Joulukortit on syvältä

Viime vuosina olen pyrkinyt välttämään joulukorttien lähettämistä. Jos ei vuoden mittaan ole pitänyt yhteyttä, niin miksi pitäisi jouluna tuntea velvollisuudekseen lähestyä kortein ja toivotuksin?

Paremman kajauksen kortti kuitenkin antaa vaikka joskus maaliskuussa, tai lokakuussa. Yllättäen, selittämättömästi saapunut. Lähetetty vain siksi, että kortin saaja tuli jostain syystä oikeasti mieleen.

Ei, korttejahan pitää syytää postinkantajien riesaksi aivan järkyttäviä määriä juuri joulun alla ja oikein alehintaan, paljousalennuksella. Se on ”traditio”, ”velvollisuus” ja mitä kaikkea…

Kuten sanottu, olen rajoittanut turhaa kortittelua, ja onnistunutkin siinä mukavasti. Tulokset nimittäin alkavat näkyä myös vastaanotettujen korttien määrässä: Tänä vuonna sain peräti kaksi joulukorttia. Joista toinen tuli väärään osoitteeseen.

Tai oikeastaan osoite oli oikea, kyseistä vastaanottajaa vain ei enää tämän katon alta löydy. Ole löytynyt vuosiin.

Kaksi vuotta sitten, 23. ja 27. joulukuuta, bloggasin seuraavanlaisia pohdintoja:

(23.12.)

[–] Työyhteisön joulumuistamiset on vastaanotettu, omat lahjukset toimitettu oikeisiin osoitteisiinsa. Modernia joulunäytelmää; teatteriesitystä, jossa kaunis ajatus usein katoaa välinpitämättömyyteen ja jossa velvollisuus ohittaa vilpittömyyden. Aitoa lahjojen antamisen ja saamisen iloa, joulumieltä?

“Häntä täytyy muistaa…” ja “Hänelle täytyy lähettää…” Sangen osuvasti valikoitunut teonsana. Kyseessä kun on kuitenkin usein eri asia kuin “Kiva muistaa…” Keitä nämä mainoskorttivuoret lämmittävät? Kirjapainoja. Mutta mukaan pitää heittäytyä, mahdollisimman monta korttia täytyy lähettää, jotta firman logo (ja oma nimi) siinä korttikaaoksessa näkyisi.

Vaikka eipä se paljon kummemmin ole kotonakaan. “Häntä täytyy muistaa”, ja sitten kun on kortti hätäisesti riipaistu, niin sitten voi taas unohtaa… Vuodeksi.

Kaikki ne, joille kortti täytyy lähettää, pitäisi unohtaa.
Pakkolahjat pitäisi kieltää, luokitella ne lahjomiksi tai lahjuksiksi.
Lahjoja ei pitäisi antaa kuin sydämestä, silloin kaikki olisi paljon yksinkertaisempaa. Vilpittömästi annettu lahja on kuin hymy: siihen on helppo vastata. [–]

(ja 27.12.)

[–] Kun palasin Tapanin iltana kotiin, odotti eteisen lattialla myöhemmin aatonaattona jaettu posti, joku lasku, lehdykkä – ja joulukortti Jounilta & Pirjolta & pojilta + Maxilta.

Olin jo ehtinyt elätellä toiveita, ettei sitä enää tänä vuonna tulisikaan, mutta jouduin pettymään, juuri joulun korvalla ehti kortti perille. Ajoitus oli tarkka, mutta sihti surkea, valitettavasti.

Hxxxxsen Pirjo, jota tässä oli pyritty joulumuistamaan, kun ei asu enää täällä. Minulle tämä on kolmas joulu tässä osoitteessa, tätä Hxxxxstä en tunne, eikä edellinenkään asukas tietääkseni ollut sen enempää Pirjo kuin Hxxxxnenkään. Liekö Pirre kuunaan tässä huoneistossa majaillutkaan.

Kuinkahan monta vuotta noita kortteja on tuosta luukusta jo tipahdellut? Ensin ehkä vain Jounilta tai Pirjolta, sitten Jounilta ja Pirjolta, ja eräänä vuonna toivottelijoihin on ylpeänä lisätty poikakin, esikoinen (tai kaksoset? kolmoset?). Montako veljeksiä tänä jouluna jo on, ehkä koko vitja, tahi peräti jukolalainen veljessarja? Max, tassunjälkeä kuvaavasta puumerkistä päätellen koira eli kissa, on joka tapauksessa uusi tulokas, viime jouluna Maxchen ei vielä Hxxxxskää pyrkinyt tervehtämään.

Mutta hukkaan vain menevät muistamiset vuodesta toiseen. Ehkä Hxxxxsen Pirjo odottelee jossakin turhaan yhteydenottoa vanhalta ystävältään, jotain vastausta omiin kortteihinsa. Joita hän itsekin mahdollisesti lähettää väärään osoitteeseen: On jäänyt kaimaltakin kertomatta, että ovat vaihtaneet isompaan asuntoon, kun perhe on paisunut ja elintaso kohentunut; ehkä on muutettu peräti toiselle paikkakunnalle, kadottu postinjakajalta. Vaikka mistäpä minä moisia tiedän. Kortit vain kulkevat. Jos on niissä jotain joulumielen tapaista lähtiessä ollutkin, niin määräpaikkaansa ne eivät sitä tuo.

Aatonaattona kirjoitin myös, että kaikki ne, joille kortti täytyy lähettää, pitäisi unohtaa. Ehkä Jounin ja Pirjon kortissa ollaan jo ajautumassa siihen: käyttämällä valmiita osoitetarroja jää osoitteiden etsimisen (ja tarkistamisen) ja kirjoittamisen vaiva, muistamisesta on tullut nopeampaa ja helpompaa. Sitten kun kortti on hätäisesti riipaistu, niin voi taas unohtaa… Jonakin vuonna tarra viimein jää liimaamatta, menee taustapaperin kanssa roskiin. Kortti säästyy tuoreemmille tuttavuuksille. Jää hyvästi, Pirjo Hxxxxnen… [–]

Aatonaattoa tässä taas eletään. Ja jälleen on tuore Pirren kortti kourassani, sama osoitetarra (niitä riittää siis edelleen…) ja Helsingin postileima. Mutta allekirjoituksena nyt ”Jouni perh.”!

Onko katras kasvanut siis tyttärellä? Vai combosta kehkeytynyt uusperhe? Entä Maxchen?

Tässä voisi olla vaikka romaanin aihio…

Mutta hei: viestit eivät sitten menneet perille, enempää se toissavuotinen omani Jounille kuin Jounin toistuvat Pirjollekaan.

Soisin niiden kyllä jo menevän.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s