Epäluotettava kertoja ja kaikentietävä lukija – mietteitä Albert Speerin kyydissä

Luikahdin ministeri Speerin autoon Haus der Kameradschaftin  pihassa. Tai ehkä jo Pohjanhovissa. Joka tapauksessa täällä nyt olen, tyhjällä takapenkillä, näkymättömissä ja itsekään mitään näkemättä, pystymättä ylipäätään aistimaan ympäristöstäni mitään muuta kuin sen mitä Speer minulle äänettömästi kertoo.

Äänettömästi? Minulle? Niin, keskenään kaksi muuta autossa olijaa, rattia puristava natsiministeri ja sihteeri Annemarie – siis Frau Kempf  – hänen vierellään, vaikenevat tottuneesti. Muita ei Speer autoon halunnut. Ja kuitenkin hän siis kertoo, tässä ja nyt. Joten kenelle sitten, ellei minulle, mietin. Näkymättömälle minullepa hyvinkin, lukijalle.

Pääosin preesensissä mennään, lumi pöllyää, auton vauhti on kova, tarinan verkkaisempi. Petsamoon oli lähtiessä, sivulla 6, matkaa 531 kilometriä, iltaan mennessä pitäisi olla perillä…

Jo kouluvuosinaan pikku Albert oli kuulemma oppinut, mitä tarkoittaa ”kaamos” ja missä sitä esiintyy. Lentokoneessa saapuessaan Speer oli päntännyt raportteja Suomesta ja Lapista, paljon oli tullut tietoa aivan kuulopuheinakin. Ja tätä kaikkea Speer nyt kertoilee, hieman kuivakkaasti ja opettajamaisesti. Tai väliin kuin omaa tietämystään esitellen, detaljeihin ihastuneena. Kaikentietävänä itseään pitävälle lukijalle.

Sillä tarkka on havainnoissaan tämä Speer.

Melkein liikuttavaa on huomata hänen painaneen mieleensä hotellinsa nimenkin, kuka tahansa muu olisi puhunut enää vain ”hotellista”, Speerille se oli ”Pohjanhovi”, ei ”hotelli Pohjanhovi” vaan ”Pohjanhovi”. Joku tavallinen saksalaisupseeri olisi ylittänyt jäätyneen Ounasjoen sitä edes huomaamatta – ei Speer: hän pitää takapenkkiläisensä ajan tasalla, nyt ajetaan Ounasjoen yli, ja sitten Jäämerentietä kohti Pelkosenniemeä. Ja Ounasvaarankin eteläsaksalainen noteeraa, kumpareen. Ihmettelee myös outoja paikannimiä. Ja niiden vaikeaa lausumista. Perin merkillistä. Miehittäjät tuhoavat ja nimeävät uudestaan, eivät ihmettele ja opettele lausumaan…

Ei tämä Speer nyt kyllä muutoinkaan miltään arjalaisurholta vaikuta, 25 asteen pikku pakkanen tekee hänelle ”melkein kipeää” ja pelkkä verenhajun kuvitteleminenkin kuvottaa. Tienlaitaa raahustavien vankien kiiluvat eläimen silmät hermostuttavat. Vaan outo se on, Jäämerenrannan epäinhimillisiin oloihin matkaa, omasta vapaasta tahdostaan, kiihkoissaan peräti. Ja joulunviettoon. Mutta kaipa minulla sitten on ollut perin yksipuolinen kuva natsijohtajista.

Speer toteaa useimpien tienviittojen olevan myös saksaksi. Tekisi mieli kysäistä, että mitä niissä sitten lukee? ”Sinettä 5 km, Sinettä 5 Km”? ”Kittilä 36 km, Kittilä 36 Km”? ”Stalag 309 ZL, 2 Km”?

Ihastus yksityiskohtiin vie besserwisserin välillä harhaan. Jos Speer olisi tyytynyt puhumaan vain Rovaniemen seudun vankileireistä, olisi hän välttynyt kompastumasta ilmeisesti jonkun tietolähteensä huonosti tehtyihin kotiläksyihin. Ei, pedanttina miehenä Speer nimeää Rovaniemen kaupungin ja maalaiskunnan. Joku lienee kutsunut Rovaniemeä kaupungiksi, ja Speer oli uskonut. Enemmän kuin kaamoksen hämärissä omia silmiään: vaatimaton kauppalahan se siinä Ounastöppyrän kupeessa kyyhötti. Ei ”Stadt” tai ”Städtchen”, vaan ehkä ”Marktflecken”.

Sillä luonnollisesti Speer puhuu oikeasti saksaa, minä vain kuulen kaiken nykysuomeksi. (Jopa jonkun ”uudenkarhean” korvani hänen jutustelustaan nappaa, mistä lie tuommoisen sanan Speer keksinytkään. Saa moinen vähän epäilemään koko miehen luotettavuutta kertojana.)

Mietin, mitä saksan kielen termejä hän käyttää kertoessaan kaamoksesta, olisiko se hänen suussaan ”Polarnacht” vai ”Winterdunkelheit”; entä kuura – Reif ehkä; tai vaara sitten? Näkeekö Alppien alarinteiden tuntumassa syntynyt ja elänyt ministeri ne ”Hügeleinä” vai peräti ”Bergeinä”? Tuskin jälkimmäisinä sentään. Tai kuvaako hän iljanteisen jään peittämää tietä sanoen, että ”jawohl, auf dem Weg herrscht  Glatteis”? Kaamoksia, vaaroja ja iljanteita kun ei taideta sen osuvammilla sanoilla saksassa nimetä.

Tai entäpä ohivilahtelevat näreiköt, niihin kiintyy natsin silmä, vaan miten Mannheimin teollisuuskaupungissa  keskenkasvuisia kuusikoita nimitetään? Tuskin sen kummemmin. ”Fichtenwäldchen”? ”Lumen huputtamat puut”, joiden Speer epäilee olevan vaivaiskoivuja, lienevät kuitenkin tunturikoivuja. Pensaasta ei puuta saa lumellakaan kuorruttamalla. Hm… Vaikka mistäpä hän vaivaiskoivun tuntisi, ensikertalainen täällä ja kaukaa isosta etelän kaupungista. Sitä paitsi ”Zwergbirke” on vaikuttava sana.

Ne yllättäen tielle ilmestyneet ja Annemarien säikähdyttäneet porot kuitenkin muodostavat vain lauman, tokkaa Speer ei sentään tapaile.

Missähän nyt mennään? Pelkkää valkoista tyhjyyttä kuulemma ympärillä, sanoi Speer juuri. Vilkaisen vaivihkaa sivunnumeroa: 10. Yli kolmesataa vielä edessä!

Seuraavalla taukopaikalla taidan livahtaa tieheni, tämä retki Jäämerelle ei maksa vaivaa. Viimeksi oppaanani oli lappilainen, siinä kyydissä kelpasi, karuun loppuun saakka.

Vaikka toisaalta… Ei, pysytään matkassa, antaa Speerin puhua omiaan, katsotaan. Ja ehkä rouva Kempfkin saa sanoa sanansa. Vielä en tiedä hänestä muuta kuin hänen säikähdyksensä porotokkaan satuttua.

Ja kauniin niskan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s