Pikakirjoittajan mietteitä, ja omiakin

Kesäkuussa -45, juuri Tatun muistomerkin paljastuksen alla, julkaisi Uusi Suomi kokosivun artikkelin ”Pikakirjoittajan mietteitä T. Vaaskiven Kutsumuksen johdosta”.

Lähestymissuunta Vaaskiveen on muista poikkeava, siksi jollain tapaa myös mielenkiintoinen, mutta joku artikkelissa ei ole kohdallaan, tulokulma tuntuu väärältä, jokin sakkaa pahasti.

Nimimerkki V-i R-i, joku vannoutunut pikakirjoituksen kannattaja, poimii kirjoituksessaan Kutsumuksen sivuilta sitaatteja, jotka hänen mielestään todistavat eittämättömästi pikakirjoitustaidon ylivoimaisuuden puolesta.

Kun Tatu yhtäällä kirjeissään tuskailee, ettei hän ehdi kirjoittaa niin nopeasti kuin ajatukset tulevat – ja katoavat taas – ja toisaalla sitten riemuitsee kirjoitettuaan 200 sivua kymmenessä päivässä, niin V-i R-i päättelee, että pikakirjoitustaitoisena Tatu olisi ehtinyt kirjoittaa sekä tarkemmin että enemmän. Eikä hänen olisi tarvinnut sortua työnsä alle, kuolla ennenaikaisesti.

Uskokoon ken uskoo. Tatu olisi kuollut tuona syksynä -42 joka tapauksessa, olisipa hän onnistunut kirjoittamaan vaikka nuo 200 painosivua peräti alle viikossa tai Kristus-romaaninsa valmiiksi. Mutta yleisö, lukijat, olisi tietysti saanut Tatusta enemmän. Hän ei kuollut ”mekaanisen työn painon alaisena” vaan sotaan ja Pervitiiniin, ja siihen ettei saanut oikeaa apua. Jos hänet olisi järjestetty (vastustuksestaan huolimatta) johonkin laitokseen, lääkitty kontrolloidusti, ruokittu kunnolla, annettu käsiin kirjoituskone, niin ehkä sitten, sodasta huolimatta… Mutta ei hän noissa vallinneissa oloissa olisi pikakirjoitustaidolla itseään lääkinnyt, sairauttaan parantanut.

Mutta nämä ovat tietysti vain mielipiteitä, toisistaan poikkeavia tulkintoja tapahtuneen syistä, joutavaa spekulointia ainakin täältä vuosikymmenien päästä.

Epämiellyttävää (ja epäilyttävämpää) on artikkelin rakenne. Sen sijaan, että kirjoittaja olisi lähtenyt liikkeelle pikakirjoituksen eduista (joista hän ilmeisen asiantuntijana on hyvin selvillä), ja nostanut sitten Vaaskiven työpaineen kuin esimerkkinä, ja lopettanut muutamaan arvioon Tatun työstä ja merkityksestä, hän ottaa nyt Kutsumuksen kouraansa ja lyö sillä kaikkia pikakirjoitustaitoon epäilevästi suhtautuvia, myös Tatua. Hän nimittäin lainaa Tatun 12.12.1941 vaimolleen Elina Vaaralle lähettämää kirjettä vielä seuraavasti:

[–] pikakirjoitus taas on jollakin tavoin luonnottoman typistettyä, ei oikean kirjailijan työväline.

Syntyy vaikutelma, että siitäs sait, Vaaskivi, kun et uskonut ainoaan oikeaan… Että tässä tuli rangaistus! Artikkelista erittyy jonkinlainen hurmahenkisyyden, uskonnollisen fanatismin ellottava löyhä. Ja Tatun kohtalosta tehdään propagandan väline.

Mutta ehkä palaamme tähän toisen kerran, repostelemalla erään oikean kristinuskovaisen artikkelia siitä miten Jumala näki hyväksi lopettaa Tatun maallisen vaelluksen ennen hänen suurteoksensa valmistumista. Kuin rangaistuksena…

V-i R-i:n sitaatti siis loppui tähän, aivan sopivaan kohtaan, artikkelin otsikon ja valitun näkökulman huomioon ottaen.

Mutta siinä, mitä Tatu tuossa kirjeessä vain muutamaa riviä myöhemmin kirjoittaa, vasta siinä alkaa nykylukijalle (jolla on ollut mahdollisuus tutustua Lybäckin vuonna 1950 julkaistuun Vaaskivi-tutkimukseen) paljastua vielä syvempi tragiikka:

[–] ehkä myös voi kiitävän rajuina inspiraation hetkinä koko käsialakin muuttua lentävän kepeäksi niinkuin hypähtelee esim. suurenmoisen runsaalla Balzacilla ja Hugolla ja monella muulla.

Näin Tatu Elinalle samaan aikaan kun kirjoittaa kuumeisesti Tiberius-romaaninsa toista osaa – jonka tyylin Vaaskivi-tutkija Holger Lybäck on nähnyt lähenevän juuri Balzacia ja Hugota, Flaubertiakin.

Kun Tatu sitten nimeää juuri nuo kaksi ensin mainittua kirjailjaneroa ja kohta samassa kirjeessä jo tuon kolmannenkin, on pakko tarkistaa, mitä hän tällä kertaa tarkoittaa ”käsialoilla” – Tatu kun käyttää tuota sanaa sekä puhuessaan ulkoasusta että sisällöstä. Kumpiko tässä oikein lensi, sulkakynä vai ajatus?

Myöhemmin kirjeessä oleva lause antaa vastauksen:

Goethella ainakin oli hypähtelevän katkonainen sananlento paperilla aina kun hän sepitti, tulee mieleen jokin Urfaustin tekstin jäljennös.

Eli käsikirjoituksesta tässä on kyse.

Näin kirjoittaa siis ihminen, jonka oma käsiala heikkenee koko ajan; kirjaimet, sanat, rivit eivät enää tottele kirjailijan kättä; kirjoitusvirheet lisääntyvät, teksti on epätasaista, sanat kaatuvat milloin eteen, milloin taakse, milloin karkaavat omille teilleen… ”Lentävää kepeyttä” hän ei enää tavoita, ei ”suuren inspiraation hetkiäkään”, vaikka yrittää niin vakuutella sekä rakkaimmalleen että itselleen.

Kuvat Lybäck: T. Vaaskivi: ihminen ja kirjailija, WSOY 1950; ss. 333, 334

Advertisements

One thought on “Pikakirjoittajan mietteitä, ja omiakin

  1. Päivitysilmoitus: “Hän ei saanut kuvata Kristuksen katsetta” « Suljetut vaunut

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s