapakettini nimittäin luiskahti hankeen josta lähdin sitä pikimmin pelastamaan. Viljanen lumimiehen ensinnä sitten tunnistikin, ”Kas, terve, kirjailija Waltari, hän huikkasi tuuleen – sillä maisterihan se siinä totta vieköön oli.Waltarin ja Viljasen välit olivat jo siihen aikaan varsin kireät, muutamasta Laurin kritiikistä johtuen, ja vähän muustakin vielä. Maisteri pyyhkäisi märkää hyyhmää kasvoiltaan ja minulle osoitettujen anteeksipyyntöjen ja pahoittelujen päälle totesi Lasselle vain ykskantaan, että Viljasenkin on hyvä muistaa sellainen seikka, että kun teistä kriitikoista kirjoitetaan kirjallisuuden historiaa, niin muutaman sivun verran riittää mainiosti, mutta hänen kaltaisestaan kirjailijasta kirjoitettaessa tarvitaan kymmenen. Teosta, hän vielä täsmensi. Silloin Waltari kyllä oli tosissaan – ja aivan oikeassa. Sitten hän oikaisi ryhtiään, kohotti kohteliaasti lumista hattuaan ja katosi pyryyn. Me jatkoimme omaan suuntaamme, jalat upposivat yhä syvempään lumeen eikä kalosseista ollut mitään apua. [–]

Niin on kirjoitettu paljon myös runoilija Saima Harmajasta, kriitikko T. Vaaskivestä huomattavasti vähemmän. Sodan jälkeinen tyyli-ihanteiden muuttuminen kosketti lopulta pahemmin esseistiä ja prosaistia kuin runoilijaa.

Harmaja on paikkansa varmasti ansainnut – mutta mistäpä tiedämme, Vaaskivenkin jyvän hetki saattaa vielä kerran koittaa.

Kootut runot 1942

Mad manners eli Seikkailijan etiketti vm. 1919

Yksin maailman ääriin
Viime lauantaina (12.1.) pysäytti Hesarin kulttuurisivuilla harhailevan katseeni kuva merkillisestä vanhasta kirjankannesta.

Artikkeli ”Rohkea Alma koki maailman myrskyt” olisi ilman sitä jäänyt ehkä lukematta, mutta tuo kuva, se oli kuin jostakin aikansa lastenkirjasta, korean-sievistelevä – ja, kuten nykyään sanotaan, rasistinen. Ja sitten kirjan nimi Yksin maailman ääriin (WSOY 1934)…

Siis esiteltiinkö tässä joku ”Gulliveran retket kääpiöiden maihin lapsille lyhennettynä”? Vai mistä nyt oli kysymys?

Teoksen kirjoittanut Alma M. Karlin vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta tyypiltä, umpihullunrohkealta suorastaan, ja kirja ehdottomasti tutustumisen arvoiselta.

Eletään vuotta 1919. Ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Eurooppa on raunioina, sodan arvet syvät. Kuten niin moniin muihinkin myös Alma Karliniin, nuoreen itävaltalaisnaiseen, iskee kaukokaipuu. Tai vielä enemmän: Alma tuntee itsensä uudeksi Kolumbukseksi, hän haluaa kokea jotakin sellaista kuin Kolumbus. Yksin. Ja nyt!

Rahaa hänellä ei ole, mutta suuri luottamus kirjailijanlahjoihinsa ja kielitaitoonsa. Niiden avulla hän hankkisi elantonsa ja rahoittaisi matkansa sen edetessä. Pian lukijalle tulee myös selväksi, että peräänantamattomuutta ja sitkeyttä, huumoria ja nokkeluutta tällä itävallattarella on enemmän kuin monella miehellä. Niitä ilman hän ei kaikista vaaroista ja vastoinkäymisistä olisi tuosta peräti kahdeksan vuoden mittaiseksi venähtäneestä odysseiastaan selvinnyt edes hengissä.

Kun olin lukenut muutaman ensimmäisen luvun, alkoi myös kiinnostaa kuinka kirja aikoinaan otettiin meillä vastaan.

Teos oli herättänyt ilmestyessään ilmeisen suurta huomiota: tästä aivan uudenlaisesta matkakirjasta kirjoitettiin runsaasti esittelyjä ja artikkelit olivat voittopuolisesti sangen laajoja – ja paitsi sitä, innostuneita.

Jo otsikot kertovat paljon: ”Viehättävä matkakirja”, ”Rohkea maailmankiertäjä”, ”Terävä tyttö maailmalla”, ”Erinomainen matkakuvaus”, ”Neitonen tarttui matkasauvaan”…

Tietyssä mielessä Alma Karlin onkin suurempi sankari kuin vaikkapa herrat Milonoff ja Rantala, näin jos verrataan reissuajien lähtökohtia: heiveröinen, lähes varaton nainen yksin 1900-luvun alun eksoottisissa maissa vs. kaksi raavasta miestä teknistyneellä ja ”sivistyneellä” 2000-luvulla, miestä joilla minä hetkenä tahansa on mahdollisuus vaikka lentää kotiin ”villien” ja ”sekarotuisten” parista.

Useimmat kriitikot näkyvät tarttuneenkin juuri teoksen tuohon puoleen: uljaan nuoren naisen selviytymistarinaan ja toisaalta teoksesta huokuvaan kirjoittajan persoonalliseen voimaan. Yleensä Karlin pystytään näkemään (amatööri)tutkimusmatkailijana ja taiteilijana, ei seikkailijattarena. Ja, kuten eräässä artikkelissa selväsanaisesti asia ilmaistaan, ”sekarotuiset kansat saavat kuulla kunniansa häneltä ja kaikesta päättäen oikeutetusti”. Ja että rahattomuuttaan täytyi kirjailijan matkustaa Atlantin yli kolmannessa luokassa, ”joten hän joutui välittömään kosketukseen yhteiskunnan pohjakerrosten kanssa ja sai juuri sen vuoksi kokea yhtä jos toistakin epämiellyttävää”.

Toki useammin asia esitetään positiivisen kautta:

Olemme tottuneet lukemaan matkakertomuksia, jotka opettavaisessa äänilajissa ovat tutustuttaneet meidät unohtamaamme maantieteen koulukurssiin loistolaivojen salonkien tai upeitten autojen ja junien perspektiivistä. meidän on annettu ymmärtää, että eksoottiset maat ovat maanpäällisiä paratiiseja, joissa onnelliset alkuasukkaat tanssivat palmujen varjossa kuutamossa tai nauttivat banaaneja ja leipäpuun hedelmiä aurinkoisen, sinisen taivaan alla. Alma Karlin sensijaan näyttää meille mitalin toisen, todellisemman puolen.

”Hän ei kulje silmät ummessa eikä piileksi elämää ylhäisön seurassa ensiluokan paikoissa”, kirjoittaa toinen.

Ja kolmas säestää, että Karlinin suorasukaisessa asiain ja tapahtumain esittelyssä ”ei tunnu jälkeäkään tekopyhästä sievistelystä yhtävähän kuin kuuluisi soinnahdustakaan masentavasta ja vaikertavasta sävelestä”.

”Kaikkea sitä naisihminen uskaltaakin julkisesti arvostella!” huokaisee (hieman ihailevasti) neljäs kertoessaan Karlinin eteläamerikkalaisiin miehiin, noihin ”kaksijalkaisiin eläimiin” kohdistamasta murskakritiikistä.

Mutta muutamat poikkeavat äänenpainot ovat yleensä ne mielenkiintoisimmat, niin nytkin.

Valitettavasti T. Vaaskivi (kun nyt Vaaskivelle omistetussa blogissa ollaan, ei pidä sivuuttaa yhtään mahdollisuutta palauttaa tämä mielenkiintoinen hahmo hetkeksi näköpiiriimme) ei ryhtynyt teoksesta arviotaan kirjoittamaan, mutta hänen myös Suljetuissa vaunuissa esitelty kollegansa ja ystävänsä Lauri Viljanen Helsingin Sanomista sitä vastoin tarttui tunnetusti terävään kynäänsä:

Aiheena kirjassa [–] onkin oikeastaan se, kuinka rohkeasti sivistynyt valkoinen nainen uskaltaa sukeltaa ihmiskunnan värilliseen pohjasakkaan menettämättä tuimasti uhattua siveyttään.

Ja myöhemmin:

On aivan persoonallinen makuasia, kuinka paljon pitää tuttavuudesta Alma Karlinin kanssa. Omasta puolestani minun täytyy sanoa, että tämän nuoren itävallattaren mielenkiintopiiri on niin omituisella tavalla rajoitettu ja hänen kieltämättömän naisellisen sankaruutensa laatu niin merkillisellä tavalla valittu, etten ole voinut häneen oikein ihastua.

Toisaalla Viljanen varovaisesti tunnustaa Karlinin sankaruuden, vaikka sitten näkeekin itse teoksen ”rosollina”, sekoituksena enimmäkseen vastenmielisistä ”arkiseikoista”, tarkoista luontohavainnoista ja joukosta tietoja ”ikivanhoista kulttuurijäännöksistä” – juuri tuollaisesta olisi Tatu saattanut olla hyvinkin kiinnostunut!

Viljanen ei siis pitänyt teoksen rakenteesta eikä – niin mistä? Hän ei pue tuntemuksiaan aivan selviksi sanoiksi.

Onko häntä ärsyttänyt joku sellainen, jota eräs ammattiveli kuvailee seuraavasti:

Tämä puolittain miehevä huumorin väike hänen pikakuvissaan [toimii] soveliaana suolana ja mausteena, joka samalla – sanoisimmeko desinfisioi – rohkeimpienkin paikkojen sisällön täysin terveeksi ja viattomaksi.

Vai onko Viljanen samalla tavoin hiukan skeptinen kuin se kriitikko, joka kirjoittaa:

En ole pätevä arvostelemaan, missä määrin tekijän huomiot ja suomentajan suomennokset pitävät jokaisessa yksityiskohdassa paikkansa. [–] Teoksen tyyli on naisellisen pistelevää, joskus jonkin verran banaalia ja lapsellista.

Mahdollisesti Viljanen olisi halunnut kirjoittaa (muttei tohtinut) kuten Toveritar-lehden nimettömäksi jäävä kirjoittaja:

Miespuolisista olioista lienee hänen tielleen siellä sattunut kaikista kelvottomimmat, sillä on vaikeata uskoa että kaikki sekarotuisetkaan miehet olisivat sellaisia ’kaksijalkaisia eläimiä’, jollaisiksi kirjailijatar heidät kuvaa. – Yleensäkin hän katselee ihmisiä ja elämää jonkinlaiselta korokkeelta, jonne hänet on nostanut hänen sivistystasonsa ja valkoinen rotunsa. Matkustaessaan laivassa rahan puutteessa kolmannessa luokassa hänen arvostelunsa matkatovereistaan ovat tyypillisiä ’sivistyneelle’ pikkuporvarille, joka aina asettaa arvostelunsa mittapuuksi toisen henkilön virallisen sivistysmäärän.

Ja myöhemmin:

Siellä [Japanissa] on maallinen paratiisi. Ihmiset puhtaita, sivistyneitä ja kohteliaita. Sieltä hän tapaa satuprinssinkin, mutta hän onkin keltainen… ja ”me valkoiset naiset emme saa kavaltaa rotuamme… se on rikos meitä itseämme ja muita kohtaan”.

Tietenkin on mahdollista myös se, että Viljanen liikkui samoissa mietteissä kuin Suomalaisen Suomen Matti Salonen (myöh. Kurjensaari), joka jakaa artikkelissaan (pikkunokkelalla otsikolla ”Yksinäisen naisen juna”) ensin kaunista kiitosta ja sitten tykittää:

Täytyy tunnustaa, että hän on oikein hyvässä mielessä uhrautuva tietojen hankkija, eikä kätke niitä suinkaan vakan alle, vaan viehättävällä tyylillään katsoo aina muutaman millin sen pinnan alle, jonka hän näkee. Mutta sen ohella hän ei koskaan jätä mainitsematta, missä häntä ahdisteltiin tai tehtiin sopimattomia tarjouksia, missä tietyt paikat olivat yhteisiä miehille ja naisille, missä niitten ovia ei saanut sisältäpäin lukkoon ja missä kylpyammeessa mies pyrki pesijäksi. Tässä kaikessa on niin kumman vanhapiikamainen ja abnormi sävy, että se tuo mieleen puberteetti-iän kaikkein vaikeimmat kompleksit. Kireä otsa rypyssä ja tukahdutetut vietit pienessä vartalossa tämä maailmanmatkustaja kiroaa naisellisen sukupuolensa ja on merellä kommunisti, kun varattomuuden takia on kuljettava alimmassa luokassa, haukkuu saksalaista epäsympaattisuutta ja ylistää japanilaisia miehiä, jotka pysyvät stoalaisen rauhallisina, vaikka makuuhuoneitten välillä on vain työntöovi. Ja kummallisinta tässä kaikessa on, ettei hän vähimmässäkään määrin herätä lukijan ihailua, huolimatta siitä että hän vaeltaa puhtaana neitseenä lukemattomien rotujen, kolmen maanosan ja kirjan kolmensadankolmenkymmenenkuuden sivun läpi. Minusta tuntuu, että tällainen on Natsi-Saksassa haluttua tekstiä, koska sen luettuaan on valmis vaistomaisesti huokaisemaan, että suutari pysyköön lestissään, t.s. parasta maailmassa on naiselle sittenkin vain ’Kirche, Küche und Kinder’. Muu kaikki on niin kovin, kovin vaarallista.

No just. Mutta ainakaan tasapaksuudesta ja yksiäänisyydestä ei tuon ajan kirjallisuuskriitikoita voida soimata.

* * *

Kannen kuvaan vielä palataksemme:

On suorastaan outoa, että kustantaja tällaiselle teokselle on antanut n.s. tyttökirjojen kiiltokuvamaisen korean ja typerän ulkoasun. Eikö olisi syytä vaatia, että kansilehden piirtäjä tutustuu teokseen ennen kuin ryhtyy työhönsä.

Tai:

Yksin maailman ääriin suomenkielinen painos on kirjatehtaassa joutunut saamaan harhauttavan ulkoasun. Teoksen kansilehteä silmäillessä luulee joutuneensa tekemisiin lasten satukirjan kanssa.

Kannesta lienee myös Opettajain lehden kriitikko saanut idean aloittaa muutaman rivin alakertansa seuraavin sanoin:

”Kielletty lapsilta”, olisi ollut painettava kirjan kansilehteen, siksi paljon sukupuolielämän harhautumia varsinkin eräissä Etelä-Amerikan seuduissa kerrotaan kirjassa [–].

Näin kansankynttiläin pää-äänenkannattaja vuonna 1935. Todeten kuitenkin vielä, että ”maantiedettä opettava” löytää teoksesta lukuisia kohtia, joita lukemalla (siis opettaja lukee – oppilaiden käsiinhän ei moista kirjaa tullut antaa) voi elävöittää opetusta.

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

Aale Tynnin Satuaapinen 50-luvulta

&

* * *

PS. Suomennosta kehutaan lähes kautta linjan (vain joku näkee siinä ”paikoitellen tilapäisyyden leimaa”). Käännös on eittämättä ”taattua Waltaria”, kieli kaunista ja notkeaa, kestävää – kelpaisi hyvin myös nykylukijalle.

Mika Waltarille itselleen tämän teoksen suomentaminen lienee tuonut sekä sopivaa jatkoa että toisaalta myös piristävää vaihtelua hänen edellisvuotista käännösurakkaansa ajatellen.

Hanns Heinz Ewersin Horst Wesselin (WSOY 1933) homoeroottinen kuvasto piukoissa nahkapöksyissä kirmailevista liinatukkaisista arjalaissankareista sai nyt peräänsä samoin rotuhygienian ja valkoisen rodun ylemmyyden merkityksen oikein oivaltaneen uljaan nuoren naisen seikkailuista.

Mutta Horst Wessel -teoksesta ehkä joskus myöhemmin enemmän…

Raitiovaunu on uni…

Jukka Pakkanen kirjoitti joitakin vuosia sitten pienen novellikokoelman Fellinin raitiotie (Like 2004). Se ei ollut hänen ensimmäinen spårajuttunsa, mutta sitä minä en silloin tiennyt. Muistan vain, miten juuri tämä kokoelma kolahti: novelletit, Fellini – ja raitiovaunut!

Jotain samaa tunsin parisen vuotta sitten uppoutuessani Peter von Baghin taskukirjaseen Junassa (WSOY 2011): elokuva ja juna!

Teokset eivät toki ole täydellisiä nautintoja – Pakkasen tekstiin on jäänyt turhaa löysyyttä jota novelletti muotona ei kestä; Bagh ampuu, tyylilleen uskollisena, monesti yli, eikä kirjan viimeistelyssäkään ole kustantaja nähnyt tarvittavaa vaivaa – mutta jotain perin lumoavaa kummassakin eittämättä on.

Raiteet, unenomaisuus, elokuvallisuus. Ja kirjoittajansa syvä vihkiytyminen ja usko asiaansa, jotka eivät voi olla välittymättä lukijalle.

Muistan, miten kumpaakin kirjaa lukiessani, ensinmainittua uudessa kodissani Porvoossa, jälkimmäistä junassa Tallinnasta Tarttoon, näin silmieni edessä, Kasin ratikan huuruisen ikkunan läpi, sumuisen Bulevardin, ja tunsin nenässäni Koffin vanhan panimon mäskin vuosia sitten…

Tänä iltana ajattelin taas tuota kuvaa, tuoksua. Raitiovaunuja ja panimoa, Bulevardiakin. Enää koskaan emme saa tuntea sitä mäskintuoksua, joka matalapaineisina, kosteina aamuina ylsi aina Erottajalle saakka, muistutti meitä siitä että Stadi oli myös panimokaupunki. Se aikakausi on jäänyt taa.

Bulevardi ja helsinkiläiset ovat menettäneet jotakin.

Nyt ollaan menettämässä lisää: HSL (”Helsingin seudun liikenne”, siis se entivanhanen HooKooÄl) aikoo aivan täysissä tosin lopettaa linjat 3B ja 3T – tai vaihtaa niiden nimet 3:ksi ja 2:ksi, koska ”kahdella eri reittiä kulkevalla linjalla ei pitäisi olla samaa linjanumeroa”.

Suunnitelmaluonnosta voi kuulemma kommentoida tammikuun 20. päivään asti HSL:n verkkosivuilla osoitteessa www.hsl.fi.

Kommentoikaa! Minä ehdin jo:

Miksi me oikeastaan puhumme ”linjanumeroista”, kun yhtä hyvin voisimme käyttää termiä ”linjatunnus”? Eivät ”3B” ja ”3T” ole juuri sen sekavampia ja vaikeampia lukutaitoiselle erottaa kuin vaikkapa ”32” ja ”39” – melkeinpä päinvastoin.

Ja jos vaikka olisivatkin, niin:

Älkää, kiltit, muuttako noita ikiaikaisia tunnuksia, ne kuuluvat tähän kaupunkiin siinä kun vaikkapa Kurvi tai Kolera-allas. Toki ilmankin pärjätään, ja muutaman vuosikymmenen kuluttua niitä ei kukaan osaa edes kaivata. Sitten kun kaikki on yhdenmukaistettua ja steriiliä. Mutta sitäkö me tosiaan haluamme?

Tuollaiset pienet merkit kertovat kaupungin historiasta – ja sen kunnioittamisesta. Ei ihan kaiken tarvitse olla yksinkertaistettua, selkeää, loogista, ykkösillä ja nollilla merkittävää insinöörikieltä. Ei katujen nimien, ei rakennusten muotojen – eikä Suomen ainoan raitiovaunukaupungin perinteikkäiden linjatunnusten.

Säilytetään tämä yksi, viimeinen ja omaperäinen, poikkeus: se kertoo siitä että Stadissa on elänyt epäloogisia (tai ehkä 3B:n ja 3T:n logiikka joskus paljastuukin – eikä toivottavasti liian myöhään – mistäpä me sen tiedämme…) ja suorastaan vähän outoja, ja siis aitoja, oikeita, ihmisiä ja virkamiehiä. Ja että sellaisille on sijaa täällä edelleenkin. Stadilaisille.

Jukka Pakkanen kirjoitti Fellinin raitiotiessä rakkaudentunnustuksensa raitiovaunuille. Minä puolestani Suljetuissa vaunuissa Tartolle. Mutta toinen rakkauteni on spåra: miksi muuten kulkisin T-paidassa, jonka rintamuksessa lukee ”Tartu tramm”?

Tartu on unenägu…

Jokainen kirja on ovi johonkin

Kun divarissa rupeaa pohtimaan, ostaako joku kirja eli ei, on syytä pyrkiä pitämään pää kylmänä, ryhdistäytyä, koota itsensä. Ja tehdä sitten ripeästi kaupat.

Sillä kumpiako tapaa useammin, niitä jotka katuvat kirjakauppojaan, vai niitäkö jotka itkevät hassattua tilaisuutta? Just, jälkimmäisiä.

Viime kesänä Tartossa pidin kädessäni sekä vanhaa vironnosta Kiven Seitsemästä veljeksestä että Friedebert Tuglasin Väike Illimar -romaania. Jälkimmäisen suomennos Pikku Illimar (Tammi 1967) sattui vielä olemaan matkalukemisenani. Ostaisinko vai en? Hinta ei hirvittänyt, mutta…

Niin sekosin taas kerran insinööritieteisiin: ynnäilin niin matkalaukkuni kuin kirjahyllyjeni sisämittoja ja vetoisuutta; tein nopeita todennäköisyyslaskelmia siitä, riittäisikö vaatimaton kielitaitoni ja sitä selkeästi vankempi lyhytjännitteisyyteni ikinä noiden teosten lukemiseen. Lehteilin kirjoja aikani, silittelin niiden haaltuneita ja nuhruisia kansia – ja sovitin ne takaisin hyllyyn…

Runoilija Pauli Heikkilän sanoin ”kuin palan olemukseeni” ne sovitin. Pauli tosin runoili lukemistaan kirjoista, mutta yhtä kaikki, minun olemustani tuo idioottimainen ratkaisu kuvasi perin hyvin.

Kirjalla on monta funktiota. Äärimmillään se on hengentuote, joka on luettava kannesta kanteen; sen sisältö on ymmärrettävä ja sisäistettävä; ja sitä on pystyttävä halutessaan siteeraamaan sanasta sanaan. Toisaalta kirja voi olla myös vain pelkkä esine, hyllyn täyte, sisustuselementti.
Jostain noiden ääripäiden välistä löytyy sellainenkin vaihtoehto, että minkä tahansa kirjan voi nähdä hakuteoksena, ovena johonkin, jonne ei tarvitse heti suin päin rynnätä, vaan mihin voi tarpeen vaatiessa vain kurkistaa.

Nuo kaksi hyväilemääni vanhaa, vieraskielistä romaania ovat siitä oivia esimerkkejä.

Kirjoitin juuri kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön blogiin jouluista tarinaa kahdesta harmaasta – vedenharmaasta – romaani-kissasta, niiden joulusta ja merkityksestä teoksessa.
Toisen niistä, Matin nimeltään, tapaamme Kiven Veljeksissä. Tuon Juhanin lemmikin, joka istuu aattoiltana Impivaaran pirtin paloraunioilla ”alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen”.

Toista puolestaan kutsutaan Antsiksi ja se seikkailee Tuglasin Illimarin sivuilla, pilaa perheen joulun, mutta saa viimein anteeksi.

Huomiota kiinnittävä yhtäläisyys noissa tarinoissa on se, että kumpikin kissa on juuri vedenharmaa. Ensimmäisenä tuota sanaa käytti siis Aleksis Kivi. Ja lopuksi Raili Kilpi-Hynynen, Illimar-suomentaja. Mutta mitä sanaa viljelikään Friedebert Tuglas tulkitessaan Jukola-saagan viron kielelle ja sitten hieman myöhemmin kirjoittaessaan omaelämäkerrallisen Väike Illimarin?

Voi kunpa nyt olisi hyllyssäni ollut nuo kaksi kesällä hypistelemääni vironkielistä teosta! Sangen vaivatonta olisi ollut tarkistaa, käyttikö Tuglaskin samaa sanaa kissojen väriä kuvatessaan. Pohtia sitten peräti sitä, lainasiko hän omalle Antsilleen värin Jussin Matilta.

Eihän tämä mikään elämää suurempi mysteeri ja pähkäilyn aihe ole, mutta jäi tuo vähän mieltä kaihertamaan. Tästä lähin olen divareissa viisaampi. Tai pysyttelen niistä pois.

Eräs toinen vedenharmaa Ants

Rauhallista joulua meille kaikille! Rahulikke jõule meile kõigile!

PS. Särön blogissa julkaistu kuva, siis tämä:

Rahulikke Jõule ja Head Uut Aastat

on alunperin taiteilija E. Valterin Tuglas-karikatyyri nimeltään Tööpositsioonil. Tuglashan tunnettiin mm. rakkaudestaan kirjastoihin – seikka joka myös Suljetuissa vaunuissa saa valaistusta.

Kohtaamisia kirjanostajan kanssa, osa II

Reilut pari viikkoa sitten toin viimekesäisiä Terveisiä Tartosta, kertomalla mm. omakustannekirjailijan ja erään tulevan kirjanostajan sattumanvaraisesta kohtaamisesta elokuisessa Tartossa.

Viime sunnuntaina Kaapelitehtaalla SVYL:in kirjatiskillä, juuri tehdessäni kauppoja Jaan Krossin Tahtamaasta (josta puolestaan kirjoitin 26.11 ), viereeni ilmestyi herra, joka osti kuin ostikin Suljetut vaunut -teokseni.

Kun toinen ystävällisistä myyjistä sitten paljasti asiakkaalleen, että tämän vieressäpä sattuikin juuri seisomaan kirjailija itse, en tietenkään voinut jäädä vain sivustaseuraajaksi, ei, jotain oli minunkin sanottava.

Sen terävämpää en siihen kohtaa ilahtumisen voittoiselta hämmennykseltäni keksinyt, kuin että (kättelyn ja esittäytymisten jälkeen) kysyä, miksi hän oli minun kirjastani kiinnostunut.

Kuulemma siksi, että hän keräsi kaikki Viroa käsittelevät teokset…

Siitäpähän sain…

Mutta ihan upea harrastus. Melkoisen Eesti-sivistynyt on se, joka vaikkapa vain osankin noista teoksista lukee.

Ja ihan noin Suljettujen vaunujen näkökulmasta soisi tuommoisia bibliofiilejä olevan mahdollisimman paljon.

Markkinameininkiä eli ”Suljettuja vaunuja” messutarjouksena

Jo pitkään odotettavissa ollut ilmoitus tuli tänään: Lasipalatsin kirjakauppa Kirja lopettaa toimintansa.

Ja viestissä ystävällinen pyyntö: tule ja nouda kirjasi pois, mieluiten jo lähipäivinä, kiitos.

Kun heinäkuussa (12.7. postaus Viikko julkkareihin) lupasin ilmoitella, mikäli Suljettujen vaunujen myyntiverkostossa tapahtuu muutoksia, en ihan ajatellut tätä.

Oletin kehittäväni myyntipisteitä lisää, oletin väärin. Tyhmä, laiska ja saamaton.

Yksi porvoolainen yrittäjä oli alkumetreillä harkinnassakin, mutta hiukan pisti empimään myyntipaikkakorvauksen kohdalla puheet ”kolmestakymmenestä pinnasta”.

30 prosenttia myyntihinnasta melkein-ei-mistään!

Ensin kirjuri parka kirjoittaa kaksi kolme vuotta, tutkii, suunnittelee, hioo, maksaa omistaan kaikki kustannukset painokuluja myöten – ja sitten joku rihkamakauppias lupautuu armollisesti ottamaan teoksen jonnekin hyllyn reunalle, jos saa lähes kolmanneksen myyntihinnasta. Juu, ei. Hiukan korkeammalle arvostan oman työni ja sen tulokset. Jääkööt ne sitten vaikka rahaksi vaihtamatta.

Mutta elämme nyt kirjamessujen aikaa, leipaistaan Suljetuista vaunuistakin siis semmoinen messutarjous:

Lokakuun aikana tehdyt tilaukset hintaan 19,50 sisältäen postimaksun

Mitäs sanotte? Ei siitä tekijälle juuri mitään jää, mutta eipähän mene yhtään senttiä millekään puliveivarillekaan.

Ja tilaukset siis kirjurin sähköpostiosoitteeseen j.tapio.fi@gmail.com.

Joskus ennen kirjailijan uransa käynnistymistä ja lukuisien palautuneiden romaanikäsikirjoitusten jälkeen Tatu Vaaskivi kirjoitti turhautuneen aforismintapaisen:

Ja Jumala sanoi: Tulkoon paha / Tuli kustannustalo ja seteliraha

Ei ole täälläkään näkynyt kustannustaloa enempää kuin setelirahaakaan, vaan eipä minun tarvitse itseäni tällä keinoin yrittää elättääkään. Kulttuurityön yritys tämä vain on, Vaaskivi-hössötys.

Vastaamme kaikille vuoden kuluessa – jos silloinkaan (osa 2)

Parisen kuukautta sitten (16.7.) kirjoitin tässä blogissa postauksen otsikolla Vastaamme kaikille vuoden kuluessa – jos silloinkaan, jossa kiukuttelin kustantamojen toiminnasta, eräistä turhista lupauksista. En rupea toistamaan sanojani, vuodatus on luettavissa täällä, mutta tarina saa nyt jatkoa. Eli pohjat tähän mennessä:

Sain tänään (13.9.) eräältä kustantajalta, kutsutaan sitä nyt vaikka nimellä Athene (sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Atena Kustannus Oy:n kanssa, nimien samankaltaisuus on puhtaasti sattuman sanelemaa), seuraavansisältöisen viestin:

Kiitos Athenelle lähettämästänne käsikirjoituksesta. Valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta ottaa sitä kustannusohjelmaamme. Olette siis vapaa  tarjoamaan sitä jollekin toiselle kustantajalle.

Hyvää syksyä!

Ystävällisin terveisin

A.N.

Johon sitten vastasin:

Kiitos vapauttavasta päätöksestänne.

Kerrotte verkkosivuillanne, että

Tutustuminen saapuneisiin käsikirjoituksiin on aikaa vievää työtä. Vaikka vastauksemme viipyy, se ei tarkoita, että käsikirjoituksesi on unohdettu. Vastaamme kaikille käsikirjoituksia tarjonneille kuuden kuukauden kuluessa.

Siis ”kuuden kuukauden kuluessa”.

Lähetin käsikirjoitukseni Athenalle 28.11.2011, eli pian 10 kuukautta sitten. Muistutin olemassaolostani sähköpostitse 14.2., seitsemän kuukautta sitten. Toukokuun 30. päivä anelin mm. seuraavasti:

En tahtoisi vaikuttaa hätäiseltä enkä missään tapauksessa hoputtaa Teitä – mutta tilanne vain nyt on sellainen, etten voi sitä välttää: T. Vaaskiven syntymän 100-vuotispäivä (19.7.2012) lähestyy kovaa vauhtia.

Olen päättänyt julkaista käsikirjoitukseni omakustanteena mikäli sille ei löydy kustantajaa. Ja ymmärrätte varmaan, että omakustanteen ainoa julkipääsyn mahdollisuus on kyseisenä merkkipäivänä. Tuolloin ainakin Oulussa on suunnitteilla seminaaria tai vastaavaa Vaaskiven tiimoilta. Ja tuosta tilaisuudesta ei omakustantaja voi myöhästyä. Siksi pyydän kohteliaimmin lausuntoanne käsikirjoituksestani, mahdollisimman pian.

Liitin tuohon viestiini myös uudemman, hiotumman version käsikirjoituksestani – mutta painotin, että mikäli olette tutustunut jo aiempaan versioon, en luonnollisestikaan oleta teidän ryhtyvän tähän uuteen. Tyydyn päätöksenne, oli se mikä hyvänsä.

Athena ei ole kuitannut käsikirjoitusta vastaanotetuksi, ei vastannut viesteihini.

Ja nyt te annatte armollisesti minulle luvan lähestyä muita kustantajia…

No, eihän mikään edes jonkinmoisia tuotto-odotuksia elättelevä kustantamo tällaiseen marginaaliraapustukseen itseään sotke, ymmärränhän minä sen. Ja siksi julkaisin käsikirjoitukseni omakustanteena. Kirjan vaiheita voi seurata vaikka blogista https://jtapio.wordpress.com/.

Mutta hei, pidetään mikä luvataan: Vastataan puolen vuoden sisällä. Tai päivitetään lupauksia. Ehkä jopa luetaan saapunut posti.

Menestyksekästä syksyä toivottaen

J.Tapio

Mu saatuse maa…

Võru 1.8.

 

Silmäilin eilen võrulaisen raamatupoodin hyllyjä, enkä pettynytkään. Kohdalle osui nimittäin uuden-uudeksi pian paljastunut kirja Mu saatuse maa (”Kohtaloni maa”; Tammerraamat 2012), tekijä Aino Kallas, kokoaja Mall Jõgi.

Jõgi on kerännyt Kallaksen Viron-muistojen pääkohdat yksiin kansiin – ja ensi kertaa tässä laajuudessa. Pohjana on samanniminen, jo vuonna 1947 Johannes Aavikin virontama (mutta Suomessa ja suomeksi ilmestymätön) muistelmateos, johon Jõgi on poiminut ja kääntänyt otteita Kallaksen teoksista Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1945), Uusia kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1946) ja Kolmas saattue kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Otava 1947).

Lisäksi Jõgi on lisännyt joitakin Aavikin aikoinaan (lue ”neuvostoaikana”) alkuperäisestä käsikirjoituksesta pois jättämiä kohtia. Näin uusi Mu saatuse maa on edeltäjäänsä satakunta sivua laajempi. Toki laajuutta lisää myös teoksen tyyliä hyvin myötäilevä mustavalkokuvitus.

Kuinka ollakaan, saman päivän Postimees-lehdessä kirjasta oli lähes koko sivun kaikkiaan oikein positiivinen artikkeli. Teoksella on siis jo näkyvyyttäkin.

Meillä edellinen Kallas-teos lienee kolmen vuoden takaa, kolmikon Leskelä-KärkiMelkasHapuli Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta (BTJ-kustannus 2009).

SKS on tänä vuonna julkaissut myös englanninkielisen artikkelikokoelman Kallaksesta (Aino Kallas.Negotiations with Modernity, toim. Leena Kurvet-Käosaar ja Lea Rojola), ja siis edelleen hänen elämästään ja tuotannostaan, eri näkökulmista kuten tuossa aiemmassakin.

Tälle nyt Virossa ja viroksi ilmestyneelle kirjalle saattaisi olla markkinoita myös suomennettuna. Siksi paljon mielenkiintoista henkilö- ja kulttuurihistoriaa, Euroopan historiaakin, näkyy kansien väliin mahtuvan. Eikä mitenkään akateemisessa äänilajissa. Tulee muistelluksi vaikkapa kahvilakulttuuri – ei tosin 1930-luvun Tarton, kuten Suljetuissa vaunuissa, vaan hieman myöhemmän ajan Tallinnan. Kuten Kallas toteaa, Virossa voi puhua kahvilakulttuurista, mutta Suomessa kahvikulttuurista

Mitä Mu saatuse maa -teoksesta jää kaipaamaan, on henkilöluettelo. Sellaisesta olisi hyötyä nykypäivän virolaislukijallekin, mutta aivan erityisesti lukijoille Suomenlahden pohjoisrannalla.

Huomenna on, sivumennen sanoen, Aino Kallaksen syntymän 134-vuotispäivä. Hän on kestänyt aikaa hyvin.

Unohtamisesta vielä kerran

Olen päivitellyt jo aiemminkin sitä hiljaisuutta, joka T. Vaaskiven muiston ympärillä tänä juhlavuonna vallitsee. Enää vain oululaisille Vaaskivi tuntuu olevan olemassa, ja muutamalle harvalle friikille ehkä.

Ja näihin friikkeihin ei, kuten todettua, kuulu enempää kustantamoja kuin lehdistöäkään.

Pari äärimmäistä esimerkkiä.

Kun ”Suljettujen vaunujen” ensimmäinen käsikirjoitusversio alkoi olla valmis, lähetin postia Tatun aikoinaan kuuluisuuteen nostaneelle Gummerukselle. Kerroin projektistani; palauttelin mieliin lähestyvän juhlavuoden, Gummeruksen merkityksen Vaaskivelle ja Vaaskiven Gummerukselle; ja tarjosin käsikirjoitustani ikään kuin ensioikeudella.

Ja tuon kaiken tein ensisijaisesti kulttuurihistoriallisista syistä; ajattelin että miten hienoa, jos Gummerus olisi jälleen, vielä kerran, Tatun puolella.

Ei sitten ollut. Edes sen vertaa, että kukaan olisi vaivautunut vastaamaan viestiini. No, minä en kerjää enkä anele. Mutta niin on Tatu Vaaskivien kuin Esko Aaltostenkin aika ohi, jossakin historian kaukaisessa eilispäivässä.

Maan suurin ja kaunein – valtakunnallinen – päivälehti Helsingin Sanomat ei maininnut Vaaskivestä sanaakaan hänen syntymänsä 100-vuotispäivien aikaan.

Kuvaavaa unohtamisen totaalisuudelle on, että viimeisen vuoden aikana Hesarissa on mainittu Vaaskiven nimi ainoastaan kerran.  Keväällä (26.3.) ”50 vuotta sitten” -palstalla.

Ja silloinkin sen vuoksi, että lehden oma kulttuurikriitikko oli puoli vuosisataa aiemmin palkittu ensimmäisellä Vaaskivi-plaketilla.

Historian kätköistä löytyi siis palkittu kollega, vaan ei juhlavuottaan viettävää neroa. Vaikka sattuma suorastaan tyrkytti siihen oivalluksen mahdollisuutta.

Kaupungin vanhin kivitalo

Suljetuissa vaunuissa kerrotaan Tarton vanhimmasta kivitalosta (1696; Jaanin ja Lain kulmassa), jossa nykyään toimii Tarton vanhin sushiravintola, Tokyo Sushibaar. Talon mahtavampaa historian eilispäivää kuvaa tarina, jonka mukaan rakennuksessa aikoinaan olisi myös itse tsaari Pietari Suuri majaansa pitänyt.

Olen juuri palaamassa Kuopiosta, isieni mailta, jollain nykypäivän ”Lentävällä Kalakukolla” ilmeisesti. Vatsa miellyttävän täynnä tovi sitten nauttimaani pitsaa.

Olin nimittäin poikennut Kuopion vanhimpaan kivitaloon (1850; Kauppakadun ja Satamakadun kulma) sijoittuneessa ravintola Sataman Helmessä, ja tilannut talon suosituimman pitsan, täytteenä metvurstia, kaprista, suolakurkkua ja smetanaa.

En tiedä tämän talon aiemmista vaiheista eli asujamista, mutta näin yhden kerran ja pitsan kokemuksella voin sanoa, että toimii, tällekin savolaiselle. Kunnon mättöä!

Tuo tällinki olisi saattanut maistua Pietarillekin.

Juhlahumun hiljennyttyä

No niin, Tatua on muisteltu, hänen elämänvaiheitaan kerrattu, tuotantoaan esitelty. Suljettujen vaunujen kautta ja muutenkin.

Ja vastattu muutamaankin terävään yleisökysymykseen, raapaistu jokunen omistuskirjoitus.

Kaiken kaikkiaan teoksen julkkareita ja T. Vaaskiven syntymän 100-vuotisjuhlaa täällä Porvoossa voisi luonnehtia pienimuotoiseksi ja lämminhenkiseksi tilaisuudeksi.

Ilahduttava oli myös teoksen Oulussa saama julkisuus: Kaleva nosti eilen kulttuuriosionsa etusivulle ja peräti neljälle palstalle taitettuna artikkelin

Vaaskiven kanssa Eurooppaan – Porvoolainen J.Tapio on löytänyt satavuotiaan kirjailijan tuotannosta tien historiaan

Julkisuutta saavat siinä niin Suljetut vaunut, T. Vaaskivi kuin etelän piskuinen Porvookin.

Artikkelissa mainitaan myös, että teosta myytiin eilisestä Oulun Vaaskivi-tilaisuudessa ja jatkossa helsinkiläisessä kirjakauppa Kirjassa.

Ehkäpä myyntiverkosto tuosta vielä laajenee, tietoa päivitetään tässä blogissa tarpeen mukaan.

Tietysti teosta saa myös tekijältä itseltään, sähköpostitse tilaamalla osoitteesta j.tapio.fi@gmail.com (hinta 23e + toimituskulut 2e).

Ensimmäinen tilaus onkin jo paketissa, se lähtee – tietysti Ouluun.

Siellä on kiinnostusta, kiitos Vaaskiven ja Kalevan.

Täällä etelässä on nihkeämpää.

Tämänaamuinen Helsingin Sanomat ei huomioinut (saamastaan pikku vinkistä huolimatta) Vaaskiveä ja eilistä Oulun-juhlaa sanallakaan.

Sen sijaan lehti esitteli englantilaisen kirjailijan ja druidin, ”joka käärii hihansa, kun tarina vaatii ihmislihaan naamioituvan salamurhaaja-ravun”.

Mitä Matti Kurjensaari sanoikaan aikoinaan Vaaskiven Musta messu -käsikirjoituksesta:

Tekijällä on harvinaisia lahjoja, vaikkakin ne ovat sairaalloiseen ajatuselämään suuntautuvia.

Paikallislehti Uusimaa puolestaan ei välittänyt edes vastata kutsuun saapua Porvoon kirjanjulkistukseen, saati että kukaan sieltä olisi tullut paikalle.

Tosin Oulu onkin suurten kirjailijoiden kaupunki, Porvoo vain vähäisten kirjureiden.

Terve, Vaaskivi!

 

T. Vaaskiven syntymän 100-vuotispäivänä 19.7.2012

T.Vaaskiven kuoleman jälkeen kirjailija F. E. Sillanpää lähetti oman surunvalitteluviestinsä Helsingin Sanomien julkaistavaksi.

Hänen muistelunsa liittyvät luonnollisesti Vaaskiven esikoisteoksen, Sillanpää-elämäkerran syntyvaiheisiin:

Sinä olit meidän leveysasteellamme ja meidän ajassamme poikkeuksellinen ilmiö. Minä muistan sinut hiljaisena kuuntelijana, jonka katseen leppoisa liekki herkästi tulkitsi ja säesti sitä vaikutelmaa, jonka edessäsi oleva ihminen sinuun teki. Sinä kuuntelit hiljaa ja kärsivällisesti, mitä kulloinkin ihminen siinä sinun edessäsi puhui ja paasasi ja toisen huomaamatta sinä johdattelit hänen vuodatustaan niin, että se kuva, jota sinä muovasit, mallin sitä ollenkaan huomaamatta, sai ehjän ja täyteläisen materiaalinsa. Ja tuon kuvan välipuitteiksi sinä ikäänkuin hiljaisesti hymyillen pujottelit oman hereän henkesi kuituja.

Me juhlimme tänään Tatu Vaaskiven muistoa, arvioimme hänen käsialojaan kirjailijana ja kriitikkona, punnitsemme hänen painoarvoaan ajattelijana, pohdimme hänen elämäntyönsä kestävyyttä, ihmisen katoavuuttakin kenties.

Voisimmepa hetken nähdä hänet myös Nobel-kirjailijamme silmin, ei tutkimuskohteena, nerona tai historian eilispäivään katoavana luonnon ihmesattumana, vaan ihmisenä.

Niin että seisoessamme hänen kuvansa äärellä saisimme yhtyä Sillanpään sanoihin:

Sinun vakaata kuvaasi katselen ja tunnen hiljaista miehistä myötätuntoa ja kiitollisuutta sinun persoonallisuuttasi kohtaan.

Terve, Vaaskivi!

»Suljettujen vaunujen« Jälkihuomautuksesta

Niiden lukuisain teosten joukossa, joiden tietoihin tämä kirjoitus nojautuu, ovat Martti Haavion toimittama T. Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus, Holger Lybäckin ja Markku Ihosen Vaaskivi-väitöskirjat, Kai Laitisen ansiokkaat Kallas-tutkimukset, kolmikon Leskelä-Kärki, Melkas ja Hapuli toimittama esseekokoelma Aino Kallas – Tulkintoja elämästä ja tuotannosta, Kerttu Saarenheimon Elina Vaara -monografia, Bernard Shawn ylittämätön näytelmäkäsikirjoitus ”Pyhä Johanna” esipuheineen (ja epilogeineen…), sekä Suomen Matkailuyhdistyksen Vuosikirja vuodelta 1934.

    Korvaamattomana apunani 30- ja 40-lukujen Viron historiaa ja ajankuvaa hahmotellessani ovat olleet Martti Turtolan Päts– ja Laidoner-monografiat sekä August Annistin, Ants Orasin ja Mika Waltarin vanhat Viron poliittista tilannetta käsittelevät teokset, samoin Jaan Krossin omaelämäkerta Rakkaat kanssavaeltajat, sen ensimmäinen osa.

    Suurin kiitollisuudenvelkani lankeaa kuitenkin Erno Paasilinnalle ja hänen autobiografiselle teokselleen Tähänastisen elämäni kirjaimet. Tuon kirjan sivuilla kun maineikas esseisti kertoo, kuinka Vaaskiven jäljittely pilasi vuosiksi hänen oman tyylinsä, ja – vielä pahempaa! – sai hänet uskomaan, että hänenkin tiensä kirjailijaksi johti juuri esseistiikan kautta. Niin, Paasilinna suorastaan kirosi päivän, jona Kutsumus osui hänen käsiinsä.

Ilman tuota kitkerää vuodatusta en olisi varmasti koskaan löytänyt T. Vaaskiveä, ja moni matka kadonneeseen aikaan olisi jäänyt tekemättä.

Porvoossa ja Tartossa keväällä 2012

J.T.

Vastaamme kaikille vuoden kuluessa – jos silloinkaan

Tänään tässä julkkareita odotellessa ja muhkean kirjapinon päällä istuskellessa voisi päiväänsä piristää vaikka panettelemalla kustannusmaailmaa.

Suljetut vaunut -käsikirjoitus lähti pian kahdeksan kuukautta sitten ja peräti tusinalle kustantajalle; isoille, pienille, erikoisille, ihan tavallisillekin. Runoon ja raamattuun keskittyneille ei, eikä sarjakuvaan. Kaikki kisaan valikoituneet lupaavat verkkosivuillaan vastata kaikille käsikirjoituksen lähettäneille noin puolen vuoden kuluessa.

Hyvä. Laskin, että jos puolessa vuodessa ei sopimusta synny, niin ehtii vielä omakustanteeseen. Omakustantajana kirjan ainoat tavoitettavat markkinat ja kysynnän huippu olisivat Vaaskiven vuosipäivän tiimoilla ja tuntumassa.

Talven kuluessa tuli kolme lyhyttä ei-vastausta, joista kaksi sangen kohteliasta; yksi pahoitteleva aikalisäpyyntö (oli niin paljon luettavaa tänä vuonna, toivottavasti kesään mennessä…); ja yksi toimija ilmoitti lopettaneensa. Toivottavasti ei minun käsikirjoitukseni vuoksi.

Kun puoli vuotta alkoi olla umpeen kulunut, lähetin ystävällisen muistutuksen vastaustaan vielä panttaaville, ja kerroin tilanteeni. Sanoin toki ymmärtäväni, että vaikka nyt julkaisusopimus syntyisikin, kirja ilmestyisi vasta joskus hamassa tulevaisuudessa. Mutta omakustanteen on pakko ehtiä Vaaskiven syntymäpäiviksi, heinäkuuksi, myöhemmin on myöhäistä. Siksi tässä siis hätäilin.

Seuraus: kaksi kohteliasta eitä lisää. Mutta siinä vaiheessa olin jo lähettänyt käsikirjoitukseni painoon.

Eli tähän mennessä viisi enempi vähempi kohteliasta kieltäytymistä ja yksi viivästymisilmoitus (viestissä pyydetty lisäaika on nyt kulunut jo sekin…).

Yhden kustantajan mielestä kirjoittaja oli liian tuntematon lukevalle yleisölle, ja siis teos kaupallinen riski; toisen mielestä kohdehenkilö oli liian tuntematon – ja teoksen kustantaminen niin muodoin riskaabelia hommaa. No, ei tällaisella politiikalla kumpikaan, J.Tapio enempää kuin T. Vaaskivikään, pääse ihmisten tietoisuuteen.

Ja sitten ne kuusi täydellistä hiljaisuutta. Ehkä niistäkin kuuluu jotakin vuoden loppuun mennessä.

Vaikka en aivan kyllä usko. Tunnetaan nimittäin semmoinenkin tapaus, jossa kirjoittaja on odottanut jo yli kaksi vuotta vastausta lähettämäänsä käsikirjoitukseen – ja odottaa yhä. Tosin rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että viimeaikoina ei enää niin malttamattomana. Ja sekin pitää myöntää, että vastaavasti yksi kustantamo kuulemma kieltäytyi pariinkin kertaan, muutaman kuukauden välein…

Kirjojen – huonojen tai muuten huonosti myyvien – kustantaminen ei kannata, selvä se. Kustantajan on tehtävä rahaa, sillä on monta suuta ruokittavana. Tällaisen marginaalikynäilijän taas ei tarvitse edes ajatella rahaa, hän voi vain olla tekevinään kulttuuriteon, ja tyhjän pöydän ääreen istuu sitten itsekseen.

Mutta silti pieni pyyntö kustantajille, tai noin puolelle niistä: 

Laittakaa sinne verkkosivuillenne, että

Vastaamme kaikille vuoden kuluessa – jos silloinkaan

Tai (vanhaa kapakan narikkakylttiä vapaasti mukaellen):

Emme vastaa huostaamme jätettyihin huonoihin käsikirjoituksiin

Se olisi reilua meininkiä. Saisivat kustannustoimittajat itsekin sitä arvokasta lukurauhaa, kun eivät kaiken maailman toopet puheluillaan häiriköisi. Sillä uskon niitäkin sinnikkäitä löytyvän, jotka tukkivat keskuksen kun eivät sähköposteihinsa vastausta saa.

”Hän ei saanut kuvata Kristuksen katsetta”

Aiemmin tässä blogissa on esitetty mm. vakaumuksellisen pikakirjoittajan (4.7.) ja haltioituneen kuplettitaiteilijan (29.6.) Vaaskivestä innoituksensa ammentanutta hengentuotetta. Nyt nostamme pöydälle yhden hurmahenkisen näkökulman lisää, erään aitokristityn pohdinnan.

Tatun kuoleman jälkeen Kaisa Nikinmaa, Hietasaaren-kodin vanha palvelija, Tatun lapsuuden uskonnollinen auktoriteetti ja harras lestadiolainen, sanoi että Jumala ei sallinut Tatun kirjoittaa Pyhä kevät -romaaniaan loppuun, kuvata Jeesusta, ”koska se oli liian pyhää”.

Samoissa käsityksissä on Tatun tuttavaksi yli vuosikymmenen ajalta esittäytyvä William Jokinen, Vapaakirkon saarnaaja, sisälähetysmies ja tuottelias kirjailija (Julkaistu tuotanto vuosina 1912-1960 lähes 40 uskonnollista teosta, monet niistä WSOY:n kustantamina). Hänen panoksensa Vaaskivi-muisteluun ilmestyi Suomen Viikkolehdessä (Suomen Vapaakirkon julkaisu) toukokuussa 1943, vajaa vuosi Tatun kuoleman jälkeen.

Ihailtuaan artikkelissaan ”Tatu Vaaskiven lähdettyä” ensin Vaaskiven tuotantoa – ja paheksuttuaan luonnollisesti hänen ”aiempaa freudilaisuuden harrastustaan” – Jokinen kertoo Tatun myöntäneen muuttuneensa, löytäneen Italian-matkallaan ”aitokristillisyyden”.

Sitten – kesken jääneestä Pyhä kevät -teoksesta kirjoittaessaan – Jokinen toteaa, että Tatu

ei saanut kuvata Kristuksen katsetta ja miksi? Ehkäpä sentähden, ettei hän ollut sittenkään syntynyt uudeksi ihmiseksi eikä siis tuntenut sisäisesti Kristusta, niin kuin ihminen, jonka synninhätä on murtanut Jeesuksen silmien eteen tuomittavaksi ja armahdettavaksi.

Jokisen Jumalan kärsivällisyys loppui. Ei syntynyt Vaaskivi uudeksi ihmiseksi, ei ymmärtänyt lopettaa jumalatonta hankettaan, vaikka Hän suuressa viisaudessaan oli jo pitkään yrittänyt välillä kauttarantain, väliin suoremminkin julki tuoda, että annahan nyt, Tatu, olla sen… Tämä siitä sitten tuli.

Mutta palataan Wm Jokiseen.

Tatua muistellessaan tämä hurskas mies ei pysty välttämään kiusausta tehdä hiukan reklaamia omasta tuotannostaan; hän kertoo Vaaskiven antamista ylistävistä lausunnoista, mm. hänen Jumalan puutarhassa -teoksestaan (WSOY 1936), josta Tatu ”ihastuen kirjoitti kauniin arvostelun, joka lienee kustantajani säilössä vieläkin”.

Harmillista kyllä, emme voi nyt siteerata tuota kirjoitusta, koska sitä ei löydy. Tusinan verran, useita sangen arvostaviakin, ”kustantajan säilössä” on, mutta ei juuri tuota Vaaskiven kirjoittamaksi mainittua. Sellaista ei myöskään Lybäckin bibliografia tunne, mutta sehän ei ole aivan täydellinen. (Onhan esim. 25.6. lainattu Kansan Lehden artikkeli Lybäckille tuntematon sekin.)

Sen sijaan löytyy dokumentti, jossa Jokinen lainaa Tatun hänelle osoittamaa (ja siis juuri kyseistä teosta koskevaa) kirjettä mm. seuraavasti:

On hiukan vaikea mennä sormella osoittamaan, mikä on hyvää ja mikä vähemmän kestävää. Sellaisissakin säkeissä, jotka taiteellisessa mielessä vaatisivat hiukan tiivistämistä [–], puhuu sama välitön haltiokkuus, joka kannattaa koko teosta.

Tatun mielestä Jumalan puutarhassa -teoksen runot elävät lähinnä kokonaisuutena; kokoelman voima on jatkuva ”hengen läsnäolo”.

Ja miksi tuon anekdootin nyt kerromme? Koska havaitsimme tekevämme tässä juuri samaa, kirjoittavamme Vaaskivestä, Jokisesta ja Jeesuksesta – omaa kirjaamme myydäksemme… Erona lähinnä vain se, että kun Jokinen verhoutuu uskoonsa, tämän kirjoittaja paljastaa epäuskonsa.

Artikkelin lopussa Jokinen tekee vielä selkoa ensimatkallaan Italiaan ihastuneen Tatun ja hänen matkasuunnitelmista ”Italiaan ja edemmäksikin”, suunnitelmista jotka olivat valmiina ”yksityiskohtia myöten”. ” – Mutta tuli sota.”

Sekin matka jäi tekemättä.

Artikkeli päättyy:

T. Vaaskivi on matkustanut yksin maahan, johon en voi häntä nyt seurata. Mitä hän nyt näkeekin, sen vain Herra tietää.

William Jokisen maallinen saarnajan-vaellus päättyi 15 vuotta myöhemmin. Ehkä nämä tuttavukset ovat jälleen kohdanneet, matkustelleetkin. Ainakin Suljetuissa vaunuissa leikitellään ajatuksella, että ansioituneilla sananlevittäjillä olisi tulevassa elämässä sellaiseen mahdollisuus.

Venäläisistä ja italialaisista keittiöistä

Itse Pushkin on sanonut, että valistuneen ihmisen vatsalla on lempeän sydämen parhaat ominaisuudet: herkkyys ja kiitollisuus.

Suljetuissa vaunuissa keskitytään kahviin ja kahvilaelämään, ruokapuolielämää ei juuri sivuta. Mutta Tatu Vaaskiven kokemukset virolaisesta ruokataidosta ja myöhemmin Italian keittotaiteesta ansaitsevat tässä lyhyen silmäyksen nekin.

30-luvun yksi suosituimmista taiteilijakahviloista ”Kolme koopa Kohvik”, KoKoKo, on saanut Nigul Espen suunnitteleman sisustuksensa takaisin ja toimii nyt ”Entri”-nimisenä ravintolana.

Varhaisimpien (ja myös viimeisten aikojen) kirjeidensä perusteella Tatu oli ollut vähäruokainen ja herkkävatsainen lapsuudestaan saakka. Eikä yleensä mikään kulinaristi: hän ei juuri ollut kiinnostunut syömisistään, saati syömään mitään vähääkään eksoottisempaa. Kalaakin hän suorastaan inhosi, sen kaikissa muodoissa. Tatu oli enemmän nakki- ja voileipäihmisiä, niin jo tätiensä hemmottelemana pikkupoikana kuin omaa yksinäistä talouttaan hoitavana aikuisenakin.

Keväällä -37 aivoriihi T. Vaaskivi – Esko Aaltonen (Gummeruksen kirjallinen johtaja) ideoi Tatun lähettämistä Palestiinaan (Kristus-romaani elää mielessä kaiken aikaa), jolloin Tatu kerran toteaa ravintonsa siellä muodostuvan luultavasti ”obligatorisesta kiniinistä ja jaffalaisista appelsiineista” – mitään ”aasialaista törkyä” hän ei uskaltaisi syödä.

Mutta alkaisiko pikku hiljaa yhä intensiivisemmäksi muodostuva yhteinen ruokatalous Elina Vaaran kanssa vaikuttaa ja Tatun epäluulot karista, ruokalista laajeta? Vai johtuuko pian tapahtuva muutos vain ilmanalasta?

Joka tapauksessa kesällä tarttolaisten isäntien kodeissaan tarjoilemat ateriat enempää kuin paikallisissa ravintoloissa nautitutkaan eivät enää olekaan Tatulle pelkkää obligatorista vatsantäytettä.

Tartosta hän kirjoittaa tädilleen – selvästi myös tätä rauhoitellakseen, kuten niin usein syömisistään raportoidessaan:

Täällä vallitsee venäläinen keittiötaito, ja pihvit ja kotletit ovat mitä loisteliaimman kastikkeen peittämät, majoneesin, sulan voin ja omituisesti hyydytetyn kermavaahdon [hapukoor?]…

Vanhan ja maineikkaan ”Werner Cafen” ovi tänään.

Ja ”merkillisellä tavalla uunissa paahdettuja perunoita” Tatu kertoo voivansa popsia vaikka parikin kertaa päivässä. Ja mihin hintaan niitä tarjoiltiinkaan!

Välillä lähdetään eväsretkelle (Tatu puhuu yksikön ensimmäisessä; vihkimättömän morsiamen kanssa matkailua ei katsottu suopeasti, joten Elinan mukanaolosta oli turha kotimaahan viestiä…):

Vietän päiväni Toomemäen lehvistöissä, ellen osta kuin mikäkin vaeltava apostoli repullista voita, leipää ja leikkeleitä, ja lähde kulkemaan helteistä maantietä myöten Emajoen uimakelpoisille rannoille.

Mutta kahvi on kuitenkin ruokaa tärkeämpää, kahvi ja kahvilat, kuten saamme Suljetuista vaunuista lukea. Huomiota Tatu kiinnittää myös kahvileipään, Aino Suitsin kotona leipomiin piparkakkuihin, ja kahviloiden valikoimiin:

Koska konditoriataide on Eestissä [Tatu käyttää ”Eestiä” ja ”Viroa” sopuisasti sekaisin, käytäntö joka myös Suljetuissa Vaunuissa on omaksuttu] erittäin korkea, syön tavallisesti uskomattoman halpoja leivoksia tämän kahvikupilliseni kanssa ja näin ollen pidän kyllä hyvän huolen vatsani vaatimuksista. On vallan merkillistä, että minun tässä ilmastossa alinomaa on nälkä.

Pari vuotta myöhemmin Tatu matkaa, ei tosin Palestiinaan, vaan Italiaan, ja tällä matkalla ruoka saa vielä suuremman huomion. Antipastojen monimuotoisuus jää häneltä tosin havaitsematta eikä hän kirjeissään edes mainitse kaloja (äyriäisistä puhumattakaan!), mutta muuten paikalliset ruoat saavat hänet kyllä innostumaan, melkeinpä runolliseksi.

Alkumatkalla, helmikuun lopun Venetsiasta, Tatu raportoi kotimaahan kuten niin monet turistit häntä ennen ja hänen jälkeensä:

Ruoka sivumennen sanoen on hotelleissa kehno, mutta jos syö kaupungilla halpaa ja paksua makaronia ja oivallisia pohjoisitalialaisia liharuokalajeja, pääsee tosiaan lihomaan jo parilla kympillä päivää kohti, Suomen rahana laskettuna!

Firenzeläisen, entiseen nunnaluostariin rakennetun pensionaatin kosmopoliitti korttiseurue ”maistelee chiantia” ja ”hyvää juustoa ja valkoista leipää”. Kaikki herkkuja, joista kotoisessa pöydässä ei osaa kuin haaveilla, jos sitäkään.  – Keväisen takatalven taas yllätettyä Toscanan ihmiset ”istuvat trattorioissa ja lämmittävät itseään punaviinillä ja makaronilla”.

Tatu alkaa tosiaan päästä viinin makuun…

Toscanan-terveisiä kevään taas voitettua:

Ilma on ihmeen kevyttä vuori-ilmaa – tulee nälkä joka kävelyllä, ja opin nopeasti pitämään täkäläisistä herkuista, jotka ovat halpoja, Roomassa kuuluu olevan kalliimpaa, Sisiliassa kaikkein kalleinta ja epämääräisintä.

Pientä epäluuloa etelässä odottavaa kohtaan on vielä menomatkalla, mutta pelko osoittautuu nopeasti turhaksi, sillä Taorminasta Tatu kirjoittaa huhtikuussa äidilleen:

Asumme pienessä, ihastuttavassa täysihoitolassa, jossa syömme vallan suunnattomia määriä voita, munia, kinkkua, valkoista leipää, vuohenjuustoa, makaronia ja hedelmiä. En ole koskaan syönyt niin hyvin ja kävellyt niin paljon kuin täällä.

(Äidille ei puhuta viinistä mitään…)

Paitsi huonovatsainen oli Tatu myös huonojalkainen, jonkun lapsuudessa sattuneen tapaturman ikuisena seurauksena – mutta niin kuin jo pari vuotta aiemmin Tarton Toomemäellä runsas kävely ja ruoka eivät suinkaan rasittaneet, eivät myös nyt paljon etelämpänä ja paljon jylhemmissä maisemissa nautitut vaellukset ja ateriat tuota mitään ongelmia. Päinvastoin.

Se kuuluisa Mediterranean diet! Ja pohjalle runsaasti liikuntaa lämpimän-merellisessä mutta vielä keväällä raikkaassa ilmanalassa.

Aaltoselle, mesenaatilleen, Tatu kuvailee vaeltelujaan Sisilian laaksoissa ja vuorilla:

Syön vuohenjuustoa, juon punaviiniä, joka kypsyy laavaan istutetuissa viinitarhoissa, seurustelen saksalaisten turistien ja maalaisvaimojen kanssa.

Valkoviinistä Tatu ei kirjoita sanaakaan. Ei valkoviinien Roomassa, jossa tarjolla olisi ollut piispallinen anekdootti Est! Est!! Est!!! -viinistä, ei myöskään Sisiliassa. Paikallinen valkoviini olisi sekin sopinut vuohenjuuston kumppaniksi. Retkieväänä lämmin valkkari ei tosin ketään houkuta, ehkä siinä oli syy. Tai Tatun vatsassa: keveiden punaviinien lempeät hapot vain sopivat hänelle paremmin.

Vaikka edullista onkin, niin rahat tahtovat vain loppua kaiken aikaa, lisää on yritettävä kustantajalta nyhtää… Aaltonen lähettää, mutta ilmeisesti paluupostissa tulee muutakin kuin maksumääräys, koska Tatu ryhtyy puolustuskannalle:

Vannon, etten suinkaan tuhlaa. Elän säästeliäästi, mutta normaalisti, asun halvoissa albergoissa ja pensioneissa, syön terveellistä ruokaa, juon palan painimeksi punaviiniä, [–].

”Säästeliäästi, mutta normaalisti” – ja viiniä sopivasti, ”palan painimeksi”…

Elokuussa Livornossa, juuri ennen paluumatkan alkua, junamatkaa halki Euroopan, Tatu lähettää tädilleen kirjeen, jossa valittelee haikeuttaan joutuessaan jättämään ”tämän ihanan etelän, jota olemme puolen vuoden aikana oppineet rakastamaan ja joka on tullut toiseksi kodiksemme.”

Viikunat ja viini kypsyvät kuten meidän ikävämme.

Tatu on rakastunut Italiaan, sen historiaan, nähtävyyksiin, luontoon ja kansaan, keittiöihinkin. Mutta yllättäen italialaisesta kahvista löytyy hänen kirjeissään vain yksi maininta:

Yleensä elintaso [siis ”hintataso”] on täällä sama kuin Suomessa – vain kahvi ja tupakka, jota täytyy viljellä yksistään jo henkisenä stimulanssina, ovat hieman kalliimpia.

Ei kahvi varmaan huonoa ollut, siihen Tatu olisi kyllä reagoinut kirjeissäänkin, hän vain ei enää kaivannut kahvia ”stimulanssikseen”. Ja sekin käy selväksi, että hänellä oli selvästi taipumusta viinin ja juustojen ystäväksi. Pane e vino e formaggi!

PS. En tiedä, millaista eestiläistä ruokaa Italiassa on tarjolla, mutta jos Tarton suunnalla ajelette ja mielenne alkaa tehdä italialaisen keittiön antimia – niin ajakaa vain ohi. Jos ei muuta asiaa Tarttoon ole, niin eipä kannata ”paksun makaronin” takia tähän kaupunkiin ohjata.