Samaan aikaan toisaalla Jukka Kostiainen… – ehk üks üpris kummaline jutt I

20130410 UM Jukka Kostiainen hiihti halki Suomen 1

Viime keskiviikkona Tartossa, juuri keskittyessäni omaan suoritukseeni, minut tavoitti porvoolaistuttavien huvittuneet viestit. Että olin Uusimaan mukaan kuulemma käynyt hiihtämässä Suomen päästä päähän…

Just. En niin.

Täyskaima jostain lähitienoolta siinä oli ylittänyt itsensä ja uutiskynnyksen. Olen minä hänestä joskus kuullutkin, on tullut puhelinsoittoja, että ”oletteko nyt se oikea Jukka Kostiainen”.

No aivan varmasti, kaiken aikaa, ja ollut jo sangen pitkään, ihan kirkonkirjojen mukaan ja aitoustodistuksen kanssa…

Viisikymmentäluvun puolimaissa Jukka oli Suomen toiseksi yleisin pojannimi, niin että kyllähän meitä riittää. Kansakoulussa luokallani oli poikia tusinan verran – joista kolme Jukkaa. Opettaja ratkaisi ongelmansa näppärästi, nimesi meidät uudestaan: kaikki rutiineja häiritsevät Jukat lakkasivat olemasta, syntyivät J. Kalevi, J. Tapani ja J. Tapio.

Sieltä luokan seinälle ripustettujen ensimmäisten piirustusteni alakulmasta poimin taiteilijanimeni J.Tapio (siis välilyönnittä, väärinkirjoitettuna). Terveisiä vaan Saavalaisen Ritvalle. Ja suuri kiitos.

Jukkia on siis paljon, sukunimi on jo vähemmän tavallinen. Postia, puheluja ja puhutteluja on tullut milloin Koistiselle, milloin Koistiaiselle, Kostianderillekin. Joku kysyi kerran, että ollaanko sitä Raili Kostialle sukua…

Joka tapauksessa täysnimikaimoja on varmasti harvassa, tämänkokoisessa kylässä ei uskoisi olevan yhtäkään.

20130410 UM Jukka Kostiainen hiihti halki Suomen 2

Mutta palataan takaisin nykypäivään.

Vaikka kuntosalin isäntä on pitkin talvea yrittänyt saada minua suksille, niin en ole taipunut: hiihto ei enää ole minun lajini, vaikka aikoinaan olikin talviharrastuksistani ylivoimainen.

Sen sijaan kaimani siis hiihti 33 hiihtopäivässä Suomenlahdelta Jäämerelle.

Se on mahtava suoritus. Voi vain kuvitella mitä tuollainen vaatii.

Tuo kuvitteleminen, ympäri vuoden ja joka säällä, onkin kai enemmän minun lajini.

Muutama vuosi sitten ainakin kirjoitin sellaisen novelliyritelmän, jossa suunnilleen ikäiseni ja oloiseni mies päättää ruveta merkitsemään päivittäiset juoksulenkkinsä kilometrit Suomen kartalle, lähtöpisteenä Helsingin Vallila, maalina lopulta Gamvik – Jäämeren rannalla!

Talven, kevään ja kesän hän siinä juoksee. Päivämatkat ovat lyhyempiä kuin kaimallani maastossa, aikaa kuluu huomattavasti kauemmin. Eikä kaveri oikein hyvässä hapessa ole 19.8. maaliin päästyään:

Gamvik. Meri on kylmänsininen, lokit huutavat, haisee kala. Viimeiset kilometrit ovat yhtä helvettiä. Asvaltti syö askelta, sydän hakkaa, ajatus käy hämäräksi. Usva peittää maiseman, välillä uskon näkeväni ravunpunaisen majakan, joka sitten taas häviää ja edessä on vain kivikkoa, loputonta kivikkoa, jota asvaltti halkoo. Ja oikealla puolen meri, jäänsininen meri, tyynenä ja uhkaavana. Kuin valmistautumassa hyökyyn, peittämään lopultakin kaiken. Olen perillä: tämän pidemmälle ei pääse; ei voi kääntyä takaisin, ei piilotella vuonojen varsilla, ei kadota tunturiin – paluuta ei ole. Koko elämäni juoksin pakoon aaveitani. Turhaan. Ne ovat nyt täällä. Tulkaa ja ottakaa, viekää pois, tappakaa. Qui sono, qui rimango. Maailmanlaita, Gamvik.[–]

Perillä

Sangen merkillinen juttu. Ja niin kuin ei siinä vielä tarpeeksi, niin jostakin syystä, enää en muista mistä, juuri tänään viettäisi novellini minäkertoja yksinäistä syntymäpäiväänsä:

13.4. Hiljaiset syntymäpäivät. Enpä ollut juuri kutsujakaan lähetellyt.[–]

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s