Kadonnutta aikaa etsimässä

Tänään tulee V. A. Koskenniemen syntymästä kuluneeksi, hetkinen – 127 vuotta.

Koskennientä enempää kuin Waltariakaan ei Suljetuissa vaunuissa ole jalustalle nostettu, sillä kuten Fr. Tuglas kyseisen teoksen sivuilla toistaa omia sanojaan:

Suuret ovat olemassa joka tapauksessa, heitä ei voi vaieta hengiltä. Meidän tulee muistaa myös pieniä, heidän olemassaolonsa riippuu ymmärtämyksestämme ja kiinnostuksestamme.

Koskenniemet ja Waltarit ovat laakerinsa saaneet – ja ansainneet –, nyt on Vaaskiven aika. Suljettujen vaunujen näkökulma maisteriin pyrkii tavoittelemaan jotakin Tatun vastaavaa; professoriin se puolestaan on vain hieman viisto. Päinvastoin kuin Tatun, mikä todettakoon.

Päivänsankari tarjoaa joka tapauksessa aasinsillan seuraavaan:

(Tosin onko nyt edetty niin pitkälle, että Suljettujen vaunujen kirjoittaja alkaa selitellä ja puolustella ratkaisujaan? Ei, kerrottakoon vain yksi pieni anekdootti – selittelyt jääkööt siihen.)

Tarkoitamme teoksen alaotsikkoa, jo kliseeksi muodotunutta fraasia

”Kadonnutta aikaa etsimässä”.

Suljettujen vaunujen kirjoittaminen oli jo alkumetreiltään lähtien menneen ja kadonneen ajan etsimistä ja hahmottamista, ensin joidenkin yksittäisten henkilöiden, sitten 30-luvun, viimein yhden kaupungin ja kokonaisen kansan.

Kun muistui mieleen Tatun ihastus Marcel Proustin (syntymäpäivä ylihuomenna…)  tuonnimiseen teokseen (ransk. À la recherche du temps perdu), alkoi tuo alaotsikkoidea houkuttaa yhä vahvemmin.

Vanha unelmani romaanista, jossa ei sanottavasti tapahtuisi mitään, mutta jossa pyrittäisiin valottamaan ”sisäistä tapahtumista”, ajatuksen ja tunteen salattuja liikahteluja, on Proustia lukiessani uudelleen herännyt eloon.

Näin kirjoittaa Tatu Elinalle talvella 1936, teoksen ruotsinkielisen laitoksen hankittuaan.

Mutta silti vielä epäilytti, ”Kadonnutta aikaa etsimässä” oli jotenkin liian helppo ratkaisu…

Suljettuihin vaunuihin syntyi kuitenkin kohtaus Waltarin, Vaaskiven ja kriitikko Lauri Viljasen  ”törmäämisestä”, kohtaus johon solahti sopivasti tuo Proustin teos. Ehkä siinä oli riittävä viittaus.

Sitten, juuri ennen vihoviimeisen käsikirjoitusversion lähettämistä, osui silmiin aiemmin noteeraamatta jäänyt Vaaskiven Koskenniemi-artikkeli (Suomalainen Suomi 6/1935), jossa Tatu esittelee arvostatavasti Koskenniemen omaelämäkerrallisen teoksen Onnen antimet (WSOY 1935).

Hän oli otsikoinut pienen taideluomansa ”Kadonnutta aikaa etsimässä”…

Päätös oli nyt selvä ja vakaa. Tehtäköön tässä kunniaa T. Vaaskivelle ja hänen muistolleen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s