Jokainen kirja on ovi johonkin

Kun divarissa rupeaa pohtimaan, ostaako joku kirja eli ei, on syytä pyrkiä pitämään pää kylmänä, ryhdistäytyä, koota itsensä. Ja tehdä sitten ripeästi kaupat.

Sillä kumpiako tapaa useammin, niitä jotka katuvat kirjakauppojaan, vai niitäkö jotka itkevät hassattua tilaisuutta? Just, jälkimmäisiä.

Viime kesänä Tartossa pidin kädessäni sekä vanhaa vironnosta Kiven Seitsemästä veljeksestä että Friedebert Tuglasin Väike Illimar -romaania. Jälkimmäisen suomennos Pikku Illimar (Tammi 1967) sattui vielä olemaan matkalukemisenani. Ostaisinko vai en? Hinta ei hirvittänyt, mutta…

Niin sekosin taas kerran insinööritieteisiin: ynnäilin niin matkalaukkuni kuin kirjahyllyjeni sisämittoja ja vetoisuutta; tein nopeita todennäköisyyslaskelmia siitä, riittäisikö vaatimaton kielitaitoni ja sitä selkeästi vankempi lyhytjännitteisyyteni ikinä noiden teosten lukemiseen. Lehteilin kirjoja aikani, silittelin niiden haaltuneita ja nuhruisia kansia – ja sovitin ne takaisin hyllyyn…

Runoilija Pauli Heikkilän sanoin ”kuin palan olemukseeni” ne sovitin. Pauli tosin runoili lukemistaan kirjoista, mutta yhtä kaikki, minun olemustani tuo idioottimainen ratkaisu kuvasi perin hyvin.

Kirjalla on monta funktiota. Äärimmillään se on hengentuote, joka on luettava kannesta kanteen; sen sisältö on ymmärrettävä ja sisäistettävä; ja sitä on pystyttävä halutessaan siteeraamaan sanasta sanaan. Toisaalta kirja voi olla myös vain pelkkä esine, hyllyn täyte, sisustuselementti.
Jostain noiden ääripäiden välistä löytyy sellainenkin vaihtoehto, että minkä tahansa kirjan voi nähdä hakuteoksena, ovena johonkin, jonne ei tarvitse heti suin päin rynnätä, vaan mihin voi tarpeen vaatiessa vain kurkistaa.

Nuo kaksi hyväilemääni vanhaa, vieraskielistä romaania ovat siitä oivia esimerkkejä.

Kirjoitin juuri kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön blogiin jouluista tarinaa kahdesta harmaasta – vedenharmaasta – romaani-kissasta, niiden joulusta ja merkityksestä teoksessa.
Toisen niistä, Matin nimeltään, tapaamme Kiven Veljeksissä. Tuon Juhanin lemmikin, joka istuu aattoiltana Impivaaran pirtin paloraunioilla ”alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen”.

Toista puolestaan kutsutaan Antsiksi ja se seikkailee Tuglasin Illimarin sivuilla, pilaa perheen joulun, mutta saa viimein anteeksi.

Huomiota kiinnittävä yhtäläisyys noissa tarinoissa on se, että kumpikin kissa on juuri vedenharmaa. Ensimmäisenä tuota sanaa käytti siis Aleksis Kivi. Ja lopuksi Raili Kilpi-Hynynen, Illimar-suomentaja. Mutta mitä sanaa viljelikään Friedebert Tuglas tulkitessaan Jukola-saagan viron kielelle ja sitten hieman myöhemmin kirjoittaessaan omaelämäkerrallisen Väike Illimarin?

Voi kunpa nyt olisi hyllyssäni ollut nuo kaksi kesällä hypistelemääni vironkielistä teosta! Sangen vaivatonta olisi ollut tarkistaa, käyttikö Tuglaskin samaa sanaa kissojen väriä kuvatessaan. Pohtia sitten peräti sitä, lainasiko hän omalle Antsilleen värin Jussin Matilta.

Eihän tämä mikään elämää suurempi mysteeri ja pähkäilyn aihe ole, mutta jäi tuo vähän mieltä kaihertamaan. Tästä lähin olen divareissa viisaampi. Tai pysyttelen niistä pois.

Eräs toinen vedenharmaa Ants

Rauhallista joulua meille kaikille! Rahulikke jõule meile kõigile!

PS. Särön blogissa julkaistu kuva, siis tämä:

Rahulikke Jõule ja Head Uut Aastat

on alunperin taiteilija E. Valterin Tuglas-karikatyyri nimeltään Tööpositsioonil. Tuglashan tunnettiin mm. rakkaudestaan kirjastoihin – seikka joka myös Suljetuissa vaunuissa saa valaistusta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s