Kai Laitinen, Aino Kallas – ja T. Vaaskivi

Vaaskivi: nimi kajahtaa kuin fanfaari, siihen tuntuu keskittyneen jotain vauhdikasta ja värikästä, oloissamme poikkeuksellisen intensiivistä.

Viime maanantaina edesmennyt professori Kai Laitinen (27.9.1924 – 11.3.2013) muistetaan varmasti parhaiten arvokkaasta Kallas-tutkimuksestaan sekä monivuotisesta toiminnastaan Parnasson päätoimittajana 50- ja 60-luvuilla.

Mutta oli Laitinen myös Vaaskiven jäljillä, kahdellakin tapaa oikeastaan.

Kolmisen vuotta T. Vaaskiven kuoleman jälkeen ilmestyi Vaaskiven kirjekokoelma Kutsumus. Sille kaavailtiin myös jatkoa: oli tarkoitus koota yksiin kansiin hänen parhaat arvostelunsa ja esseensä.

Kai Laitisen teosta varten vuonna 1949 kirjoittama laaja esipuhe päätyi julkisuuteen kuitenkin vasta Vaaskiven 50-vuotismuistojuhlan aikoihin 1962 (T. Vaaskivi kriitikkona, Parnasso 4/1962), koska kokoelmaa ei lopulta nähtykään tarpeelliseksi toimittaa.

Esipuhe julkaistiin tarkistettuna ja laajennettuna. Lähes viisitoista kulunutta vuotta olivat antaneet perspektiiviä arvioida Vaaskiven tyyliä ja sen kestävyyttä uudelleen.

Samalla tästä katkelmasta näkyvät ne piirteet, jotka Vaaskiven tyylissä ovat nykyhetkelle vieraita. Hän kirjoittaa säihkyvää hurmuriproosaa, joka tähtää suggestioon, lukijan valloittamiseen enemmän tunteen kuin älyn kautta. Hänen paatoksessaan on annos omasta äänestään hurmioituvan näyttelijän kaunopuheisuutta.

Tatu Vaaskiven monisanainen, loistava, koloristinen kirjoitustapa, hänen tyyli-ihanteensa, olivat sodan jälkeen vanhentuneet nopeasti. Parhaiten Vaaskiven tuotannosta ovat kestäneet aikaa hänen yksityiskirjeensä.

Vaaskivi kuuluu ratkaisevasti siihen kulttuurikauteen, jonka päätepistettä toisen maailmansodan syttyminen merkitsi. Hänen työnsä välittää meille peilin tavoin kuvan vuosista, jolloin ihmiskunta ajautui maailmanpaloa kohti ja jolloin sen ylle lankesi raskaana huomispäivän varjo. Hän kuuluu maailmaan, johon paluuta ei ole; se ilma, jota me hengitämme, olisi luultavasti hänelle vierasta.

Aino Kallaksen kohdalla nuori kirjallisuustutkija Laitinen oli sitten suorastaan Vaaskiven jäljissä. Kun Vaaskivi kesällä 1937 kirjoitti tunnetun runoilijakuvansa Aino Kallaksen koottujen teosten esipuheeksi, oli ilmassa (kuten Suljetuissa vaunuissa annan ymmärtää), myös laajemman elämäkerran kirjoittaminen. Se jäi kuitenkin vain aikeeksi, tuli sota, sitten Vaaskiven kuolema.

Myöhemmin Kai Laitinen kirjoitti oman esipuheensa Kallaksen kokoelmaan – ja sitten sen puuttumaan jääneen monografiankin.

(Edellä esitetyt tyylinäytteet ovat sitaatteja Kai Laitisen mainitusta artikkelista.)

Mainokset

One thought on “Kai Laitinen, Aino Kallas – ja T. Vaaskivi

  1. Suuret kiitokset tästä blogista. Googletin jotain historiaan liittyvää eräänä iltana ja (onneksi) päädyin sattumalta tänne, kuullakseni ensi kertaa Vaaskiven nimen ja tiesin heti, että nyt tuli sitten luettavaa. Kutsumus on täysin pakko saada käsiin niin pian kuin mahdollista…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s